tag:blogger.com,1999:blog-351133742024-02-08T19:14:07.338+02:00Vesa Pöyhtärin nettipäiväkirjaUskosta, elämästä, the Kirkosta ja kirkoista ajatuksella "että he kaikki olisivat yhtä".Unknownnoreply@blogger.comBlogger62125tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-62871155793126326972008-09-07T21:57:00.006+03:002008-12-17T22:30:21.492+02:00Uusi tehtäväTervehdys ystävä!<br />Jumala on siunannut ja johdattanut - koettelee, vaan ei hylkää Herra!<br /><br />Tule mukaan Evankeliumin työhön, <span style="font-size:130%;"><strong>bloggaa <a href="http://www.vesapoyhtari.blogspot.com">www.vesapoyhtari.blogspot.com</a></strong></span> ja lähde seuraamaan Evankeliumillisia tapahtumia...<br /><br />Mikäli sinulla ei ole säännöllistä tukikohdetta Jumalan valtakunnan työssä niin rukoile Jumalaa ja kysele, olisiko tämä sellainen tehtävä, jota haluaisit tukea.<br /><br />Joka tapauksessa toivon sinulle ja kaikille rakkaillesi Jumalan siunausta ja Jumalan rauhaa. Anna sanan asua lähellä sydäntäsi, rukoile Herraamme Kristusta ja elä hänen sovitusverensä evankeliumista.<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen</div>Unknownnoreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-25528043198019305422008-05-01T23:43:00.005+03:002008-05-02T00:35:59.364+03:00Ristin teologiasta käytännössäLuterilaisessa teologiassa tunnetaan eräänä keskeisenä käsitteenä ja Lutherin tekstien teologisena avaimena käsite "ristin teologia". Ristin teologiassa Jumala toimii pelastaessaan meitä päinvastaisesti kuin me omassa inhimillisyydessämme odottaisimme. Me odotamme voittovoimaa, mutta saamme huokailua uskomme heikkoudesta, me toivomme "ihmeitä ja tunnustekoja" mutta saamme vain Jumalan sanan ihmeen, me vaadimme hengellistä kiitoa ja syvällisiä kokemuksia, mutta meille annetaan vain ulkonaiset sana ja sakramentit.<br /><br />Kirjoitin edellä, että saamme "vain Jumalan sanan ihmeen" ja "vain ulkonaiset sana ja sakramentit". Jeesus sanoo vertauksessaan Lasaruksesta, että rikas mies helvetin ahdistuksissa pyysi saada mennä varoittamaan omaisiaan, etteivät e joutuisi "tähän vaivan paikkaan". Vertauksen Aabrahamin vastaus oli, "Heillä on Mooses ja profeetat, kuulkoot niitä... 'Jos he eivät kuule Moosesta ja profeettoja, niin eivät he usko, vaikka joku kuolleistakin nousisi ylös.'" Jostakin syystä Jumala on säätänyt pelastavan vaikutuksensa omaan sanaansa, ei hengellisiin tunnelmiin ja uskon kokemuksiin, näkyihin ja ilmestyksiin. Nämä jälkimmäiset ovat meille tärkeitä ja Jumala niitä antaa aina toisinaan, mutta taivaaseen ne eivät meitä vie. Sinne vievät vain ja ainoastaan Jumalan omat teot eli hänen pyhä sanansa ja sakramenttinsa.<br /><br />-Miten niin! Eihän se ole riittävän hengellistä. Haluan jotain enemmän, ajattelet. Mutta pysähdypä ystävä hetkeksi. Kääntymällä tutkimaan sydäntäsi, omaa uskoasi, sen voimaa ja heikkoutta, et koskaan saavuta varmuutta. Aina jää vajaaksi. Aina jää taustalle kaikumaan kirottu epävarmuus. Jonkin aikaa voit kyllä itseäsi pettää, luulotella, uskotella itsellesi, -Minulla on vahva usko, tai ainakin riittävä. Ystäviäsikin voit hämätä, jopa rakkaitasi. Mutta omaatuntoasi et voi lahjoa, sitä et voi vetää mukaan kuvitelmiisi. Hiljaisina hetkinä, niinä arvokkaina hiljaisina hetkinäsi, kun kukaan ei sinua painosta, kun sinun ei tarvitse esittää mitään, kun saat olla "Jumalan edessä", silloin, kun Kaikkivaltias sinua puhuttelee hiljaisuudessa ilma sanoja ja ääntä, sinusta tulee hetkeksi rehellinen omantuntosi kysymykselle, kun se hiljaa kysyy, -Riittääkö uskosi? Silloin et väittele. -Ei riitä, se on aivan mennyttä, vain kulissit on pystyssä muita ihmisiä varten. Saat jostakin kehotuksen, -Juokse kiirellä Jumalan tekojen varaan. Mene jumalanpalvelukseen, mene sanan ja sakramenttien luokse, mene sinne, missä julistetaan sanaa Jumalan pelossa, ja anna Jumalan hoitaa sinua. Jumalan omissa teoissa ei ole ihmisen epävarmuutta ja häilyväisyyttä, niissä eivät merkitse hengelliset suhdanteet ja tuntemukset. Saat aivan levätä omasta uskostasi ja jättäytyä Jumalan Pojan uskoon.<br /><br />Jotain ristin teologiasta on oheisessa uskonpuhdistajamme rukouksessa.<br /><br />"<span style="font-style: italic;">Sinä olet ihmeellinen, rakastava Jumala. Sinä hallitset meitä taitavasti ja laupiaasti. Sinä korotat meidät alentamalla meidät. Sinä vanhurskautat meidät tekemällä meistä syntisiä. Sinä viet meitä kohti taivasta syöstessäsi meidät helvettiin. Sinä annat meille voiton antaessasi meidän jäädä tappiolle. Sinä lohdutat meitä, kun annat meidän surra. Sinä ilahdutat meitä, kun annat meidän itkeä. Sinä panet meidät laulamaan kyynelten läpi. Sinä teet meistä viisaita tehdessäsi meidät naurettaviksi. Sinä teet meidät rikkaiksi lähettäessäsi meille köyhyyttä. Sinä teet meistä herroja pannessasi meidät palvelemaan. Aamen</span>. "<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen</div>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-21668451298574097572008-04-15T23:29:00.002+03:002008-04-16T21:41:45.432+03:00Oikein kastettu pienokainen kirkonkiroukseen?Kuopion tuomiokapituli on piispa Vilho Riekkisen johtamana tehnyt päätöksen, jonka mukaan kolmiyhteisen Jumalan nimeen ja vettä käyttäen kastettua pienokaista ei tule ottaa kirkon jäseneksi, jos hänen vanhempansa sitä pyytävät. Perusteluna tuomiokapituli vetoaa väitteeseen, jonka mukaan oikein suoritetun kasteen edellytyksiin kuuluu lapsen kastaminen johonkin kristilliseen kirkkoon tai uskonnolliseen yhdyskuntaan, ja että tätä ei olisi tapahtunut mainitussa kasteessa.<br /><br />Tuomiokapitulilla lienee ollut tiedossa, että Luther-Säätiön MPR-papit kastavat lapset Kristuksen kirkkoon ja jumalanpalvelusyhteisöön. Ehto seurakunnasta siis toteutuu, vaikkakaan ei ehto järjestäytymisen tavasta - LS ei ole yhdistysrekisterissä kirkkona. Tilannetta voisi järjestäytymisen tavan kannalta verrata useisiin helluntai-seurakuntiin. Ne eivät ole kirkko, mutta niissä kastettu henkilö otettaneen (ja otetaan) vanhempiensa mukana seurakuntaan, jos hänet on harvinaisesti, vaan ei poikkeuksellisesti, kastettu ennen 12 ikävuotta.<br /><br />Meillä olisi syytä ottaa mallia Ruotsin vastaavasta tilanteesta. Ruotsissahan Missionsprovinssin papit kastavat täyttä päätä Ruotsin kirkkoon lapsia. Miksi se ei täällä muka kävisi? Onko meillä eri teologia Ruotsin evl kirkon kanssa?<br /><br />Ehkä kapitulilla onkin ollut jokin piiloagenda?<br /><br />Kyseessä lienee kirkkoriita: kumpi on enemmän Suomen evankelis-luterilainen kirkko? Piispat katsovat edustavansa Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa hallinnollisesti tunnustettujen virkanimikkeidensä voimalla. Säätiön yhteisöt taas katsovat edustavansa Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa kirkkomme tunnustuksen ja Raamatun perusteella (argumenttinaan KL ja KJ 1 §). Nähdäkseni hätätilaoikeus on heidän "jumalallinen oikeutuksensa". Hätätilaoikeus on ollut luterilaiselle kirkolle aina tärkeä.<br /><br />Kumpikin on vahvoilla, mutta eri tavoin.<br /><br />Kuopion tuomiokapitulin päätöstä on kuitenkin moraalisesti moitittava. Se on ottanut yksittäisten perheiden lapset kiistakapulaksi koetellakseen vastustajansa asemia ja käydäkseen valtataistelua. Moraalin kannalta tarkasteltuna tuomiokapituli on hävinnyt 6-0. Pielaveden kirkkoherra oli lähellä totuutta todetessaan, että lapset tuomitaan Kuopiossa kirkonkiroukseen (eli kirkollisen yhteyden ulkopuolelle).<br /><br />Ja muuten.. Hetkinen!<br /><br />Entäs se etiopialainen hoviherra, jonka Filippus kastoi kesken tämän kotimatkan? Ei etiopiassa ollut seurakuntaa, eikä häntä liitetty myöskään Jerusalemin seurakuntaan, hänhän ei kuulunut edes Israelin kansaan. Ainoaksi mahdollisuudeksi jäänee, että hoviherran katsottiin olevan nyt Etiopian seurakunta yksinkin. Tai että hänet kastettiin yksinkertaisesti Kristuksen maailmanlaajaan kirkkoon, ilman paikallisseurakuntaosoitusta. Tietysti hoviherra sitten omassa maassaan jatkoi rukousta ja jumalanpalvelusta ja evankelioi ja aikanaan sinnekin syntyi paikallisseurakunta. Jumala ei tällaisissa ole pikkumainen.<br /><br />Kirkollamme olisi nyt kairos-hetki käydä järjestelemään vanhauskoistensa jumalanpalveluselämä ja kirkolliset toimitukset. On jo myöhäistä, mutta ei liian myöhäistä.<br /><br />Vesa Pöyhtäri<br />hiippakuntavaltuutettu<br /><br /><span style=""></span><div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen</div>Unknownnoreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-27891429886523768992008-04-04T21:40:00.000+03:002008-04-04T21:49:45.601+03:00Professori Olli Mäenpää ja Päivi Romanov oikeuteen...<span style="font-style: italic;">...Mikäli edellä mainituissa vireillä olevissa oikeudenkäynneissä </span><br /><span style="font-style: italic;"> päästään suulliseen käsittelyyn, on tarkoitus saada nämä asiantuntijat </span><br /><span style="font-style: italic;"> todistamaan antamiensa lausuntojen perusteista. Vasta tämän jälkeen </span><br /><span style="font-style: italic;"> voidaan ottaa kantaa heidän näkemystensä oikeellisuuteen....<br /><br /></span>Hallinto-oikeuden professori Olli Mäenpää ja tasa-arvovaltuutettu Päivi Romanov olivat aisantuntijatahot, joiden sanaan vedottiin ns. Heikan paperin tiedotuksessa ja valmistumisessa piispainkokoukseen. Piispainkokous 2006 hyväksyi paperin äänestystuloksena yhden äänen enemmistöllä. Mutta missä on Mäenpään ja Romanovin lausunto? Millä perusteilla he hyväksyivät Heikan paperin juridiikan? Vastaus: Sitä ei ole!<br /><br />Loput voit lukea oheisesta varatuomari Jyrki Anttisen luennosta Paavalin synodin paastonajan kirkkopäivillä palmusunnuntaina 2008.<br /><br />TUNNUSTUS JA LAKI<br />Varatuomari Jyrki Anttisen Paavalin synodin kirkkopäivillä<br />Kristiinankaupungissa 15.3.2008 pitämän luennon pohjalta toimittanut<br />teol. yo. Wille Huuskonen.<br /><p>Johdanto<br />Suomen evankelis-luterilainen kirkko elää murrosaikoja. Kun kirkko<br />vuonna 1986 päätti avata pappisviran naisille, hyväksyi se samalla<br />ponnen, jonka tarkoituksena oli taata kirkon muuttunutta<br />virkateologiaa vastustaville oikeus toimia kirkon virassa ja useissa<br />seurakunnissa päädyttiin toteuttamaan työvuorojärjestelyitä tämän<br />ponnen toteuttamiseksi. Vuonna 2006 kuitenkin piispainkokous piispa<br />Mikko Heikan työryhmän valmistelun perusteella antoi lausunnon, jota<br />tulkittiin niin, että työvuorojärjestelyistä on tehtävä loppu.<br />Tiukentunut linja on ajanut vuoden 1986 kirkolliskokousta edeltävän<br />virkateologian kannattajat ahtaalle kirkossa, ja ristiriitoja on<br />selvitelty oikeusistuimia myöten. Tämän artikkelin tarkoitus on luoda<br />katsaus siihen, missä kirkossa tällä hetkellä mennään: mitä<br />oikeusprosesseja on meneillään ja mitkä tekevät kirkon tiukentuneen<br />linjan juridisesti ongelmalliseksi.<br /></p><p>Tunnustukseen liittyvät oikeudenkäynnit<br /></p><p>Yleiset tuomioistuimet<br /></p><p>Pastori Ari Norro ja SLEY:n paikallisosaston puheenjohtaja Pirkko<br />Ojala tuomittiin 30.11.2007 Hyvinkään käräjäoikeudessa syrjinnästä 20<br />ja 15 päiväsakkoon. Molemmat ovat valittaneet tuomiosta Kouvolan<br />hovioikeuteen. Myös syyttäjä on tehnyt asiassa vastavalituksen ja<br />vaatii Norrolle ja Ojalalle ankarampia rangaistuksia. Hovioikeudelta<br />on pyydetty asian suullista käsittelyä, joka todennäköisesti<br />myönnetään. Näin hovioikeudessa voitaneen vielä kuulla asiantuntijoita<br />ja huomioida uusimpia oikeustieteellisiä tutkimuksia. Hovioikeuden<br />päätös saataneen kuluvan vuoden aikana.<br /></p><p>Samassa yhteydessä tuomittiin Hyvinkään vs. kirkkoherra työsyrjinnästä<br />ja virkavelvollisuuden laiminlyönnistä 20 päiväsakkoon. Hänen osaltaan<br />päätös jäi lainvoimaiseksi, mutta käräjäoikeuden ratkaisun<br />ennakkopäätösarvo jää vähäiseksi.<br /></p><p>On todennäköistä, että hovioikeuden päätöksen jälkeen asiassa tullaan<br />hakemaan vielä valituslupaa ja valitetaan korkeimpaan oikeuteen.<br />Mikäli korkein oikeus ottaa valituksen tutkittavakseen, kuten<br />todennäköistä on, lopullisen päätöksen saamiseen menee aikaa ainakin<br />vuosi. Arvio on, että syrjintäkysymykseen saadaan ennakkoratkaisu<br />vasta vuonna 2009 tai 2010.<br /></p><p>Kun viimeinenkin valitustie on Suomessa käyty loppuun, on sen jälkeen<br />vielä mahdollista saattaa asia Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen<br />tutkittavaksi.<br /></p><p>Hallintotuomioistuimet<br /></p><p>Hallinto-oikeuksissa on vireillä tällä hetkellä kaksi tunnustukseen<br />liittyvää kirkollista kurinpitoasiaa. Kyseessä ovat Jari Rankisen ja<br />Vesa Pöyhtärin tapaukset, joita käsitellään Turun ja Oulun hallinto-<br />oikeuksissa. Pääkysymyksenä niissä on pastorin kieltäytyminen<br />alttariyhteistyöstä naispapin kanssa. Kummassakin valituksessa on<br />pyydetty asian suullisen käsittelyn järjestämistä hallinto-oikeudessa,<br />sillä tuomiokapitulit eivät käsittelyssään suostuneet vastaanottamaan<br />henkilötodistelua, vaan käsittelivät itsenäisesti. Oulussa on lisäksi<br />vaadittu asian palauttamista tuomiokapituliin uudelleen<br />käsiteltäväksi.<br /></p><p>Ratkaisut hallinto-oikeuksista saataneen kuluvan vuoden aikana.<br />Todennäköistä kuitenkin on, että molemmat jutut viedään korkeimpaan<br />hallinto-oikeuteen, joka ratkaisee valitukset niiden samankaltaisuuden<br />vuoksi yhtaikaisesti vuoden 2009 aikana.<br /></p><p>Myös näissä tapauksissa on mahdollista saattaa asia korkeimman<br />hallinto-oikeuden ratkaisun jälkeen Euroopan<br />ihmisoikeustuomioistuimeen, joka sitten harkitsee ottaako asian<br />tutkittavakseen.<br /></p><p>Korkeimmassa hallinto-oikeudessa on tällä hetkellä vireillä kaksi<br />tunnustukseen liittyvää kirkollista kurinpitoasiaa. Toisessa on<br />kysymys muun muassa papin sananvapauden rajoista, siinä vedetään rajaa<br />siihen, miten pappi voi julkisuudessa ilmaista kantansa<br />naispappeuskysymyksessä. Toisessa kurinpitoasiassa käsitellään<br />tapausta, jossa nuoriso-ohjaaja kieltäytyi osallistumasta<br />jumalanpalvelukseen vedoten omantunnon syihin koskien virkakysymystä.<br />Näissä jutuissa haetaan tunnustuksellisuuteen perustuvan toiminnan<br />rajoja, mutta ei ratkaista vielä papin virkatyöhön liittyvää<br />alttariyhteistyökysymystä.<br /></p><p>KHO 2008:8<br /></p><p>Tunnustuksellisen papin vaalikelpoisuus kirkkoherran vaalissa on<br />päätöksessä KHO 2008:8 - ainakin toistaiseksi - ratkaistu. Kyseinen<br />päätös näyttää perustuvan oletukseen kirkon nykyisen virallisen linjan<br />lainmukaisuudesta. Tämä on kuitenkin asetettu kyseenalaiseksi ja siitä<br />tullaan käymään vielä kamppailua muun muassa edellä mainittujen<br />oikeudenkäyntien yhteydessä sekä tutkimussektorilla, joista tarkemmin<br />jäljempänä.<br /></p><p>Tunnustuksellisten asemaa selvitetään lainvalvonnassa<br /></p><p>Eduskunnan oikeusasiamiehelle on jätetty syksyllä 2007 kantelu<br />Mikkelin piispankokouksen selonteon (tiedonanto 1/2006)<br />puutteellisesta ja juridisesti virheellisestä valmistelusta.<br />Kantelussa esitetään kritiikkiä muun muassa Heikan työryhmän ja<br />piispainkokouksen valmistusvaliokunnan puutteellisesta<br />perusoikeusselvityksestä. Kirkkohallitus on antanut asiassa vastauksen<br />ja kantelun keskimääräinen käsittelyaika 7-8 kuukautta.<br />Oikeusasiamiehen päätös saataneen kesään mennessä tai viimeistään<br />syksyllä.<br /></p><p>Eduskunnan oikeusasiamiehelle esitetyn kirkon virallisen linjan<br />kritiikin pääkohdat ovat:<br /></p><p>perustuslain ehdottoman kiellon huomiotta jättäminen (perustuslain 11<br />§:n 2 momentin viimeinen virke "Kukaan ei ole velvollinen<br />osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen."),<br />tasa-arvolain ja yhdenvertaisuuslain soveltamiskysymysten<br />selvittämättä jättäminen (tasa-arvolain 2 §:n 1 momentin<br />rajoitussäännös: "tämän lain säännöksiä ei sovelleta evankelis-<br />luterilaisen kirkon... uskonnonharjoitukseen liittyvään toimintaan";<br />yhdenvertaisuuslain 6 §:n lakiviittaussäännös: "sukupuoleen<br />perustuvasta syrjinnän kiellosta säädetään naisten ja miesten<br />välisestä tasa-arvosta annetussa laissa.",<br />puutteellinen selvitys kirkkolain muutosvaiheista<br />kirkolliskokouksessa ja eduskunnassa vuosina 1986 -1988 (valmistelusta<br />puuttuu kokonaan lainopillinen selvitys ja oikeudellinen arviointi)<br />välillisen syrjinnän niin sanottu hyväksyttävyysperuste jätetty<br />selvittämättä, (Erilainen kohtelu ei ole syrjintää, jos siihen on<br />olemassa hyväksyttävä peruste. Tässä perusteena on uskonnollinen<br />vakaumus, joka on kirkon tunnustuksen mukainen.)<br />virheellinen tulkinta virkamiehen perusoikeuksien rajoittamisesta.<br /></p><p>Juridisia argumentteja, joihin oikeudenkäynneissä on vedottu<br /></p><p>Kirkolliskokouksen ponnen merkityksestä<br /></p><p>Kirkossa on noudatettu lähes 20 vuotta vakiintunutta käytäntöä<br />työvuorojärjestelyissä. Tämä kertoo siitä, miten kirkolliskokouksen<br />vuoden 1986 päätös aikanaan ymmärrettiin. Pappisliiton ajo-ohjeet<br />neuvoteltiin ja julkaistiin ennen kyseisen kirkkolakimuutoksen<br />eduskuntakäsittelyä.<br /></p><p>Vastakkain ovat nyt alkuperäinen vuoden 1986 tulkinta ja vuoden 2006<br />piispainkokouksen selonteon myötä muuttunut tulkinta. Onko<br />nykytulkinnalle olemassa juridisesti hyväksyttävät perusteet?<br />Kirkkolain muutoksen yhteydessä vuonna 1986 keskusteltiin laajasti<br />perinteisen virkakannan pappien omantunnonvapaudesta ja<br />alttariyhteistyöpakosta. Näistä kumpaakaan ei kirjattu lakiin. Sen<br />sijaan lakiehdotukseen sisällytettiin ponsi, joka turvaa täyden<br />toimintavapauden kirkossa niille, jotka kannattavat kirkon perinteistä<br />virkakäsitystä, sekä oikeuden tulla valituksi kaikkiin kirkon<br />virkoihin.<br /></p><p>Ponnella on ollut merkitystä kirkkolakimuutosehdotuksen<br />eduskuntakäsittelyssä. Se on osaltaan vaikuttanut kirkkolain<br />säätämisjärjestykseen, niin että laki säädettiin tavanomaisessa<br />järjestyksessä. Jos pontta ei olisi ollut ja papeilta olisi vastedes<br />edellytetty alttariyhteistyöpakkoa, olisi laki tullut käsitellä<br />perustuslain säätämisjärjestyksessä, sillä se olisi ollut jännitteinen<br />perustuslakivaliokunnan omaksuman silloisen hallitusmuodon<br />uskonnonvapausoikeuden kanssa. Ainakin asiasta olisi tullut hankkia<br />tuolloin perustuslakivaliokunnan lausunto, mitä ei siis tehty. Sen<br />sijaan asia käsiteltiin eduskunnan laki- ja talousvaliokunnassa,<br />missä tuotiin esille muun muassa oikeus väistää ja pappisliiton ajo-<br />ohjeet. Tämä viittaa siihen, että valiokunnat katsoivat ponnen<br />takaavan, ettei ongelmia suhteessa uskonnonvapausoikeuteen tule uuden<br />kirkkolain myötä.<br /></p><p>Virheellinen käsitys papin uskonnon ja omantunnon vapaudesta<br /></p><p>Muun muassa Hyvinkään käräjäoikeuden ratkaisun perusteluissa<br />nojauduttiin Martin Scheininin kannanottoon, jossa hän tulkitsee papin<br />uskonnon ja omatunnon vapauden käyttämistä erään<br />perustuslakivaliokunnan lausunnon pohjalta. Tuossa lausunnossa<br />perustuslakivaliokunta otti kantaa papin sananvapauteen Suomen<br />ortodoksisen kirkon lainsäädäntövalmistelun yhteydessä. Scheinin<br />tulkitsee näin: pappi käyttää uskonnonvapautta silloin, kun hän<br />liittyy kirkkoon ja kun hän eroaa siitä.<br />Väitöskirjassaan Arto Seppänen kritisoi tätä Scheininin yksioikoista<br />tulkintaa ja osoittaa sen virheelliseksi, jos sitä käytetään<br />tunnustuksellisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Papilla on<br />perustuslaillinen oikeus kieltäytyä osallistumasta<br />uskonnonharjoittamiseen, jos hän voi vedota sellaisiin<br />omantunnonsyihin, jotka ovat kirkon tunnustuksen mukaiset.<br /></p><p>Perustuslain etusija<br /></p><p>Perustuslakimuutoksen myötä vuonna 2000 astui voimaan perustuslain<br />suora sovellettavuus. Se tarkoittaa, että oikeudessa voidaan vedota<br />suoraan perusoikeuksiin, mikäli kysymyksessä on tarkkarajainen normi,<br />kuten perustuslain 11 §:n 2 momentin viimeinen virke ("Kukaan ei ole<br />velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon<br />harjoittamiseen.") näyttäisi olevan. Jos perusoikeudet joutuvat<br />ristiriitaan keskenään, niitä on punnittava. Jos taas perusoikeus<br />katsotaan säännöksi eikä periaatteeksi, sitä ei punnita, vaan sitä on<br />välttämättä sovellettava. Normihierarkian vuoksi perustuslaintasoinen<br />säännös ohittaa laintasoisen säännöksen, esimerkiksi kirkkolain.<br /></p><p>Omantunnon vapauteen vedotaan kirkon tunnustuksen sisällä<br /></p><p>Perustuslain turvaama omantunnonvapauden suoja tarkoittaa, ettei<br />ketään, edes pappia, voida pakottaa omantunnon vastaiseen<br />uskonnonharjoittamiseen. Jos pappi ei hyväksy uskonyhteisönsä<br />tunnustusta, häntä ei voida silloinkaan pakottaa, mutta tällöin hänet<br />voidaan erottaa tehtävästään. Näissä puheena olevissa tapauksissa,<br />papin vakaumus nimenomaisesti on kirkon tunnustuksen mukainen, minkä<br />myös piispat ovat kannanotoissaan myöntäneet.<br /></p><p>Pyrkimys avoimeen juridiseen argumentointiin<br /></p><p>Piispainkokouksen selonteon valmistelun yhteydessä piispainkokouksen<br />valmistusvaliokunnan työryhmä, jossa ei ollut yhtään juristia, kuuli<br />14.8.2006 hallinto-oikeuden professori Olli Mäenpäätä, sekä silloista<br />tasa-arvovaltuutettua Päivi Romanoffia. Kuuleminen tapahtui vasta sen<br />jälkeen kun Heikan työryhmän mietintö oli valmistunut ja uutisoitu<br />laajasti. Edellä mainitut asiantuntijat ilmeisesti hyväksyivät<br />kirkollisen valmistelun tässä asiassa, mutta heidän argumenttejaan<br />esimerkiksi perusoikeusselvitykseen tai soveltamiskysymyksiin ei ole<br />saatavissa - itse asiassa heidän kuulemisestaan ei ole tehty mitään<br />kirjallista dokumenttia. On siis epäselvää millä perusteilla Heikan<br />työryhmän mietinnön katsottiin olevan linjassa vallitsevan<br />lainsäädännön kanssa.<br /></p><p>Mikäli edellä mainituissa vireillä olevissa oikeudenkäynneissä<br />päästään suulliseen käsittelyyn, on tarkoitus saada nämä asiantuntijat<br />todistamaan antamiensa lausuntojen perusteista. Vasta tämän jälkeen<br />voidaan ottaa kantaa heidän näkemystensä oikeellisuuteen.<br /></p><p>Vastaavaan argumentaatio-ongelmaan törmää myös julkisuudessa<br />käydyissä keskusteluissa. Esimerkiksi Helsingin oikeustieteellisen<br />tiedekunnan dekaani Jukka Kekkonen on ottanut voimakkaan negatiivisen<br />kannan tunnustuksellisten pappien oikeuksiin, mutta hänen<br />lehtikirjoituksissa käyttämänsä argumentaatio on ollut pinnallista,<br />eikä hän ole perustanut argumenttejaan mihinkään asiasta tehtyyn<br />tutkimukseen. Samoin hyvin pinnallista on ollut se keskustelu, jossa<br />on kritisoitu Arto Seppäsen väitöstutkimusta perehtymättä itse<br />tutkimukseen.<br /></p><p>Piispa Heikka käytti Seppäsen väitöskirjan julkistamisen jälkeen<br />väistämisoikeudesta puheenvuoron Kotimaa -lehdessä 7.2.2008. Hän<br />esiintyy siinä työryhmän puheenjohtajana ja toteaa vuonna 1986 tehdyn<br />naispappeuspäätöksen perustuneen ajatukseen, ettei pappisviran<br />sukupuoli kuulu uskonnonharjoittamisen piiriin ja että tästä syystä<br />tasa-arvolaki koskee myös pappisviran haltijoita. Tämä näkemys on<br />juridisesti virheellinen - tasa-arvolaki ei tunne tällaista<br />poikkeusta, - eikä se saa tukea niistä lähteistä, jotka koskevat<br />kirkolliskokouksen päätöksen valmistelua. Itse asiassa Heikan Kotimaa-<br />lehdessä esittämää väitettä ei löydy edes piispainkokouksen selonteon<br />valmistelusta.<br /></p><p>Aiheeseen liittyvä oikeustieteellinen tutkimus<br /></p><p>OTT, kirkko-oikeuden dosentti Pekka Leino on vuosina 2002-2005 tehnyt<br />merkittävää hallinto-oikeudellista ja kirkko-oikeuden alaan kuuluvaa<br />tutkimusta. Hänen viimeisin artikkelinsa "Virka, laki ja vakaumus",<br />joka pohjautuu luentoon Suomen teologisessa instituutissa, on<br />luettavissa STI:n sivuilta. <a target="_blank" rel="nofollow" href="http://www.teolinst.fi/luennot/files/PL200907.htm">http://www.teolinst.fi/luennot/files/PL200907.htm</a><br /></p><p>TT Arto Seppänen, joka väitteli vastikään oikeustieteessä, teki<br />merkittävän kirkko-oikeudellisen selvityksen kirkko-oikeuden<br />perusteista, tunnustuksen merkityksestä kirkkolain systematisoinnissa<br />sekä tunnustuksellisten pappien oikeudellisesta asemasta.<br /></p><p>Joensuun yliopistossa on tutkimusrekisterin mukaan tekeillä hallinto-<br />oikeudellinen tutkimus "Kirkon viranhaltijan perusoikeudet." Väitöstä<br />valmistelee YTM Ulla Väätäinen ja se on kirjattu vireillä olevien<br />väitösten rekisteriin vuonna 2004. Väätäinen on julkaissut aikaisemmin<br />Oikeus-lehdessä vuonna 2005 artikkelin, jonka perusteella voisi<br />arvella, että tutkimus tulee olemaa lähellä kirkkohallinto-oikeuden<br />alaa.<br /></p><p>Oikeusteologian dosentti TT Hannu Juntunen on kirjoittanut pamfletin<br />"Kirkkolaki ja omatunto", johon piispainkokouksen valmistusvaliokunta<br />osaltaan nojasi Mikkelin piispainkokouksen valmistelussa 2006.<br />Juntunen on kirjoittanut uuden valtiosääntöoikeudellinen tutkimuksen,<br />joka on parhaillaan painossa. Lisäksi hän arvioi Arto Seppäsen<br />väitöskirjaa Oikeus-lehdessä 1/2008.<br /></p><p>Lapin yliopistossa on lisäksi vireillä valtiosääntöoikeudellinen<br />tutkimus "Vakaumus vai virka? Väitöksen valmistelu on alkanut<br />syksyllä 2006 ja siinä käsitellään virkakysymystä erityisesti<br />valtiosääntö- ja hallinto-oikeudellisesta näkökulmasta. </p><br /><span style="font-style: italic;"><br /></span><div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen</div>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-72953425454788905832008-03-28T23:17:00.000+02:002008-03-28T23:49:30.665+02:00Uskon rukous epätoivon keskellä<span style="font-style: italic;">Rakas Herra Jumala, oma Isämme, tämä kurja elämä on niin täynnä valitusta, epäonnea ja epävarmuutta, niin täynnä uskottomuutta ja pahuutta, että olemme saaneet siitä kylliksemme. Me toivomme jo kuolemaa. Näin meidän sydämiämme yhä uudestaan ahdistaa kärsimättömyys ja elämänväsymys Me kyllästymme elämään ja toivomme itsellemme kuolemaa, vain siksi ettei meidän enää tarvitsisi kärsiä ja pitää puoliamme. Mutta sinä, Isä rakas, tunnet heikkoutemme. Anna meille siis kärsivällisyyttä kaikessa, mitä on kärsittävä. Auta meitä vapaaehtoisesti kestämään tämän elämän vaivat. Saata itse meitä turvallisesti halki kaiken pahuuden. Ja kun lopulta olemme matkan päässä, ota meidät silloin armollisesti pois tästä maailmasta. Älä salli kuoleman kauhistaa tai masentaa meitä. Lujassa uskossa laskemme sielumme sinun käsiisi.</span><br /><br />Rakas vaimoni tapaa lukea ennen nukkumaan menemistä "Martti Lutherin rukouksia" ääneen. Lukee hän välillä Aku Ankkaakin. Nuo Lutherin rukoukset menevät sieluuni kuin kuuma veitsi voihin. Niissä ei lässytetä, ne ovat lujasti sanaan juurtuneita ja elämänmakuisia - aivan toista kuin monet nykypäivän Jumalan "rakkaudesta" heruttavat lörpöttelyt. Lutherin ja tämän päivän hurskastelijoiden ero on mielestäni siinä, että Luther eli Jumalan kirjoitetusta sanasta. Sanassa, sen jokaisessa jakeessa niin evankeliumeissa kuin kirjeissäkin puhui hänelle Pyhä Henki. Tämän lisäksi Luther myös eli vahvasti sanan todeksi. Sanan tähden hän sanoi aikansa kirkon johtajalle Roomassa, "Teillä on väärä vanhurskauttamisoppi", ja sai pian tuntea vainoa ja uhkailua. Hän ei pitänyt sanaa vain omana aarteenaan, vaan julisti sen eteenpäin kaikessa voimassaan, vaikka itse inhimillisesti arkaillen.<br /><br />Helppoa se ei ollut Lutherillekaan. Oheinen rukous kertoo niistä tunnoista, joita hän joutui kokemaan, kun kaikki tiet näyttivät nousevan pystyyn. Jotakin samanlaista joudumme mekin kokemaan. Luotetaan kuitenkin, että Taivaan Isä on suuri. Hän johdattaa myös läpi tuiskun ja auttaa vainon ristin kantamisessa. Nämä meidän ristimme ovat pieniä verrattuna siihen ristiin jonka Herramme kantoi edestämme. Taivas on auki ja voitto saatu.<br /><br />Rukoilkaa piispojemme puolesta! Tänään ymmärsin kuin ilmestyksenä, ettemme me Jarin ja Arin kanssa ole suurinta hätää kärsimässä, vaan piispamme, jotka maailma on pakottanut ja pakottamassa luopumaan Jumalan sanasta. Meiltä viedään työ ja toimeentulo, mutta heiltä Jumalan sana. Rukoilkaa heidän ja meidän puolestamme, että sana saisi pysyä Jumalan sanana ja kirkko Kristuksen kirkkona. "Herra Jeesus Kristus. Avaa kahleet. Tätä me syntiset pyydämme!" Amen, hyvää yötä, ja nyt nopeasti nukkumaan.<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen</div>Unknownnoreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-39652689189377301782008-03-27T22:19:00.000+02:002008-03-27T22:24:09.760+02:00Lutherin rukousAlla oleva rukous hengellisyydessä ja nöyryydessään riisuu kyllä aseista meidät tämän ajan papit ja saarnamiehet, jotka olemme kyllä kunniaa ottamassa, mutta liian usein unohdamme, että "viisaus on Jumalalta lainassa" ja se on annettava lähimmäisten ja Jumalan kunnian palvelukseen.<br /><br />Papin rukouksia<br /><br />Rakas Jumala, auta meitä kaikkia elämään niin kuin me opetamme. Auta meitä muuttamaan sanat teoiksi. Me olemme niin usein niitä, jotka sanovat "Herra, Herra", ja näkevät vaivaa julistaakseen sanaasi oikein. Mutta teot ja seuraaminen puuttuvat. Älä anna meidän itse riistää pyhyyttä pyhältä sanaltasi!<br />Anna armosi, rakas Herra Jumala, että ymmärtäisin sanasi oikein. Auta minua ennen kaikkea toimimaan sen mukaisesti. Kaikkein rakkain Herra Jeesus Kristus, jos opintoni eivät tuota kunniaa yksinomaan sinulle, niin jääkööt aakkosetkin minulta ymmärtämättä! Lainaa minulle ymmärrystä vain sen verran, kuin minä syntisparka tarvitsen tuottaakseni sinulle kunniaa. Amen<br /><br /><br />Herra Jumala, sinä olet asettanut minut papiksi kirkkoosi. Sinä näet miten taitamaton minä olen hoitamaan näin suurta ja raskasta virkaa. Ilman sinun apuasi olisin jo aikaa sitten kaiken tärvellyt. Siksi minä huudan sinun puoleesi! Sydämin ja suin tahdon olla sinun käytössäsi ja seistä paikallani. Tahdon julistaa sinun sanaasi eteenpäin. Tahdon itse sitä jatkuvasti opiskella, sitä tutkia ja ahkerasti soveltaa. Käytä minua työkalunasi! Rakas Herra, ethän hylkää minua! Sillä jos sinä jätät minut yksin, minä heti tärvelen kaiken! Amen<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen</div>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-39979215062231876192008-03-22T13:25:00.000+02:002008-03-22T17:31:01.805+02:00A-talk 20.3.2008<span style="font-family: georgia;font-size:85%;" >Olette vasrmaankin katsoneet joko kotona tai netistä YLE Areena sivustolta A-talk keskustluohjelman. Ohjelmassa saimme ohjelman rungon etukäteen, ja kun keskustelu lähti käyntiin, niin se vei sitten omaa tahtiansa. Paljon jäi sanomatta.<br /><br />Oheisen suunnitelman kuitenkin laadin itselleni.<br />Kysymykset ja runko toimittaja Jan Anderssonilta<br /><br /><br />Lähdemme liikkeelle eroamisista.<br /><br /></span><span style="font-family: georgia;font-size:85%;" > </span><span style="font-family: georgia;font-size:85%;" >-miksi ihmiset erovat kirkosta?<br />Rakenteellinen tekijä: Parokiaaliperiaate, eli pakko vaihtaa seurakuntaa,<b> kun muuttaa vaikka kadun toiselle puolelle,</b> suurin yksittäinen tekijä. Muuttoliike ohentaa suhdetta kirkkoon, ja seuraava sukupolvi ei enää löydä kirkon sanomaa. Kirkon <b>identiteettikriisi</b> Kirkon tulisi olla uskollinen sanomalleen ja eritysilaadulleen. <b>Yleinen maallistuminen</b> ja vaikuttaa myös. Kaikesta samaa </span><span style="font-family: georgia;font-family:Arial;font-size:85%;" >massaa<span style="font-weight: bold;">.<br /><br /></span></span><span style="font-family: georgia;font-size:85%;" ><b>Jyväskylän 100 000</b> hengen jättiläisseurakunta on karmea esimerkki kirkon kekseliäisyyden puutteesta. Pitääkö aina seurata yhteiskunnan trendejä. <b>500-1000 hengen Don Camillo-seurakunnat</b> omalla papilla olisi paljon parempi </span><span style="font-family: georgia;font-family:Arial;font-size:85%;" >Jyväskylälle kuin kasvoton jättiläinen.<o:p></o:p></span><span style="font-family: georgia;font-size:85%;" ><o:p></o:p><br /><br />Julistuksen ristiriidat: Pastorit saavat julkisissa puheenvuoroissaan opettaa vastoin apostolista tunnustusta, muuttaa ylösnousemusopin, neitseestäsyntymisopin ja sovitusopin.<br /><br />-mitä mieltä olemme eroa kirkosta.fi:n toiminnasta?<br />Sivujen taustalla on uskomusyhteisö ”Vapaa ajattelijat”. Se itsekin toimii kuin uskonnollinenyhteisö: sillä on uhri, sillä on profeetat, sillä on dogmit. Tieteellinen maailmankuva on itsessään uskonnollinen, se perustuu uskonlauseeseen ”Jumalaa ei ole”. Sen lähetystyötä on sivuston ylläpitäminen.<br /><br />-johtuuko eroamiset liiasta suvaitsemattomuudesta vai liiasta suvaitsevaisuudesta?<br /><br />Ei ratkaisevasti kummastakaan. Ratkaisevaa on se, ettei kirkko ole kyennyt luopumaan rakenteellisella tasolla entisestä valtiokirkollisuudesta. Järjestelmä on edelleen rakennettu sellaista yhteiskuntaa varten, jossa asutaan pienissä kylissä, opitaan ammatti isältä ja pysytään paikallaan. Tämän päivän Suomi on aivan jotain muuta. Kykeneekö uusi </span><span style="font-family: georgia;font-family:Arial;font-size:85%;" >kirkolliskokous muutoksen tekemiseen? Toivoisin.<br /><br /></span><span style="font-family: georgia;font-size:85%;" ><o:p></o:p>Sitten jatkamme erikseen ja tarkemmin teemalla naispapit<br />-miksi naispapit aiheuttavat yhä ristivetoa kirkossa?<br /></span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >Ristivedotjohtuvat kirkon </span><span style="font-family: georgia;font-size:85%;" >taitamattomuudesta päätöksentekijänä. Piispaikokouksen</span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" > päätös oli </span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >luvattoman puutteellinen: Heikan paperissa oli 1) puuttellinen </span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >perusoikeusselvitys (ns. negatiivinen uskonnonvapaus jätetty </span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >kokonaan selvittämättä eli perustuslain 11§ 2 mom. Piispa </span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >Björkstrandin näkemys negatiivisesta vapaudesta vain oikeutena </span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >erota ja perustaa uusi kirkko on liian ahtaasti tulkittu. </span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >Tosiasia on, että nykyinen lainsäädäntö ja kansainväliset </span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >sopimukset ovat vain parantaneet uskonnonvapauden suojaa. </span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >2) tasa-arvolain soveltamista uskonnonharjoittamiseen ei selvitetty,<br /></span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >3) ei selvitetty mitä on aikanaan kirkolliskokouksessa päätetty </span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >ja keskusteltu samoin kuin valtioneuvostossakaan ja eduskunnassa.<br /><br /></span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >Tämä on ongelmmallista sen johdosta, että KHO nojautuu kirkon </span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >"valmistelutyöhön" tehdessään päätöksiä näistä asioista. Virhe </span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >kertautuu ja tulee toisiinsa nojautuva virhetulkintojen sarja, </span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >joka johtuu vain siitä, että ensimmäinnen tulkitsija ei tehnyt </span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >esityötä asianmukaisesti. </span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >Missä ovat esimerkiksi prof. Olli Mäenpään ja Päivi Romanovin </span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >asiantuntijalausunnot? Mitä se kertoo valmistelutyöstä, että </span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >Heikan työryhmä ei kuullut ulkopuolisia perusoikeusasiantuntijoita </span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >ja lähetti asiakirjan ennen kuulemista tiedotusvälineille? </span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >Vasta piispainkokouksen valmistusvaliokunnan työryhmä (piispa+3 asessoria, ei yhtään lainoppinutta) </span><span style="font-family: georgia;font-size:85%;" >kuuli 14.8. kokouksessa Mäenpäätä ja Romanovia pannessaan kokousta </span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >kasaan, mutta asiantuntijoiden </span><span style="font-family: georgia;font-size:85%;" >virallista lausuntoa ei ole olemassa. <br /><br /></span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >Kieltämättä outoa valmistelua </span><span style="font-family: georgia;font-size:85%;" >päätökselle, jota tuomiokapitulit käyttävät jo nyt "oikeusohjeena"! Mielestäni näin toimitaan, kun ei ole puhtaat jauhot pussissa.<br /><br />-miksi naipapit hyvä/huono asia?<br />-kenen tehtävä on ratkaista mahd. "ongelma", mitä naispapeuteen liittyy?<br />Kirkolliskokouksen olisi tehtävä päätös, jossa se määrittelee ponnen merkityksen vastaansanomattomasti. 1986 tiedettiin, että nyt synnytetään vaikea ongelma, eikä tähän päivään saakka ole tullut uusia lakipykäliä aiheesta. 20 vuotta naispappeuden vastustusta ja puoltamista kirkossa todistaa tämän.<br />-onko joidenkin tahojen kriittinen suhtautuminen naispappeuteen syy siihen, että ihmiset erovat kirkosta? Tutkimusten mukaan ei ole. Suurin syy on yleinen maallistuminen.<br />-mihin perustuu kieltäytyminen yhteistyöstä naispappien kanssa?<br /><b>Asia on Raamattukysymys</b>. Siksi se on niin luovuttamaton. Raamattu selkeästi sanoo asian useassa kohdin, ja kirkon 2000 vuotta on vahva todiste. Edelleenkin ylivoimaissesti suurin osa kristikuntaa noudattaa</span><span style="font-family: georgia;font-family:Arial;font-size:85%;" > Raamatun järjestystä.<o:p></o:p></span><span style="font-family: georgia;font-size:85%;" ><o:p><br /><br /></o:p>Hyväksyminen vaatisi Raamattukäsityksen muuttamista. Se ei olisi enää Jumalan sana ihmiselle vaan ihmisen pohdintaa Jumalasta. Paavali ja Johannes voitaisiin päästää lomalle. <b>Evankeliumikin voitaisiin panna lomalle</b>, kuten eräs piispa tekee Kuopiossa pastori Suokonaution kautta.</span><span style="font-family: georgia;font-size:85%;" > </span><span style="font-family: georgia;font-size:85%;" ><br /><br />Tämän jälkeen sivuamme samaa sukupuolta olevien suhteita ja kirkon suhtautumista niihin<br /><br />-voiko sellainen ihminen, joka seurustelee samaa sukupuolta olevan kanssatyöskennellä kirkossa?<br />Kirkon virallisten kirjojen mukaan homoseksuaalisuuden harjoittaminen on syntiä. Eihän myöskään avoliitossa eläviä heteroja vihitä papeiksi.Syntinä homoseksuaalisuuden harjoittaminen ei ole suurempi ja tuomittavampi kuin muut, vaan kuuluu anteeksiannettaviin synteihin. Nykytilanteessa on hyvä, että homoseksuaalit eivät tunne itseään enää niin eristetyksi sosiaalisesti. KEskustelussa voisi olla enemmän esillä myös se puoli, että homoseksuaalisesta suuntautumisesta voi usein palautua takaisin luonnonmukaiseen.<br />-piispat ovat laittaneet työryhmän selvittämään kirkon suhtautumista homoseksuaaleihin (siunaamis- ja vihkimiskaavat, halutaanko/tarvitaanko, miksi ei miksi kyllä?).<br />Piispainkokouksen asettama Raamatuntutkija esitti Raamatun olevan niin VT kuin UT:sakin yksimielinen tässä kysymyksessä. Jumalan sana torjuu sen syntinä ja luonnottomuutena. Ihminen ei ole muuttunut sitten Jeesuksen </span><span style="font-family: georgia;font-family:Arial;font-size:85%;" >päivien, syntisiä ollaan edelleenkin, vaikka informaatio on lisääntynyt.<br /></span><span style="font-family: georgia;font-size:85%;" >-miten kirkon tulisi suhtautua tähän ryhmään ihmisiä?<br />Rakkaudellinen kehotus parannuksen tekemiseen ja jokaisen syntisen vastaanottamiseen Jumalan armossa ja anteeksiantamuksessa. Evankeliumi kuuluu kaikille.<br /><br />Sitten esitämme kysymyksen toisin päin: onko ehkä niin, että jos kirkko ei pysy alkuperäisen sanoman äärellä, niin kirkon legitimiteetti murenee.<br />-käykö niin, että kirkko jakautuu kahtia?<br /></span><span style="font-family: georgia;font-family:Arial;font-size:85%;" >Että tunnustukselliset pakotettaisiin eroamaan? </span><span style="font-family: georgia;font-size:85%;" >Ei ole toivottavaa. Parempi olisi myös yhteiskunnan kannalta, että kirkkorauha säilyisi ja olot järjestettäisiin kahden kirkkojärjestyksen avulla. Toisessa saisi noudattaa uutta näkemystä, toisessa vanhaa. Tasa-rvolain kirkkopykäla ja uskonnonvapauslaki on tähän riittävä juridinen pohja. </span><span style="font-family: georgia;font-family:Arial;font-size:85%;" >Yhteiskunnan täytyisi tähän suuntaan ohjata kirkkoa, kirkko ei siihen nyt itse kykene.<br /></span><span style="font-family: georgia;font-size:85%;" >-onko kahtia jakautuminen hyvä vai huono asia?<br />Kaksi erillistä kirkkojärjestystä olisi ihan OK. Sateenvarjon alla kaksi järjestystä. Ihmiset saisivat</span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" > sitten oman </span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >Raamattunäkemyksensä mukaan valita mieleisensä.</span><span style="font-family: georgia;font-size:85%;" >-meillä on esim. luther-säätiö, jolla tiukat rajat: mistä se kertoo? Että kirkko on huonosti hoitanut tunnustukselliset jäsenensä. Samalla se kertoo kuuliaisuudesta Herran käskylle hoitaa kristittyjä sanalla ja sakramenteilla. Siunattu asia, että pappeja saadaan nyt Ruotsin hiippakunnan kautta.<br />-millä keinoin kirkko saa pidettyä rivinsä kasassa ja jäsenensä kirkossa?<br />Kirkon olisi rohkeasti oltava "Kristuksen kirkko", Jumalan sanasta voimansa saava. Myös diakoniatyö käytännön evankeliumina on tärkeämpää kuin arvaammekaan.<br /><br />Pois valtiokirkkopönäkkyydestä.<br /><br />->loppuun arvokeskustelu, mikä on kirkon tehtävä nyt ja tästä eteenpäin?</span><span style=";font-family:Arial;font-size:12;" ><span style="font-family: georgia;font-size:85%;" ><br />Saarnata parannusta ja antaa syntejä anteeksi, avustaa diakoniatyöllä ja tehdä lähetystyötä.. Kaikki muu tukee tätä toimintaa. Synnistä pelastuminen ja Jumalan yhteyteen pääseminen on ihmisen tärkein tarve. Jos kirkko ei pidä siitä huolta, kuka pitää?</span><br /><span style=""> </span> <!--[if !supportLineBreakNewLine]--> <!--[endif]--></span><div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen</div>Unknownnoreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-17949889442090620542008-03-22T10:42:00.000+02:002008-03-22T13:00:11.579+02:00Pääsiäinen ompi suuri juhlammeHyvää Ristin ja ylösnousemuksen juhlaa kaikille blogin lukijoille!<br /><br />2000 vuotta sitten tapahtuivat uskomme kannalta kaikkein merkittävimmät tapahtumat: koko maailman synti sovitettiin "yhtenä ainoana päivänä", kuolema voitettiin, vanhurskauden lähde avattiin kaikille siihen turvautuville.<br /><br />Jumala teki itse teot, joihin me, luodut, emme kyenneet. Saamme jäädä lepäämään Jumalan tekojen varaan.<br /><br />Herramme ei jättänyt pelastustekojaan vain historian kaukaisuuteen, ikään kuin asioiksi, joita voimme muistella taaksepäin. Kristuksessa ne kaikki ovat läsnä joka päivä ja hetki. Missä on Kristus, siellä on hänen täysi pelastustekonsa kaikkine vivahteineen. Evankeliumissa me kuulemme hänen äänensä ja hänen sanomansa ristinsovituksesta luo uskon lahjan sydämeen, ripissä ja synninpäästössä hän itse antaa syntimme anteeksi, kasteessa "puetaan Kristus yllemme" (Gal. 3:) ja ehtoollisessa syömme hänen ruumiinsa ja verensä uskon vahvistukseksi armolla. Ehtoollisella tulemme myös "osallisiksi" Kristuksesta uudelleen ja uudelleen.<br /><br />Kaikki edellä luetellut Jumalan teot kiertyvät yhteen jumalanpalveluksessa, jonka Jumala itse asetti. Evankeliumi, synninpäästö, kaste, ehtoollinen, uskon lahja ja paimenvirka ovat läsnä jokaisessa jumalanpalveluksessa. Vaikka kastetta ja ehtoollistakaan ei olisi ihan joka kerta toimitettuna läsnä, on jumalanpalvelus kuitenkin juuri "kastettujen kokous" jotka ovat "osallisia Kristuksesta" eli elävät sakramenttiyhteydessä, vaikka juuri sillä kertaa poikkeuksellisesti ei näitä sakramentteja vietettykään.<br /><br />Kaikki on Jumalasta. Ristinsovitusta edellisenä iltana Herra Jeesus aloitti jumalanpalveluselämän. Hän on "kutsunut kokoon jumalanpalvelusta viettävän seurakunnan" ja hän on jokaisen jumalanpalveluksen ensimmäinen osanottaja. Joskus kun olen käynyt kirkossa, vaikkapa Kaakkurissa, jossa vielä käy vain vähän seurakuntalaisia, olen sanonut vähäisen osanottajamäärän päivittelijöille, että " Jeesus oli siellä mukana". Vaikka on vähän, on kuitenkin Herra itse paikalla. Hän on jokaisen jumalanpalveluksen ensimmäinen osallistuja.<br /><br />Kerran vietettiin ensimmäinen uuden liiton jumalanpalvelus. Se oli ehtoollisjumalanpalvelus eli messu. Jumala asetti messun kristittyjen "normaalijumalanpalvelukseksi", kaikki muut ovat tilapäisiä, olosuhteista johtuvia poikkeuksia. Ensimmäinen ehtoollisjumalanpalvelus vietettiin Jerusalemilaisen kodin "yläsalissa". Ja "toista" ei ole vielä vietetty. Jokainen ehtoollisjumalanpalvelus on Jeesuksen aloittaman jumalanpalveuksen jatkoa, läsnä on sama Kristus, sama Kristuksen ruumis ja veri, sama apostolinen virka ja ajan rajat ylittävä seurakunta. <br /><br />On hämmästyttävää, näin inhimillisesti ajateltuna, että ehtoollisjumalanpalveluksen elementit (edellä lueteltu) ovat pysyneet aikojen saatossa niin samoina. Tai oikeastaan, ei se hämmästytä ollenkaan - onhan elävä Jumala johdattanut kirkkoaan läpi aikojen vaiheiden. Vain ulkonaisessa on ollut muutosta kautta historian.<br /><br />Hyvää Ylösnousemuksen juhlaa, kuolema on nielty ja voitu saatu!<br />Vesa<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen</div>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-22268216489413703672008-03-14T21:59:00.000+02:002008-03-14T23:08:29.690+02:00Ihanaa luettavaa Vammalasta, Oulu tulee perässä?Olipa mukavaa lukea ystäväni Jari Rankisen blogia hänen suunnitelmistaan. Jarihan on, kuten tiedätte, samanlaisessa tilanteessa kuin allekirjoittanut, hänelle ei ollut enää käytännössä mahdollista jatkaa paikallisseurakunnan seurakuntapappina. Valoa kuitenkin pilkottaa. Vammalassa on alettu Jarin uskonystävien toimesta kokoamaan tukirengasta, joka sitoutuu rukoilemaan ja tukemaan taloudellisesti Jarin mahdollisuutta jatkaa Vammalan ja laajemmin Satakunnan alueella Jumalan valtakunnan työssä. Työyhteydeksi on kaavailtu, varovaisesti, Luterilaista evankeliumiyhdistystä. Tehtävinä hänellä on papin ja evankelistan työt, rukoilla, opettaa, vierailla eri yhdistyksissä ja seurakunnissa sekä tehdä pyydettäessä kirkollisia toimituksia. Suunnitelma tarkentuu myöhemmin keväällä. Rukoile sinäkin, että Jari saisi jatkaa Herran töissä!<br /><br />Tuossa on jotakin iloista meininkiä. Varmasti Jarille on helpottavaa nähdä, että hänen tuekseen on lähdetty ja lähdetään. Suorastaan liikuttavaa oli myös lukea Jarin huoli seurakuntaan jääneestä nuoremmasta pastorista, Markus Malmivaarasta, jota kaiken todennäköisyyden tähden kohtaa sama tilanne. Vammalan seudulla ja Turku-Satakunnassa on nyt uskovien yli herätysliikerajojen asetuttava näiden pastorien taakse.<br /><br />Meillä täällä Oulunseudulla ja Pohjois-Pohjanmaalla on lisäkseni muutamia pastoreita, joita mahdollisesti uhkaa Vammalan kohtalo. Vielä monissa seurakunnissa on rauhallista, kiitos siitä Herralle. Rukoillaan rauhallista aikaa tänne Oulun hiippakuntaan. Kun teologiat on jo vastakkain, ei asioita tarvitse enää muuten kärjistää (Olen kiitollinen työyhteisöni monille jäsenille hyvistä hetkistä ja hyvästä yhteistyöstä. Me emme, puolin ja toisin, kärjistäneet, vaikka monien kanssa edustimmekin vastakkaisia mielipiteitä. Välillä tosin rätistiinkin. Teitä jää kyllä ikävä. Mutta tavataan vielä varmasti ja monenlaisissa merkeissä.)<br /><br />Kuten jo tuosta edellisestä aavistelit, olen minäkin vetäytymässä sivuun. Yksityiskohdat on vielä auki, ja mitään virallista ei ole sovittu. Toivoisin voivani palata työhöni. Tälle seurakunnalle minä alttarin edessä lupasin saarnata ja opettaa Herran sanaa ja jakaa sakramentteja Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen mukaisesti. Se oli minulle pyhä hetki. Rakastin työtä seurakunnassa. Edelleenkin olen sitä mieltä, että seurakuntapastorin, hengellisen isän, tehtävä on maailman tärkein tehtävä, ylivoimaisesti. Toiseksi tärkein on sitten äidin ja isän tehtävä kotona. Muut tulee hyvässä järjestyksessä perässä.<br /><br />Jumala johdattaa heitä, kun he kulkevat rukoillen -sanoo Raamattu. Jumala on nyt sulkemassa yhtä ovea, ja rukoilen perheeni kanssa kysellen, minkä oven hän avaa. Rauhansanalaisuus olisi minulle luonnollinen työyhteys, monta sukupolvea on siinä vierähtänyt suvullani ja vaimoni suvulla. Siellä olen ymmärtänyt evankeliumin. Toivoisin jonkinlaisen tehtävän aukeavan sen piiristä. Ja samalla haluan, kuten Jarikin, palvella myös muita Herran omia. Pappeina olemme sitoutuneet Kristuksen kirkon työhön "aina ja kaikkialla".<br /><br />Jumalan rauhalla<br /><br />Vesa-pappi<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen</div>Unknownnoreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-31382242897902509432008-03-10T20:34:00.000+02:002008-03-10T20:43:20.669+02:00Piispat aliarvioivat uskonnollista vakaumustaKotimaan keskustelupalstalla oli asiantunteva kirjoitus perustuslain tulkinnasta ja piispojen tulkintavirheestä.<br /><br />Piispat aliarvioivat uskonnollista vakaumusta<br /><br />Tasa-arvolain toisessa pykälässä todetaan, ettei tasa-arvolaki koske evankelis-luterilaisen kirkon, ortodoksisen kirkkokunnan eikä muiden uskonnollisten yhdyskuntien uskonnonharjoitukseen liittyvää toimintaa.<br />Espoon Piispa Mikko Heikka selitti puheenvuorossaan (KM 7.2.), kuinka luterilainen kirkko liitti pappisviran haltijat tasa-arvolain piiriin omalla päätöksellään. ”Luterilaisen kirkon ratkaisu oli, ettei pappisviran haltijan sukupuoli ei kuulu uskonnonharjoittamiseen.”Ajatusrakennelman mukaan kukin henkilö tai yhteisö saa itse päättää, mitkä lait koskevat sitä tai sen jäsenistöä ja mitkä eivät. Niinpä rikollinen välttää tuomion, kun ilmoittaa, että on tehnyt henkilökohtaisen päätöksen, ettei tämä laki häntä koske. Ja velvoitteet, kuten ase- tai verovelvollisuuden voi välttää, kun ilmoittaa vastaavalla tavalla viranomaisille omasta päätöksestään, joka näin astuu lakien yläpuolelle.Valitettavasti, tai onneksi, ei kirkko eikä kukaan muukaan voi oikeasti muuttaa lakien vaikutusalueita. Niinpä oikeudelliselta kannalta tasa-arvolain vaikutusalueen evankelis-luterilaisessa kirkossa ratkaisee vain ja ainoastaan se, mitkä kirkon toiminnat ovat uskonnonharjoittamiseen liittyviä ja mitkä eivät. Jumalanpalvelus on itsestään selvästi uskonnonharjoitukseen liittyvää toimintaa. Niinpä miespappi ei riko tasa-arvolakia, jos hän kieltäytyy yhteistyöstä jumalanpalveluksessa naispapin kanssa.<br />Edes se ei johtaisi jumalanpalveluselämää tasa-arvolain piiriin, vaikka evankelis-luterilaisessa kirkossa alettaisiin väittää, ettei jumalanpalvelus ole uskonnon harjoittamista. Oikeudessa selvitetään se mitä mikin toiminta oikeasti on, ja tulkinnat tehdään siltä pohjalta. Sitä ei noteerata, miksi asiaa väitetään. Siispä niin kauan kuin jumalanpalvelukset ovat uskonnon harjoittamista, tasa-arvolaki ei kyseisiä tilaisuuksia koske.<br /><br />Suomen kansalaisilla on periaatteessa oikeus kieltäytyä vakaumuksensa vastaisista työtehtävistä. Sen Heikka myöntää. Mutta hän väittää, että tähän perusoikeuteen ei voi turvautua, jos kyseessä on keskeinen työtehtävä, kuten yhteistyö kirkon jumalanpalveluksessa naispapin kanssa. Tuo väite on kuitenkin pitkälti erheellinen.<br /><br />Kieltäytyä saa vakaumukseensa vedoten, olipa työtehtävä keskeinen tai ei. Mutta sitten toinen ja mutkikkaampi ulottuvuus on, voidaanko työntekijä toistuvien kieltäytymisten vuoksi irtisanoa.Jos kappalainen jätti työtehtävän suorittamatta sen vuoksi, että kirkkoherra itse aiheutti ongelman jättämällä työvuorot järjestelemättä ja omat tunnot huomioimatta, niin vika on kirkkoherrassa eikä kappalaisessa. Työnantaja ikään kuin on koettanut kiusata työntekijää. Tietenkään silloin työntekijää ei voida irtisanoa. Sen sijaan kirkkoherra itse joutuu lain kouriin, jos joku asian vie oikeuteen. Kirkkoherra on sortunut työsyrjintään, kun hän on jättänyt huomioimatta työntekijöidensä vakaumukset. Väärinkäytös on tapahtunut tekemättä jättämisen kautta. Kirkkoherra on rikkonut yhdenvertaisuuslakia, mistä voi seurata mittavat korvaukset sille papille, jonka omaatuntoa on loukattu. Ja tuo kaltoin kohdeltu pappi, jos hänet ennätettiin irtisanoa, saa palata työtehtäväänsä.<br /><br />Mutta tilanne on toinen, jos joissain seurakunnassa ei pystytä järjestelemään työvuoroja riittävästi. Silloin on mahdollista lähteä joko naispapin tai vanhan virkakäsityksen omaavan erottamisen tielle. Näin tilalle päästään palkkaamaan henkilö, joka soveltuu yhteistyöhön riittävän monen jäljelle jääneen työntekijän kanssa. Viimekädessä työnantajalla on oikeus hoitaa asiat niin, että työt saadaan tehdyksi.<br /><br />Heikka uskotteli myös, ettei työtehtävästä kieltäytyminen ole mahdollista, koska naispappeuden torjuja loukkaisi naispapin pappisidentiteettiä.Mutta ensinnäkin voidaan kysyä, eikö naispappi loukkaannu turhasta, jos hän loukkaantuu toisen ihmisen uskonnollisen vakaumuksen tähden? Kai jokaisella saa olla oma vakaumuksensa, jota muiden tulee kunnioittaa? Eihän kokkikaan loukkaannu, vaikka muslimivieras ei syö hänen laittamaansa hyvää sianlihapataa.Toisaalta ainakin tasa-arvolain laatijat puntaroivat asioiden tärkeysjärjestykset toisin päin kuin Heikka. Uskonnollinen vakaumus nostettiin hyvin korkea-arvoiseksi. Sen edestä vähempiarvoisemmat seikat kuten tasa-arvolaki saivat väistyä.Miksi piispat eivät elämöi niiden vakavien kriisien vuoksi, joita vanhan virkakäsityksen papit joutuvat kokemaan siinä, kun työvuoroja ei järjestellä? Piispojen toimimattomuudesta huokuu näkemys, ettei uskonnollinen vakaumus ei ole painoarvoltaan tärkeä, mitä erityisesti tarvitsi kunnioittaa. Eikö ole kummallista, kun maalliset lain laatijat pitävät uskonvakaumusta tärkeysjärjestyksessä korkeammalla kuin piispat?<br />JOUKO K. MARTIKAINEN<br />TUTKIJA<br />JOENSUU<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen</div>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-755191673978378012008-03-03T09:56:00.000+02:002008-03-03T21:54:18.273+02:00RypälepommiNykyaikainen sotateollisuus on kehitellyt niin sanotun rypälepommin. Siinä pommin sisään on ladottu sadoittain tytärpommeja. Kun emäpommi saavuttaa tietyn korkeuden maalin yllä, räjäyttää se itsensä ja tytärpommit leviävät maastoon ja suunnitelman mukaan joko räjähtävät heti taikka tekevät maan asumiskelvottomaksi.<br /><br />Postmoderni aikamme on hyökännyt kohti kritillisiä tapoja ja raamatullista elämämallia. Hävitystä on tapahtunut lasten ja nuorten hengellisen kasvatuksen alueella. Iltarukous ei ole jokaisen lapsen "perusoikeus", kun yhä useampi vanhempi on korvannut rukouksen pelkällä opettavaisella iltasadulla tai muulla iltarutiinilla. Nekin tietysti ovat hyviä ja lisäävät turvallisuudentunnetta. Mutta lapsen ohjaaminen kääntymään asioissaan kasteensa Kristuksen puoleen antaa lapselle eväitä, joita hän tarvitsee nuoruuden tyrskyissä ja aikuisiänkin koetuksissa. Elävä Jumala on enemmän kuin hyvä iltasatu. Joissakin kouluissa aamunavauksien uskonnollisuudesta on tingitty vaikka vierailijana olisi seurakuntien työntekijät. Uskonnonopetuksessa painopiste on informaatiossa, ei uskonnonharjoittamisessa ja uskonnollisten tapojen opettamisessa.<br /><br />Murrosikäiselle, tai oikeastaan siitä lähtien yleensäkin ihmiselle, seksuaalisuus on yksi tärkeimpiä Jumalan lahjoja ihmisessä. Kummako se, että saatana juuri sitä lahjaa tahtoo vääristää ja sen avulla tuhota ja hajottaa. Kun lapset saavuttavat nuoruusiän ja puberteetin, koulut opettavat pukemaan kondomin ylle. Sukupuoli-identiteettiäkään ei enää ole annettuna, fyysisen sukupuolen määräämänä. Riippuen opettajasta, lapsia ei vahvisteta sukupuolensa mukaisessa seksuaali-identiteetissä, vaan tilalle on tullut tabula rasa-ajattelu (tyhjä taulu, jonka nuori itse maalaa), jonka mukaan nuoren seksuaalista suuntautumista ei voi tietää, eikä sitä voi silloin tukeakaan, ennenkuin nuori itse on sen päättänyt. Sukupuoli ei sitä määrää. (Onneksi kuitenkin on vielä opettajia, jotka ajattelevat omilla aivoillaan, jotka katsovat ympärilleen ja laskevat yksi plus yksi - tytöt on tyttöjä ja pojat poikia.)<br /><br />Aikuisiän sääntö on, että parisuhdetta aloitettaessa ensin asutaan avoliitossa, harjoitellaan yhdessäelämistä ilman vastuuta, ennen kuin sitoudutaan eliniäksi. Homman nimi on, että pidetään rakkauden ja uskollisuuden ovi raollaan, ellei kokonaan auki myös ulkopuolisille, että sitten tiedettäisiin miten elää uskollisina ja osattaisiin suojata rakkautta! Nurinkurista.<br /><br />Vielä voisi puhua työpaikkojen kiusaamisista, veropetoksista ja herrasmiesten kirjanpitovarkauksista, pöytäkirjojen väärentämisistä, totuuden pimittämisistä ja väärentelyistä, oikeuden polkemisesta ja tahallisesta väärintulkinnasta, lahjonnasta ja salaseuroista.<br /><br />Tuttua vai mitä? Tuosta kaikesta Herramme on puhunut Raamatussa. Sen lyhyt oppimäärä on kymmenen käskyä. Jumala sanoo, että synti on kauhistus hänen edessään. Tämä aika sanoo, että se on ihmisen tulkinta todellisuudesta, sillä kukaan ei voi lopulta sanoa, mikä on oikein ja väärin.<br /><br />Raamattu sanoo: "Kun laittomuus lisääntyy, kylmenee useimpien rakkaus". Jumalan tahdon hylkääminen, ihmisen ajattelun ja tulkinnan tuleminen suureksi, on rypälepommin emäalus. Ihminen on omaksunut paratiisin käärmeen ajatuksen, "Onko Jumala todella sanonut?". Tästä peruspommista syntyi tuhatmäärin tytärpommeja. Noita tytärpommeja syntyy meidänkin ajassamme - ihminen on synnintekijänä luova. Tunnetko elämässäsi synnin voiman. Minä tunnen. Se jäähdyttää kristittyjen välisen rakkauden, se saa todistuksen Kristuksesta hiljentymään, se vääntää Jumalan sanankin kieroon. -Pyhä Henki, lämmitä se, mikä kylmä on! Murra meistä pimeyden valta!<br /><br />Onneksi, Jumalalle kiitos, Kristus on tullut tekemään tyhjäksi perkeleen teot. Kääntymällä elämässäsi Kristuksen puoleen, pyytämällä häneltä voimaa luopua synnistä ja uudistaa elämäsi Jumalan kuvan kirkkauteen, saat ystävän, joka johtaa tiellä eteenpäin. Pyhä Henki on Auttaja, Lohduttaja ja perille viejä. Hän johdattaa sinut kristittyjen yhteyteen, jossa saat voimaa sanasta ja saat puhdistaa sydämesi synninpäästössä sydämen pohjamutia myöten. Komapasteluja sattuu myös kristittynä, mutta niistä saa nousta ylös uudelleen ja uudelleen - "seitsemästi vanhurskas lankeaa, mutta Herra antaa hänen nousta jälleen."<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen</div>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-69217925152774334562008-03-01T10:40:00.000+02:002008-03-22T13:20:15.469+02:00Vaino siirtyy ehtoolllispöytiin, mikään ei riitäYstäväni, pastori Jari Rankisen blogissa kerrottiin vaikeasta tilanteesta Vammalan seurakuntaan kuuluvassa Karkun evankelisen opiston kirkkotiloissa. Vammalan seurakunta on ulottanut pakottamispolitiikan myös opiston kurssien yhteydessä pidettäviin jumalanpalveluksiin. Kuvioon, jälleen kerran, kuuluu, että kaikki on muodollisesti moitteetonta. Moraalisesti tarkastellen voimme esittää huomautuksen Vammalan seurakunnan toiminnasta. Hillittömyys on astunut lähimmäisenrakkauden sijalle, ja heikkoa ei armahdeta.<br /><br />Seurakunnan kirkkoneuvosto ja kirkkoherra ovat tehneet vedenpitävän suunnitelman toiminnan vakavaksi häiritsemiseksi ja muuttamiseksi kirkon naispappeuspäätöksen mukaiseksi. Siihen on tarvittu kaksi päätöstä: 1) Vs. kirkkoherra Kilpeläinen , ja aikaisemmin nykyinen kirkkoherra Ojansivu, kertoi viime keväänä, "ettei Vammalan seurakunnan jumalanpalveluksissa vieraile messun johtajana, avustajana tai saarnaajana yksikään pastori tai saarnamies, joka torjuu naispappeuden." 2) "Kirkkoneuvosto oli päättänyt ilmoittaa opistolle, että siellä on oikeus viettää ehtoollista vain erityisistä ja perustelluista syistä ja luvan tähän myöntää kirkkoherra."<br /><br />Piispa Paarma/Mäkinen ei ottane muuta ohjaavaa kantaa tapahtuneeseen kuin Heikan paperin "ei oikeuksia tasa-arvolain nojalla".<br /><br />Samaa naulaa hakataan muissakin hiippakunnissa. Valituksen tultua tuomiokapituliin kapitulit ottavat esille Heikan paperin ja alkavat sen mukaan toimimaan. Päätökset johdetaan<em></em> päätökseen Heikan paperin "ei oikeuksia tasa-arvolain perusteella"-opin mukaisesti.<br /><br />Aikaisemmin olen miettinyt, voiko kirkko sallia sitä Heikan paperin pohjalta, että herätysliikkeet ja järjestöt saisivat järjestää ehtoollisjumalanpalveluksia vanheman virkakäsityksen mukaisesti. En enää mieti. Kirkon suunnitelma on kuten Vammalankin, vedenpitävä. Kaikkien ehtoollisten kaikkialla kirkossamme missä tahansa niitä järjestetään Suomen evankelisluterilainen kirkko-nimen alla, on noudatettava Heikka-päätöstä. Joka ei sitä patsaskuvaa kumarra, ei menesty kirkossa. Sen patsaan juurella on myös evankelioimistilaisuudet vietettävä. Tästä on seurauksena, etteivät hengelliset kesäjuhlat enää onnistu yhteydessä sellaisen paikallisseurakunnan kanssa, jossa on naispappi. Kirkkoherra tekee kirkon tulkinnan mukaan rikoksen, jos lupaa naispapittoman messun.<br /><br />Kirkon suunnitelma perustuu kolmeen kohtaan: 1) ehtoollisjumalanpalvelus voidaan järjestää vain tuomiokapitulin tai paikallisen kirkkoherran luvalla. 2) Tuomiokapituli/kirkkoherra rikkoo Heikka-paperia vastaan, jos järjestää tai antaa luva pitää messu ns. tunnustuksellisille vanhemman teologian mukaisesti. 3) Piispainkokouksen päätös, ns. Heikan-paperi, on kirkkolain ja tunnustuksen yläpuolella. Se on kirkon ylin oppi.<br /><br />Rukoilemme:<br /><em>Rakas taivaallinen Isä. Varjele kirkkoamme! Sen ajalliset johtajat seuraajineen ovat kääntyneet sinun omiasi vastaan. He eivät ole kuulleet sanasi opetusta, ja tahtovat estää, etteivät muutkaan sitä enää kuulisi. Sinun sanasi on alennettu ihmissanan veroiseksi.</em><br /><em></em><br /><em>Varjele, ettei meistä kukaan taipuisi johtajien hengellisen julmuuden alle. Anna herätysliikkeiden vastuuntantajille samaa mieltä kuin entisille pyhille, Tosi Kirkolle, että he hengellisen vainoojan edessä saisivat rohkeuden sanoa: "Näin sanoo Herra!" </em><br /><em></em><br /><em>Sinä asetit ehtoollisen lahjan, pyhän ruumiisi ja veresi, kristityille matkaevääksi ja uskon vahvistukseksi. Sinun asettamasi lahjan tarjoaminen sinun sanasi mukaisesti on tehty tässä kirkossa rikolliseksi. </em><br /><em></em><br /><em>Anna nousta jumalanpalveluksia, jotka järjestetään sinun sanaasi kunnioittaen ja Sinua kumartaen. Anna sen tapahtua myös meidän nykyisen kirkkomme sisällä. Siunaa jokaista messua, joka vietetään Jumalan pelossa. </em><br /><em></em><br /><em>Herra. Anna kirkollisille johtajille tuhlaajapojan armo. Anna kääntymys jokaiselle, joka suostuu, aktiivisesti tai passiivisesti, rajoittamaan pyhän ehtoollisesi lahjaa kristityiltä. Älä anna paatumuksen syvetä heissä. Herätä heidät pettävästä unesta.</em><br /><em></em><br /><em>Älä anna katkeruuden mielen voittaa, anna totuuden ja rakkauden vallita elämäämme vainojen helteessäkin. Anna iloinen mieli jokaiselle kilvoittelijalle Kristuksessa.</em><br /><em>Jeesuksen nimeen, amen.</em><br /><em></em><br /><em>"Ja vaikka maailmassa</em><br /><em>on kirkko vieras niin,</em><br /><em>häväisty, haavoitettu,</em><br /><em>revitty uuvuksiin, </em><br /><em>sen pyhät vartiossa</em><br /><em>kuitenkin odottaa,</em><br /><em>Yön valta milloin päättyy </em><br /><em>ja aamu aukeaa. </em><br /><em></em><br /><em>Näin seurakunta Herran </em><br /><em>melskeessä taistelun </em><br /><em>tähyää täyttymystä </em><br /><em>rauhansa luvatun.</em><br /><em>On kerran juhlariemu</em><br /><em>silmissä voittajan, ja kilvoituksen kirkko</em><br /><em>on kirkko kunnian.</em><br /><em>VK 164: </em><div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen</div>Unknownnoreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-64021340604839663392008-02-21T23:25:00.000+02:002008-02-21T23:55:05.447+02:00Pappiko ei harjoita uskontoa jumalanpalveluksessa?<p>Piispa Mikko Heikka on sanonut, että KHO 8:2008 olisi ratkaissut kysymyksen papin uskonnonharjoittamisesta jumalanpalveuksessa. Seuraavassa pohdin tämän aiheen problematiikkaa. Jo nyt paljastan, että aikaisempi piispainkokous on paaluttanut papin roolin jumalanpalveluksessa nähdäkseni toisella tavalla kuin mitä HEikka ja vuoden 2006 surullinen piispaikokous.</p><p><br />Oulun tuomiokapituli on lausunut erään päätöksen yhteydessä vuonna 2007:<br /><br /><em>Lisäksi tuomiokapituli toteaa, että seurakunnan viranhaltijat ja työntekijät ovat olemassa sitä varten, että he järjestävät seurakuntalaisille uskonnonharjoittamista. Jumalanpalvelusta toimittavat henkilöt eivät siten ensisijaisesti osallistu siihen oman uskonnonharjoittamisen vuoksi, vaan he palvelevat muita tilaisuuteen osallistuvia. Tämän vuoksi kysymyksessä ei nyt ole ollut perustuslain tarkoittamalla tavalla pakottaminen vakaumuksen vastaiseen uskonnonharjoittamiseen.</em><br /><br /><br />Oulun tuomiokapitulin lausuman johdosta<br /><br />Oulun tuomiokapitulin mukaan seurakunnan viranhaltijat (tässä tapauksessa papit) ”järjestävät seurakuntalaisille uskonnonharjoittamista." Kirkkojärjestyksen mukaan taas...<br /><br /><em>”Papin erityisenä tehtävänä on julkisen jumalanpalveluksen toimittaminen ja pyhien sakramenttien jakaminen, muiden kirkollisten toimitusten hoitaminen sekä yksityinen sielunhoito ja rippi.”</em> KJ 5: 1 §.<br /><br />Kirkkojärjestyksen kielenkäyttö on uskonnollista. Se puhuu mm. ”jumalanpalveluksesta” ja ”pyhien sakramenttien jakamisesta”. Tuomiokapitulin kielenkäyttö pyrkii irrottamaan ao. tapauksessa papin viranhoidon kirkollisesta eli uskonnollisesta ja tunnustuksellisesta viitekehyksestä valitsemalla kirkkolaille vieraan tavan lähestyä asiaa. Lähestyminen on pelkästään virkamiesoikeudellinen. Kuitenkaan kirkkojärjestyksen mukaan pappi ei ”järjestä seurakuntalaisille uskonnonharjoitusta” (Oulun tktli), vaan ”toimittaa jumalanpalveluksen” (KJ). Jumalanpalveluksen merkityssisältö tapahtumana ja toimituksena ja toimituksen tarkoituksena avautuu kirkon tunnustuksesta sekä kirkkokäsikirjasta käsin. Näissä jumalanpalvelus on keskeisesti paimenen ja seurakunnan yhteinen hetki, jossa kumpikin osapuoli yhdessä toistensa kanssa vuoropuhellen palvelevat Jumalaa ja ovat Jumalan palveltavina.<br /><br /><strong>Pappi hengellisen viran haltijana</strong></p><p>Papin asemaa erityisesti kirkon uskonnollisena viranhaltijana (vs. valtion virkamies) korostaa se, että jo papiksi vihittävältä edellytetään henkilökohtaista uskoa. Tämä ilmaistaan kirkkojärjestyksessä siten, että vihittävän ”tulee olla jumalaapelkäävä”. Edelleen hänen tulee olla ”kristillisestä elämästään tunnettu konfirmoitu kirkon jäsen.” Tämä tarkoittaa, että henkilön edellytetään olevan julkisesti tunnustautunut kristilliseen uskoon (konfirmaatio) ja toteuttavan tätä uskoa myös elämässään. Näiden edellytysten puuttuessa henkilöä ei voida vihkiä papiksi. (KJ 5: 2 §.) Tämän lisäksi pappisvihkimys voidaan toimittaa ainoastaan yhteisessä jumalanpalveluksessa, tämä osoittaa papinviran varsinaista paikkaa seurakunnassa. Pappi ei ole jumalanpalvelukseen ulkopuolelta tuleva vieras, vaan hänen virkansa on jo virkaan asettamisestaan lähtien keskellä uskoa, tunnustamista ja rukousta. Edelleen papiksi vihittävien henkilökohtaisen uskon tunnustaminen seurakunnan edessä (Nikealaisen tunnustuksen sanoin yhdessä muiden vihittävien kanssa) sekä vihkimyslupausten antaminen muodostavat tärkeän osan jumalanpalvelusta. Tällä ilmaistaan paitsi yhteyttä ja tarkoitusta, johon pappisvirka erityisesti liittyy, myös viranhoidon henkilökohtaista ja persoonallista ulottuvuutta sitoutumisena ”harjoittamaan uskontoa” yhdessä seurakunnan kanssa.<br /><br /><br />Oulun tuomiokapitulin käyttämä sana ”ensisijaisuus” on toimeton sana niin kirkkolain kuin perustuslainkin kannalta. Uskonnonvapauslaki ei tunne mitään ensisijaisuutta tai toissijaisuutta suhteessa uskonnonharjoitukseen. Laki tuntee vain vapauden osallistua, kuulua ja erota. Käsiteltäessä asiaa Uvl tasolla on pitäydyttävä lain asettamiin puitteisiin.<br /><br /><br />Oulun tuomiokapitulin näkemys ei nouse kirkon tunnustuksesta ja liturgiasta, kuten sen pitäisi, vaan virkamiesoikeudesta. Siksi perustelu ei ole relevantti, koska se ei ota huomioon kirkollisen toimituksen luonnetta, kirkon toiminnan tarkoitusta ja päämäärää eikä kirkon jumalanpalvelusten kirjan toimitusten rakenteiden teologiaa. Nämä kaikki ovat kirkon toiminnassa ydintä ja tätä varten kirkko on olemassa. Kirkon mukaan pappi saarnaa sanaa ja johtaa yhteistä liturgiaa, että ihmiset sen kautta vahvistuisivat uskossa. Papin toissijainen osallistuminen julistustilanteeseen on paitsi jumalanpalveluksen teologian kannalta mahdoton myös uskonnonvapauslain määritelmissä tuntematon. </p><p>Tuomiokapituli lausuu: ”Jumalanpalvelusta toimittavat henkilöt eivät siten ensisijaisesti osallistu siihen oman uskonnonharjoittamisen vuoksi, …” Lausumaa on pidettävä harhaanjohtavana, sillä kirkon jumalanpalveluksessa ei ole kyse papin omasta ja seurakunnan omasta uskonnonharjoituksesta vaan yhteisestä uskonnonharjoituksesta. Kirkon jumalanpalveluskaava alkaen pappisvihkimyksestä on rakennettu siten, että siinä seurakunta ja pappi nimenomaan yhdessä harjoittavat uskontoa ja ovat elimellisesti toisistaan riippuvaisia. Yhtä ei ole ilman toista. ”Yhdessä” on se sana, joka nousee kirkon liturgiassa toistamiseen ja kaikkien kirkollisten toimitusten yhteydessä. Tuomiokapitulin käyttämä ilmaisu ”oma uskonnonharjoitus” ei nouse kirkkojärjestyksen teologiasta.<br /><br />Tuomiokapituli jatkaa: ”…vaan he palvelevat muita tilaisuuteen osallistuvia”. Tietysti näin. Tilaisuuden rakenne kuitenkin edellyttää, että pappi on omalla uskollaan ja persoonallaan välttämättä mukana jumalanpalveluksessa. Kuulijat eivät ole ainoita jumalanpalvelukseen osallistuvia. Vaikka jumalanpalvelus toteutuukin papin vain konemaisesti luetellessa kirjoitetut sanat, ei se ole se mitä kirkko edellyttää papilta tunnustuksessaan. Jumalanpalvelusta ja papin toimintaa jumalanpalveluksessa voi tulkita ja arvioida ainoastaan kirkon tunnustuksen ja tarkoituksen perustalta. Tunnustuksen perusteella jumalanpalvelus on papin ja seurakunnan yhteistä jumalanpalvelusta, johon kumpikin toimija osallistuu omasta henkilökohtaisesta uskostaan käsin ”Herrassa”. Leipäpappeus ei pitäisi olla se, mitä kirkko erityisesti hakee.<br /></p><p><br /><strong>Piispainkokouksen käsitys papin tehtävästä jumalanpalveuksessa</strong><br /><br />Suomen evankelis-luterilainen kirkko on ajattelussaan johdonmukaisesti kirkon tunnustuksen ja kirkkojärjestyksen kannalla tarkasteltaessa sen tulkintaa papin roolista jumalanpalveluksessa. Piispainkokous on 19. syyskuuta 2000 hyväksynyt kirkolle Jumalanpalveluksen oppaan (Kirkkohallituksen julkaisuja, 2000: 6) . Opas kokonaisuudessaan on katsottava kirkkojärjestyksen toisen luvun ensimmäisen pykälän, 2: 6 §:n ja 5: 1 § selitykseksi. KJ 2: 6 § todetaan ”Päiväjumalanpalvelus on niiden toimitettava, joille papinvirka seurakunnassa on uskottu.”. Piispainkokouksen oppaassa selostetaan muun muassa saarnan merkitystä, paikkaa ja tehtävää jumalanpalvelusrakenteessa sekä saarnaajan valmistautumista tehtäväänsä.<br /><br />Jumalanpalveluksen opas osoittaa, että jumalanpalveluksen rakenne, sen toimittajan osallistuminen edellyttää kaikkien henkilökohtaista ja uskossa tapahtuvaa osallistumista palvelukseen. Minkäänlaista ajatusta ”ensisijaisuudesta” tai sellaiseen viittaavaakaan ei oppaasta löydy – päinvastoin. Piispainkokouksen mukaan pappi ja seurakunta toimittavat jumalanpalveluksen yhdessä, toinen toisensa kanssa uskossa vuoropuhellen. Vuoden 2006 piispainkokouksen näkemys papin osallistumisesta uskonnonharjoittamiseen jumalanpalveluksessa on oppaan näkemyksen kanssa ristiriidassa.<br /><br />Muutamia poimintoja oppaasta:<br /><br /><strong>"Saarna jumalanpalveluksen kokonaisuudessa</strong><br /><br />Jumalan sana vaikuttaa …puhuttuna sanana eli saarnana.<br /><br />Saarnan päätöksellä on vastaava haaste. Seurakunnan vastaus Jumalan sanan puhutteluun on kirkon yhteisen uskon tunnustaminen. Näin jumalanpalveluksen rakenne ohjaa kirjoitetun Jumalan sanan ja kirkon yhteisen uskon luo.<br /><br /><br /><strong>Valmistautuminen<br /></strong><br />Saarnaajan oma rukous alkaa silloin, kun hän ryhtyy valmistamaan saarnaansa. Saarna valmistetaan rukouksessa…<br /><br />Rukouksessa on mahdollista kuunnella myös lähimmäisten kysymyksiä. Herkkyys lähimmäistä kohtaan estää meistä puhumasta ohi ihmisten.<br /><br />Vaikka saarnaa tukeutuukin omaan uskontulkintaansa ja elämänkokemukseensa, hän ei ole vain näiden varassa.<br /><br /><br /><strong>Saarna lahjoittaa Kristuksen</strong><br /><br />Saarnan tarkoitus on…rohkaista kuulijoita uskomaan tällaiseen Jumalaan.<br /><br /><br /><strong>Saarna auttaa uskomaan</strong><br /><br />Saarna on myös saarnaajan oman uskon tunnustamista (kurs. VP). Sanoillaan hän hahmottaa sen uskonnäkemyksen, jonka varassa hän itse elää. <em>Saarnaaja siis julistaa evankeliumia myös itselleen</em> (kurs. VP). Mikäli saarnan sanoma on hänelle itselleen tosi, se koskettaa myös kuulijoita.<br /><br />Saarnalla on siis vahva henkilökohtainen ulottuvuus.<br /><br />Yhteinen uskontunnustus on sekä seurakunnan vastaus kuulemaansa että mittapuu, jota vasten saarnan sisältö ikään kuin asetetaan. Ekumeenisten uskontunnustusten sanoissa <em>saarnaajan oma usko, kuulijoiden usko ja kirkon yhteinen usko lomittuvat toisiinsa</em> (kurs. VP).<br /><br /><br />C.4. Rukous<br /><br /><strong>Rukous jumalanpalveluksessa</strong><br /><br />Jumalanpalvelukseen kokoontuu rukoileva kirkko…rukoukset ovat ennen kaikkea seurakuntarukouksia. Ne ovat kirkon julkista, yhteisöllistä ja kultillista rukouselämää, jossa kirkon yhteinen usko (kurs. VP) tiivistyy ja saa ilmauksensa…rukoukset heijastavat ja syventävät yhteistä uskoa.<br /><br /><br /><strong>Rukouksen trinitaarinen perusta<br /></strong><br />Rukous on Jumalan ja ihmisen välistä yhteistyötä, synergiaa. Jumala synnyttää rukouksen ja pitää sen yllä, mutta ihminen ei ole myöskään siinä tahdoton, vaan osallistuu rukoukseen koko persoonallaan."<br /><br /><br />Näin siis Jumalanpalveluksen opas. Yhteisöllisyys, vuorovaikutus ja persoonallinen osallistuminen (myös papin) ovat toiminnassa sisäänrakennettuja välttämättömyyksiä.<br /><br /><br /><strong>Perustuslain tulkinnan ongelma</strong><br /><br />Oulun tuomiokapitulin päätöksessä on ongelmia myös perustuslain uskonnonvapauden tulkinnassa perusteellinen ongelma. </p><p><em>Tämän vuoksi kysymyksessä ei nyt ole ollut perustuslain tarkoittamalla tavalla pakottaminen vakaumuksen vastaiseen uskonnonharjoittamiseen</em>. (Oulun tktli) </p><p>Jos näin olisi, olisivat opettajat pakotetut osallistumaan joulukirkkoihin yms. hartaushetkiin riippumatta heidän uskonnostaan, koska he olisivat paikalla virkamiehinä eivätkä osallistuisi itse omana persoonanaan tilaisuuteen. Samoin sotilaat olisivat velvoitetut osallistumaan kenttäjumalanpalveluksiin jne. Tämän perusteella voitaisiin myös koululaiset velvoittaa osallistumaan omalle vakaumukselleen vieraaseen uskonnolliseen tilaisuuteen, jos se järjestettäisiin koulun kanssa yhteistyössä, koskapa koululaisen voidaan katsoa olevan paikalla oppivelvollisuuden tähden ja kykenevän osallistumaan tilaisuuteen vain oppilaana ilman henkilökohtaista osallistumista itse tilaisuuden sisältöön. Tuomiokapitulin tulkinnan perusteella voisi olla mahdollista, että valtio luopuisi uskonnonvapaussäännöksestä kaikkien niiden kohdalla, jotka ovat jossakin virassa, toimessa tai oppivelvollisia taikka holhouksen alaisia. Totalitarismi ja uskontopakko olisi takaisin. </p><p><br /><strong>Tuomiokapitulin näkemyksen ongelmallisuus suhteessa ihmiskäsitykseen</strong><br /><br />Kapitulin näkemyksen mukaan evankelisluterilaista uskontoa harjoittavat penkissä istuvat seurakuntalaiset osallistumalla sydämessään papin toimittamiin tapahtumiin. Pappi itse ei välttämättä osallistu ja harjoita uskoa henkilössään.<br /><br />Tuomiokapitulin näkemyksessä ei ole paimenen ja seurakunnan yhteistä rukousta, koska papin ei välttämättä edellytetä siihen itse osallistuvan. Näkemyksen mukaan riittää, että hän lukee sanat rukouksista ja seurakuntalaiset itse sydämessään osallistuvat sanoihin ja keskenään rukoukseen, pappi on tilanteessa vain ulkojäsen tai pappisviran kuori ilman persoonallista osallistumista. Kapitulin ajatuksen teologinen rakenne ei vastaa tunnustusta eikä kirkon liturgian lähtökohtaa, sillä rukouksen persoonallinen johtaminen on Raamatussa apostoliseen virkaan erityisesti kuuluva asia (Apt. 6: 4)<br /><br />Tuomiokapitulin käsitys liturgian vuoropuhelusta paimenviran ja seurakunnan välillä on ongelmallinen: Kenen kanssa seurakunta on vuoropuhelussa jää epäselväksi ja mikä on vuoropuhelun merkitys? Täyttyykö vuoropuhelun merkitys tuomiokapitulin ehdottamalla tavalla? Jos kirkko ei edellytä papin välttämättä henkilökohtaisesti osallistuvan uskonnonharjoittamiseen vuoropuhelussaan seurakunnan kanssa, niin kenen kanssa kirkko katsoo seurakunnan käyvän vuoropuhelua? Kenelle seurakunta toivoo Herran läsnäoloa –”Niin myös sinun henkesi kanssa.”? Olisi seurakunnan pilkkaamista sanoa, että seurakunta vastaa laulullaan viralle, mutta ei läsnä olevalle pastorille. Tai että pastorille, mutta että pastorin persoona ei välttämättä ole varsinaisesti itse mukana, eikä häntä persoonassaan tervehditä. Millaista virkakäsitystä se edellyttäisi? Luterilaista ei ainakaan. Oulun tuomiokapitulin näkemys on kirkon tunnustuksen, tehtävän ja tarkoituksen kannalta mahdoton.<br /><br />Jumalanpalveluksen ytimeen kuuluu siinä mukana olevien toimiminen ”Herrassa”. Tämä tarkoittaa, että he ovat itse osalliset Herraan ja että Herra tällöin itse toimii heidän kauttaan. Kaste ja usko on liittänyt jokaisen uskovan Herraan Kristukseen. Seurakunta toivottaa Herran läsnäoloa papille ja pappi seurakunnalle. Tämä ei ole vain korulauseita ilman sisältöä, sillä ”Kirkon pyhissä toimituksissa ja opetuksessa käytettävien kirjojen on oltava tunnustuksen mukaisia.” KJ 1: 2§<br /><br /></p><div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen</div>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-48102646823547263942008-02-18T14:12:00.000+02:002008-02-18T23:07:32.725+02:00Kieli vallan välineenäJoka hallitsee kielen hallitsee myös kansan mielen. Jotenkin noin on Acricola sanonut. Miten ilmaisemme asioita ei ole vain tapa välittää informaatiota. Ilmaisemalla asian tietyllä tavalla asetamme myös ne puitteet, jossa asia on ajateltava ja ymmärrettävä. Tätä teemme jokainen jatkuvasti, jokaisessa kohtaamisessa, lähtien kahvipöytäjutustelusta yliopiston kateederille tai kirkon saarnatuoliin. Puhujina ja keskustelijoina käytämme valtaa.<br /><br />Emme ainoastaan me jokainen käytä valtaa, vaan myös me olemme vallankäytön kohteina. Valta ei esiinny vain hallintopäätöksinä, itse asiassa se on vain kapea osuus vallankäytöstä. Valta on sanoissa kaikkialla. Sanojen myötä se ulottuu sisäämme, ajatteluumme ja lopulta myös toimintaamme. Media ja yleensä julkinen tiedonvälitys eri muodoissaan on maamme merkittävin vallankäyttäjä. Se asettaa ehdot, joilla keskustelua on käytävä julkisuudessa<br /><br />Media ja julkisuuden määrittelemä kielenkäyttö ei ole arvovapaata, neutraalia puhetta, vaan aina sitoutuu johonkin tausta-ajatelmaan tai ideologiaan. Mediaa on hyvää ja huonoa ja varmaan siltä väliltäkin. Median kanssa on tehtävä samoin kuin tiedemiehen kanssa, joka väittää olevansa tutkimuksessaan arvovapaata ja ideologisesti riippumatonta - sellaista on syytä olla kuulematta. On reilua tunnustaa ajattelunsa ideologinen pohjavire.<br /><br />Vallankäyttäjinä, siis tavallisina jutustelijoina, meidän olisi hyvä joskus pysähtyä miettimään omaa suhdettamme ympäröiviin "kieliin" sekä omaa kielenkäyttöämme. Ohjaako ajatteluamme ja toimintaamme jokin suuri ideologia, tai jokin pienempikin ajattelutottumus, jokin joka määrittelee käsitteet, niiden sisällön tai sisältöjen vaihtamisen jne. Aina emme niitä edes tiedosta.<br /><br />Meidät kaikki suomalaiset on kiedottu postmoderniin, eli modernismin jälkeisen ajan ajatteluun. Se on lähempänä meitä kuin tiedämmekään. Lausumat kuten "Jokaisella on oma jumalakäsityksensä", "Minun Jeesukseni", "Jokaisella on vain oma mielipiteensä, mitään "totta" ja "oikeaa" mielipidettä ei kukaan saa sanoa omistavansa", "Jumalan on suurempi kuin sanat, joilla hänet määrittelemme, siksi jumalasta ei voi puhua ehdottomin sukupuolikäsittein "Isä, Poika ja Pyhä Henki"" jne. ovat mainitun ideologian lapsia. Hyödyllisiä tietyissä yhteyksissä, mutta eksyttäväisiä hengellisissä yhteyksissä.<br /><br />Postmodernin ajan femistiteologian raamattukäsitys rakentuu sekin postmodernin kielitieteen perustalle: sanat eivät välttämättä välitä sitä todellisuuttaa, jota niiden sanotaan kuvaaavan. Todellisuus on itse lausujan mielessä sekä syntyy samalla hetkellä kuulijan "mielessä" kuin hän kuulee sanoman ja sen ymmärtää. Sanoman ymmärtäminen ei ole sidottu sanoman välittäjän käsitykseen ja ymmärrykseen, koska jokaisen oma tulkinta sanomasta on se hänen "totuutensa". Tämä tarkoittaa käytännössä, että Raamatun kirjoittajat ovat lähettäneet viestin omasta ymmärryksestään - oman tulkintasan totuudesta - kuulija tai lukija otta sen vastaan ja viesti tulee todeksi kuulijan mielessä, ei sellaisena kuin esim. Paavali sen lähetti, vaan sellaisena kuin sen kuulija mielessään muokkaa. Jokaisen kuulijan muokkaamisprosessiin vaikuttaa se ideologinen ja kielellinen ympäristö, jossa hän asuu. Tällaisessa maailmassa asettuu hölmön asemaan, joka sanoo, "Tämä on totta, koska Raamattu sanoo niin", tai joka sanoo jotakin esimerkiksi uskonkäsitystä vääräksi ja toista oikeaksi. Postmodernissa ajattelussa ei ole "oikeaa" ja "väärää", on vain tulkintoja.<br /><br />Kritittyinä meidät on kutsutta Jumalan sanan määrittelemään maailmaan. Postmodernissa maailmassa me olemme kyllä "hölmöjä", mutta Jumalan maailmassa olemme main stream-väkeä. Jumala, luoja ja Isä on asettanut elämisen ehdot, joita me luodut emme voi kiistää. Ne ovat parhaat ja niiden varassa me elämme täyttä ihmisyyttä ja osallistumme täysimääräisesti siihen luodun ihmisen elämään, jonka Jumala loi ja tarkoitti. Jumalan maailmassa on hyvä elää. Nämä alkuasetukset, lain ja evankeliumin, Hän on välittänyt pyhässä sanassaan. Raamattu ei ole kristittyjen "funtsintaa" vaan Jumalan Pyhän Hengen johdattamaa puhetta kaikille ajoille opiksi., rohkaisuksi ja varoitukseksi. Pakanain apostoli sanoi: Pyhät kirjoitukset "tekevät viisaaksi" ja seurakunnan kaitsijan "tulee pysyä kiinni opinmukaisessa, luotettavassa sanassa, että olisi kykenevä sekä neuvomaan terveellä opilla että kumoamaan vastaansanojain väitteet." Tit. 1:9. Pyhä Paavali ei ollut postmodernisti.<br /><br />Myöskään oma kirkkomme ei virallisessa tunnustuksessaa ole postmoderni. Tunnustuskirkkona tunnustamme Raamatun opin ja kiellämme muut opit. Viranhaltijoissa on postmoderneja opettajia, jotka yrittävät suhteellistaa kaikki kristinuskon totuudet lähtien Jumalasta itsestään. Heidän metodinsa on yksinkertainen: Raamattu ei ole Jumalan sana, vaan ihmisen sanoja Jumalasta, ja sellaisena siis arvostelun alla. Me tunnustukselliset kristityt haluamme kuitenkin jäädä siihen oppin, jonka mukana kirkkomme tunnustaa Raamatun opin ja liittyy kristillisen kirkon 2000 vuotta vanhaan perunteeseen.<br /><br />erinomaisen artikkelin feministiteologiasta voit lukea osoitteesta <a href="http://www.teolinst.fi/luennot/files/SH270906.htm">http://www.teolinst.fi/luennot/files/SH270906.htm</a> Kyseessä on Priscilla ry:n puheenjohtajan, TM Soili Haverisen analyysi aiheesta. Lue<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen</div>Unknownnoreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-38846498607355016882008-02-14T10:53:00.000+02:002008-02-14T11:37:17.865+02:00Vaalit: Puolet Oulun hpk papeista "konservatiiiveja"Oulun hiippakunnassa kirkolliskokousvaalit menivät todella hienosti. Tunnustuksellisten pappien lista sai 72 ääntä, mikä on 25% hiippakunnan papiston äänistä.<br />Tulos on vakuuttava. Kun tulokseen liittää toisenkin listan konservatiivipappien - SRK-lestadiolaisten pappien (36) ja (23) sekä rauhansanalaisen (9) äänet, on äänisaalis 140 ääntä ja prosenttiosuus lähes puolet, 49%, hiippakunnan papeista.<br /><br />Sokerina pohjalle, pappien äänikuninkaaksi tuli tunnustuksellinen kirkkoherra ja kirkolliskokousvaikuttaja Lasse Marjokorpi 37 äänellä.<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen</div>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-46909112786404719712008-02-08T21:42:00.000+02:002008-02-08T21:46:03.988+02:00Liberaaliteologian määritelmäAnglikaaniprofessori, maailmanlaajuisesti tunnettu konservatiiviteologi, Suomessakin tuttu J. I. Packer, on määritellyt liberaaliteologian näin:<br />"Liberaaliteologia ei tunnusta mitään "Jumalaa", joka käyttäisi kirjoitettua kieltä kertoakseen meille asioista, se ei tunnusta synnin todellisuutta ihmiselämän systeemissä, joka tekisi pelastuksen välttämättömäksi ja uuden syntymisen tarpeelliseksi. Näiden sijalle liberaaliteologia asettaa ihmisen luonnollisen uskonnollisuuden (johonkin korkeampaan voimaan suuntautuvan kunnioituksen) ja ihmisluontoon kuuluvan hyväntahoisuuden toisia kohtaan ja näkee kristillisyyden merkityksen olevan suojata ja kehittää näitä piirteitä. Näiden tulta on vaalittava ja pidettävä palavana kirkossa, jonka tulee joka sukupolvi etsiä oikeutuksensa dialogissa ympäröivien kulttuuristen paineiden, kehitysaskelten ja ennakkoasetelmien keskellä. Toisin sanoen kirkon on jatkuvasti ripustauduttava kulttuuriin ja pysyttävä keskustelussa siitä, mitä milloinkin on "tapahtumassa"; muutoin, näin on opetettu, se menettää kaiken kosketuksensa tosi elämään. "Tapahtumien" lähtökohtainen hyvyys otetaan liberaalikirkossa itsestäänselvyytenä. Seuratessaan tätä agendaa kirkko luonnollisesti ja välttämättömästi luopuu Raamatusta kohta kohdalta, mutta se ei ole sille suuri menetys, koskapa Raamattu on erehtyväisten ihmisten eikä erehtymättömän Jumalan kirja. Well now; with liberal leaders thinking and teaching in these terms, a collision with conservatives - that is, with upholders of the historic biblical and Anglican faith - was bound to come. It came over gay unions, which liberals wish to bless as a form of holiness, a quasimarriage." (Lähde: GAFCON-sivusto).<br /><br />Liberaaliteologiaa on siis pidettävä kristinuskoa vastaan taistelevana ideologiana. Sen ytimessä on kysymys Raamatusta - onko se Jumalan sana, vai onko se erehtyväisen ihmisen pohdintaa Jumalasta. Maailmanlaajuiset tapahtumat osoittavat, että liberaaliteologia on päässyt sellaiseen asemaan, että se asettaa ratkaisevan haasteen, ultimaatumin, Raamatun asemalle kirkkojen elämässä. Taistelua ei voida enää välttää, on kysymyksessä joko tai. Kysymys homosekualismista (ja naispappeudesta) on troijan hevonen jonka mukana nielassaan liberaaliteologisen ohjelman Raamattukäsitys. Kun se on päästetty kirkkoon sisälle, ei ole enää maata jalkojen alla. Evankeliumikin menetetään, sillä evankeliumin oikea oppi on ainoastaan kirjoitetussa Jumalan sanassa.<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen</div>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-26728481561349372582008-01-29T11:23:00.000+02:002008-01-29T13:18:16.337+02:00"Kahden virkanäkemyksen kirkko""Kaj-Erik Tulkin mielestä Arto Seppäsen peräänkuuluttama "kahden virkanäkemyksen kirkko" voitaisiin toteuttaa laillisesti joko maallisen lain puitteissa tai kirkon sisäisin työjärjestelyin." Kotimaa.fi 28.1.2008<br /><br />Oikeustieteen maisteri puhuu viisaita. Lisäisin mahdollisuuksien plakkariin vielä yhden näkökulman kirkon sisäisestä asioiden järjestelystä - työnjakokirja. Tämä malli voisi toimia interim-kaudella, väliajalla, kirkon järjestäessä keskuudessaan eri virkakäsityksiä edustavien elämän esimerkiksi erillisten kirkkojärjestysten avulla.<br /><ul><li>Seurakunnassa, jossa on useampi kuin yksi papinvirka tai yksi tai useampi lehtorinvirka, tulee pappien ja lehtoreiden, ottaen huomioon mitä 2 luvun 24 §:ssä on määrätty, jakaa työ keskenään ja laatia työnjakokirja. Jos työnjaosta ei päästä sopimukseen, ratkaisee asian tuomiokapituli. KJ 6: 16</li></ul><p>Työnjakokirja-malli vähentäisi kirkkoherrojen stressiä ja painetta julkisuuden edessä, sillä työnjäkokirja ei ole kirkkoherran päätettäviin kuuluva asia, vaan hän on yksi työnjakokirjan allekirjoittajista. Papisto kantaisi yhdessä asian vaatiman juridisen vastuun. Viime kädessä kuitenkin tuomiokapituli kantaisi vastuun. Työnjakokirja olisi syytä hyväksyttää tuomiokapitulilla tai ainakin lähettää se tiedoksi, että paikallinen piispa ottaisii sen hallinnollisesti virkavastuulleen.</p><p>Koska piispamme yhdessä sanovat, ettei ns. vanhempi virkakäsitys ole harhaoppia tai epäraamatullinen, olisi täysin mahdollista työnjakokirjalla yhdessä sopia, että näiden seurakuntalaisten sielunhoito ja jumalanpalveluselämästä huolehtiminen vanhemman virkakäsityksen mukaisesti ja sitä perinnettä jatkaen kuuluisi tietylle seurakunnan papille, joka itsekin olisi sitoutunut tähän näkemykseen. Tällä voitaisiin Vammalan ja Karjasillan seurakuntien kiistat, ja monien vastaavien, hoitaa odottaessamme kunnollista järjestystä.</p><p>Koska kirkossamme on hyväksytty kaksi teologista virkakäsitystä, eo. päätös voitaisiin tehdä jo nykyisen kirkkojärjestyksemme puitteissa. Kirkkolain ensimmäinen pykälä on jo riittävä peruste toiminnan aloittamiseen ja sen teologiseksi perustaksi.</p><p>Kaikkia ongelmia työnjakokirja-malli ei poistaisi. Välikaudellakin tarvitaan uusia ns. vanhauskoisia pappeja. Uusien pappien vihkiminen tulisi edelleenkin olemaan ongelma niin kauan kuin piispat eivät katso voivansa vihkiä pappeja muualla kuin tuomiokirkoissa. KJ:n kannalta paikallisseurakunnassa tapahtuva vihkimys olisi täysin mahdollinen. Kun vanhempaa virkakäsityksen tunnustava mies vihittäisiin virkaan, vihkimys tapahtuisi siinä seurakunnassa, jossa seurakunnalla olisi tässä tunnsutuksessa elävä yhteisö keskuudessaan. </p><p>Näistä yhteisöistä voisi muodostua aikanaan yhteisöjen verkosto, jonka kirkollisen valvonnan, hallinnon ja vihkimykset hoitaisi laaditun kirkkojärejstyksen mukaisesti "lentävä piispa" ja tuomiokapituli. Mukaan otettaisiin tietysti myös nykyiset herätysliikkeiden ja säätiön jumalanpalvelusyhteisöt. </p><div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen</div>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-9077644687433153032008-01-10T23:01:00.001+02:002008-01-10T23:37:21.699+02:00Arvoisa kirkkomme arkkipiispa. Te luonnehditte Luther-säätiön kastetoimintaa, jolla he kastavat kirkkomme jäsenten lapsia ja kehottavat vanhempia liittämään lapset kirkkomme jäseniksi, "röyhkeäksi uhitteluksi" koska he tietävät toimivansa kirkkojärjestyksen vastaisesti.<br /><br />Jos haluaisimme nähdä tapahtumat positiiviselta kantilta, voisimme nähdä toiminnassa kristittyjen hädän kirkkomme puolesta ja aktiivista toimintaa sen tervehdyttämiseksi. Tunnustuksellisten seurakuntalaisten tarvetta ja useasti toistettua nöyrää pyyntöä eivät ole kirkkomme johtajat kuunnelleet, siitä minulla on henkilökohtaisia kokemuksia täältä Oulusta. Näen vain hyväksi, Jumalan edessä, että näitä yhä hiljaisempia pyyntöjä on alkanut kuunnella nämä parjatut säätiöläiset. Palkitkoot Jumalan heidät vanhurskasten ylösnousemuksessa.<br /><br />HErra arkkipiispa. Meidän luterilaisen kirkkomme tunnustuskirjat määrittelevät seurakunnan<br /><ul><li>VII Kirkko Edelleen seurakuntamme opettavat, että yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen yksetyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset. Paavali näet sanoo: "Yksi usko, (Ef. 4:5--6) yksi kaste, yksi Jumala, joka on kaikkien Isä jne.""</li></ul><p>Kirkollisessa kiistassamme on kyse siitä, että tunnustuksellinen osapuoli katsoo sakramenttien "oikeaan toimittamiseen " kuuluvaksi myös pappisviran Raamatulliset asetukset, joista yksi olennainen on paimenen sukupuoli. Niissä seurakunnissa, joissa ei seurakuntien työntekijät tue tätä uskoa, on oikein, että joku muu kirkkomme pappi tai tässä tilanteessa Ruotsissa papiksi vihitty henkilö opettaa ja toimittaa sakramentit ja antaa Kristuksen paimenhoitoa - kirkon piirissä ja sen uskoa tukien. Olen vakuuttunut, ja tekin sen tiedätte, etteivät herätysliikkeiden väki ja säätiön väki tee tätä muusta syystä kuin rakentaakseen Kristuksen kirkkoa evankeliumilla. Kristus on toiminnan johtotähti.</p><p>Kysyn teiltä, herra arkkipiispa, miksi te ette voi osoittaa meille herätysliikekristityille ja säätiöläisille ja tavallisille kirkkokristityille, jotka tukeudumme vihityn miehen paimenvirkaan, tilaa kirkossamme? Emme ole muuttaneet Raamattua emmekä tunnustusta. Jatkamme kirkkomme aikaisempaa järjestystä ja tapaa. Mikä meidät tekee niin epähaluttaviksi, että niitäkin kirkkomme omiakin pappeja, jotka haluavat tukea tätä osaa kirkossamme, vainotaan nojautuen teidän johtamanne piispainkokouksen päätökseen? Vainotaanko meissä entistä kirkkoa? Oletteko itse tulleet sille vieraaksi? Tällainen kysymys tulee mieleeni. Kirkollisen sateenvarjon alle pitäisi mahtua kaksi kirkkojärjestystä. </p><p>Tukijanne kirkollisessa työssä, Vesa Pöyhtäri</p><div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen</div>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-78865317873488516392008-01-09T23:01:00.000+02:002008-01-09T23:22:56.658+02:00Kirkko hyväksyy Luther-säätiön pappien kasteetSuomen evankelis-luterilainen kirkko hyväksyy Luther-säätiön pappien toimittamat kasteet. Kuopion hiippakunnan noudattaman käytännön mukaan lapsia ei kieltäydytä ottamasta paikallisseurakunnan jäseneksi, heitä ei kasteta uudelleen, heitä ei oteta kirkkoon hätäkasteen vahvistamiskaavalla, vaan vanhempien ilmoituksen perusteella. Päätös on merkittävä.<br /><br />Päätös avaa oven laajempaan toimintaa kirkkomme hyväksi Luther-säätiön niille papeille, jotka ovat saaneet pappisvihkimyksensä Ruotsissa Lähestyshiippakunnassa. Hekin voivat nyt hyvillä mielin kastaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkkoon kuuluvien vanhempien lapsia vakuuttuneina siitä, että kirkko ottaa heidät yhteyteensä.<br /><br />Tarvetta Kuopion hiippakunnassa otetulle päätökselle todellakin oli. Monessa seurakunnassa seurakuntalaiset huokaavat, että mistä luotettava tunnustuksellinen luterilainen pappi lapsen kastajaksi, kun seurakunnassa on vain ääriliberaaleja tai naispappeja. Nyt on osoitettu käypä ja hyväksytty tapa ratkaista asia.<br /><br />Ei ole ollenkaan yhdentekevää, kuka lapsen kastaa. Vaikka salassa epäuskoisenkin toimittava sakramentti on pätevä ja antaa kasteen lahjan, ei vanhempia vakuuta kirkon hyvät lupailut, kun he jo varsin usein näkevät pappiensa kannaotoissa selvää Raamatusta luopumista. Silloin ei ole myöskään hengellistä luottamusta. On selvää, että tällaisessa tilanteessa kastajaksi halutaan pappi, joka tunnustautuu pyhään Raamattuun ja kirkkomme tunnustuskirjoihin ja kilvoittelee uskossa ja elämässä niiden mukaisesti. Kastajan kuva jää perhealbumeihin. Vanhempia lämmittää, jos Herran lahjan on tuonut sellainen pappi, joka tahtoo tukea perheen uskoa.<br /><br />Siunausta teille kaikki Luther-säätiön papit!<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen</div>Unknownnoreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-26116613049243704672007-12-26T22:13:00.000+02:002007-12-26T22:14:46.552+02:00Kun piispat katsovat peiliin..Löytyykö ratkaisua?<br /><br />Tunnustukseen ja pyhään Raamattuun pitäytyvien pappien ahdinko käy koko ajan suuremmaksi. Kirkon tuomiokapitulien ratkaisut käydyissä kiistoissa ovat osoittaneet johdonmukaisesti samaan suuntaan – tunnustuksellisella papilla ei ole mahdollisuutta jatkaa seurakuntapappina Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa, jos seurakunnassa on naispappi. Jos tunnustuksellinen pappi on kirkkoherran asemassa, hänellä on vielä mahdollisuus. Harvassa ovat ne kirkkoherrat, jotka enää uskaltavat antaa tilaa seurakunnassaan tunnustukselliselle papille. Järjestöjenkin työtä, usein maallikkojen käsissä, estetään seurakunnissa!<br /><br />(Korkeimpien tuomioistuinten ratkaisuille on joka tapauksessa jätettävä vielä sijaa. Jari Rankinen teki oikein kun päätti valittaa tuomiostaan.)<br /><br />Uskon, että kirkon nykyiset päättäjät ovat tulleet tähän – ei tilaa – ratkaisuun kirkon yksimielisyyden näkökulmasta. Ei näytä hyvältä ulospäin, jos kirkko sanoo olevansa yksi, mutta sillä on alttari, jolle työntekijät eivät voi yhdessä polvistua. Kieltäytyjä ei ole vain vanhauskoinen, myös naispappi kieltäytyy, jos hän noudattaa uskoaan, tulemasta tunnustuksellisen opetuksen mukaan järjestettyyn ehtoolliskirkkoon – hän kun tunnustaisi tulemisellaan oman teologisen katsantonsa vääräksi.<br /><br />Mutta onko ratkaisu ottanut huomioon kaikkia mahdollisia tekijöitä?<br /><br />Olemme kuitenkin kaikki vielä muodollisesti samassa kirkossa. Ainoa teologisesti ehjä ulospääsy ilman henkistä- ja hengellistä väkivaltaa ja maallisen oikeuden oikeustoimia on järjestää kirkko sateenvarjo-mallin mukaan. Tunnustuksellisilla olisi oma kirkkojärjestys, jota noudatettaisiin niissä seurakunnissa ja yhteisöissä, jotka katsovat kirkon aikaisemman käytännön mm. naispappeuskysymyksessä oikeaksi. Naispappeuden puoltajilla olisi myös oma kirkkojärjestyksensä. Näin tulisi rauha, ja kirkkorakennusten jumalanpalvelusvuoroja voitaisiin jakaa sitten lähimmäisenrakkauden hengessä.<br /><br />Kirkollinen työ Suomessa pääsisi näin nitkahduksen, ehkä voimakkaankin, eteenpäin. Kirkon velvollisuudet huolehtia kulttuuritehtävästää rakennustensuojelun alalla sekä muu kirkkojärjestysten kannattajien yhteiset tehtävät (hautaustoimi, katastrofityö, ulkomaanapu, koululais- ja päiväkotityö jne.) turvattaisiin ainakin vähäksi aikaa eteenpäin.<br /><br />Kirkon voima on työntekijöissä ja aktiivisissa seurakuntalaisissa. Kirkon taloudellinen tilanne heikkenee voimakkaasti tulevina vuosina olipa ratkaisu mikä tahansa. Siksi päättäjien tulisi nähdä askeleen pidemmälle, euro ei saa olla ratkaiseva konsultti – se on kuin tuli, hyvä renki, mutta huono isäntä.<br /><br />Tuleva myrsky homoseksuaalisuuden harjoittajien asemasta kirkossa voitaisiin hoitaa samalla kirkkojärjestysratkaisulla.<br /><br />En usko, että piispat huokaavat tyytyväisinä katsoessaan itseään peiliin ja ajatellessaan nykyistä kirkollista tilannetta. ON menty jo pitkälle. Jumala suokoon, ettei liian pitkälle.<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen</div>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-61475843444656059762007-12-21T22:12:00.000+02:002007-12-21T22:34:05.278+02:00Prof. Matti Leisola evoluutiosta ja RaamatustaNuotta-lehdessä lokakuulta 2006 oli mielenkiintoinen artikkeli. Olen ottanu haastattelusta muutaman lohkaisun tähän blogiini. Haastattelu löytyy kokonaisuudessaan Nuotan nettisivuilta.<br /><br /><br />Matti Leisola on kristitty 59-vuotias tekniikan tohtori jonka erikoisalaa on biotekniikka. Hän toimii Helsingin teknisen korkeakoulun bioprosessitekniikan professorina ja kemian tekniikan osaston johtajana. Matti kirjoitti ylioppilaaksi 1966 Lahden Yhteiskoulusta minkä jälkeen hän opiskeli diplomi-insinööriksi, tekniikan lisensiaatiksi ja viimein tekniikan tohtoriksi.<br />Vuonna 1988 Matti Leisola muutti perheineen Sveitsiin seitsämäksi vuodeksi. Siellä hän toimi tutkimusryhmän johtajana biotekniikan dosenttina Sveitsin teknillisessä korkeakoulussa (EHT). Vuodesta 1988 vuoteen 1995 hän toimi Suomen sokerin tutkimusjohtajana.<br /><br /><em>Onko Raamatusta mahdollista vetää johtopäätöksiä miten maailma tieteellisesti on syntynyt?<br /></em>Kysymys on ongelmallinen – se olettaa, että maailman synty on tieteellisesti selitettävissä. Uskon että Raamattu on Jumalan ilmoitusta. Se on ajatteluni perusta; ei erehtyväinen tiede tai ateistinen ns. tieteellinen maailmankuva. Raamattu kertoo melko yleisellä tasolla maailman synnystä, mutta se mitä se sanoo, on Totta. Maailma on luotu viisauden kautta ja alussa oli Sana eli Logos.<br /><br /><em>Onko oikein vetää pitäviä johtopäätöksiä maailman synnystä Raamatusta?<br /></em>Totta kai on. Ainoa, joka oli alussa paikalla, oli Luoja, joka on kertonut meille, että Hän loi kaiken Kristuksen kautta..<br /><br /><em>Mikä on kantasi Raamattuun ja evoluutioon?<br /></em>Raamattu on Jumalan ilmoitus ja auttaa meitä näkemään todellisuuden oikeassa valossa. Se vastaa sellaisiin suuriin kysymyksiin kuin mistä tulemme, miksi olemme täällä ja mihin menemme. Se antaa myös uskottavan selityksen ihmisen julmuudelle ja maailman ongelmille. Se vastaa myös pieniin kysymyksiin kuten miten kohdella lähimmäisiä, miten kasvattaa lapsia tai miten suhtautua omaisuuteen.<br />Evoluutio on pohjimmiltaan harhaoppi, joka kertoo, että aine synnytti elämän ja ihmisen itsestään ja että elämällä ei ole mitään lopullista merkitystä ja moraalilla ei ole mitään todellista perustaa.<br /><br /><em>Mitä ovat fossiilit? Mitä niistä voi päätellä? Ja miten ne sopivat Raamattuun? Entä dinosaurukset?<br /></em>Fossiilit omat muinaisten eliöiden kivettyneitä jäännöksiä – ikään kuin valoksia alkuperäisestä eliöstä. Niistä voi päätellä, että a) jotain katastrofaalista on joskus tapahtunut, b) monet eliöt ovat pysyneet aina samanlaisina, c) ennen eli eliöitä, joita nyt ei ole elossa, d) kaikki eliökunnan pääryhmät ovat syntyneet lähes samanaikaisesti ja e) kaikki aikanaan eläneet eliöt olivat aina täysin valmiita kokonaisuuksia, ei puolivalmiita ja joksikin kehittyviä. Fossiileja ei nykyoloissa synny. Fossiilien ja fossiilisten polttoaineiden (kivihiili ja öljy) valtavat määrät viittaavat suuriin luonnonmullistuksiin. Kertomus vedenpaisumuksesta antaa uskottavan selityksen näille ilmiöille. Raamattukin puhuu dinosauruksista ja lohikäärmeistä. Itse en ole niitä nähnyt, mutta kertomukset lohikäärmeistä viittaavat siihen, että joku on.<br /><br />Näin siis Matti Leisola. Tuo viimeinen kappale folliileista on mielenkiintoinen ja hauskakin. Meille on fossiililöytöjen perusteella syötetty melkein mitä vain evoluution "todisteita", mutta tarkempi analyysi osoittaakin, että vedetyt johtopäätökset kustakin löydöstä ovat riippuvaisia ideologisesta taustauskomuksesta.<br /><br />Kummallisia juttuja fossiililöydöissa riittää. Muutama viikko sitten oli muistaakseni Kalevassa kuva eräästä nilviäisen fossiilista. Se oli aivan samantyyppinen kuin nykyisetkin, korkeintaan muutaman sentin kokoiset nilviäiset. Koko vain oli jättimäinen. Ihminenkin oli pienmpi. Mistä se todistaa? Tutkijoiden mukaan ilman happipitoisuus voi olla yksi syy...<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen</div>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-74250387732202054872007-12-11T10:40:00.000+02:002007-12-11T10:59:32.659+02:00TT Vaahtoranta pappeudestaMartti Vaahtoranta<br />“Tämä salaisuus on suuri”<br />Apostolisen virkakonstituution raamatulliset ja dogmaattiset perusteet<br />1. Kirkkona Raamatun ja tunnustuksen pohjalla<br />Tässä artikkelissa, joka perustuu Paavalin synodin ja Priscilla–yhdistyksen järjestämässä seminaarissa lokakuussa 2006 pidettyyn esitelmään, etsitään seurakunnan apostolisen virkakonstituution<br />raamatullisia ja dogmaattisia perusteita. Sen vuoksi tarkastelun ulkopuolelle rajataan kokonaan<br />sellainen argumentaatio, joka hakee kirkon virkaa ja virkoja pohdittaessa ohjeet ja perustelut<br />maallisten ideologioiden, yhteiskunnallisen lainsäädännön tai liike-elämän käytäntöjen parista, mutta<br />sivuuttaa Raamatun ja tunnustuksen. Raamattu on kirkossa opin ja elämän ylin ohje, kuten luterilaiset<br />tunnustuskirjamme oikein ja kirkkoamme sitovalla tavalla opettavat. Keskustelija, joka kieltää tämän<br />tunnustusperiaatteen, asettuu itse - ainakin argumentatiivisessa mielessä - kirkon ulkopuolelle, eikä<br />hänellä voi olla mitään normatiivista sanottavaa kirkon oppia ja järjestystä koskeviin asioihin.<br />Vaikeaa on keskustelu myös niiden kumppaneiden kanssa, jotka tosin käyttävät Raamattua, mutta<br />valitsevat Pyhän Sanan ulkopuolisin kriteerein, mikä siinä on heidän mielestään sitovaa ilmoitusta,<br />mikä taas joutavaa aikahistoriallista roinaa. Markionin jäljet pelottavat!<br />Mekin tosin tiedämme, että Raamattu on olemukseltaan Jumalan kirjoihin viety pelastushistoriallinen<br />ilmoitus, joka sisältää monenlaisia kirjallisuuden lajeja ja jonka syntyhistoria sijoittuu ajallisesti<br />pitkälle akselille kattaen erilaisia maantieteellisiä ja kulttuurisia ympäristöjä. Näin se ankkuroituu<br />syvälle meidän inhimilliseen todellisuuteemme.<br />Me ymmärrämme raamatullisen hermeneutiikan tarpeen; siitä on kysymys jokaisessa saarnassa ja<br />todistuspuheenvuorossa. Me emme kuitenkaan halua asettua Raamatun yläpuolelle emmekä sen<br />tuomareiksi, vaan sen oppilaiksi Jumalan ilmoituksen omien, sisäisten kriteerien johdolla. Kirkon<br />tunnustus on puolestaan vastausta Jumalan Sanan puhutteluun ja lohdutukseen. Se ei ole<br />matemaattinen formeli eikä luonnotieteellisin kokein verifioitavissa eikä falsifioitavissa. Sen sijaan<br />tunnustus syntyy ja sitä koetellaan Sanan valossa kirkon yhteisen uskonkilvoituksen helteessä. Siihen<br />ei voi pakottaa ketään järkeen eikä logiikkaan perustuvin menetelmin, mutta se on luovuttamaton,<br />sitova ja konstitutiivinen osa kirkon identiteettiä.<br />Juuri tällaisena kirkkona eli Herrassamme kiinni riippuvien uskovien joukkona haluamme olla mukana<br />siinä pelastushistoriallisessa jatkumossa, johon Jumala Sanansa ja sakramenttiensa kautta meitä<br />armossaan liittää. Emme istu katselemassa vaeltavaa joukkoa kadun varren ikkunasta tarkkaillen, vaan<br />kuljemme sen mukana, Sanan valossa tietä etsien, ehkä hitaasti, ontuen ja kompuroiden, mutta<br />kuitenkin eteenpäin kulkien.<br />2. Kuinka tähän on tultu?<br />Keskustelemme siis kirkon viroista Raamatun ja tunnustuksen pohjalta, tai sitten emme puhu niistä<br />lainkaan. Ajankohtaisen ja alati kiristyvän tilanteemme vuoksi rajaan aihettamme edelleen ja kysyn:<br />”Mitkä ovat ne raamatullis-dogmaattiset teologiset perusteet, joilla torjumme naispappeuden?” Tällöin<br />olemme käsillä olevan kysymyksen ytimessä. Samalla olemme argumentativiisessa mielessä yhteisellä<br />pohjalla niiden naispappeuden kannattajien kanssa, jotka kanssamme hyväksyvät pyhän Raamatun<br />kirkon ylimpänä auktoriteettina ja tunnustautuvat tavallamme luterilaiseen uskoon, mutta katsovat<br />Raamatun itsensä antavan meille vapauden jättää ihmisen sukupuoli huomiotta, kun Kirkkona<br />kutsumme ja vihimme pappeja saarnavirkaan.<br />Näinhän karkeasti ottaen argumentoitiin silloin, kun naispappeus hyväksyttiin Suomen kirkossa noin<br />kaksikymmentä vuotta sitten. Katsottiin, että Uuden Testamentin sanoma on jaettavissa kahteen<br />”koriin”, josta toisessa olivat muuttumattomat, pelastukselle välttämättömät ”uskon asiat”, joilla<br />ilmeisesti tarkoitettiin esimerkiksi pelastushistoriallisia tapahtumia, kuten Herramme syntymää,<br />kärsimystä ja ylösnousemusta, Pyhän Hengen vuodatusta tai vaikkapa sakramenttien asetusta. Myös<br />itse erityisen palveluksen eli papinviran todettiin keskustelujen jälkeen ja monien yllätykseksi olevan<br />Jumalan itsensä asettama instituutio eikä pelkkä käytännön pakon sanelema inhimillinen järjestely.<br />Sen sijaan papin sukupuolen katsottiin olevan toiseen ”korin” eli ajan muuttuvien haasteiden ja<br />tilanteiden myötä vaihtelevien toimintatapojen piiriin kuuluvaa asia. Niitä ei koskisi mikään erityinen<br />eikä pysyvä Herran ohje eikä asetus, vaan niissä toteutettaisiin sitovaa, mutta sisällöllisesti joustavaa<br />rakkauden vaatimusta. Niinpä Raamatussa olevia kieltoja kutsua ”kauniimman sukupuolen edustajia”<br />saarnavirkaan pidettiin tällaisena aikasidonnaisena aineksena, joka kahdentuhannen vuoden kehityksen<br />puitteissa oli menettänyt ajankohtaisuutensa ja kuului samaan kategoriaan miesten pitkien hiusten ja<br />naisten pitkien housujen kanssa. Näin siis ihmisen sukupuolisuus siirrettiin ainakin papinvirasta<br />puhuttaessa adiaphora –asioiden joukkoon, jotka voivat tilanteesta riippuen olla noin tai näin, kunhan<br />itse virka Jumalan asetuksena säilyy voimassa. Ja juuri rakkauden nimissä katsottiin, että kauan<br />alistetun naisen olisi vihdoin saatava oikeus saarnata ja jakaa sakramentteja Jumalan seurakunnassa.<br />3. Kaksi koria – mutta mitä kumpaankin kuuluu?<br />”Uskon korin” ja ”rakkauden korin” oikeasta sisällöstä siis nyt keskustellaan. Valitettavasti tässä ei ole<br />mahdollista paneutua raamatullisen palveluviran Uuden testamentin sisällä havaittavaan kehitykseen<br />2<br />eikä myöskään kaikkien kirkon palveluvirkojen ja -tehtävien raamatullisiin eikä dogmaattisiin<br />perusteisiin. En edes tiedä, olisiko se tarpeellista: Pyhä Henki on kekseliäämpi kuin rakkaus, ja<br />rakkauskin on kauhean kekseliäs! Sille palvelutehtävien ja niihin vaadittavien armolahjojen<br />moninaisuudelle, josta Uuden Testamentin kirjat todistavat, voi tuskin kukaan panna rajoja, eikä silloin<br />kysytä, onko palvelija mies, nainen, lapsi vai vanhus harmaahapsi.<br />Kaikilla on seurakunnassa oma paikkansa ja oma tehtävänsä, kuten Suomessa tiedetään erityisesti<br />herätysliikkeitten parissa ja kuten itse olen saanut kokea omassa, verorahoista riippumattomassa<br />tunnustusluterilaisessa seurakunnassani Saksassa: kaikki tehtävät kirkkomusiikista taloudenhoitoon,<br />täytekakkujen leipomisesta lastenjumalanpalveluksiin, lähetystyön esillä pitämisestä seurakunnan<br />organisatoriseen johtamiseen hoituvat vapaaehtoisvoimin tai pientä korvausta vastaan. Vain<br />kirkkoherra nauttii kuukausipalkkaa. Silti sekä toiminnan laajuus että sen laatu hakisivat vertaistaan,<br />jos rinnalle asetettaisiin suomalainen, verovaroilla kustannettu alle viidensadan hengen<br />paikallisseurakunta.<br />Tästä palvelutehtävien runsaudesta huolimatta luterilaisessa seurakunnassamme on selkeä rakenne,<br />joka ilmenee erityisesti jumalanpalveluksessa ja laajemmin ottaen vastuuna Sanan julistamisesta ja<br />sakramenteista: seurakunnan paimen seisoo vastapäätä seurakuntaa ja julistaa Kristuksen nimissä ja<br />seurakunnassaan läsnäolevan Herran edustajana Jumalan pyhää Sanaa, lakia ja evankeliumia sekä<br />palvelee sitä Herransa suuna ja käsinä ehtoollisalttarin ääressä, kastaa ja julistaa syntejä anteeksi.<br />Seurakunta vastaa tähän Jumalan Sanan puhutteluun ja julistukseen sekä sakramenttien osallisuuteen<br />katumuksella, uskolla ja ylistyksellä, veisaten ja rukoillen – ja monia tehtäviä rakkaudessa ja uskon<br />kuuliaisuudessa seurakunnassa ja omassa maallisessa kutsumuksessaan toteuttaen.<br />Näinhän luterilainen tunnustuksemme kuvaa papin ja seurakunnan suhteen. Pappi ei edusta virassaan<br />itseään, ei omaa uskoaan eikä persoonaansa, vaan Kristusta, seurakunnan Herraa ja Vapahtajaa. Myös<br />kutsu tähän virkaan tulee paimenelle ensisijaisesti hänen ulkopuoleltaan, vaikka sisäisen kutsun<br />tietenkin tulisi liittyä ulkoiseen, jotta virkaa voisi hoitaa iloiten.<br />Saarnavirka ei nimittäin ole kunniatehtävä, ei varsinkaan sellainen, johon uskova voisi itse kutsua<br />itsensä tai katsoa olevansa siihen oikeutettu, vaan usein hyvin raskas risti, jonka kantamiseen tulee<br />kutsu viime kädessä Jumalalta, mutta ei välittömästi, vaan Hänen seurakuntansa välityksellä. Pappien<br />kutsuminen omasta keskuudesta onkin yksi yhteisen, hengellisen pappeuden tärkeimmistä tehtävistä:<br />juuri uskon syntymiseksi on saarnavirka asetettu, ja usko puolestaan synnyttää yhteisen pappeuden ja<br />pitää sitä yllä.<br />Tästä rakenteesta, paimenen ja seurakunnan suhteesta ja sen konstituutiosta olemmekin nyt ensi sijassa<br />kiinnostuneita. Kysymme, millä teologisilla perusteilla väitämme, että tämä rakenne koostuu juuri<br />miespuolisesta papista ja seurakunnasta, että mieheys kuuluu ”uskon koriin”, kun saarnavirasta<br />3<br />puhutaan – ja miksi tämä kysymys on niin tärkeä, että se näyttää ainakin Suomessa ohittavan<br />merkityksessä esimerkiksi kiistat ehtoollis- tai vanhurskauttamisopista? Miksi moni on valmis<br />mieluummin luopumaan virastaan tai vaihtamaan seurakuntaa kuin sopeutumaan tätä järjestystä<br />vastaan sotivaa järjestelyä?<br />4. Herran käsky<br />4.1. Jumalan inkarnatorinen sana<br />Useat meistä olisivat valmiit ilman hetkenkään epäröintiä vastaamaan näihin kysymyksiin: ”Koska se<br />on Herran käsky.” (1 Kor. 14:37). Niin minäkin.<br />Aina se ei kuitenkaan olisi minulta onnisunut. En olisi uskaltanut vedota suoraan Jumalan Sanaan,<br />vaikka näkemykseni itse asiasta oli jo selvä. Ja ainakin niille sisarille ja veljille, jotka kanssamme<br />tunnustavat Raamatun auktoriteetin, mutta eivät näe Sanan opettavan samoin, olemme velvolliset<br />selittämään, mitä tarkoitamme tällä näkemyksellämme ”Herran käskystä”.<br />Että joudumme ikään kuin ”selittelemään” raamatullista vakaumustamme, voi kuitenkin jonkun<br />mielestä tuntua loukkaavalta ja Jumalan sanan halveksimiselta. Eikö Sanaa pitäisi vain yksinkertaisesti<br />totella? Emmekö ole näin kysellessämme kuin sielujen viettelijä ja murhaaja, joka kerran kysyi: ”Onko<br />Jumala todella sanonut ... ?” (1 Moos. 3:1).<br />Tietenkin Jumalaa pitää totella, ja on oikein olla aralla tunnolla Hänen Sanansa edessä. Nyt kuitenkin<br />toimimme päinvastoin kuin Kiusaaja Paratiisissa: emme aseta Jumalan käskyä kyseenalaiseksi eikä<br />meidän tarvitse selittää Raamatusta mitään pois eikä karsia sitä, vaan saamme asettua Jumalan Sanan<br />alle, ottaa sen kiitollisina vastaan ja paneutua yhä syvemmälle ilmoituksen salaisuuteen.<br />Emmehän ole orjia, vaan vapaita, lapsia ja perillisiä Kristuksessa! Meillä on Hänen Henkensä, jossa<br />huudamme ”Abba, Isä”! Ei meitä ole kutsuttu painamaan otsaamme maahan äärimmäisen alistumisen<br />merkkinä, vaan – kuten meillä Saksassa on tapana – rukoilemme seisten ja kasvokkain Isämme kanssa,<br />Häntä vapaina ja onnellisina ylistäen, mutta myös Hänen tahtoaan ja omaa tietämme kysellen.<br />Ja selvää on, että meiltä on lupa kysyä raamatullisen uskomme perusteita. Meiltä saa esimerkiksi kysyä<br />ja meidän pitää osata vastata, miksi uskovilla nuorilla miehillä saattaa olla pitkät hiukset ja naisilla<br />lyhyet, mutta naispappeutta me pidämme Jumalan tahdon vastaisena järjestelynä ja vetoamme siitä<br />puhuttaessa ”Herran käskyyn”. Meidän pitää tietää, miksi useimmat meistä eivät ole sitä mieltä, että<br />orjuus on Jumalan sallima järjestys, johon meidän olisi ainakin itse sopeuduttava, jos tilanne osuisi<br />kohdallemme, mutta silti pidämme ”naisen puhekieltoa seurakunnassa” yhä kirkkoa sitovana<br />määräyksenä? Miksi ensinmainitut asiat kuuluvat ”ehdonvallan” piiriin ja joustavaan ”rakkauden”<br />4<br />koriin, jälkimmäinen taas ei?<br />Näihin kysymyksiin ole aina helppo vastata. Uusi Testamentti ei tarjoa meille kanonista lakia, joka<br />yksityiskohtia myöten säätelisi seurakunnallista elämää. Vanhan Testamentin seremonialaki on<br />kumottu; se ei sido Uuden liiton kansaa. Kohtaamme silti monenlaisten tilanteiden, ohjeiden,<br />kysymysten, kieltojen ja kehotusten hämmentävän kirjon, kun luemme Apostolien tekojen historiallista<br />kuvausta tai apostolisten kirjeiden opetuksia siinä alati kehittyvässä ja ajoittain myrskyisässä<br />tilanteessa, jossa Jumalan seurakunta, kirkko, lähtee tyhjältä haudalta, taivaaseenastumisen vuorelta ja<br />Helluntain ihmeestä kaikkeen maailmaan ja alkaa saada hahmoa.<br />Tämä hämmennys ja kirjo myös Vanhaa Testamenttia lukiessamme kertoo meille kuitenkin Jumalan<br />ilmoituksen luonteesta. Tämä on ilmeistä sitä varsinkin islamin ilmoituskäsityksen taustaa vasten<br />tarkasteltaessa: meillä kristityillä ei ole, kuten muslimeilla, pohjimmiltaan historiattomasti<br />ymmärrettyä Koraania, joka on ikään kuin pudonnut taivaasta ja sisältää ennen kaikkea ohjeita ja<br />määräyksiä oikeasta elämästä niin hengellisissä kuin maallisissakin asioissa ja jonka kruununa on alati<br />toistettu idea Jumalan ykseydestä ja ilmoitus tämän Jumalan profeetasta. Raamattu sen sijaan vastaa<br />olemukseltaan yhden Jumalan Kolminaisuutta ja meidän Herramme lihaksi tulemista ja alennuksen<br />tilaa Hänen silti pysyessään todellisena Jumalan Poikana ja ikuisena Sanana.<br />Jumala ei puhukaan Sanaansa meidän ohitsemme eikä meidän ylitsemme, vaan meille. Hänen<br />ilmoituksensa ei sivuuta kirkkoa eli sitä Sanan ja sakramenttien yhteydessä elävää uskovien joukkoa,<br />jolle tämä ilmoitus ensin suullisessa muodossa ja sitten kirjoihin ja kansiin vietynä annettiin:<br />päinvastoin, Jumalan Sana edellyttää sen ihmiskunnan ja seurakunnan, jolle se on puhuttu. Jumalan<br />ikuisen Sanan tulo sanoiksi on sidoksissa Hänen ihmiseksi tulemiseensa ja historialliseen<br />pelastustekoonsa Kristuksessa Jeesuksessa, ja Herramme inkarnaatio puolestaan on sidoksissa meidän<br />lankeemukseemme ja hätäämme. Sen tähden ei ole olemassa saarnattua ja kirjoitettua Sanaa an sich eli<br />ilman sen suhdetta ihmiskuntaan ja Kirkkoon. Sana on Jumalan rakkauden tahdosta olemassa<br />ainoastaan siinä suhteessa, jossa Hän sen puhuu ja julistaa meille ja antaa myös kirjata sen meitä<br />varten muistiin, ja niin se on myös kirjallisena Jumalan vaikuttava Sana.<br />Kaiken lisäksi tämä tapahtuu poikkeuksetta meidän ihmisten kautta: jopa ne profetiat, jotka Jumala on<br />ekstaattisessa kokemuksessa antanut kirkolleen, on puhuttu ”profeettojen kautta”, ja Mooseksen<br />laintaulujenkin sisällön tunnemme vain ihmisten kirjoittaman tekstin välityksellä. Ylivoimaisesti<br />suurin osa Jumalan kirjoitettua Sanaa on lisäksi sellaista, mitä voisimme yhtä hyvin sanoa ”ihmisen<br />sanaksi”, ellemme tietäisi, että se on syntynyt Pyhän Hengen vaikutuksesta ja uskon yhteydessä<br />Jumalaan: se on seurakunnan rukousta, historiallista kuvausta, apostolien opetusta – ja silti Jumalan<br />autoritatiivista Sanaa.<br />Sen vuoksi me, syntiset ihmiset, olemme Kristuksen tähden ja Häneen uskossa liittyneinä kirkkona<br />5<br />mukana Jumalan ilmoituksen tapahtumisessa. Siitä huolimatta emme missään suhteessa ole sen<br />subjekteja emmekä ”kanssailmoittajia”. Olemme ainoastaan Sanan vastaanottajia silloinkin, kun Sana<br />on seurakunnan huutoa ja rukousta tai kertomusta historiasta, jossa Jumala vaikuttaa seurakunnassaan<br />ja sen kautta. Sillä Kristus itse huutaa ja rukoilee seurakunnassaan ja on läsnä sen ajallisessa<br />vaelluksessa.<br />Tällä tavalla Jumalan ilmoitus nivoutuu ihmiskunnan sekulaariin historiaan, yhdistää siihen omat pyhät<br />pelastustekonsa ja tekee meidän historiastamme pelastushistoriaa. Kun otamme tämän kirkolle ja<br />kirkon kautta julistetun Jumalan Sanan vastaan ja liitymme uskossa siihen, Jumalan pelastushistoriasta<br />tulee osa meidän omaa biografiaamme. Meidän elämäkertamme liittyy Jumalan pelastushistoriaan.<br />Näin esimerkiksi minulle tapahtui jo pyhässä kasteessani, mutta myös tänään käsiteltävä kysymys on<br />ollut osa samaa prosessia. Se on kuitenkin kivulias, eikä se ole hetkessä valmis. Monen kokemus on,<br />kuinka hämärältä tuntuva ja monin paikoin käsittämätön Raamattu on yhtäkkiä alkanut avautua<br />Kristuksessa, Vapahtajassa, joka ilmestyy sen sanoman keskuksessa ja sen Keskuksena. Voi silti<br />kestää kauan, ennen kuin tämä Kristuksessa ilmestynyt valo on kirkastanut Sanan viimeisetkin kolkat.<br />Monta kertaa pitää Lutherin ohjeen mukaisesti nostaa matkalla lakkia! Ja lopullisesti tämä ihmeellinen<br />ja ihana, mutta samalla kertaa vaikea matka päättyy vasta perillä, kun hämärä kuva vaihtuu<br />näkemiseksi.<br />Tämä on ollut oma kokemukseni myös naispappeuskysymyksen edessä. En ole koskaan voinut pohtia<br />sitä kylmästi laskevan järjen avulla enkä tarkastella sitä ulkopuolisena, vaan se on sekä kysymyksinä<br />että vastauksina nivoutunut tiiviisti omaan henkilöhistoriaani ja ihmisyyteeni siinä sosiaalisessa<br />kontekstissa, jossa olen elänyt. Tämä kokemus on vahvistanut minussa sitä vanhaluterilaista<br />vakaumusta, että teologiassa pitää kyllä käyttää järjen valoa apuna niin paljon, kuin Herra on sitä itse<br />kullekin antanut, mutta viime kädessä Raamattua selittää Raamatulla oikein vain Jumala itse Pyhän<br />Henkensä kautta, ja tämä Henki puolestaan toimii Selittäjänä siellä, missä on uskossaan kilvoittelevia<br />Jumalan lapsia eli kirkossa, Jumalan seurakunnassa.<br />4.2. Tapausselostus - kuinka Herran käsky nivoutui nuoren teologin elämäkertaan<br />Kun itse nuorena teologina pohdin vaikeaa kysymystä saarnavirasta ja sen konstituutiosta, minulle ei<br />riittänyt pelkkä ”Herran käsky”. Sen sijaan etsin tämän käskyn sisäistä mielekkyyttä. Miksi Herramme<br />käskisi tällä tavoin jotakin, mikä mielestäni oli koko Uuden Testamentin hengen ja vapauden sanoman<br />vastaista?<br />En tosin silloin vielä ymmärtänyt ”Herran käskyn” vakavuutta. Kyse oli puhtaasti kielellisestä<br />6<br />puutoksesta. En ole uusimman suomalaisen raamatunkäännöksen suuri ystävä ja luen edelleen<br />mieluiten edellistä, ja myös vanhaa käännöstä käytän silloin tällöin. Tämän 1. Korinttolaiskirjeen<br />luvun 14 kohdan käännös vuoden 1938 raamatunkäännöksessä oli kuitenkin yksi niistä syistä, jotka<br />loivensivat mielessäni sitä Herran käskyn jyrkkyyttä, johon vasta teologisten keskustelujen yhteydessä<br />törmäsin. Nykyinen suomalainen kirkkoraamattu sen sijaan kääntää 1 Kor 14:37-38 aivan oikein<br />seuraavalla tavalla: ”Jos joku uskoo olevansa profeetta tai saaneensa muita Hengen lahjoja, hänen tulee<br />tietää että tämä, mitä kirjoitan, on Herran käsky. Jos joku ei tätä tunnusta, Jumala ei tunnusta häntä.”<br />Muistan, että vavahdin sisäisesti, kun ensimmäisen kerran näin tämän käännöksen. Mutta missä saattoi<br />piillä tämän käskyn sisäinen mielekkyys? Tämän Jumalan Sanan piti nivoutua omaan elämääni, ennen<br />kuin saatoin ottaa sen vastaan ja todella kuulla, mitä siinä sanottiin.<br />Tämä tuntuu jälkikäteen ajatellen pahalta. Asetuin sillä tavoin vastustamaan Jumalan selvää Sanaa –<br />aivan kuin ne omasta mielestään raamatulliset kristityt, jotka kieltävät Herramme ruumiin ja veren<br />todellisen läsnäolon ehtoollisen leivässä ja viinissä! Ja Paavali perustelee ”Herran käskyn” asiallisesti<br />juuri samalla tavoin kuin sen ehtoollisopin, jolla hän liittyy synoptiseen evankeliumitraditioon: ”Sillä<br />minä olen saanut Herralta [kursiivi minun] sen, minkä myös olen teille tiedoksi antanut, että Herra<br />Jeesus sinä yönä, jona hänet kavallettiin, otti leivän, kiitti, mursi ja sanoi: ’Tämä on minun ruumiini,<br />joka teidän edestänne annetaan; tehkää tämä minun muistokseni.’" (1. Kor. 11:23-24) Mutta kuten<br />Ulrich Zwinglin henkiset jälkeläiset pitävät mielettömänä ajatusta Herran ruumiin todellisesta<br />syömisestä leivässä ja veren juomisesta viinissä, samoin olivat minulle kauhistus ne Uuden testamentin<br />opetukset, joiden mukaan naisen pitäisi vaieta seurakunnassa tai peräti alistua miehen edessä.<br />Koin teologina jatkavani vuonna 1895 syntyneen isoäitini perinnettä; hyllyssäni on yhä hänen<br />Novuminsa, jota hän käytti opiskellessaan Helsingin yliopistossa jo ennen Suomen itsenäistymistä.<br />Ympärilläni oli muutenkin korkeasti koulutettuja ja itsenäisiä naisihmisiä monessa sukupolvessa<br />nuorta vaimoani myöten, ja edelleen olen sitä mieltä, että se on oikein, että niin pitää ollakin. Miehet ja<br />naiset ovat tasa-arvoisia Jumalan edessä, ja tasa-arvoisia heidän pitää olla myös yhteiskunnassa,<br />kunhan vain lasten hyvä asetettaisiin ensimmäiseksi arvoksi. Miksei näin siis voisi olla myös kirkon<br />virassa?<br />Toisaalla kuulin yhä jyrkempänä kaikuvan ”Herran käskyn”. Ymmärsin, että kyse oli todellakin<br />Herran käskystä eikä vain Paavalin viisaasta neuvosta Pyhän Hengen opastuksella jossakin niistä<br />monista vaikeista tilanteista, joihin nuori kirkko alati joutui. Se oli Herran käsky, joka ei jäänyt<br />jonnekin ilmaan roikkumaan ja jonka voi uskoa tai olla uskomatta, kuten vuoden 1938 Raamatun<br />käännöksen mukaan vielä saattoi ajatella, vaan se päättyi – kiroukseen.<br />Senkin ymmärsin, että kun puhuttiin orjuudesta ja siihen suostumisesta, oli kysymys<br />sielunhoidollisesta neuvosta tilanteessa, jossa kirkko ei hurjimmissa unelmissaankaan kuvitellut<br />7<br />olevansa tulevaa globaalia kulttuuria moraalisesti normittava yhteisö, vaan pieni, vainottu vähemmistö,<br />joka koostui suurelta osin orjista ja pani toivonsa ennen kaikkea Jumalan Sanan lupauksiin uusista<br />taivaista ja uudesta maasta. Kun Uusi Testamentti tässä tilanteessa kehottaa orjina kutsuttuja<br />kantamaan kutsumuksensa palveluksena Herralle, se tosin pohjustaa niitä vallankumouksellisia<br />muutoksia, jotka yhteiskunnassa tulisivat tapahtumaan ja joiden yksi tärkeistä virstanpylväistä on ollut<br />luterilaisen uskonkäsityksen korostus arkipäivän halvimmankin työn siunauksellisuudesta silloin, kun<br />”se tehdään Herralle”. Ennen kaikkea tarkoituksena lienee kuitenkin ollut yhtäältä Ristin Herran jälkiä<br />ja Vuorisaarnan opetuksia seuraten antaa hyvä kristillinen todistus isäntäväelle, toisaalta pysyä<br />mahdollisimman kaukana vaarasta olla lietsomassa orjakapinoita, jotka antiikin Roomassa yleensä<br />johtivat kaaokseen ja julmaan verenvuodatukseen.<br />Seurakunnan sisäisten arvojärjestyksien tai myöskään tehtävien jaon kanssa tällä ohjeella ei kuitenkaan<br />ollut mitään tekemistä. Kaikki Jumalan lapset olivat ja ovat Herransa edessä yhtä arvokkaita. Tässä<br />asiassa ei ole erotusta orjan eikä vapaan, ei juutalaisen eikä kreikkalaisen, ei myöskään miehen eikä<br />naisen välillä. Tämän ”sisäisen vallankumouksen” merkitystä tuskin voimme yliarvoida.<br />Niinpä Uudesta testamentista ei löydy ensimmäistäkään sielunhoidollista ohjetta, ”Herran käskystä”<br />puhumattakaan, joka kehottaisi välttämään orjien kutsumista seurakunnan kaitsijan toimeen. Ja<br />kuitenkin tämä mahdollisuus kiellettiin naisilta! Tästäkö siis oli kysymys? Että jokin raja sentään oli<br />emansipaatiollekin laitettava!<br />Vai oliko Uuden testamentin kirjoittajia sittenkin ohjaamassa jokin syvempi Pyhän Hengen logiikka?<br />Kummallinen ristiriita näytti nimittäin tässä kysymyksessä löytyvän jopa itsensä Raamatun sisältä.<br />Yhtäällä olivat tunnettu Herran käsky ja sen ympärille ryhmittyvät lausumat ”vaimon alamaisuudesta”,<br />ja vielä voimakkaammin minuun vaikutti se tosiasia, ettei myöskään meidän Herramme maan päällä<br />vaeltaessaan eikä edes ilmestyessään ylösnousseena omilleen antanut 1. Korinttolaiskirjeen vastaista<br />”Herran käskyä”. Sen sijaan Hän valitsi kirkkonsa apostoleiksi vain miehiä, ajattelemme sitten ”niitä<br />kahtatoista” tai laajempaa apostolien joukkoa.<br />Toiselta puolen juuri Jeesus suhtautui oman juutalaisen kulttuurinsa keskellä vallankumouksellisella<br />tavalla naiseen, ja tietysti myös lapseen. Tämän me tiedämme. Ei voi myöskään olla vailla merkitystä,<br />että juuri naiset toivat ensimmäisinä sanoman Herramme ylösnousemuksesta apostoleille, jotka<br />peloissaan eivät uskaltautuneet edes ulos kolostaan, nämä ”vahvemman sukupuolen edustajat”.<br />Ja silti juuri meidän Herramme oli jumalallisella auktoriteetilla – niin, jumalallisella auktoriteetilla –<br />valinnut nämä yksinomaan miespuoliset apostolinsa aina Juudas-parkaa myöten virkaansa. Tätä<br />tosiasiaa ei suinkaan kumoa se selitys, jonka mukaan ”ne kaksitoista” olivatkin ikään kuin Uuden<br />liiton ”kaksitoista kantaisää” eivätkä niitä julistajia ja paimenia, joiksi me heidät ymmärrämme. Jos<br />nimittäin Herramme olisi tässä asiassa halunnut kumota ”miehisen vallan”, Hän olisi varmasti kutsunut<br />8<br />kirkolle matriarkkoja ”patriarkkojen” sijaan. Ja muistakaamme, että apostolien piiri oli paljon ”niitä<br />kahtatoista” laajempi, mutta miehiä siihenkin vain kuului.<br />Tähän argumenttiin liittyy myös se väite, ettei apostolien virasta olisikaan meidän seurakunnalliseen<br />palveluvirkaamme mitään sellaista jatkumoa, joka oikeuttaisi puhumaan ”apostolisesta virasta”<br />nykyisessä kirkossa. Tietenkin koko kirkko on lähetetty maailmaan ja on siinä mielessä apostolinen,<br />apostolien ja profeettojen päälle rakennettu, mutta myös maailmaan lähetetty kirkko. Ja tässä<br />missiossa ja siihen liittyvässä todistustehtävässä ei todellakaan ole erotusta paimenen ja lauman,<br />erityisen palveluviran haltijan ja yhteisen pappeuden välillä, vaan ulospäin seurakunta on kutsuttu<br />todistamaan Herrastaan kaikin voimin ja kaikkien sen jäsenten kautta, kukin omalla tavallaan ja<br />paikallaan.<br />Kuitenkin kirkon sisällä jatkuu yhä apostoleihin ja jopa meidän Herraamme palautuva kaitsennan<br />virka. Herra, kirkon Ylipaimen, joko itse suoraan asetti apostolit – jopa ”keskensyntyneen” Paavalin –<br />virkaansa, tai ainakin nämä olivat Herransa maanpäällisen elämän todistajia. Nämä apostolit<br />vuorostaan asettivat paimenia seurakuntiin, kun he eivät enää henkilökohtaisesti voineet paimentaa<br />niitä, ja nämä paimenet puolestaan vihkivät seurakunnan kutsusta ja sen valitsemina jälleen uusia<br />paimenia virkaansa. Ja nämä olivat miehiä.<br />Toisaalta ei naisia välttämättä alistettu myöskään nuoressa kirkossa. Vapahtajamme<br />vallankumouksellinen tasa-arvo-ohjelma jatkuu esimerkiksi apostoli Paavalin opetuksessa:<br />Kristuksessa kaikki uskovat ovat samanarvoisia. Heillä on erilaisia armolahjoja ja erilaisia tehtäviä,<br />mutta ”käsi” ei voi sanoa ”silmälle” eikä ”jalka” ”korvalle”, ettei tarvitse tätä, ja päinvastoin.<br />Eivät naiset tässä nuoressa kirkossa myöskään vaienneet. Kohtaamme Apostolien teoissa ja<br />apostolisissa kirjeissä jatkuvasti erittäin aktiivisia ja uskostaan tietoisia sisaria, jotka kantavat monella<br />tavalla vastuuta seurakunnasta ja jopa opettavat kristillistä uskoa miehille. Mahtoikohan tämä onnistua,<br />jos nämä sisaret eivät koskaan avanneet suutaan?<br />Ja Paavali suhtautuu näihin työtovereihinsa erittäin arvostavasti. En kerta kaikkiaan löydä edes<br />”vaimon alamaisuutta” ja ”hiljaisuudessa oppimista” korostavat raamatunkohdat edessäni koko Uutta<br />testamenttia tai Paavalin kirjeitä läpäisevää ihannekuvaa naisesta, joka ei tiedä mitään eikä osaa<br />mitään, ei koskaan näy eikä kuulu missään ja vaikuttaa, jos vaikuttaa, vain kodin seinien sisällä, kuten<br />äärikonservatiivin islamin parissa tapahtuu. Toisaalta on tärkeää huomata, että Uuden testamentin<br />pareneesi ei suinkaan edusta vanhaa eikä modernia gnostilaista naiskuvaa, joka halveksii sekä<br />sukupuolisuutta että siihen liittyvää äitiyttä. Päinvastoin, se pitää juuri äidin tehtävää, lasten<br />synnyttämistä ja kasvattamista jopa uskoon ja pelastukseen liittyvänä kysymyksenä tilanteessa, jossa<br />ihmisihanne – ja sen myötä varmasti myös käsitys mieheydestä – irtoaa Jumalan luomistarkoituksen<br />mukaisesta dualiteetista ja ruumiillisuudesta sekä siihen liittyvistä arkisista, mutta ihanista puuhista<br />9<br />ensimmäisen uskonkappaleen palveluksessa.<br />Ja joka tapauksessa meillä on Jumalan pyhässä Sanassa ”Herran käsky”, jyrkästi annettu ”Herran<br />käsky”. Vapahtajamme ratkaisuissa näkyvä diskrepanssi sukupuolten periaatteellisen tasa-arvon ja<br />erilaisten tehtävien välillä siis jatkuu nuoressa kirkossa, ja Paavalin mukaan tämän jatkumon takana on<br />seurakunnan Herran itsensä auktoriteetti. Yhtäältä sukupuolet ovat tasa-arvoisia, toisaalta vain miehiä<br />kutsutaan paimenen virkaan. Kuinka nämä kaksi erilaista linjaa jopa apostoli Paavalin opetuksessa<br />sopivat yhteen? Kuinka ”Herran käsky” sopii siihen naisen uuteen asemaan, joka hänellä on<br />seurakunnassa ja Jumalan lapsena?<br />Tätä nuorena teologina pohtiessani minulle oli syvä heuristinen merkitys Erkki Koskenniemen pienellä<br />tutkimuksella ”Naispappeuden eksegeettinen argumentointi; erityisesti 1 Kor 11-14 problematiikka”<br />vuodelta 1983. Koskenniemi pyrki osoittamaan, että kieltäessään naisen ”puhumisen” seurakunnassa<br />Uusi Testamentti ei suinkaan tarkoita, että naisihminen saisi avata suunsa ainoastaan kotona, ja<br />silloinkin v ain ky sellä mieheltään, mitä p appi k irkossa tarkoitti. λαλει̃ν, ’puhua’, tarkoittaa tässä<br />yhteydessä aivan tiettyä puhumista. Ei siis ole ristiriitaa siinä, että yhtäältä Uuden testamentin<br />todistuksen mukaan vaimoväki profetoi ja rukoilee julkisesti ja jopa yksityisesti opettaa, mutta silti<br />”naisen on vaiettava seurakunnassa”.<br />Koskenniemen tulkinnan mukaan tässä puhumista merkitsevä verbi tarkoittaa nimenomaan tietyssä<br />asemassa ja virassa tapahtuvaa julkista opettamista. Luterilaisittain sanoisimme, että Jumalan asettama<br />saarnavirka on se, joka tässä merkityksessä ”puhuu”, ja sen kieltävät tunnetut ”naispappeuden<br />vastaiset” raamatunkohdat. Kaikki sellainen naisten esiintyminen seurakunnassa, jonka voi katsoa<br />olevan heidän yritystään asettua siihen virkaan, johon heitä ei Herran käskyllä voida kutsua, on<br />torjuttava.<br />Ja tähän selitykseen meistä moni tyytyneekin: meille riittää, että yhtäältä olemme miehinä ja naisina<br />uskon kautta tasa-arvoisia Jumalan lapsia ja muodostamme yhdessä sen Jumalan kuvan, jonka synti on<br />turmellut ja joka uskossa uudistuu. Toisaalta tiedämme, että Jumala on asettanut saarnaviran<br />palvelemaan seurakuntaa ”vastapäätä” sen yhteistä pappeutta, jonka kautta Pyhä Henki toimii<br />sukupuoleen katsomatta ja varmasti myös puheen lahjaa hyödyntäen. Uskomme, että tämä yhteisen<br />pappeuden ja erityisen, uskon saamiseksi annetun saarnaviran dialektiikka on Jumalan asetus ja että<br />”Herran käsky” säätelee jumalallisella auktoriteetilla juuri tätä asetusta.<br />Jatkan kuitenkin vielä. Tulin nimittäin itse tähän vakaumukseeni vähän eri reittiä, kuin ehkä useimmat<br />kohtalotovereistani. Muutenkin minulla on ollut taipumus ensin nähdä asiat ja vasta sitten hahmottaa<br />näkemääni käsitteellisesti, niin kuin koko uskonkehitykseeni liittyy Vapahtajani armahtavan läsnäolon<br />väkevä kokemus tilanteessa, jossa en väliin uskaltanut edes lukea Ramattua, koska se vain tuomitsi<br />minut joka sivullaan ja joka jakeessaan. Mutta kun ymmärsin, että sama Vapahtaja, joka ei päästänyt<br />10<br />minua sittenkään putoamaan helvetin syvyyksiin, puhui jopa Vuorisaarnassa, jota eniten pelkäsin, ja<br />lohdutti minua Johanneksen evankeliumin viimeisissä luvuissa, aloin nähdä Hänet kaikkialla Sanan<br />keskuksessa. Monin paikoin vaikeasti ymmärrettävä Raamattu alkoi avautua – ja avautuu yhä.<br />Myös siinä vaiheessa, kun käsitykseni seurakunnan palveluviran konstituutiosta alkoi sopia edellä<br />kuvattuihin raamatullisiin raameihin, minulla oli joitakin aavistuksia siitä, miksi Jumala ehkä näin<br />tahtoi. Nämä aavistukset puolestaan liittyivät omaan kasvuuni ihmisenä, ja tämän kasvun lähtökohtana<br />oli tietenkin se suomalainen kulttuuri ja ympäristö, jossa olen saanut kasvaa ja josta olin joskus ylpeä –<br />ja olen tietysti vieläkin.<br />Silti kysyn yhä useammin, kuinka korkea hinta on maksettu siitä, että Suomesta on tehty tasa-arvon<br />mallimaa. Olen melkein varma, että lapsille se on maksanut paljon, ja lapsia me kaikki olemme joskus<br />olleet. Niinpä luulen, että siitä ovat maksaneet melkoisesti myös miehet, ja ehkä vielä enemmän -<br />naiset.<br />Eli olemmeko sittenkin saaneet vamman sielullemme, kun olemme halunneet voittaa omaksemme<br />maailman? En tiedä. Sen kuitenkin tiedän, että lopputuloksena on usein ollut heikko miehinen ja<br />heikko naisellinen identiteetti. Ei ole ollut sopivaa olla tosissaan ja täysillä mies, mutta ei myöskään<br />nainen, vaan mieluummin jotakin siltä väliltä. Ja tämä sopii hyvin siihen argumentaatioon, joka sanoo,<br />ettei ”papin sukupuolella ole väliä”. Sukupuolta nimittäin pidetään jotensakin epäolennaisena asiana<br />ihmisessä.<br />Itsekin olin sisäistänyt tämän ajattelun, jossa miehisyys nähtiin oikeastaan pahana asiana, mutta<br />myöskään nainen ei saanut olla naisellinen, vaan mahdollisuuksien mukaan ”hyvä jätkä”. En<br />välttämättä tiedostanut tätä, mutta koin sen syvällä sielussani.<br />Sitten kuitenkin tapahtui jotakin, mikä muutti elämäni jotensakin perusteellisesti. Menin naimisiin!<br />Mitään sen parempaa ei nuorelle miehelle voikaan hengellisen herätyksen ja uskoon tulon lisäksi<br />tapahtua.<br />Olimme vaimoni kanssa silloin vielä varsin nuoria, vähän päälle kahdenkymmenen. Emme olleet enää<br />ihan lapsia, mutta emme vielä aikuisiakaan. Saimme siis armon aikuistua yhdessä. Ja osa tätä<br />aikuistumisen prosessia oli muutos, jonka jouduimme perä perää tekemään käsityksessämme<br />naispappeudesta.<br />Tämä prosessi ei ole vieläkään valmis. Saamme yhä oppia toisiltamme tulemaan siksi, miksi Jumala on<br />meidät luonut – mieheksi ja naiseksi, kahdeksi erilaiseksi tavaksi olla ihminen, jotka yhdessä ja<br />suhteessa toisiinsa muodostavat Jumalan kuvan. Saamme oppia iloitsemaan ja kiittämään<br />mieheydestämme ja naiseudestamme. Ja varmasti tätä ovat meille opettaneet myös kolme lastamme.<br />Avioliitto ja isyys olivat minulle siis se korkeakoulu, joka avasi näkemään sukupuolisuuden perustavaa<br />11<br />laatua olevan merkityksen ihmisyydelle. Ne olivat myös se tekijä, joka loi pohjaa Jumalan Sanan<br />totuudelle, kun pohdin kysymystä seurakunnan virasta, tai se ”koukku”, johon Jumalan Sana tarttui.<br />Tajusin nimittäin, että jos kerran on niin, että saarnavirka on Jumalan asettama instuutio ja kuuluu<br />sellaisena ”uskon koriin”, me joudumme luopumaan kristillisestä ihmiskuvasta eli uskosta ihmiseen<br />Jumalan kuvana sukupuolten suhteessa toisiinsa ja ylipäätään sukupuolisuuden luomismerkityksestä,<br />jos sanomme, ettei ”papin sukupuolella ole väliä”.<br />Tai kun uskomme, ettei pappi edusta virassaan itseään eikä omaa uskoaan, vaan Sanassa ja<br />sakramenteissa läsnäolevaa Kristusta, mitä ajattelemme Vapahtajamme ihmisyydestä, jos sanomme,<br />”ettei papin sukupuolella ole väliä”? Oliko Herramme androgyyni? Ei varmasti! Herramme oli ja on<br />yhä tosi Jumala ja tosi ihminen. Ihmisiä puolestaan on Jumalan luomistahdon mukaan vain kahta lajia,<br />jotka yhdessä muodostavat Hänen kuvansa. Ja Herramme oli ja on yhä varmasti mies.<br />Tällöin on myös ymmärrettävää, että sama Herramme antoi sen ”käskyn”, jota olemme tässä pohtineet.<br />Herramme halusi varmistaa, että se järjestys, jonka Hän itse oli kirkolleen suunnitellut ja tahtonut ja<br />josta Hän oli maksanut äärettömän hinnan tulemalla ihmiseksi, pieneksi pojaksi, mieheksi ja Ristin<br />uhrikaritsaksi, että järjestys, jonka Hän oli meidän autuutemme tähden asettanut juuri tällaiseksi, myös<br />pysyisi voimassa.<br />Niinpä ei vain papinvirka itsessään, vaan myös sen sukupuolinen konstituutio kuuluu Jumalan<br />asettamaan ”uskon” ja ”evankeliumin” eikä luovan ”rakkauden” piiriin. On ilmeisesti Herran tahto,<br />että järjestyneellä seurakunnalla ensinnäkin on rakenne, jonka puitteissa evankeliumin julistus ja<br />sakramenttien toimittaminen on sillä tavoin objektivoitu ja institutionalisoitu, ettei se ole riippuvainen<br />itse kunkin seurakuntalaisen kulloisestakin mielentilasta, kyvyistä eikä innostuksesta yhteisen<br />pappeuden pohjalta. Voin viluisena syntisenä olla varma siitä, että eivät vain hyvää tarkoittavat veljet<br />ja sisaret, vaan Herra itse julistaa Sanansa ja jakaa sakramenttinsa sen palvelijan kautta, jonka olemme<br />Hänen nimissään kutsuneet hoitamaan virkaansa ja jonka Hän itse on siihen palvelijansa kautta<br />vihkinyt.<br />Toiseksi tämän sananpalvelijan on oltava mies, ja tämäkin ”Herran käsky” liittyy ”uskon” ja<br />”evankeliumin” muuttumattomaan alueeseen. Se on osa Jumalan Sanan olemukseen kuuluvaa<br />nivoutumista meidän luotuun todellisuuteemme, ja sen sisältö on minulle avautunut siinä ”suuressa<br />salaisuudessa”, johon Paavali Efesolaiskirjeessään (Ef. 5:21-31) viittaa. Ensisijaisesti hän puhuu<br />avioliitosta, ja se, mitä hän siitä puhuu, ratkaisee nähdäkseni kerralla sen dilemman, johon yhtäältä<br />miehen ja naisen tasa-arvo, toisaalta tietty hierarkkinen suhde miehen ja naisen välillä (ns. kefaleestruktuuri)<br />aina naisen alistumisvaatimusta myöten johtaa.<br />Ensinnäkin on selvää, että tässä, kuten yleensäkin Uuden Testamentin vastaavassa opetuksessa,<br />puhutaan avioliitosta ja siinä toteutuvasta miehen ja vaimon yhteydestä. Niitä ei voi eikä saa käyttää<br />12<br />sukupuolten yhteiskunnallisen aseman määrittelyyn. On loogista, etten esimerkiksi ole kuullut<br />kenenkään aikansa teologin asettaneen Englannin kuningatar Elisabeth I:n hallintaoikeutta 1500-<br />luvulla kyseenalaiseksi. Sama koskee Venäjän keisarinna Katariina II.a. Ja itse henkilökohtaisesti olen<br />kiitollinen siitä, että väitöskirjani ohjasi loppuun professori Eeva Martikainen – vaikka monesta siinä<br />saan kiittää myös professori Jouko Martikaista (sekä professorejani Seppo Teinonen, Eero Huovinen ja<br />Miikka Ruokanen).<br />Toiseksi Paavali liittää tämän miehen ja vaimon suhteen Kristuksen ja seurakunnan suhteeseen.<br />Miehen tulee olla aviovaimon pää samalla tavalla, kuin Kristus kohteli seurakuntaa, ja Kristus asettui<br />seurakunnan alimmaksi palvelijaksi ja uhrikuolemansa jälkeen jopa sen hellin käsin hoidettavaksi.<br />Niin kuin Kristus antoi henkensä seurakunnan puolesta, samoin on miehen asetuttava sydämensä<br />valtiattaren nöyrimpään palvelukseen. Kuitenkin myös vaimon on kunnioitettava miestään, ritariaan –<br />ja näin kumpikin saa olla auttamassa puolisoaan Jumalan tahdon mukaiseen mieheyden ja naiseuden<br />toteutumiseen pohjimmiltaan sisaruksina uskossa. Sillä tavoin mies ja vaimo ovat vastavuoroisesti<br />”toinen toiselleen alamaiset Kristuksen pelossa” (Ef. 21).<br />Kolmanneksi kyseessä on ”suuri salaisuus”. Ja juuri tämä ”salaisuus” on minulle ollut avain miehisen<br />pappeuden ymmärtämiseen.<br />5. Jumalan perhe maailmassa – ja sen äiti<br />”Minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa.” Tässä kuvauksessa on viime kädessä kysymys juuri Yljän ja<br />Morsiamen eli Kristuksen ja Hänen seurakuntansa suhteesta. Tähän kontekstiin sijoitettuna myös<br />miehinen pappeus seurakunnan palvelijana saa sisäisen mielekkyytensä:<br />Jumalalla on maailmassa perhe eli Hänen seurakuntansa! Kristologisesti korjattu kefalee -struktuuri ja<br />siihen sisältyvä mieheyden ja naiseuden suhde heijastaa meille sitä papinviran tehtävää, jossa<br />seurakunnan paimen edustaa Kristuksessa Jumalan perheväen isää ja on Hänen yksinvaikuttavan,<br />vanhurskauttavan toimintansa palveluksessa. Jumala tekee kaiken, mutta silti Hänen lahjansa ottaa<br />vastaan seurakunta, joka on yhtäältä Hänen Poikansa hengellinen ruumis, toisaalta Hänen<br />morsiamensa; neitsyt, mutta samalla hedelmällinen äiti, jossa ja jonka kautta Jumalan Sana, kaste ja<br />ehtoollinen vaikuttavat uskoa ja rakkautta. Jumalan Pyhän Hengen vaikutuksesta, Sanan ja<br />sakramenttien kautta, syntyy näin Jumalalle uusia lapsia. Kristus syntyy hengellisesti oman ruumiinsa<br />jäsenissä, Jumalan lapsissa. Näiden lasten parista seurakuntaäiti puolestaan valitsee ja kutsuu jälleen<br />uudet paimenet virkaansa, jotta se itse voisi elää ja olla hedelmällinen.<br />Yksi suurista haasteistamme olisikin löytää virkoja ja tehtäviä, joissa tämä seurakunnan äitiys<br />13<br />toteutuisi koko rikkaudessaan. Tarvitsemme ”äitilampaita”, kuten saksalainen Lutherbibel kääntää<br />Jesajan kirjan 40. luvun jakeen 11 kaksi viimeistä sanaa (suomalaisen vuoden 1938<br />raamatunkäännöksen järjestyksen mukaan)!<br />Tietenkin koko seurakunta on tässä äidin roolissa vastatessaan Jumalan Sanaan uskolla ja rakkaudella<br />myös silloin, kun diakonian virkaa hoitavat miehet tai urkujen ääressä istuu Johann Sebastian eikä<br />Johanna Bach. Myös miehen hurskaus voi olla hyvä osa, jota ei häneltä oteta pois. Kuitenkin uskon,<br />että rakkauden kekseliäisyydellä ja Pyhän Hengen opastuksella löydämme sellaisia virkoja ja tehtäviä<br />lahjakkaille ja tarmokkaille naisteologeillemme, jotka jatkavat – tästähän todistaa esimerkiksi Priscilla<br />-yhdistyksen nimi – Uuden Testamentin vahvojen naisten perinnettä.<br />Tällöin ei ole nähdäkseni olennaista laskea, kuinka monta sanaa ja missä tilaisuudessa kulloinkin<br />tämän viran haltijoiden olisi sopivaa puhua eikä varsinkaan ajatella sen olevan jonkinlaista<br />”puolikaspappeutta”. Ylipäätään on vältettävä uskovien ”kilpajuoksua alttarille”, jossa hurskaimmat –<br />tai vahvimmat – pääsevät pisimmälle, ja heikoimmat jäävät oven pieleen puuskuttamaan. Sen sijaan<br />pitäisi kokonaisuudessan varjella juuri sitä vastavuoroisen ”antamisen ja saamisen struktuuria”, jota<br />klassinen papin ja seurakunnan suhde ilmaisee ja joka ilmenee myös seurakunnan hoitavana<br />rakkautena pappiaan kohtaan. Siitä minulla on monen virkaveljen kanssa yhteisiä, valtavia kokemuksia<br />juuri siellä, missä papin virkaa pidetään arvossa, mutta pappi ihmisenä on vain heikko, keskeneräinen<br />veli, jota seurakunnan pitää käsillään kantaa ja hoitaa.<br />Kun rakenne ja normit ovat selvät, niiden puitteissa vallitsee hyvää tekevä ja luova vapaus. Missä ne<br />puuttuvat, seurauksena on väärä pelko ja arkuus tai väärin ymmärretty vapaus. Mitä ikinä siis<br />naisteologimme tekisivätkään, heidän tulisi tehdä se selvästi oman, seurakunnan äitiyttä edustavan<br />virkansa puitteissa. Tällöin ei kenenkään tarvitsisi sydän syrjällään miettiä, ”onko jo menty liian<br />pitkälle?” tai ”voiko naisteologi tehdä vielä tämänkin?”<br />Eli niin kuin nykynainen voi aivan hyvin pitää pitkiä housuja ja käyttää lyhyttä tukkaa, jos vain me<br />näemme, että ne ovat naisten pukimia ja hiusmuotia, joita kantaa naiseudestaan kiitollinen sisar,<br />samoin on olennaista, että me seurakunnassa hoidamme virkoja ja täytämme niitä Jumalan antamien<br />ohjeiden mukaisesti ja pysymme niiden puitteissa, mutta muuten olemme iloisia ja vapaita Jumalan<br />antamien armolahjojen käyttämisessä. Ja voi miehelläkin olla pitkä tukka, jos se vain on miehekäs<br />pitkä tukka, kuten jo mainittu Tuomaskanttori Johann Sebastian Bach todistaa – ja tietenkin meidän<br />Herramme itse, ainakin, jos Hänestä maalattuihin kuviin on uskomista.<br />14<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen</div>Unknownnoreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-61585930497032710462007-12-01T00:01:00.000+02:002007-12-01T00:49:30.549+02:00Olkaa rauhalliset vaikka luodit viuhuuVietämme viikon kuluttua itsenäisen Suomen 90-vuotispäiviä. Itseäni itsenäisyys on lähellä siten, että isäni Olavi osallistui nuorena miehenä ensin talvisotaan ja sitten jatkosotaan. Haavoituttuaan jälkimmäisessä hän suoritti lopun palveluksestaan kouluttamalla rintamalle lähteviä.<br /><br /><br />Kun luodit viuhuu ympärillä, on pidettävä mielessä taistelutehtävä ja pysyttävä rauhallisena. Ryntäily sinne tänne antaa viholliselle tilaisuuden. Näin voisin ajatella isäni neuvoneen sotaan lähteviä.<br /><br /><br />Luettuani pastorisveljeni, ja varusmiesystäväni, Jari Rankisen blogia näen, että juuri tuota henkeä on ilmassa. Vaikka kirkolliset kanuunat on suunnattu Vammalan seurakunnan uskovia ja häntä itseään kohti hän kehottaa pysymään paikallaan. Ei erota kirkosta.<br /><br /><br />Lainaan Jarin blogista (lue se kokonaan, löytyy googlettamalla Jari Rankinen). muutaman rivin. Voin allekirjoittaa kaiken.<br /><br />"<em>Puhe oman kirkon perustamisesta kertoo usein aika pinnallisesta tai kokonaan väärästä käsityksestä siitä, mikä on kirkko. Kirkko ei ole kuin urheiluseura tai poliittinen puolue, josta erotaan, johon liitytään tai joita perustetaan uusia, kun sitä tuntuu. Kirkko on paljon enemmän. Minut on aikanaan kastettu tämän kirkon jäseneksi. Olen saanut tässä kirkossa opetusta ja oppinut tuntemaan hyvän Herrani ja Vapahtajani. Olen tullut vihityksi pastoriksi tähän kirkkoon. Kirkkomme perusta on edelleen juuri se, mihin tahdon sitoutua. Kirkkomme ilmoittaa perustakseen Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen. Minua ei ole saatu vakuuttuneeksi, että olisin poikennut siltä perustalta, joka kirkollamme on – tai jonka se ainakin ilmoittaa perustakseen. </em><br /><br /><em>Miksi siis pitäisi lähteä?Jeesus puhui palvelijoista, jotka ryhtyvät lyömään toisia palvelijoita ja muita (Matt 24:45-51). Jeesus tarkoittaa seurakunnan tai kirkon palvelijoita – siis pastoreita, piispoja, sananjulistajia, johtajia. Hän ei kehota lähtemään seurakunnasta tai kirkosta, jossa tapahtuu tällaista. Hän neuvoo uskollisia palvelijoita huolehtimaan siitä, että kaikki saavat ruokaa. Ruoka tarkoittaa varsinkin Sanan leipää."</em><br /><br /><br />Esirukouspyyntö: Veljemme Ari Norro (lähetystyöntekijä, pastori, SLEY) perheineen, Pirkko Ojala ja Hyvinkään kappalainen, jotka tänään tuomittin Hyvinkään käräjäoikeudessa, ei syrjimisestä, vaan niin kuin näen, Kristuksen nimen tunnustamisen tähden. Rukoilkaamme myös vastapuolelle sitä armoa, että he entistä syvemmin näkisivät evankeliumin ja Kristuksen seuraamisen merkityksen.<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen</div>Unknownnoreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-20095104372599381162007-11-21T22:26:00.000+02:002007-11-21T23:38:35.339+02:00Perustuslain vastainen päätösVammalan seurakunnan kappalainen Jari Rankinen tuomittiin Turun tuomiokapitulissa kolmeksi kuukaudeksi eroon virastaan sekä eroon pappisviran toimittamisesta. Turha lienee todetakin, ettei tuomiokapituli ottanut päätöksessään huomioon kirkkomme tunnustusta ja pyhää Raamattua. Näiden lisäksi se ei huomioinut sitäkään, että kirkkomme hyväksyy naispappeuden torjumisen teologisena ratkaisuna ja tahtoo olla sen kirkon kanssa saumattomassa jatkumossa, joka näin opetti lähes 2000 vuotta.<br /><br />Tuomiokapitulin tulisi ymmärtää kirkollisen oikeuden lähtökohdat. Turun kapituli tuomitsi kirkon uskonnonharjoituksessa nousseita ristiriitakysymyksiä katsoen ainoastaan Suomen perustuslakiin. Näkökulma on suppea. Liian suppea. Suppeana se ei anna jäsenilleen sitä oikeusturvaa, joka kirkon tuomioistuimen tulisi tuomiovallan käyttäjänä jäsenilleen suoda. Suppean näkokulman seuraus oli se, ettei päätös toteuttanut sitä, mitä varten se annettiin. Tarkoitus oli noudattaa perustuslakia, mutta juuri se jäi nyt tekemättä. Turun tuomiokapituli ohitti tarkoituksellisesti tasa-arvolain 2 §:n. Turku ei antanut perustuslakimme suojaa yhdelle jäsenelleen. Suorastaan surkuhupaisaa on, että tasa-arvolain toinen pykälä on säädetty juuri ajatellen mm. Suomen evankelis-luterilaisen jumalanpalveluksia!<br /><br /><strong>Yhtälö näyttää tältä</strong>: <strong>1)</strong>Kirkon toimintaa perustehtävässään määrää Raamattu ja Tunnustuskirjat (KL ja KJ 1 §). <strong>2)</strong>Kirkot ovat saaneet valtiolta tasa-arvolain toisen pykälä, ns. vapautuspykälän, joka vapauttaa kirkot toimimaan maassamme Raamatun mukaiseksi tulkitsemansa virkakäsityksensä mukaisesti rikkomatta tasa-arvolakia. <strong>3)</strong> Naispappeus toteutettiin ainoastaan hallintokysymyksenä ja nimenomaan välttäen sen käsittelemistä opillisena ja tunnustukseen liittyvänä kysymyksenä. <strong>4)</strong> Suomen evl kirkko hyväksyy, että naispappeuden torjuva virkakäsitys on Raamatun mukainen ja että jumalanpalvelusta saa viettää sitä teologiaa noudattaen. 20 vuotta on osoittanut sen. <strong>5)</strong> Turun tuomiokapituli tuomitsee kappalaisen kolmeksi kuukaudeksi viralta, koska hän on noudattanut kirkon hyväksymää teologiaa pappisvirassaan.<br /><br />Viides kohta tuo yhtälöön riidan.<br /><br />Valtiovallan olisi vihellettävä pilliin. Kirkko ei siihen itse kykene. Kirkon olisi saatava aikalisä perehtyä kirkollisen oikeuden asemaan maamme oikeusjärjestelmässä. Muuten vaarantuvat kansalaisten oikeudet harjoittaa uskontoa <strong>omissa yhteisöissään</strong> se on kirkossa.<br /><br />Kaiken lisäksi uskonnonvapauslakikin rikotaan, sillä kirkon tuomiokapitulitoiminta osoittaa, ettei yhteisön ole huolehdittava <strong>uskonnollisesta turvallisuudesta</strong> yhteisönsä sisällä. Nyt kirkko rankaisee ja estää jäseniään noudattamassa oppiperustansa mukaista oppia ja käytäntöä tilaisuuksissaan. Tuleeko kirkosta turvattomuuden tyyssija, ja aivan kirkon johdon suunnitelmien mukaisesti? En tahtoisi uskoa sitä.<br /><br />Sokerina pohjalla, kahden viikon takainen kirkolliskokous nähtävästi romutti yhdellä äänestyksllään syksyn 2006 piispainkokouksen päätöksen juridisen perustan. Tästä minua valisti eräs kirkon hallintoa tiiviisti seuraava jäsen. Kirkolliskokous ei halunnut virkamiespappeutta, vaan tunnustukseen sitoutetun ja kirkon uskon perustasta nousevan pappeuden. Porvoon hiippakunnan uutislehden Kyrkpressenin (Kpr 15.11.07) otsikonti kirkolliskokouksen päätöksestä oli osuva.<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen</div>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-63973926602717811392007-11-10T19:31:00.000+02:002007-11-10T20:08:43.637+02:00Keskustelu "tuomiokapitulin" kanssaOulun hiippakunnan tuomiokapituli on joutunut hankalaan välikäteen lakimiesasessorinsa lausunnoista. Asessori oli antanut lausunnon Kalevalle jossa hän luonnehti Luther-säätiön Ruotsin lähetyshiippakunnassa toimitettuja pappisvihkimyksiä seuraavin sanankääntein: "-Kun he tulevat takaisin Ruotsista, kirkon kannalta ei ole tapahtunut mitään muutosta. -He ovat yhtä maallikkoja kuin ennen Ruotsiin menoaan. Minusta vihkimiset ovat lähinnä roolileikkejä. Ei niillä mitään muuta juridista merkitystä ole."<br /><br />Rahjan sanavalintaaa on pidettävä harkittuna, koska hän on käyttänyt samoja sanoja jo aikaisemminkin pastori Janne Koskelan pappisvihkimyksen yhteydessä (Kaleva 10.12.2005). Rahja edustaa toista kantaa kuin piispa Samuel Salmi, joka ei kiistänyt pastori Koskelan saamaa pappisvihkimystä ja pappeutta kirkkoherroille antamassaan tiedonannossa. Ainoastaan hänen oikeutensa esiintyä Suomen evl-kirkon pappina Salmi kiisti (Rauhan tervehdys 26.1.2006).<br /><br />Kirjoitin asessori Rahjan lausunnoista avoimen kirjeen tuomiokapitulille. Kirje julkaistiin Kalevassa 7.10. Odottelin vastausta lähinnä Rahjalta itseltään taikka hänen esimeheltään piispa Salmelta. Heidän sijastaan kirjoitukseen vastasi "kolmas taho", pääsihteeri Niilo Pesonen. Hän ei vastannut tuomiokapitulin arvovallalla, vaan kertoi lähinnä oman mielipiteensä vihkimyksistä.<br /><br /><strong>Ruotsin lähetyshiippakunnassa vihityt ovat pappeja</strong><br />Hiippakunnan pääsihteeri Pesonen vahvisti kirjoituksellaan avoimessa kirjeessä esittämäni näkemyksen. Pesosen sanoin "-Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta erillisellä yhteisöllä on toki mahdollisuus vihkiä oman yhteisönsä palvelukseen pappeja ja kutsua muita työntekijöitä. " Tällä lausunnollaan hän liittyy piispa Salmen kantaan, jonka hän on julkaissut notaarinsa avustamana aikaisemmin.<br /><br />Näin Suomen kirkolla ei ole monopolia pappisvihkimyksiin, vaan se lähtökohtaisesti tunnustaa toisissa luterilaisissa kirkoissa ja yhteisöissä oikein toimitetut vihkimykset ja kirkolliset toimitukset. Olen iloinen ystäväni Pesosen ottamasta kannasta.<br /><br />Siinäkin Niilo Pesonen liittyi näkemykseeni, ettei Luther-säätiön papeilla ole pappisoikeuksia Suomen evl kirkossa. Tämä tietysti sillä ehdolla, ettei Suomen kirkko niitä näille papeille anna. Mielestäni voisivat antaa, sillä he vastaavat uhrautumisellaan siihen hätähuutoon, joka nousee Suomen evl kirkon piiristä. Me tarvitsemme Jumalan sanaan sitoutuneita pappeja "joka vuosikerrassa". Mielessäni siunaan näitä nuoria miehiä ja annan roposen heidän tukemisekseen. Ennustan, että he tulevat palvelemaan meitä kaikkia.<br /><br />Olen tavannut näistä papeista useita. Heissä on nuoruuden raikkautta, uskon rohkeutta, nöyryyttä ja hiljaisuutta suurien asioiden edessä. Löytyy heistä toki ylilyöntejäkin, mutta sallimmehan me sellaiset itsellemmekin, miksemme myös heille. Tärkeintä kaikessa on kuintekin, että he julistavat evankeliumia ja hoitavat sieluja kohti taivaskotia Herran asettamina paimenina. Kirkollamme olisi syytä tehdä heidän kanssaan yhteistyösopimus - tilaa kyllä on.<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen</div>Unknownnoreply@blogger.com0