tag:blogger.com,1999:blog-351133742012-02-17T14:33:10.436+02:00Uskosta, elämästä, the Kirkosta ja kirkoista ajatuksella "että he kaikki olisivat yhtä".Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.comBlogger621100tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-62871155793126326972008-09-07T21:57:00.006+03:002008-12-17T22:30:21.492+02:00Tervehdys ystävä!<br />Jumala on siunannut ja johdattanut - koettelee, vaan ei hylkää Herra!<br /><br />Tule mukaan Evankeliumin työhön, <span style="font-size:130%;"><strong>bloggaa <a href="http://www.vesapoyhtari.blogspot.com">www.vesapoyhtari.blogspot.com</a></strong></span> ja lähde seuraamaan Evankeliumillisia tapahtumia...<br /><br />Mikäli sinulla ei ole säännöllistä tukikohdetta Jumalan valtakunnan työssä niin rukoile Jumalaa ja kysele, olisiko tämä sellainen tehtävä, jota haluaisit tukea.<br /><br />Joka tapauksessa toivon sinulle ja kaikille rakkaillesi Jumalan siunausta ja Jumalan rauhaa. Anna sanan asua lähellä sydäntäsi, rukoile Herraamme Kristusta ja elä hänen sovitusverensä evankeliumista.<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-6287115579312632697?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-25528043198019305422008-05-01T23:43:00.005+03:002008-05-02T00:35:59.364+03:00Luterilaisessa teologiassa tunnetaan eräänä keskeisenä käsitteenä ja Lutherin tekstien teologisena avaimena käsite "ristin teologia". Ristin teologiassa Jumala toimii pelastaessaan meitä päinvastaisesti kuin me omassa inhimillisyydessämme odottaisimme. Me odotamme voittovoimaa, mutta saamme huokailua uskomme heikkoudesta, me toivomme "ihmeitä ja tunnustekoja" mutta saamme vain Jumalan sanan ihmeen, me vaadimme hengellistä kiitoa ja syvällisiä kokemuksia, mutta meille annetaan vain ulkonaiset sana ja sakramentit.<br /><br />Kirjoitin edellä, että saamme "vain Jumalan sanan ihmeen" ja "vain ulkonaiset sana ja sakramentit". Jeesus sanoo vertauksessaan Lasaruksesta, että rikas mies helvetin ahdistuksissa pyysi saada mennä varoittamaan omaisiaan, etteivät e joutuisi "tähän vaivan paikkaan". Vertauksen Aabrahamin vastaus oli, "Heillä on Mooses ja profeetat, kuulkoot niitä... 'Jos he eivät kuule Moosesta ja profeettoja, niin eivät he usko, vaikka joku kuolleistakin nousisi ylös.'" Jostakin syystä Jumala on säätänyt pelastavan vaikutuksensa omaan sanaansa, ei hengellisiin tunnelmiin ja uskon kokemuksiin, näkyihin ja ilmestyksiin. Nämä jälkimmäiset ovat meille tärkeitä ja Jumala niitä antaa aina toisinaan, mutta taivaaseen ne eivät meitä vie. Sinne vievät vain ja ainoastaan Jumalan omat teot eli hänen pyhä sanansa ja sakramenttinsa.<br /><br />-Miten niin! Eihän se ole riittävän hengellistä. Haluan jotain enemmän, ajattelet. Mutta pysähdypä ystävä hetkeksi. Kääntymällä tutkimaan sydäntäsi, omaa uskoasi, sen voimaa ja heikkoutta, et koskaan saavuta varmuutta. Aina jää vajaaksi. Aina jää taustalle kaikumaan kirottu epävarmuus. Jonkin aikaa voit kyllä itseäsi pettää, luulotella, uskotella itsellesi, -Minulla on vahva usko, tai ainakin riittävä. Ystäviäsikin voit hämätä, jopa rakkaitasi. Mutta omaatuntoasi et voi lahjoa, sitä et voi vetää mukaan kuvitelmiisi. Hiljaisina hetkinä, niinä arvokkaina hiljaisina hetkinäsi, kun kukaan ei sinua painosta, kun sinun ei tarvitse esittää mitään, kun saat olla "Jumalan edessä", silloin, kun Kaikkivaltias sinua puhuttelee hiljaisuudessa ilma sanoja ja ääntä, sinusta tulee hetkeksi rehellinen omantuntosi kysymykselle, kun se hiljaa kysyy, -Riittääkö uskosi? Silloin et väittele. -Ei riitä, se on aivan mennyttä, vain kulissit on pystyssä muita ihmisiä varten. Saat jostakin kehotuksen, -Juokse kiirellä Jumalan tekojen varaan. Mene jumalanpalvelukseen, mene sanan ja sakramenttien luokse, mene sinne, missä julistetaan sanaa Jumalan pelossa, ja anna Jumalan hoitaa sinua. Jumalan omissa teoissa ei ole ihmisen epävarmuutta ja häilyväisyyttä, niissä eivät merkitse hengelliset suhdanteet ja tuntemukset. Saat aivan levätä omasta uskostasi ja jättäytyä Jumalan Pojan uskoon.<br /><br />Jotain ristin teologiasta on oheisessa uskonpuhdistajamme rukouksessa.<br /><br />"<span style="font-style: italic;">Sinä olet ihmeellinen, rakastava Jumala. Sinä hallitset meitä taitavasti ja laupiaasti. Sinä korotat meidät alentamalla meidät. Sinä vanhurskautat meidät tekemällä meistä syntisiä. Sinä viet meitä kohti taivasta syöstessäsi meidät helvettiin. Sinä annat meille voiton antaessasi meidän jäädä tappiolle. Sinä lohdutat meitä, kun annat meidän surra. Sinä ilahdutat meitä, kun annat meidän itkeä. Sinä panet meidät laulamaan kyynelten läpi. Sinä teet meistä viisaita tehdessäsi meidät naurettaviksi. Sinä teet meidät rikkaiksi lähettäessäsi meille köyhyyttä. Sinä teet meistä herroja pannessasi meidät palvelemaan. Aamen</span>. "<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-2552804319801930542?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-21668451298574097572008-04-15T23:29:00.002+03:002008-04-16T21:41:45.432+03:00Kuopion tuomiokapituli on piispa Vilho Riekkisen johtamana tehnyt päätöksen, jonka mukaan kolmiyhteisen Jumalan nimeen ja vettä käyttäen kastettua pienokaista ei tule ottaa kirkon jäseneksi, jos hänen vanhempansa sitä pyytävät. Perusteluna tuomiokapituli vetoaa väitteeseen, jonka mukaan oikein suoritetun kasteen edellytyksiin kuuluu lapsen kastaminen johonkin kristilliseen kirkkoon tai uskonnolliseen yhdyskuntaan, ja että tätä ei olisi tapahtunut mainitussa kasteessa.<br /><br />Tuomiokapitulilla lienee ollut tiedossa, että Luther-Säätiön MPR-papit kastavat lapset Kristuksen kirkkoon ja jumalanpalvelusyhteisöön. Ehto seurakunnasta siis toteutuu, vaikkakaan ei ehto järjestäytymisen tavasta - LS ei ole yhdistysrekisterissä kirkkona. Tilannetta voisi järjestäytymisen tavan kannalta verrata useisiin helluntai-seurakuntiin. Ne eivät ole kirkko, mutta niissä kastettu henkilö otettaneen (ja otetaan) vanhempiensa mukana seurakuntaan, jos hänet on harvinaisesti, vaan ei poikkeuksellisesti, kastettu ennen 12 ikävuotta.<br /><br />Meillä olisi syytä ottaa mallia Ruotsin vastaavasta tilanteesta. Ruotsissahan Missionsprovinssin papit kastavat täyttä päätä Ruotsin kirkkoon lapsia. Miksi se ei täällä muka kävisi? Onko meillä eri teologia Ruotsin evl kirkon kanssa?<br /><br />Ehkä kapitulilla onkin ollut jokin piiloagenda?<br /><br />Kyseessä lienee kirkkoriita: kumpi on enemmän Suomen evankelis-luterilainen kirkko? Piispat katsovat edustavansa Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa hallinnollisesti tunnustettujen virkanimikkeidensä voimalla. Säätiön yhteisöt taas katsovat edustavansa Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa kirkkomme tunnustuksen ja Raamatun perusteella (argumenttinaan KL ja KJ 1 §). Nähdäkseni hätätilaoikeus on heidän "jumalallinen oikeutuksensa". Hätätilaoikeus on ollut luterilaiselle kirkolle aina tärkeä.<br /><br />Kumpikin on vahvoilla, mutta eri tavoin.<br /><br />Kuopion tuomiokapitulin päätöstä on kuitenkin moraalisesti moitittava. Se on ottanut yksittäisten perheiden lapset kiistakapulaksi koetellakseen vastustajansa asemia ja käydäkseen valtataistelua. Moraalin kannalta tarkasteltuna tuomiokapituli on hävinnyt 6-0. Pielaveden kirkkoherra oli lähellä totuutta todetessaan, että lapset tuomitaan Kuopiossa kirkonkiroukseen (eli kirkollisen yhteyden ulkopuolelle).<br /><br />Ja muuten.. Hetkinen!<br /><br />Entäs se etiopialainen hoviherra, jonka Filippus kastoi kesken tämän kotimatkan? Ei etiopiassa ollut seurakuntaa, eikä häntä liitetty myöskään Jerusalemin seurakuntaan, hänhän ei kuulunut edes Israelin kansaan. Ainoaksi mahdollisuudeksi jäänee, että hoviherran katsottiin olevan nyt Etiopian seurakunta yksinkin. Tai että hänet kastettiin yksinkertaisesti Kristuksen maailmanlaajaan kirkkoon, ilman paikallisseurakuntaosoitusta. Tietysti hoviherra sitten omassa maassaan jatkoi rukousta ja jumalanpalvelusta ja evankelioi ja aikanaan sinnekin syntyi paikallisseurakunta. Jumala ei tällaisissa ole pikkumainen.<br /><br />Kirkollamme olisi nyt kairos-hetki käydä järjestelemään vanhauskoistensa jumalanpalveluselämä ja kirkolliset toimitukset. On jo myöhäistä, mutta ei liian myöhäistä.<br /><br />Vesa Pöyhtäri<br />hiippakuntavaltuutettu<br /><br /><span style=""></span><div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-2166845129857409757?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-27891429886523768992008-04-04T21:40:00.000+03:002008-04-04T21:49:45.601+03:00<span style="font-style: italic;">...Mikäli edellä mainituissa vireillä olevissa oikeudenkäynneissä </span><br /><span style="font-style: italic;"> päästään suulliseen käsittelyyn, on tarkoitus saada nämä asiantuntijat </span><br /><span style="font-style: italic;"> todistamaan antamiensa lausuntojen perusteista. Vasta tämän jälkeen </span><br /><span style="font-style: italic;"> voidaan ottaa kantaa heidän näkemystensä oikeellisuuteen....<br /><br /></span>Hallinto-oikeuden professori Olli Mäenpää ja tasa-arvovaltuutettu Päivi Romanov olivat aisantuntijatahot, joiden sanaan vedottiin ns. Heikan paperin tiedotuksessa ja valmistumisessa piispainkokoukseen. Piispainkokous 2006 hyväksyi paperin äänestystuloksena yhden äänen enemmistöllä. Mutta missä on Mäenpään ja Romanovin lausunto? Millä perusteilla he hyväksyivät Heikan paperin juridiikan? Vastaus: Sitä ei ole!<br /><br />Loput voit lukea oheisesta varatuomari Jyrki Anttisen luennosta Paavalin synodin paastonajan kirkkopäivillä palmusunnuntaina 2008.<br /><br />TUNNUSTUS JA LAKI<br />Varatuomari Jyrki Anttisen Paavalin synodin kirkkopäivillä<br />Kristiinankaupungissa 15.3.2008 pitämän luennon pohjalta toimittanut<br />teol. yo. Wille Huuskonen.<br /><p>Johdanto<br />Suomen evankelis-luterilainen kirkko elää murrosaikoja. Kun kirkko<br />vuonna 1986 päätti avata pappisviran naisille, hyväksyi se samalla<br />ponnen, jonka tarkoituksena oli taata kirkon muuttunutta<br />virkateologiaa vastustaville oikeus toimia kirkon virassa ja useissa<br />seurakunnissa päädyttiin toteuttamaan työvuorojärjestelyitä tämän<br />ponnen toteuttamiseksi. Vuonna 2006 kuitenkin piispainkokous piispa<br />Mikko Heikan työryhmän valmistelun perusteella antoi lausunnon, jota<br />tulkittiin niin, että työvuorojärjestelyistä on tehtävä loppu.<br />Tiukentunut linja on ajanut vuoden 1986 kirkolliskokousta edeltävän<br />virkateologian kannattajat ahtaalle kirkossa, ja ristiriitoja on<br />selvitelty oikeusistuimia myöten. Tämän artikkelin tarkoitus on luoda<br />katsaus siihen, missä kirkossa tällä hetkellä mennään: mitä<br />oikeusprosesseja on meneillään ja mitkä tekevät kirkon tiukentuneen<br />linjan juridisesti ongelmalliseksi.<br /></p><p>Tunnustukseen liittyvät oikeudenkäynnit<br /></p><p>Yleiset tuomioistuimet<br /></p><p>Pastori Ari Norro ja SLEY:n paikallisosaston puheenjohtaja Pirkko<br />Ojala tuomittiin 30.11.2007 Hyvinkään käräjäoikeudessa syrjinnästä 20<br />ja 15 päiväsakkoon. Molemmat ovat valittaneet tuomiosta Kouvolan<br />hovioikeuteen. Myös syyttäjä on tehnyt asiassa vastavalituksen ja<br />vaatii Norrolle ja Ojalalle ankarampia rangaistuksia. Hovioikeudelta<br />on pyydetty asian suullista käsittelyä, joka todennäköisesti<br />myönnetään. Näin hovioikeudessa voitaneen vielä kuulla asiantuntijoita<br />ja huomioida uusimpia oikeustieteellisiä tutkimuksia. Hovioikeuden<br />päätös saataneen kuluvan vuoden aikana.<br /></p><p>Samassa yhteydessä tuomittiin Hyvinkään vs. kirkkoherra työsyrjinnästä<br />ja virkavelvollisuuden laiminlyönnistä 20 päiväsakkoon. Hänen osaltaan<br />päätös jäi lainvoimaiseksi, mutta käräjäoikeuden ratkaisun<br />ennakkopäätösarvo jää vähäiseksi.<br /></p><p>On todennäköistä, että hovioikeuden päätöksen jälkeen asiassa tullaan<br />hakemaan vielä valituslupaa ja valitetaan korkeimpaan oikeuteen.<br />Mikäli korkein oikeus ottaa valituksen tutkittavakseen, kuten<br />todennäköistä on, lopullisen päätöksen saamiseen menee aikaa ainakin<br />vuosi. Arvio on, että syrjintäkysymykseen saadaan ennakkoratkaisu<br />vasta vuonna 2009 tai 2010.<br /></p><p>Kun viimeinenkin valitustie on Suomessa käyty loppuun, on sen jälkeen<br />vielä mahdollista saattaa asia Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen<br />tutkittavaksi.<br /></p><p>Hallintotuomioistuimet<br /></p><p>Hallinto-oikeuksissa on vireillä tällä hetkellä kaksi tunnustukseen<br />liittyvää kirkollista kurinpitoasiaa. Kyseessä ovat Jari Rankisen ja<br />Vesa Pöyhtärin tapaukset, joita käsitellään Turun ja Oulun hallinto-<br />oikeuksissa. Pääkysymyksenä niissä on pastorin kieltäytyminen<br />alttariyhteistyöstä naispapin kanssa. Kummassakin valituksessa on<br />pyydetty asian suullisen käsittelyn järjestämistä hallinto-oikeudessa,<br />sillä tuomiokapitulit eivät käsittelyssään suostuneet vastaanottamaan<br />henkilötodistelua, vaan käsittelivät itsenäisesti. Oulussa on lisäksi<br />vaadittu asian palauttamista tuomiokapituliin uudelleen<br />käsiteltäväksi.<br /></p><p>Ratkaisut hallinto-oikeuksista saataneen kuluvan vuoden aikana.<br />Todennäköistä kuitenkin on, että molemmat jutut viedään korkeimpaan<br />hallinto-oikeuteen, joka ratkaisee valitukset niiden samankaltaisuuden<br />vuoksi yhtaikaisesti vuoden 2009 aikana.<br /></p><p>Myös näissä tapauksissa on mahdollista saattaa asia korkeimman<br />hallinto-oikeuden ratkaisun jälkeen Euroopan<br />ihmisoikeustuomioistuimeen, joka sitten harkitsee ottaako asian<br />tutkittavakseen.<br /></p><p>Korkeimmassa hallinto-oikeudessa on tällä hetkellä vireillä kaksi<br />tunnustukseen liittyvää kirkollista kurinpitoasiaa. Toisessa on<br />kysymys muun muassa papin sananvapauden rajoista, siinä vedetään rajaa<br />siihen, miten pappi voi julkisuudessa ilmaista kantansa<br />naispappeuskysymyksessä. Toisessa kurinpitoasiassa käsitellään<br />tapausta, jossa nuoriso-ohjaaja kieltäytyi osallistumasta<br />jumalanpalvelukseen vedoten omantunnon syihin koskien virkakysymystä.<br />Näissä jutuissa haetaan tunnustuksellisuuteen perustuvan toiminnan<br />rajoja, mutta ei ratkaista vielä papin virkatyöhön liittyvää<br />alttariyhteistyökysymystä.<br /></p><p>KHO 2008:8<br /></p><p>Tunnustuksellisen papin vaalikelpoisuus kirkkoherran vaalissa on<br />päätöksessä KHO 2008:8 - ainakin toistaiseksi - ratkaistu. Kyseinen<br />päätös näyttää perustuvan oletukseen kirkon nykyisen virallisen linjan<br />lainmukaisuudesta. Tämä on kuitenkin asetettu kyseenalaiseksi ja siitä<br />tullaan käymään vielä kamppailua muun muassa edellä mainittujen<br />oikeudenkäyntien yhteydessä sekä tutkimussektorilla, joista tarkemmin<br />jäljempänä.<br /></p><p>Tunnustuksellisten asemaa selvitetään lainvalvonnassa<br /></p><p>Eduskunnan oikeusasiamiehelle on jätetty syksyllä 2007 kantelu<br />Mikkelin piispankokouksen selonteon (tiedonanto 1/2006)<br />puutteellisesta ja juridisesti virheellisestä valmistelusta.<br />Kantelussa esitetään kritiikkiä muun muassa Heikan työryhmän ja<br />piispainkokouksen valmistusvaliokunnan puutteellisesta<br />perusoikeusselvityksestä. Kirkkohallitus on antanut asiassa vastauksen<br />ja kantelun keskimääräinen käsittelyaika 7-8 kuukautta.<br />Oikeusasiamiehen päätös saataneen kesään mennessä tai viimeistään<br />syksyllä.<br /></p><p>Eduskunnan oikeusasiamiehelle esitetyn kirkon virallisen linjan<br />kritiikin pääkohdat ovat:<br /></p><p>perustuslain ehdottoman kiellon huomiotta jättäminen (perustuslain 11<br />§:n 2 momentin viimeinen virke "Kukaan ei ole velvollinen<br />osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen."),<br />tasa-arvolain ja yhdenvertaisuuslain soveltamiskysymysten<br />selvittämättä jättäminen (tasa-arvolain 2 §:n 1 momentin<br />rajoitussäännös: "tämän lain säännöksiä ei sovelleta evankelis-<br />luterilaisen kirkon... uskonnonharjoitukseen liittyvään toimintaan";<br />yhdenvertaisuuslain 6 §:n lakiviittaussäännös: "sukupuoleen<br />perustuvasta syrjinnän kiellosta säädetään naisten ja miesten<br />välisestä tasa-arvosta annetussa laissa.",<br />puutteellinen selvitys kirkkolain muutosvaiheista<br />kirkolliskokouksessa ja eduskunnassa vuosina 1986 -1988 (valmistelusta<br />puuttuu kokonaan lainopillinen selvitys ja oikeudellinen arviointi)<br />välillisen syrjinnän niin sanottu hyväksyttävyysperuste jätetty<br />selvittämättä, (Erilainen kohtelu ei ole syrjintää, jos siihen on<br />olemassa hyväksyttävä peruste. Tässä perusteena on uskonnollinen<br />vakaumus, joka on kirkon tunnustuksen mukainen.)<br />virheellinen tulkinta virkamiehen perusoikeuksien rajoittamisesta.<br /></p><p>Juridisia argumentteja, joihin oikeudenkäynneissä on vedottu<br /></p><p>Kirkolliskokouksen ponnen merkityksestä<br /></p><p>Kirkossa on noudatettu lähes 20 vuotta vakiintunutta käytäntöä<br />työvuorojärjestelyissä. Tämä kertoo siitä, miten kirkolliskokouksen<br />vuoden 1986 päätös aikanaan ymmärrettiin. Pappisliiton ajo-ohjeet<br />neuvoteltiin ja julkaistiin ennen kyseisen kirkkolakimuutoksen<br />eduskuntakäsittelyä.<br /></p><p>Vastakkain ovat nyt alkuperäinen vuoden 1986 tulkinta ja vuoden 2006<br />piispainkokouksen selonteon myötä muuttunut tulkinta. Onko<br />nykytulkinnalle olemassa juridisesti hyväksyttävät perusteet?<br />Kirkkolain muutoksen yhteydessä vuonna 1986 keskusteltiin laajasti<br />perinteisen virkakannan pappien omantunnonvapaudesta ja<br />alttariyhteistyöpakosta. Näistä kumpaakaan ei kirjattu lakiin. Sen<br />sijaan lakiehdotukseen sisällytettiin ponsi, joka turvaa täyden<br />toimintavapauden kirkossa niille, jotka kannattavat kirkon perinteistä<br />virkakäsitystä, sekä oikeuden tulla valituksi kaikkiin kirkon<br />virkoihin.<br /></p><p>Ponnella on ollut merkitystä kirkkolakimuutosehdotuksen<br />eduskuntakäsittelyssä. Se on osaltaan vaikuttanut kirkkolain<br />säätämisjärjestykseen, niin että laki säädettiin tavanomaisessa<br />järjestyksessä. Jos pontta ei olisi ollut ja papeilta olisi vastedes<br />edellytetty alttariyhteistyöpakkoa, olisi laki tullut käsitellä<br />perustuslain säätämisjärjestyksessä, sillä se olisi ollut jännitteinen<br />perustuslakivaliokunnan omaksuman silloisen hallitusmuodon<br />uskonnonvapausoikeuden kanssa. Ainakin asiasta olisi tullut hankkia<br />tuolloin perustuslakivaliokunnan lausunto, mitä ei siis tehty. Sen<br />sijaan asia käsiteltiin eduskunnan laki- ja talousvaliokunnassa,<br />missä tuotiin esille muun muassa oikeus väistää ja pappisliiton ajo-<br />ohjeet. Tämä viittaa siihen, että valiokunnat katsoivat ponnen<br />takaavan, ettei ongelmia suhteessa uskonnonvapausoikeuteen tule uuden<br />kirkkolain myötä.<br /></p><p>Virheellinen käsitys papin uskonnon ja omantunnon vapaudesta<br /></p><p>Muun muassa Hyvinkään käräjäoikeuden ratkaisun perusteluissa<br />nojauduttiin Martin Scheininin kannanottoon, jossa hän tulkitsee papin<br />uskonnon ja omatunnon vapauden käyttämistä erään<br />perustuslakivaliokunnan lausunnon pohjalta. Tuossa lausunnossa<br />perustuslakivaliokunta otti kantaa papin sananvapauteen Suomen<br />ortodoksisen kirkon lainsäädäntövalmistelun yhteydessä. Scheinin<br />tulkitsee näin: pappi käyttää uskonnonvapautta silloin, kun hän<br />liittyy kirkkoon ja kun hän eroaa siitä.<br />Väitöskirjassaan Arto Seppänen kritisoi tätä Scheininin yksioikoista<br />tulkintaa ja osoittaa sen virheelliseksi, jos sitä käytetään<br />tunnustuksellisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Papilla on<br />perustuslaillinen oikeus kieltäytyä osallistumasta<br />uskonnonharjoittamiseen, jos hän voi vedota sellaisiin<br />omantunnonsyihin, jotka ovat kirkon tunnustuksen mukaiset.<br /></p><p>Perustuslain etusija<br /></p><p>Perustuslakimuutoksen myötä vuonna 2000 astui voimaan perustuslain<br />suora sovellettavuus. Se tarkoittaa, että oikeudessa voidaan vedota<br />suoraan perusoikeuksiin, mikäli kysymyksessä on tarkkarajainen normi,<br />kuten perustuslain 11 §:n 2 momentin viimeinen virke ("Kukaan ei ole<br />velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon<br />harjoittamiseen.") näyttäisi olevan. Jos perusoikeudet joutuvat<br />ristiriitaan keskenään, niitä on punnittava. Jos taas perusoikeus<br />katsotaan säännöksi eikä periaatteeksi, sitä ei punnita, vaan sitä on<br />välttämättä sovellettava. Normihierarkian vuoksi perustuslaintasoinen<br />säännös ohittaa laintasoisen säännöksen, esimerkiksi kirkkolain.<br /></p><p>Omantunnon vapauteen vedotaan kirkon tunnustuksen sisällä<br /></p><p>Perustuslain turvaama omantunnonvapauden suoja tarkoittaa, ettei<br />ketään, edes pappia, voida pakottaa omantunnon vastaiseen<br />uskonnonharjoittamiseen. Jos pappi ei hyväksy uskonyhteisönsä<br />tunnustusta, häntä ei voida silloinkaan pakottaa, mutta tällöin hänet<br />voidaan erottaa tehtävästään. Näissä puheena olevissa tapauksissa,<br />papin vakaumus nimenomaisesti on kirkon tunnustuksen mukainen, minkä<br />myös piispat ovat kannanotoissaan myöntäneet.<br /></p><p>Pyrkimys avoimeen juridiseen argumentointiin<br /></p><p>Piispainkokouksen selonteon valmistelun yhteydessä piispainkokouksen<br />valmistusvaliokunnan työryhmä, jossa ei ollut yhtään juristia, kuuli<br />14.8.2006 hallinto-oikeuden professori Olli Mäenpäätä, sekä silloista<br />tasa-arvovaltuutettua Päivi Romanoffia. Kuuleminen tapahtui vasta sen<br />jälkeen kun Heikan työryhmän mietintö oli valmistunut ja uutisoitu<br />laajasti. Edellä mainitut asiantuntijat ilmeisesti hyväksyivät<br />kirkollisen valmistelun tässä asiassa, mutta heidän argumenttejaan<br />esimerkiksi perusoikeusselvitykseen tai soveltamiskysymyksiin ei ole<br />saatavissa - itse asiassa heidän kuulemisestaan ei ole tehty mitään<br />kirjallista dokumenttia. On siis epäselvää millä perusteilla Heikan<br />työryhmän mietinnön katsottiin olevan linjassa vallitsevan<br />lainsäädännön kanssa.<br /></p><p>Mikäli edellä mainituissa vireillä olevissa oikeudenkäynneissä<br />päästään suulliseen käsittelyyn, on tarkoitus saada nämä asiantuntijat<br />todistamaan antamiensa lausuntojen perusteista. Vasta tämän jälkeen<br />voidaan ottaa kantaa heidän näkemystensä oikeellisuuteen.<br /></p><p>Vastaavaan argumentaatio-ongelmaan törmää myös julkisuudessa<br />käydyissä keskusteluissa. Esimerkiksi Helsingin oikeustieteellisen<br />tiedekunnan dekaani Jukka Kekkonen on ottanut voimakkaan negatiivisen<br />kannan tunnustuksellisten pappien oikeuksiin, mutta hänen<br />lehtikirjoituksissa käyttämänsä argumentaatio on ollut pinnallista,<br />eikä hän ole perustanut argumenttejaan mihinkään asiasta tehtyyn<br />tutkimukseen. Samoin hyvin pinnallista on ollut se keskustelu, jossa<br />on kritisoitu Arto Seppäsen väitöstutkimusta perehtymättä itse<br />tutkimukseen.<br /></p><p>Piispa Heikka käytti Seppäsen väitöskirjan julkistamisen jälkeen<br />väistämisoikeudesta puheenvuoron Kotimaa -lehdessä 7.2.2008. Hän<br />esiintyy siinä työryhmän puheenjohtajana ja toteaa vuonna 1986 tehdyn<br />naispappeuspäätöksen perustuneen ajatukseen, ettei pappisviran<br />sukupuoli kuulu uskonnonharjoittamisen piiriin ja että tästä syystä<br />tasa-arvolaki koskee myös pappisviran haltijoita. Tämä näkemys on<br />juridisesti virheellinen - tasa-arvolaki ei tunne tällaista<br />poikkeusta, - eikä se saa tukea niistä lähteistä, jotka koskevat<br />kirkolliskokouksen päätöksen valmistelua. Itse asiassa Heikan Kotimaa-<br />lehdessä esittämää väitettä ei löydy edes piispainkokouksen selonteon<br />valmistelusta.<br /></p><p>Aiheeseen liittyvä oikeustieteellinen tutkimus<br /></p><p>OTT, kirkko-oikeuden dosentti Pekka Leino on vuosina 2002-2005 tehnyt<br />merkittävää hallinto-oikeudellista ja kirkko-oikeuden alaan kuuluvaa<br />tutkimusta. Hänen viimeisin artikkelinsa "Virka, laki ja vakaumus",<br />joka pohjautuu luentoon Suomen teologisessa instituutissa, on<br />luettavissa STI:n sivuilta. <a target="_blank" rel="nofollow" href="http://www.teolinst.fi/luennot/files/PL200907.htm">http://www.teolinst.fi/luennot/files/PL200907.htm</a><br /></p><p>TT Arto Seppänen, joka väitteli vastikään oikeustieteessä, teki<br />merkittävän kirkko-oikeudellisen selvityksen kirkko-oikeuden<br />perusteista, tunnustuksen merkityksestä kirkkolain systematisoinnissa<br />sekä tunnustuksellisten pappien oikeudellisesta asemasta.<br /></p><p>Joensuun yliopistossa on tutkimusrekisterin mukaan tekeillä hallinto-<br />oikeudellinen tutkimus "Kirkon viranhaltijan perusoikeudet." Väitöstä<br />valmistelee YTM Ulla Väätäinen ja se on kirjattu vireillä olevien<br />väitösten rekisteriin vuonna 2004. Väätäinen on julkaissut aikaisemmin<br />Oikeus-lehdessä vuonna 2005 artikkelin, jonka perusteella voisi<br />arvella, että tutkimus tulee olemaa lähellä kirkkohallinto-oikeuden<br />alaa.<br /></p><p>Oikeusteologian dosentti TT Hannu Juntunen on kirjoittanut pamfletin<br />"Kirkkolaki ja omatunto", johon piispainkokouksen valmistusvaliokunta<br />osaltaan nojasi Mikkelin piispainkokouksen valmistelussa 2006.<br />Juntunen on kirjoittanut uuden valtiosääntöoikeudellinen tutkimuksen,<br />joka on parhaillaan painossa. Lisäksi hän arvioi Arto Seppäsen<br />väitöskirjaa Oikeus-lehdessä 1/2008.<br /></p><p>Lapin yliopistossa on lisäksi vireillä valtiosääntöoikeudellinen<br />tutkimus "Vakaumus vai virka? Väitöksen valmistelu on alkanut<br />syksyllä 2006 ja siinä käsitellään virkakysymystä erityisesti<br />valtiosääntö- ja hallinto-oikeudellisesta näkökulmasta. </p><br /><span style="font-style: italic;"><br /></span><div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-2789142988652376899?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-72953425454788905832008-03-28T23:17:00.000+02:002008-03-28T23:49:30.665+02:00<span style="font-style: italic;">Rakas Herra Jumala, oma Isämme, tämä kurja elämä on niin täynnä valitusta, epäonnea ja epävarmuutta, niin täynnä uskottomuutta ja pahuutta, että olemme saaneet siitä kylliksemme. Me toivomme jo kuolemaa. Näin meidän sydämiämme yhä uudestaan ahdistaa kärsimättömyys ja elämänväsymys Me kyllästymme elämään ja toivomme itsellemme kuolemaa, vain siksi ettei meidän enää tarvitsisi kärsiä ja pitää puoliamme. Mutta sinä, Isä rakas, tunnet heikkoutemme. Anna meille siis kärsivällisyyttä kaikessa, mitä on kärsittävä. Auta meitä vapaaehtoisesti kestämään tämän elämän vaivat. Saata itse meitä turvallisesti halki kaiken pahuuden. Ja kun lopulta olemme matkan päässä, ota meidät silloin armollisesti pois tästä maailmasta. Älä salli kuoleman kauhistaa tai masentaa meitä. Lujassa uskossa laskemme sielumme sinun käsiisi.</span><br /><br />Rakas vaimoni tapaa lukea ennen nukkumaan menemistä "Martti Lutherin rukouksia" ääneen. Lukee hän välillä Aku Ankkaakin. Nuo Lutherin rukoukset menevät sieluuni kuin kuuma veitsi voihin. Niissä ei lässytetä, ne ovat lujasti sanaan juurtuneita ja elämänmakuisia - aivan toista kuin monet nykypäivän Jumalan "rakkaudesta" heruttavat lörpöttelyt. Lutherin ja tämän päivän hurskastelijoiden ero on mielestäni siinä, että Luther eli Jumalan kirjoitetusta sanasta. Sanassa, sen jokaisessa jakeessa niin evankeliumeissa kuin kirjeissäkin puhui hänelle Pyhä Henki. Tämän lisäksi Luther myös eli vahvasti sanan todeksi. Sanan tähden hän sanoi aikansa kirkon johtajalle Roomassa, "Teillä on väärä vanhurskauttamisoppi", ja sai pian tuntea vainoa ja uhkailua. Hän ei pitänyt sanaa vain omana aarteenaan, vaan julisti sen eteenpäin kaikessa voimassaan, vaikka itse inhimillisesti arkaillen.<br /><br />Helppoa se ei ollut Lutherillekaan. Oheinen rukous kertoo niistä tunnoista, joita hän joutui kokemaan, kun kaikki tiet näyttivät nousevan pystyyn. Jotakin samanlaista joudumme mekin kokemaan. Luotetaan kuitenkin, että Taivaan Isä on suuri. Hän johdattaa myös läpi tuiskun ja auttaa vainon ristin kantamisessa. Nämä meidän ristimme ovat pieniä verrattuna siihen ristiin jonka Herramme kantoi edestämme. Taivas on auki ja voitto saatu.<br /><br />Rukoilkaa piispojemme puolesta! Tänään ymmärsin kuin ilmestyksenä, ettemme me Jarin ja Arin kanssa ole suurinta hätää kärsimässä, vaan piispamme, jotka maailma on pakottanut ja pakottamassa luopumaan Jumalan sanasta. Meiltä viedään työ ja toimeentulo, mutta heiltä Jumalan sana. Rukoilkaa heidän ja meidän puolestamme, että sana saisi pysyä Jumalan sanana ja kirkko Kristuksen kirkkona. "Herra Jeesus Kristus. Avaa kahleet. Tätä me syntiset pyydämme!" Amen, hyvää yötä, ja nyt nopeasti nukkumaan.<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-7295342545478890583?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-39652689189377301782008-03-27T22:19:00.000+02:002008-03-27T22:24:09.760+02:00Alla oleva rukous hengellisyydessä ja nöyryydessään riisuu kyllä aseista meidät tämän ajan papit ja saarnamiehet, jotka olemme kyllä kunniaa ottamassa, mutta liian usein unohdamme, että "viisaus on Jumalalta lainassa" ja se on annettava lähimmäisten ja Jumalan kunnian palvelukseen.<br /><br />Papin rukouksia<br /><br />Rakas Jumala, auta meitä kaikkia elämään niin kuin me opetamme. Auta meitä muuttamaan sanat teoiksi. Me olemme niin usein niitä, jotka sanovat "Herra, Herra", ja näkevät vaivaa julistaakseen sanaasi oikein. Mutta teot ja seuraaminen puuttuvat. Älä anna meidän itse riistää pyhyyttä pyhältä sanaltasi!<br />Anna armosi, rakas Herra Jumala, että ymmärtäisin sanasi oikein. Auta minua ennen kaikkea toimimaan sen mukaisesti. Kaikkein rakkain Herra Jeesus Kristus, jos opintoni eivät tuota kunniaa yksinomaan sinulle, niin jääkööt aakkosetkin minulta ymmärtämättä! Lainaa minulle ymmärrystä vain sen verran, kuin minä syntisparka tarvitsen tuottaakseni sinulle kunniaa. Amen<br /><br /><br />Herra Jumala, sinä olet asettanut minut papiksi kirkkoosi. Sinä näet miten taitamaton minä olen hoitamaan näin suurta ja raskasta virkaa. Ilman sinun apuasi olisin jo aikaa sitten kaiken tärvellyt. Siksi minä huudan sinun puoleesi! Sydämin ja suin tahdon olla sinun käytössäsi ja seistä paikallani. Tahdon julistaa sinun sanaasi eteenpäin. Tahdon itse sitä jatkuvasti opiskella, sitä tutkia ja ahkerasti soveltaa. Käytä minua työkalunasi! Rakas Herra, ethän hylkää minua! Sillä jos sinä jätät minut yksin, minä heti tärvelen kaiken! Amen<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-3965268918937730178?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-39979215062231876192008-03-22T13:25:00.000+02:002008-03-22T17:31:01.805+02:00<span style="font-family: georgia;font-size:85%;" >Olette vasrmaankin katsoneet joko kotona tai netistä YLE Areena sivustolta A-talk keskustluohjelman. Ohjelmassa saimme ohjelman rungon etukäteen, ja kun keskustelu lähti käyntiin, niin se vei sitten omaa tahtiansa. Paljon jäi sanomatta.<br /><br />Oheisen suunnitelman kuitenkin laadin itselleni.<br />Kysymykset ja runko toimittaja Jan Anderssonilta<br /><br /><br />Lähdemme liikkeelle eroamisista.<br /><br /></span><span style="font-family: georgia;font-size:85%;" > </span><span style="font-family: georgia;font-size:85%;" >-miksi ihmiset erovat kirkosta?<br />Rakenteellinen tekijä: Parokiaaliperiaate, eli pakko vaihtaa seurakuntaa,<b> kun muuttaa vaikka kadun toiselle puolelle,</b> suurin yksittäinen tekijä. Muuttoliike ohentaa suhdetta kirkkoon, ja seuraava sukupolvi ei enää löydä kirkon sanomaa. Kirkon <b>identiteettikriisi</b> Kirkon tulisi olla uskollinen sanomalleen ja eritysilaadulleen. <b>Yleinen maallistuminen</b> ja vaikuttaa myös. Kaikesta samaa </span><span style="font-family: georgia;font-family:Arial;font-size:85%;" >massaa<span style="font-weight: bold;">.<br /><br /></span></span><span style="font-family: georgia;font-size:85%;" ><b>Jyväskylän 100 000</b> hengen jättiläisseurakunta on karmea esimerkki kirkon kekseliäisyyden puutteesta. Pitääkö aina seurata yhteiskunnan trendejä. <b>500-1000 hengen Don Camillo-seurakunnat</b> omalla papilla olisi paljon parempi </span><span style="font-family: georgia;font-family:Arial;font-size:85%;" >Jyväskylälle kuin kasvoton jättiläinen.<o:p></o:p></span><span style="font-family: georgia;font-size:85%;" ><o:p></o:p><br /><br />Julistuksen ristiriidat: Pastorit saavat julkisissa puheenvuoroissaan opettaa vastoin apostolista tunnustusta, muuttaa ylösnousemusopin, neitseestäsyntymisopin ja sovitusopin.<br /><br />-mitä mieltä olemme eroa kirkosta.fi:n toiminnasta?<br />Sivujen taustalla on uskomusyhteisö ”Vapaa ajattelijat”. Se itsekin toimii kuin uskonnollinenyhteisö: sillä on uhri, sillä on profeetat, sillä on dogmit. Tieteellinen maailmankuva on itsessään uskonnollinen, se perustuu uskonlauseeseen ”Jumalaa ei ole”. Sen lähetystyötä on sivuston ylläpitäminen.<br /><br />-johtuuko eroamiset liiasta suvaitsemattomuudesta vai liiasta suvaitsevaisuudesta?<br /><br />Ei ratkaisevasti kummastakaan. Ratkaisevaa on se, ettei kirkko ole kyennyt luopumaan rakenteellisella tasolla entisestä valtiokirkollisuudesta. Järjestelmä on edelleen rakennettu sellaista yhteiskuntaa varten, jossa asutaan pienissä kylissä, opitaan ammatti isältä ja pysytään paikallaan. Tämän päivän Suomi on aivan jotain muuta. Kykeneekö uusi </span><span style="font-family: georgia;font-family:Arial;font-size:85%;" >kirkolliskokous muutoksen tekemiseen? Toivoisin.<br /><br /></span><span style="font-family: georgia;font-size:85%;" ><o:p></o:p>Sitten jatkamme erikseen ja tarkemmin teemalla naispapit<br />-miksi naispapit aiheuttavat yhä ristivetoa kirkossa?<br /></span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >Ristivedotjohtuvat kirkon </span><span style="font-family: georgia;font-size:85%;" >taitamattomuudesta päätöksentekijänä. Piispaikokouksen</span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" > päätös oli </span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >luvattoman puutteellinen: Heikan paperissa oli 1) puuttellinen </span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >perusoikeusselvitys (ns. negatiivinen uskonnonvapaus jätetty </span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >kokonaan selvittämättä eli perustuslain 11§ 2 mom. Piispa </span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >Björkstrandin näkemys negatiivisesta vapaudesta vain oikeutena </span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >erota ja perustaa uusi kirkko on liian ahtaasti tulkittu. </span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >Tosiasia on, että nykyinen lainsäädäntö ja kansainväliset </span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >sopimukset ovat vain parantaneet uskonnonvapauden suojaa. </span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >2) tasa-arvolain soveltamista uskonnonharjoittamiseen ei selvitetty,<br /></span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >3) ei selvitetty mitä on aikanaan kirkolliskokouksessa päätetty </span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >ja keskusteltu samoin kuin valtioneuvostossakaan ja eduskunnassa.<br /><br /></span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >Tämä on ongelmmallista sen johdosta, että KHO nojautuu kirkon </span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >"valmistelutyöhön" tehdessään päätöksiä näistä asioista. Virhe </span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >kertautuu ja tulee toisiinsa nojautuva virhetulkintojen sarja, </span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >joka johtuu vain siitä, että ensimmäinnen tulkitsija ei tehnyt </span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >esityötä asianmukaisesti. </span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >Missä ovat esimerkiksi prof. Olli Mäenpään ja Päivi Romanovin </span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >asiantuntijalausunnot? Mitä se kertoo valmistelutyöstä, että </span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >Heikan työryhmä ei kuullut ulkopuolisia perusoikeusasiantuntijoita </span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >ja lähetti asiakirjan ennen kuulemista tiedotusvälineille? </span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >Vasta piispainkokouksen valmistusvaliokunnan työryhmä (piispa+3 asessoria, ei yhtään lainoppinutta) </span><span style="font-family: georgia;font-size:85%;" >kuuli 14.8. kokouksessa Mäenpäätä ja Romanovia pannessaan kokousta </span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >kasaan, mutta asiantuntijoiden </span><span style="font-family: georgia;font-size:85%;" >virallista lausuntoa ei ole olemassa. <br /><br /></span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >Kieltämättä outoa valmistelua </span><span style="font-family: georgia;font-size:85%;" >päätökselle, jota tuomiokapitulit käyttävät jo nyt "oikeusohjeena"! Mielestäni näin toimitaan, kun ei ole puhtaat jauhot pussissa.<br /><br />-miksi naipapit hyvä/huono asia?<br />-kenen tehtävä on ratkaista mahd. "ongelma", mitä naispapeuteen liittyy?<br />Kirkolliskokouksen olisi tehtävä päätös, jossa se määrittelee ponnen merkityksen vastaansanomattomasti. 1986 tiedettiin, että nyt synnytetään vaikea ongelma, eikä tähän päivään saakka ole tullut uusia lakipykäliä aiheesta. 20 vuotta naispappeuden vastustusta ja puoltamista kirkossa todistaa tämän.<br />-onko joidenkin tahojen kriittinen suhtautuminen naispappeuteen syy siihen, että ihmiset erovat kirkosta? Tutkimusten mukaan ei ole. Suurin syy on yleinen maallistuminen.<br />-mihin perustuu kieltäytyminen yhteistyöstä naispappien kanssa?<br /><b>Asia on Raamattukysymys</b>. Siksi se on niin luovuttamaton. Raamattu selkeästi sanoo asian useassa kohdin, ja kirkon 2000 vuotta on vahva todiste. Edelleenkin ylivoimaissesti suurin osa kristikuntaa noudattaa</span><span style="font-family: georgia;font-family:Arial;font-size:85%;" > Raamatun järjestystä.<o:p></o:p></span><span style="font-family: georgia;font-size:85%;" ><o:p><br /><br /></o:p>Hyväksyminen vaatisi Raamattukäsityksen muuttamista. Se ei olisi enää Jumalan sana ihmiselle vaan ihmisen pohdintaa Jumalasta. Paavali ja Johannes voitaisiin päästää lomalle. <b>Evankeliumikin voitaisiin panna lomalle</b>, kuten eräs piispa tekee Kuopiossa pastori Suokonaution kautta.</span><span style="font-family: georgia;font-size:85%;" > </span><span style="font-family: georgia;font-size:85%;" ><br /><br />Tämän jälkeen sivuamme samaa sukupuolta olevien suhteita ja kirkon suhtautumista niihin<br /><br />-voiko sellainen ihminen, joka seurustelee samaa sukupuolta olevan kanssatyöskennellä kirkossa?<br />Kirkon virallisten kirjojen mukaan homoseksuaalisuuden harjoittaminen on syntiä. Eihän myöskään avoliitossa eläviä heteroja vihitä papeiksi.Syntinä homoseksuaalisuuden harjoittaminen ei ole suurempi ja tuomittavampi kuin muut, vaan kuuluu anteeksiannettaviin synteihin. Nykytilanteessa on hyvä, että homoseksuaalit eivät tunne itseään enää niin eristetyksi sosiaalisesti. KEskustelussa voisi olla enemmän esillä myös se puoli, että homoseksuaalisesta suuntautumisesta voi usein palautua takaisin luonnonmukaiseen.<br />-piispat ovat laittaneet työryhmän selvittämään kirkon suhtautumista homoseksuaaleihin (siunaamis- ja vihkimiskaavat, halutaanko/tarvitaanko, miksi ei miksi kyllä?).<br />Piispainkokouksen asettama Raamatuntutkija esitti Raamatun olevan niin VT kuin UT:sakin yksimielinen tässä kysymyksessä. Jumalan sana torjuu sen syntinä ja luonnottomuutena. Ihminen ei ole muuttunut sitten Jeesuksen </span><span style="font-family: georgia;font-family:Arial;font-size:85%;" >päivien, syntisiä ollaan edelleenkin, vaikka informaatio on lisääntynyt.<br /></span><span style="font-family: georgia;font-size:85%;" >-miten kirkon tulisi suhtautua tähän ryhmään ihmisiä?<br />Rakkaudellinen kehotus parannuksen tekemiseen ja jokaisen syntisen vastaanottamiseen Jumalan armossa ja anteeksiantamuksessa. Evankeliumi kuuluu kaikille.<br /><br />Sitten esitämme kysymyksen toisin päin: onko ehkä niin, että jos kirkko ei pysy alkuperäisen sanoman äärellä, niin kirkon legitimiteetti murenee.<br />-käykö niin, että kirkko jakautuu kahtia?<br /></span><span style="font-family: georgia;font-family:Arial;font-size:85%;" >Että tunnustukselliset pakotettaisiin eroamaan? </span><span style="font-family: georgia;font-size:85%;" >Ei ole toivottavaa. Parempi olisi myös yhteiskunnan kannalta, että kirkkorauha säilyisi ja olot järjestettäisiin kahden kirkkojärjestyksen avulla. Toisessa saisi noudattaa uutta näkemystä, toisessa vanhaa. Tasa-rvolain kirkkopykäla ja uskonnonvapauslaki on tähän riittävä juridinen pohja. </span><span style="font-family: georgia;font-family:Arial;font-size:85%;" >Yhteiskunnan täytyisi tähän suuntaan ohjata kirkkoa, kirkko ei siihen nyt itse kykene.<br /></span><span style="font-family: georgia;font-size:85%;" >-onko kahtia jakautuminen hyvä vai huono asia?<br />Kaksi erillistä kirkkojärjestystä olisi ihan OK. Sateenvarjon alla kaksi järjestystä. Ihmiset saisivat</span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" > sitten oman </span><span style="font-family: georgia;font-family:arial;font-size:85%;" >Raamattunäkemyksensä mukaan valita mieleisensä.</span><span style="font-family: georgia;font-size:85%;" >-meillä on esim. luther-säätiö, jolla tiukat rajat: mistä se kertoo? Että kirkko on huonosti hoitanut tunnustukselliset jäsenensä. Samalla se kertoo kuuliaisuudesta Herran käskylle hoitaa kristittyjä sanalla ja sakramenteilla. Siunattu asia, että pappeja saadaan nyt Ruotsin hiippakunnan kautta.<br />-millä keinoin kirkko saa pidettyä rivinsä kasassa ja jäsenensä kirkossa?<br />Kirkon olisi rohkeasti oltava "Kristuksen kirkko", Jumalan sanasta voimansa saava. Myös diakoniatyö käytännön evankeliumina on tärkeämpää kuin arvaammekaan.<br /><br />Pois valtiokirkkopönäkkyydestä.<br /><br />->loppuun arvokeskustelu, mikä on kirkon tehtävä nyt ja tästä eteenpäin?</span><span style=";font-family:Arial;font-size:12;" ><span style="font-family: georgia;font-size:85%;" ><br />Saarnata parannusta ja antaa syntejä anteeksi, avustaa diakoniatyöllä ja tehdä lähetystyötä.. Kaikki muu tukee tätä toimintaa. Synnistä pelastuminen ja Jumalan yhteyteen pääseminen on ihmisen tärkein tarve. Jos kirkko ei pidä siitä huolta, kuka pitää?</span><br /><span style=""> </span> <!--[if !supportLineBreakNewLine]--> <!--[endif]--></span><div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-3997921506223187619?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-17949889442090620542008-03-22T10:42:00.000+02:002008-03-22T13:00:11.579+02:00Hyvää Ristin ja ylösnousemuksen juhlaa kaikille blogin lukijoille!<br /><br />2000 vuotta sitten tapahtuivat uskomme kannalta kaikkein merkittävimmät tapahtumat: koko maailman synti sovitettiin "yhtenä ainoana päivänä", kuolema voitettiin, vanhurskauden lähde avattiin kaikille siihen turvautuville.<br /><br />Jumala teki itse teot, joihin me, luodut, emme kyenneet. Saamme jäädä lepäämään Jumalan tekojen varaan.<br /><br />Herramme ei jättänyt pelastustekojaan vain historian kaukaisuuteen, ikään kuin asioiksi, joita voimme muistella taaksepäin. Kristuksessa ne kaikki ovat läsnä joka päivä ja hetki. Missä on Kristus, siellä on hänen täysi pelastustekonsa kaikkine vivahteineen. Evankeliumissa me kuulemme hänen äänensä ja hänen sanomansa ristinsovituksesta luo uskon lahjan sydämeen, ripissä ja synninpäästössä hän itse antaa syntimme anteeksi, kasteessa "puetaan Kristus yllemme" (Gal. 3:) ja ehtoollisessa syömme hänen ruumiinsa ja verensä uskon vahvistukseksi armolla. Ehtoollisella tulemme myös "osallisiksi" Kristuksesta uudelleen ja uudelleen.<br /><br />Kaikki edellä luetellut Jumalan teot kiertyvät yhteen jumalanpalveluksessa, jonka Jumala itse asetti. Evankeliumi, synninpäästö, kaste, ehtoollinen, uskon lahja ja paimenvirka ovat läsnä jokaisessa jumalanpalveluksessa. Vaikka kastetta ja ehtoollistakaan ei olisi ihan joka kerta toimitettuna läsnä, on jumalanpalvelus kuitenkin juuri "kastettujen kokous" jotka ovat "osallisia Kristuksesta" eli elävät sakramenttiyhteydessä, vaikka juuri sillä kertaa poikkeuksellisesti ei näitä sakramentteja vietettykään.<br /><br />Kaikki on Jumalasta. Ristinsovitusta edellisenä iltana Herra Jeesus aloitti jumalanpalveluselämän. Hän on "kutsunut kokoon jumalanpalvelusta viettävän seurakunnan" ja hän on jokaisen jumalanpalveluksen ensimmäinen osanottaja. Joskus kun olen käynyt kirkossa, vaikkapa Kaakkurissa, jossa vielä käy vain vähän seurakuntalaisia, olen sanonut vähäisen osanottajamäärän päivittelijöille, että " Jeesus oli siellä mukana". Vaikka on vähän, on kuitenkin Herra itse paikalla. Hän on jokaisen jumalanpalveluksen ensimmäinen osallistuja.<br /><br />Kerran vietettiin ensimmäinen uuden liiton jumalanpalvelus. Se oli ehtoollisjumalanpalvelus eli messu. Jumala asetti messun kristittyjen "normaalijumalanpalvelukseksi", kaikki muut ovat tilapäisiä, olosuhteista johtuvia poikkeuksia. Ensimmäinen ehtoollisjumalanpalvelus vietettiin Jerusalemilaisen kodin "yläsalissa". Ja "toista" ei ole vielä vietetty. Jokainen ehtoollisjumalanpalvelus on Jeesuksen aloittaman jumalanpalveuksen jatkoa, läsnä on sama Kristus, sama Kristuksen ruumis ja veri, sama apostolinen virka ja ajan rajat ylittävä seurakunta. <br /><br />On hämmästyttävää, näin inhimillisesti ajateltuna, että ehtoollisjumalanpalveluksen elementit (edellä lueteltu) ovat pysyneet aikojen saatossa niin samoina. Tai oikeastaan, ei se hämmästytä ollenkaan - onhan elävä Jumala johdattanut kirkkoaan läpi aikojen vaiheiden. Vain ulkonaisessa on ollut muutosta kautta historian.<br /><br />Hyvää Ylösnousemuksen juhlaa, kuolema on nielty ja voitu saatu!<br />Vesa<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-1794988944209062054?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-22268216489413703672008-03-14T21:59:00.000+02:002008-03-14T23:08:29.690+02:00Olipa mukavaa lukea ystäväni Jari Rankisen blogia hänen suunnitelmistaan. Jarihan on, kuten tiedätte, samanlaisessa tilanteessa kuin allekirjoittanut, hänelle ei ollut enää käytännössä mahdollista jatkaa paikallisseurakunnan seurakuntapappina. Valoa kuitenkin pilkottaa. Vammalassa on alettu Jarin uskonystävien toimesta kokoamaan tukirengasta, joka sitoutuu rukoilemaan ja tukemaan taloudellisesti Jarin mahdollisuutta jatkaa Vammalan ja laajemmin Satakunnan alueella Jumalan valtakunnan työssä. Työyhteydeksi on kaavailtu, varovaisesti, Luterilaista evankeliumiyhdistystä. Tehtävinä hänellä on papin ja evankelistan työt, rukoilla, opettaa, vierailla eri yhdistyksissä ja seurakunnissa sekä tehdä pyydettäessä kirkollisia toimituksia. Suunnitelma tarkentuu myöhemmin keväällä. Rukoile sinäkin, että Jari saisi jatkaa Herran töissä!<br /><br />Tuossa on jotakin iloista meininkiä. Varmasti Jarille on helpottavaa nähdä, että hänen tuekseen on lähdetty ja lähdetään. Suorastaan liikuttavaa oli myös lukea Jarin huoli seurakuntaan jääneestä nuoremmasta pastorista, Markus Malmivaarasta, jota kaiken todennäköisyyden tähden kohtaa sama tilanne. Vammalan seudulla ja Turku-Satakunnassa on nyt uskovien yli herätysliikerajojen asetuttava näiden pastorien taakse.<br /><br />Meillä täällä Oulunseudulla ja Pohjois-Pohjanmaalla on lisäkseni muutamia pastoreita, joita mahdollisesti uhkaa Vammalan kohtalo. Vielä monissa seurakunnissa on rauhallista, kiitos siitä Herralle. Rukoillaan rauhallista aikaa tänne Oulun hiippakuntaan. Kun teologiat on jo vastakkain, ei asioita tarvitse enää muuten kärjistää (Olen kiitollinen työyhteisöni monille jäsenille hyvistä hetkistä ja hyvästä yhteistyöstä. Me emme, puolin ja toisin, kärjistäneet, vaikka monien kanssa edustimmekin vastakkaisia mielipiteitä. Välillä tosin rätistiinkin. Teitä jää kyllä ikävä. Mutta tavataan vielä varmasti ja monenlaisissa merkeissä.)<br /><br />Kuten jo tuosta edellisestä aavistelit, olen minäkin vetäytymässä sivuun. Yksityiskohdat on vielä auki, ja mitään virallista ei ole sovittu. Toivoisin voivani palata työhöni. Tälle seurakunnalle minä alttarin edessä lupasin saarnata ja opettaa Herran sanaa ja jakaa sakramentteja Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen mukaisesti. Se oli minulle pyhä hetki. Rakastin työtä seurakunnassa. Edelleenkin olen sitä mieltä, että seurakuntapastorin, hengellisen isän, tehtävä on maailman tärkein tehtävä, ylivoimaisesti. Toiseksi tärkein on sitten äidin ja isän tehtävä kotona. Muut tulee hyvässä järjestyksessä perässä.<br /><br />Jumala johdattaa heitä, kun he kulkevat rukoillen -sanoo Raamattu. Jumala on nyt sulkemassa yhtä ovea, ja rukoilen perheeni kanssa kysellen, minkä oven hän avaa. Rauhansanalaisuus olisi minulle luonnollinen työyhteys, monta sukupolvea on siinä vierähtänyt suvullani ja vaimoni suvulla. Siellä olen ymmärtänyt evankeliumin. Toivoisin jonkinlaisen tehtävän aukeavan sen piiristä. Ja samalla haluan, kuten Jarikin, palvella myös muita Herran omia. Pappeina olemme sitoutuneet Kristuksen kirkon työhön "aina ja kaikkialla".<br /><br />Jumalan rauhalla<br /><br />Vesa-pappi<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-2226821648941370367?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-31382242897902509432008-03-10T20:34:00.000+02:002008-03-10T20:43:20.669+02:00Kotimaan keskustelupalstalla oli asiantunteva kirjoitus perustuslain tulkinnasta ja piispojen tulkintavirheestä.<br /><br />Piispat aliarvioivat uskonnollista vakaumusta<br /><br />Tasa-arvolain toisessa pykälässä todetaan, ettei tasa-arvolaki koske evankelis-luterilaisen kirkon, ortodoksisen kirkkokunnan eikä muiden uskonnollisten yhdyskuntien uskonnonharjoitukseen liittyvää toimintaa.<br />Espoon Piispa Mikko Heikka selitti puheenvuorossaan (KM 7.2.), kuinka luterilainen kirkko liitti pappisviran haltijat tasa-arvolain piiriin omalla päätöksellään. ”Luterilaisen kirkon ratkaisu oli, ettei pappisviran haltijan sukupuoli ei kuulu uskonnonharjoittamiseen.”Ajatusrakennelman mukaan kukin henkilö tai yhteisö saa itse päättää, mitkä lait koskevat sitä tai sen jäsenistöä ja mitkä eivät. Niinpä rikollinen välttää tuomion, kun ilmoittaa, että on tehnyt henkilökohtaisen päätöksen, ettei tämä laki häntä koske. Ja velvoitteet, kuten ase- tai verovelvollisuuden voi välttää, kun ilmoittaa vastaavalla tavalla viranomaisille omasta päätöksestään, joka näin astuu lakien yläpuolelle.Valitettavasti, tai onneksi, ei kirkko eikä kukaan muukaan voi oikeasti muuttaa lakien vaikutusalueita. Niinpä oikeudelliselta kannalta tasa-arvolain vaikutusalueen evankelis-luterilaisessa kirkossa ratkaisee vain ja ainoastaan se, mitkä kirkon toiminnat ovat uskonnonharjoittamiseen liittyviä ja mitkä eivät. Jumalanpalvelus on itsestään selvästi uskonnonharjoitukseen liittyvää toimintaa. Niinpä miespappi ei riko tasa-arvolakia, jos hän kieltäytyy yhteistyöstä jumalanpalveluksessa naispapin kanssa.<br />Edes se ei johtaisi jumalanpalveluselämää tasa-arvolain piiriin, vaikka evankelis-luterilaisessa kirkossa alettaisiin väittää, ettei jumalanpalvelus ole uskonnon harjoittamista. Oikeudessa selvitetään se mitä mikin toiminta oikeasti on, ja tulkinnat tehdään siltä pohjalta. Sitä ei noteerata, miksi asiaa väitetään. Siispä niin kauan kuin jumalanpalvelukset ovat uskonnon harjoittamista, tasa-arvolaki ei kyseisiä tilaisuuksia koske.<br /><br />Suomen kansalaisilla on periaatteessa oikeus kieltäytyä vakaumuksensa vastaisista työtehtävistä. Sen Heikka myöntää. Mutta hän väittää, että tähän perusoikeuteen ei voi turvautua, jos kyseessä on keskeinen työtehtävä, kuten yhteistyö kirkon jumalanpalveluksessa naispapin kanssa. Tuo väite on kuitenkin pitkälti erheellinen.<br /><br />Kieltäytyä saa vakaumukseensa vedoten, olipa työtehtävä keskeinen tai ei. Mutta sitten toinen ja mutkikkaampi ulottuvuus on, voidaanko työntekijä toistuvien kieltäytymisten vuoksi irtisanoa.Jos kappalainen jätti työtehtävän suorittamatta sen vuoksi, että kirkkoherra itse aiheutti ongelman jättämällä työvuorot järjestelemättä ja omat tunnot huomioimatta, niin vika on kirkkoherrassa eikä kappalaisessa. Työnantaja ikään kuin on koettanut kiusata työntekijää. Tietenkään silloin työntekijää ei voida irtisanoa. Sen sijaan kirkkoherra itse joutuu lain kouriin, jos joku asian vie oikeuteen. Kirkkoherra on sortunut työsyrjintään, kun hän on jättänyt huomioimatta työntekijöidensä vakaumukset. Väärinkäytös on tapahtunut tekemättä jättämisen kautta. Kirkkoherra on rikkonut yhdenvertaisuuslakia, mistä voi seurata mittavat korvaukset sille papille, jonka omaatuntoa on loukattu. Ja tuo kaltoin kohdeltu pappi, jos hänet ennätettiin irtisanoa, saa palata työtehtäväänsä.<br /><br />Mutta tilanne on toinen, jos joissain seurakunnassa ei pystytä järjestelemään työvuoroja riittävästi. Silloin on mahdollista lähteä joko naispapin tai vanhan virkakäsityksen omaavan erottamisen tielle. Näin tilalle päästään palkkaamaan henkilö, joka soveltuu yhteistyöhön riittävän monen jäljelle jääneen työntekijän kanssa. Viimekädessä työnantajalla on oikeus hoitaa asiat niin, että työt saadaan tehdyksi.<br /><br />Heikka uskotteli myös, ettei työtehtävästä kieltäytyminen ole mahdollista, koska naispappeuden torjuja loukkaisi naispapin pappisidentiteettiä.Mutta ensinnäkin voidaan kysyä, eikö naispappi loukkaannu turhasta, jos hän loukkaantuu toisen ihmisen uskonnollisen vakaumuksen tähden? Kai jokaisella saa olla oma vakaumuksensa, jota muiden tulee kunnioittaa? Eihän kokkikaan loukkaannu, vaikka muslimivieras ei syö hänen laittamaansa hyvää sianlihapataa.Toisaalta ainakin tasa-arvolain laatijat puntaroivat asioiden tärkeysjärjestykset toisin päin kuin Heikka. Uskonnollinen vakaumus nostettiin hyvin korkea-arvoiseksi. Sen edestä vähempiarvoisemmat seikat kuten tasa-arvolaki saivat väistyä.Miksi piispat eivät elämöi niiden vakavien kriisien vuoksi, joita vanhan virkakäsityksen papit joutuvat kokemaan siinä, kun työvuoroja ei järjestellä? Piispojen toimimattomuudesta huokuu näkemys, ettei uskonnollinen vakaumus ei ole painoarvoltaan tärkeä, mitä erityisesti tarvitsi kunnioittaa. Eikö ole kummallista, kun maalliset lain laatijat pitävät uskonvakaumusta tärkeysjärjestyksessä korkeammalla kuin piispat?<br />JOUKO K. MARTIKAINEN<br />TUTKIJA<br />JOENSUU<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-3138224289790250943?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-755191673978378012008-03-03T09:56:00.000+02:002008-03-03T21:54:18.273+02:00Nykyaikainen sotateollisuus on kehitellyt niin sanotun rypälepommin. Siinä pommin sisään on ladottu sadoittain tytärpommeja. Kun emäpommi saavuttaa tietyn korkeuden maalin yllä, räjäyttää se itsensä ja tytärpommit leviävät maastoon ja suunnitelman mukaan joko räjähtävät heti taikka tekevät maan asumiskelvottomaksi.<br /><br />Postmoderni aikamme on hyökännyt kohti kritillisiä tapoja ja raamatullista elämämallia. Hävitystä on tapahtunut lasten ja nuorten hengellisen kasvatuksen alueella. Iltarukous ei ole jokaisen lapsen "perusoikeus", kun yhä useampi vanhempi on korvannut rukouksen pelkällä opettavaisella iltasadulla tai muulla iltarutiinilla. Nekin tietysti ovat hyviä ja lisäävät turvallisuudentunnetta. Mutta lapsen ohjaaminen kääntymään asioissaan kasteensa Kristuksen puoleen antaa lapselle eväitä, joita hän tarvitsee nuoruuden tyrskyissä ja aikuisiänkin koetuksissa. Elävä Jumala on enemmän kuin hyvä iltasatu. Joissakin kouluissa aamunavauksien uskonnollisuudesta on tingitty vaikka vierailijana olisi seurakuntien työntekijät. Uskonnonopetuksessa painopiste on informaatiossa, ei uskonnonharjoittamisessa ja uskonnollisten tapojen opettamisessa.<br /><br />Murrosikäiselle, tai oikeastaan siitä lähtien yleensäkin ihmiselle, seksuaalisuus on yksi tärkeimpiä Jumalan lahjoja ihmisessä. Kummako se, että saatana juuri sitä lahjaa tahtoo vääristää ja sen avulla tuhota ja hajottaa. Kun lapset saavuttavat nuoruusiän ja puberteetin, koulut opettavat pukemaan kondomin ylle. Sukupuoli-identiteettiäkään ei enää ole annettuna, fyysisen sukupuolen määräämänä. Riippuen opettajasta, lapsia ei vahvisteta sukupuolensa mukaisessa seksuaali-identiteetissä, vaan tilalle on tullut tabula rasa-ajattelu (tyhjä taulu, jonka nuori itse maalaa), jonka mukaan nuoren seksuaalista suuntautumista ei voi tietää, eikä sitä voi silloin tukeakaan, ennenkuin nuori itse on sen päättänyt. Sukupuoli ei sitä määrää. (Onneksi kuitenkin on vielä opettajia, jotka ajattelevat omilla aivoillaan, jotka katsovat ympärilleen ja laskevat yksi plus yksi - tytöt on tyttöjä ja pojat poikia.)<br /><br />Aikuisiän sääntö on, että parisuhdetta aloitettaessa ensin asutaan avoliitossa, harjoitellaan yhdessäelämistä ilman vastuuta, ennen kuin sitoudutaan eliniäksi. Homman nimi on, että pidetään rakkauden ja uskollisuuden ovi raollaan, ellei kokonaan auki myös ulkopuolisille, että sitten tiedettäisiin miten elää uskollisina ja osattaisiin suojata rakkautta! Nurinkurista.<br /><br />Vielä voisi puhua työpaikkojen kiusaamisista, veropetoksista ja herrasmiesten kirjanpitovarkauksista, pöytäkirjojen väärentämisistä, totuuden pimittämisistä ja väärentelyistä, oikeuden polkemisesta ja tahallisesta väärintulkinnasta, lahjonnasta ja salaseuroista.<br /><br />Tuttua vai mitä? Tuosta kaikesta Herramme on puhunut Raamatussa. Sen lyhyt oppimäärä on kymmenen käskyä. Jumala sanoo, että synti on kauhistus hänen edessään. Tämä aika sanoo, että se on ihmisen tulkinta todellisuudesta, sillä kukaan ei voi lopulta sanoa, mikä on oikein ja väärin.<br /><br />Raamattu sanoo: "Kun laittomuus lisääntyy, kylmenee useimpien rakkaus". Jumalan tahdon hylkääminen, ihmisen ajattelun ja tulkinnan tuleminen suureksi, on rypälepommin emäalus. Ihminen on omaksunut paratiisin käärmeen ajatuksen, "Onko Jumala todella sanonut?". Tästä peruspommista syntyi tuhatmäärin tytärpommeja. Noita tytärpommeja syntyy meidänkin ajassamme - ihminen on synnintekijänä luova. Tunnetko elämässäsi synnin voiman. Minä tunnen. Se jäähdyttää kristittyjen välisen rakkauden, se saa todistuksen Kristuksesta hiljentymään, se vääntää Jumalan sanankin kieroon. -Pyhä Henki, lämmitä se, mikä kylmä on! Murra meistä pimeyden valta!<br /><br />Onneksi, Jumalalle kiitos, Kristus on tullut tekemään tyhjäksi perkeleen teot. Kääntymällä elämässäsi Kristuksen puoleen, pyytämällä häneltä voimaa luopua synnistä ja uudistaa elämäsi Jumalan kuvan kirkkauteen, saat ystävän, joka johtaa tiellä eteenpäin. Pyhä Henki on Auttaja, Lohduttaja ja perille viejä. Hän johdattaa sinut kristittyjen yhteyteen, jossa saat voimaa sanasta ja saat puhdistaa sydämesi synninpäästössä sydämen pohjamutia myöten. Komapasteluja sattuu myös kristittynä, mutta niistä saa nousta ylös uudelleen ja uudelleen - "seitsemästi vanhurskas lankeaa, mutta Herra antaa hänen nousta jälleen."<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-75519167397837801?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-69217925152774334562008-03-01T10:40:00.000+02:002008-03-22T13:20:15.469+02:00Ystäväni, pastori Jari Rankisen blogissa kerrottiin vaikeasta tilanteesta Vammalan seurakuntaan kuuluvassa Karkun evankelisen opiston kirkkotiloissa. Vammalan seurakunta on ulottanut pakottamispolitiikan myös opiston kurssien yhteydessä pidettäviin jumalanpalveluksiin. Kuvioon, jälleen kerran, kuuluu, että kaikki on muodollisesti moitteetonta. Moraalisesti tarkastellen voimme esittää huomautuksen Vammalan seurakunnan toiminnasta. Hillittömyys on astunut lähimmäisenrakkauden sijalle, ja heikkoa ei armahdeta.<br /><br />Seurakunnan kirkkoneuvosto ja kirkkoherra ovat tehneet vedenpitävän suunnitelman toiminnan vakavaksi häiritsemiseksi ja muuttamiseksi kirkon naispappeuspäätöksen mukaiseksi. Siihen on tarvittu kaksi päätöstä: 1) Vs. kirkkoherra Kilpeläinen , ja aikaisemmin nykyinen kirkkoherra Ojansivu, kertoi viime keväänä, "ettei Vammalan seurakunnan jumalanpalveluksissa vieraile messun johtajana, avustajana tai saarnaajana yksikään pastori tai saarnamies, joka torjuu naispappeuden." 2) "Kirkkoneuvosto oli päättänyt ilmoittaa opistolle, että siellä on oikeus viettää ehtoollista vain erityisistä ja perustelluista syistä ja luvan tähän myöntää kirkkoherra."<br /><br />Piispa Paarma/Mäkinen ei ottane muuta ohjaavaa kantaa tapahtuneeseen kuin Heikan paperin "ei oikeuksia tasa-arvolain nojalla".<br /><br />Samaa naulaa hakataan muissakin hiippakunnissa. Valituksen tultua tuomiokapituliin kapitulit ottavat esille Heikan paperin ja alkavat sen mukaan toimimaan. Päätökset johdetaan<em></em> päätökseen Heikan paperin "ei oikeuksia tasa-arvolain perusteella"-opin mukaisesti.<br /><br />Aikaisemmin olen miettinyt, voiko kirkko sallia sitä Heikan paperin pohjalta, että herätysliikkeet ja järjestöt saisivat järjestää ehtoollisjumalanpalveluksia vanheman virkakäsityksen mukaisesti. En enää mieti. Kirkon suunnitelma on kuten Vammalankin, vedenpitävä. Kaikkien ehtoollisten kaikkialla kirkossamme missä tahansa niitä järjestetään Suomen evankelisluterilainen kirkko-nimen alla, on noudatettava Heikka-päätöstä. Joka ei sitä patsaskuvaa kumarra, ei menesty kirkossa. Sen patsaan juurella on myös evankelioimistilaisuudet vietettävä. Tästä on seurauksena, etteivät hengelliset kesäjuhlat enää onnistu yhteydessä sellaisen paikallisseurakunnan kanssa, jossa on naispappi. Kirkkoherra tekee kirkon tulkinnan mukaan rikoksen, jos lupaa naispapittoman messun.<br /><br />Kirkon suunnitelma perustuu kolmeen kohtaan: 1) ehtoollisjumalanpalvelus voidaan järjestää vain tuomiokapitulin tai paikallisen kirkkoherran luvalla. 2) Tuomiokapituli/kirkkoherra rikkoo Heikka-paperia vastaan, jos järjestää tai antaa luva pitää messu ns. tunnustuksellisille vanhemman teologian mukaisesti. 3) Piispainkokouksen päätös, ns. Heikan-paperi, on kirkkolain ja tunnustuksen yläpuolella. Se on kirkon ylin oppi.<br /><br />Rukoilemme:<br /><em>Rakas taivaallinen Isä. Varjele kirkkoamme! Sen ajalliset johtajat seuraajineen ovat kääntyneet sinun omiasi vastaan. He eivät ole kuulleet sanasi opetusta, ja tahtovat estää, etteivät muutkaan sitä enää kuulisi. Sinun sanasi on alennettu ihmissanan veroiseksi.</em><br /><em></em><br /><em>Varjele, ettei meistä kukaan taipuisi johtajien hengellisen julmuuden alle. Anna herätysliikkeiden vastuuntantajille samaa mieltä kuin entisille pyhille, Tosi Kirkolle, että he hengellisen vainoojan edessä saisivat rohkeuden sanoa: "Näin sanoo Herra!" </em><br /><em></em><br /><em>Sinä asetit ehtoollisen lahjan, pyhän ruumiisi ja veresi, kristityille matkaevääksi ja uskon vahvistukseksi. Sinun asettamasi lahjan tarjoaminen sinun sanasi mukaisesti on tehty tässä kirkossa rikolliseksi. </em><br /><em></em><br /><em>Anna nousta jumalanpalveluksia, jotka järjestetään sinun sanaasi kunnioittaen ja Sinua kumartaen. Anna sen tapahtua myös meidän nykyisen kirkkomme sisällä. Siunaa jokaista messua, joka vietetään Jumalan pelossa. </em><br /><em></em><br /><em>Herra. Anna kirkollisille johtajille tuhlaajapojan armo. Anna kääntymys jokaiselle, joka suostuu, aktiivisesti tai passiivisesti, rajoittamaan pyhän ehtoollisesi lahjaa kristityiltä. Älä anna paatumuksen syvetä heissä. Herätä heidät pettävästä unesta.</em><br /><em></em><br /><em>Älä anna katkeruuden mielen voittaa, anna totuuden ja rakkauden vallita elämäämme vainojen helteessäkin. Anna iloinen mieli jokaiselle kilvoittelijalle Kristuksessa.</em><br /><em>Jeesuksen nimeen, amen.</em><br /><em></em><br /><em>"Ja vaikka maailmassa</em><br /><em>on kirkko vieras niin,</em><br /><em>häväisty, haavoitettu,</em><br /><em>revitty uuvuksiin, </em><br /><em>sen pyhät vartiossa</em><br /><em>kuitenkin odottaa,</em><br /><em>Yön valta milloin päättyy </em><br /><em>ja aamu aukeaa. </em><br /><em></em><br /><em>Näin seurakunta Herran </em><br /><em>melskeessä taistelun </em><br /><em>tähyää täyttymystä </em><br /><em>rauhansa luvatun.</em><br /><em>On kerran juhlariemu</em><br /><em>silmissä voittajan, ja kilvoituksen kirkko</em><br /><em>on kirkko kunnian.</em><br /><em>VK 164: </em><div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-6921792515277433456?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-64021340604839663392008-02-21T23:25:00.000+02:002008-02-21T23:55:05.447+02:00<p>Piispa Mikko Heikka on sanonut, että KHO 8:2008 olisi ratkaissut kysymyksen papin uskonnonharjoittamisesta jumalanpalveuksessa. Seuraavassa pohdin tämän aiheen problematiikkaa. Jo nyt paljastan, että aikaisempi piispainkokous on paaluttanut papin roolin jumalanpalveluksessa nähdäkseni toisella tavalla kuin mitä HEikka ja vuoden 2006 surullinen piispaikokous.</p><p><br />Oulun tuomiokapituli on lausunut erään päätöksen yhteydessä vuonna 2007:<br /><br /><em>Lisäksi tuomiokapituli toteaa, että seurakunnan viranhaltijat ja työntekijät ovat olemassa sitä varten, että he järjestävät seurakuntalaisille uskonnonharjoittamista. Jumalanpalvelusta toimittavat henkilöt eivät siten ensisijaisesti osallistu siihen oman uskonnonharjoittamisen vuoksi, vaan he palvelevat muita tilaisuuteen osallistuvia. Tämän vuoksi kysymyksessä ei nyt ole ollut perustuslain tarkoittamalla tavalla pakottaminen vakaumuksen vastaiseen uskonnonharjoittamiseen.</em><br /><br /><br />Oulun tuomiokapitulin lausuman johdosta<br /><br />Oulun tuomiokapitulin mukaan seurakunnan viranhaltijat (tässä tapauksessa papit) ”järjestävät seurakuntalaisille uskonnonharjoittamista." Kirkkojärjestyksen mukaan taas...<br /><br /><em>”Papin erityisenä tehtävänä on julkisen jumalanpalveluksen toimittaminen ja pyhien sakramenttien jakaminen, muiden kirkollisten toimitusten hoitaminen sekä yksityinen sielunhoito ja rippi.”</em> KJ 5: 1 §.<br /><br />Kirkkojärjestyksen kielenkäyttö on uskonnollista. Se puhuu mm. ”jumalanpalveluksesta” ja ”pyhien sakramenttien jakamisesta”. Tuomiokapitulin kielenkäyttö pyrkii irrottamaan ao. tapauksessa papin viranhoidon kirkollisesta eli uskonnollisesta ja tunnustuksellisesta viitekehyksestä valitsemalla kirkkolaille vieraan tavan lähestyä asiaa. Lähestyminen on pelkästään virkamiesoikeudellinen. Kuitenkaan kirkkojärjestyksen mukaan pappi ei ”järjestä seurakuntalaisille uskonnonharjoitusta” (Oulun tktli), vaan ”toimittaa jumalanpalveluksen” (KJ). Jumalanpalveluksen merkityssisältö tapahtumana ja toimituksena ja toimituksen tarkoituksena avautuu kirkon tunnustuksesta sekä kirkkokäsikirjasta käsin. Näissä jumalanpalvelus on keskeisesti paimenen ja seurakunnan yhteinen hetki, jossa kumpikin osapuoli yhdessä toistensa kanssa vuoropuhellen palvelevat Jumalaa ja ovat Jumalan palveltavina.<br /><br /><strong>Pappi hengellisen viran haltijana</strong></p><p>Papin asemaa erityisesti kirkon uskonnollisena viranhaltijana (vs. valtion virkamies) korostaa se, että jo papiksi vihittävältä edellytetään henkilökohtaista uskoa. Tämä ilmaistaan kirkkojärjestyksessä siten, että vihittävän ”tulee olla jumalaapelkäävä”. Edelleen hänen tulee olla ”kristillisestä elämästään tunnettu konfirmoitu kirkon jäsen.” Tämä tarkoittaa, että henkilön edellytetään olevan julkisesti tunnustautunut kristilliseen uskoon (konfirmaatio) ja toteuttavan tätä uskoa myös elämässään. Näiden edellytysten puuttuessa henkilöä ei voida vihkiä papiksi. (KJ 5: 2 §.) Tämän lisäksi pappisvihkimys voidaan toimittaa ainoastaan yhteisessä jumalanpalveluksessa, tämä osoittaa papinviran varsinaista paikkaa seurakunnassa. Pappi ei ole jumalanpalvelukseen ulkopuolelta tuleva vieras, vaan hänen virkansa on jo virkaan asettamisestaan lähtien keskellä uskoa, tunnustamista ja rukousta. Edelleen papiksi vihittävien henkilökohtaisen uskon tunnustaminen seurakunnan edessä (Nikealaisen tunnustuksen sanoin yhdessä muiden vihittävien kanssa) sekä vihkimyslupausten antaminen muodostavat tärkeän osan jumalanpalvelusta. Tällä ilmaistaan paitsi yhteyttä ja tarkoitusta, johon pappisvirka erityisesti liittyy, myös viranhoidon henkilökohtaista ja persoonallista ulottuvuutta sitoutumisena ”harjoittamaan uskontoa” yhdessä seurakunnan kanssa.<br /><br /><br />Oulun tuomiokapitulin käyttämä sana ”ensisijaisuus” on toimeton sana niin kirkkolain kuin perustuslainkin kannalta. Uskonnonvapauslaki ei tunne mitään ensisijaisuutta tai toissijaisuutta suhteessa uskonnonharjoitukseen. Laki tuntee vain vapauden osallistua, kuulua ja erota. Käsiteltäessä asiaa Uvl tasolla on pitäydyttävä lain asettamiin puitteisiin.<br /><br /><br />Oulun tuomiokapitulin näkemys ei nouse kirkon tunnustuksesta ja liturgiasta, kuten sen pitäisi, vaan virkamiesoikeudesta. Siksi perustelu ei ole relevantti, koska se ei ota huomioon kirkollisen toimituksen luonnetta, kirkon toiminnan tarkoitusta ja päämäärää eikä kirkon jumalanpalvelusten kirjan toimitusten rakenteiden teologiaa. Nämä kaikki ovat kirkon toiminnassa ydintä ja tätä varten kirkko on olemassa. Kirkon mukaan pappi saarnaa sanaa ja johtaa yhteistä liturgiaa, että ihmiset sen kautta vahvistuisivat uskossa. Papin toissijainen osallistuminen julistustilanteeseen on paitsi jumalanpalveluksen teologian kannalta mahdoton myös uskonnonvapauslain määritelmissä tuntematon. </p><p>Tuomiokapituli lausuu: ”Jumalanpalvelusta toimittavat henkilöt eivät siten ensisijaisesti osallistu siihen oman uskonnonharjoittamisen vuoksi, …” Lausumaa on pidettävä harhaanjohtavana, sillä kirkon jumalanpalveluksessa ei ole kyse papin omasta ja seurakunnan omasta uskonnonharjoituksesta vaan yhteisestä uskonnonharjoituksesta. Kirkon jumalanpalveluskaava alkaen pappisvihkimyksestä on rakennettu siten, että siinä seurakunta ja pappi nimenomaan yhdessä harjoittavat uskontoa ja ovat elimellisesti toisistaan riippuvaisia. Yhtä ei ole ilman toista. ”Yhdessä” on se sana, joka nousee kirkon liturgiassa toistamiseen ja kaikkien kirkollisten toimitusten yhteydessä. Tuomiokapitulin käyttämä ilmaisu ”oma uskonnonharjoitus” ei nouse kirkkojärjestyksen teologiasta.<br /><br />Tuomiokapituli jatkaa: ”…vaan he palvelevat muita tilaisuuteen osallistuvia”. Tietysti näin. Tilaisuuden rakenne kuitenkin edellyttää, että pappi on omalla uskollaan ja persoonallaan välttämättä mukana jumalanpalveluksessa. Kuulijat eivät ole ainoita jumalanpalvelukseen osallistuvia. Vaikka jumalanpalvelus toteutuukin papin vain konemaisesti luetellessa kirjoitetut sanat, ei se ole se mitä kirkko edellyttää papilta tunnustuksessaan. Jumalanpalvelusta ja papin toimintaa jumalanpalveluksessa voi tulkita ja arvioida ainoastaan kirkon tunnustuksen ja tarkoituksen perustalta. Tunnustuksen perusteella jumalanpalvelus on papin ja seurakunnan yhteistä jumalanpalvelusta, johon kumpikin toimija osallistuu omasta henkilökohtaisesta uskostaan käsin ”Herrassa”. Leipäpappeus ei pitäisi olla se, mitä kirkko erityisesti hakee.<br /></p><p><br /><strong>Piispainkokouksen käsitys papin tehtävästä jumalanpalveuksessa</strong><br /><br />Suomen evankelis-luterilainen kirkko on ajattelussaan johdonmukaisesti kirkon tunnustuksen ja kirkkojärjestyksen kannalla tarkasteltaessa sen tulkintaa papin roolista jumalanpalveluksessa. Piispainkokous on 19. syyskuuta 2000 hyväksynyt kirkolle Jumalanpalveluksen oppaan (Kirkkohallituksen julkaisuja, 2000: 6) . Opas kokonaisuudessaan on katsottava kirkkojärjestyksen toisen luvun ensimmäisen pykälän, 2: 6 §:n ja 5: 1 § selitykseksi. KJ 2: 6 § todetaan ”Päiväjumalanpalvelus on niiden toimitettava, joille papinvirka seurakunnassa on uskottu.”. Piispainkokouksen oppaassa selostetaan muun muassa saarnan merkitystä, paikkaa ja tehtävää jumalanpalvelusrakenteessa sekä saarnaajan valmistautumista tehtäväänsä.<br /><br />Jumalanpalveluksen opas osoittaa, että jumalanpalveluksen rakenne, sen toimittajan osallistuminen edellyttää kaikkien henkilökohtaista ja uskossa tapahtuvaa osallistumista palvelukseen. Minkäänlaista ajatusta ”ensisijaisuudesta” tai sellaiseen viittaavaakaan ei oppaasta löydy – päinvastoin. Piispainkokouksen mukaan pappi ja seurakunta toimittavat jumalanpalveluksen yhdessä, toinen toisensa kanssa uskossa vuoropuhellen. Vuoden 2006 piispainkokouksen näkemys papin osallistumisesta uskonnonharjoittamiseen jumalanpalveluksessa on oppaan näkemyksen kanssa ristiriidassa.<br /><br />Muutamia poimintoja oppaasta:<br /><br /><strong>"Saarna jumalanpalveluksen kokonaisuudessa</strong><br /><br />Jumalan sana vaikuttaa …puhuttuna sanana eli saarnana.<br /><br />Saarnan päätöksellä on vastaava haaste. Seurakunnan vastaus Jumalan sanan puhutteluun on kirkon yhteisen uskon tunnustaminen. Näin jumalanpalveluksen rakenne ohjaa kirjoitetun Jumalan sanan ja kirkon yhteisen uskon luo.<br /><br /><br /><strong>Valmistautuminen<br /></strong><br />Saarnaajan oma rukous alkaa silloin, kun hän ryhtyy valmistamaan saarnaansa. Saarna valmistetaan rukouksessa…<br /><br />Rukouksessa on mahdollista kuunnella myös lähimmäisten kysymyksiä. Herkkyys lähimmäistä kohtaan estää meistä puhumasta ohi ihmisten.<br /><br />Vaikka saarnaa tukeutuukin omaan uskontulkintaansa ja elämänkokemukseensa, hän ei ole vain näiden varassa.<br /><br /><br /><strong>Saarna lahjoittaa Kristuksen</strong><br /><br />Saarnan tarkoitus on…rohkaista kuulijoita uskomaan tällaiseen Jumalaan.<br /><br /><br /><strong>Saarna auttaa uskomaan</strong><br /><br />Saarna on myös saarnaajan oman uskon tunnustamista (kurs. VP). Sanoillaan hän hahmottaa sen uskonnäkemyksen, jonka varassa hän itse elää. <em>Saarnaaja siis julistaa evankeliumia myös itselleen</em> (kurs. VP). Mikäli saarnan sanoma on hänelle itselleen tosi, se koskettaa myös kuulijoita.<br /><br />Saarnalla on siis vahva henkilökohtainen ulottuvuus.<br /><br />Yhteinen uskontunnustus on sekä seurakunnan vastaus kuulemaansa että mittapuu, jota vasten saarnan sisältö ikään kuin asetetaan. Ekumeenisten uskontunnustusten sanoissa <em>saarnaajan oma usko, kuulijoiden usko ja kirkon yhteinen usko lomittuvat toisiinsa</em> (kurs. VP).<br /><br /><br />C.4. Rukous<br /><br /><strong>Rukous jumalanpalveluksessa</strong><br /><br />Jumalanpalvelukseen kokoontuu rukoileva kirkko…rukoukset ovat ennen kaikkea seurakuntarukouksia. Ne ovat kirkon julkista, yhteisöllistä ja kultillista rukouselämää, jossa kirkon yhteinen usko (kurs. VP) tiivistyy ja saa ilmauksensa…rukoukset heijastavat ja syventävät yhteistä uskoa.<br /><br /><br /><strong>Rukouksen trinitaarinen perusta<br /></strong><br />Rukous on Jumalan ja ihmisen välistä yhteistyötä, synergiaa. Jumala synnyttää rukouksen ja pitää sen yllä, mutta ihminen ei ole myöskään siinä tahdoton, vaan osallistuu rukoukseen koko persoonallaan."<br /><br /><br />Näin siis Jumalanpalveluksen opas. Yhteisöllisyys, vuorovaikutus ja persoonallinen osallistuminen (myös papin) ovat toiminnassa sisäänrakennettuja välttämättömyyksiä.<br /><br /><br /><strong>Perustuslain tulkinnan ongelma</strong><br /><br />Oulun tuomiokapitulin päätöksessä on ongelmia myös perustuslain uskonnonvapauden tulkinnassa perusteellinen ongelma. </p><p><em>Tämän vuoksi kysymyksessä ei nyt ole ollut perustuslain tarkoittamalla tavalla pakottaminen vakaumuksen vastaiseen uskonnonharjoittamiseen</em>. (Oulun tktli) </p><p>Jos näin olisi, olisivat opettajat pakotetut osallistumaan joulukirkkoihin yms. hartaushetkiin riippumatta heidän uskonnostaan, koska he olisivat paikalla virkamiehinä eivätkä osallistuisi itse omana persoonanaan tilaisuuteen. Samoin sotilaat olisivat velvoitetut osallistumaan kenttäjumalanpalveluksiin jne. Tämän perusteella voitaisiin myös koululaiset velvoittaa osallistumaan omalle vakaumukselleen vieraaseen uskonnolliseen tilaisuuteen, jos se järjestettäisiin koulun kanssa yhteistyössä, koskapa koululaisen voidaan katsoa olevan paikalla oppivelvollisuuden tähden ja kykenevän osallistumaan tilaisuuteen vain oppilaana ilman henkilökohtaista osallistumista itse tilaisuuden sisältöön. Tuomiokapitulin tulkinnan perusteella voisi olla mahdollista, että valtio luopuisi uskonnonvapaussäännöksestä kaikkien niiden kohdalla, jotka ovat jossakin virassa, toimessa tai oppivelvollisia taikka holhouksen alaisia. Totalitarismi ja uskontopakko olisi takaisin. </p><p><br /><strong>Tuomiokapitulin näkemyksen ongelmallisuus suhteessa ihmiskäsitykseen</strong><br /><br />Kapitulin näkemyksen mukaan evankelisluterilaista uskontoa harjoittavat penkissä istuvat seurakuntalaiset osallistumalla sydämessään papin toimittamiin tapahtumiin. Pappi itse ei välttämättä osallistu ja harjoita uskoa henkilössään.<br /><br />Tuomiokapitulin näkemyksessä ei ole paimenen ja seurakunnan yhteistä rukousta, koska papin ei välttämättä edellytetä siihen itse osallistuvan. Näkemyksen mukaan riittää, että hän lukee sanat rukouksista ja seurakuntalaiset itse sydämessään osallistuvat sanoihin ja keskenään rukoukseen, pappi on tilanteessa vain ulkojäsen tai pappisviran kuori ilman persoonallista osallistumista. Kapitulin ajatuksen teologinen rakenne ei vastaa tunnustusta eikä kirkon liturgian lähtökohtaa, sillä rukouksen persoonallinen johtaminen on Raamatussa apostoliseen virkaan erityisesti kuuluva asia (Apt. 6: 4)<br /><br />Tuomiokapitulin käsitys liturgian vuoropuhelusta paimenviran ja seurakunnan välillä on ongelmallinen: Kenen kanssa seurakunta on vuoropuhelussa jää epäselväksi ja mikä on vuoropuhelun merkitys? Täyttyykö vuoropuhelun merkitys tuomiokapitulin ehdottamalla tavalla? Jos kirkko ei edellytä papin välttämättä henkilökohtaisesti osallistuvan uskonnonharjoittamiseen vuoropuhelussaan seurakunnan kanssa, niin kenen kanssa kirkko katsoo seurakunnan käyvän vuoropuhelua? Kenelle seurakunta toivoo Herran läsnäoloa –”Niin myös sinun henkesi kanssa.”? Olisi seurakunnan pilkkaamista sanoa, että seurakunta vastaa laulullaan viralle, mutta ei läsnä olevalle pastorille. Tai että pastorille, mutta että pastorin persoona ei välttämättä ole varsinaisesti itse mukana, eikä häntä persoonassaan tervehditä. Millaista virkakäsitystä se edellyttäisi? Luterilaista ei ainakaan. Oulun tuomiokapitulin näkemys on kirkon tunnustuksen, tehtävän ja tarkoituksen kannalta mahdoton.<br /><br />Jumalanpalveluksen ytimeen kuuluu siinä mukana olevien toimiminen ”Herrassa”. Tämä tarkoittaa, että he ovat itse osalliset Herraan ja että Herra tällöin itse toimii heidän kauttaan. Kaste ja usko on liittänyt jokaisen uskovan Herraan Kristukseen. Seurakunta toivottaa Herran läsnäoloa papille ja pappi seurakunnalle. Tämä ei ole vain korulauseita ilman sisältöä, sillä ”Kirkon pyhissä toimituksissa ja opetuksessa käytettävien kirjojen on oltava tunnustuksen mukaisia.” KJ 1: 2§<br /><br /></p><div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-6402134060483966339?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-48102646823547263942008-02-18T14:12:00.000+02:002008-02-18T23:07:32.725+02:00Joka hallitsee kielen hallitsee myös kansan mielen. Jotenkin noin on Acricola sanonut. Miten ilmaisemme asioita ei ole vain tapa välittää informaatiota. Ilmaisemalla asian tietyllä tavalla asetamme myös ne puitteet, jossa asia on ajateltava ja ymmärrettävä. Tätä teemme jokainen jatkuvasti, jokaisessa kohtaamisessa, lähtien kahvipöytäjutustelusta yliopiston kateederille tai kirkon saarnatuoliin. Puhujina ja keskustelijoina käytämme valtaa.<br /><br />Emme ainoastaan me jokainen käytä valtaa, vaan myös me olemme vallankäytön kohteina. Valta ei esiinny vain hallintopäätöksinä, itse asiassa se on vain kapea osuus vallankäytöstä. Valta on sanoissa kaikkialla. Sanojen myötä se ulottuu sisäämme, ajatteluumme ja lopulta myös toimintaamme. Media ja yleensä julkinen tiedonvälitys eri muodoissaan on maamme merkittävin vallankäyttäjä. Se asettaa ehdot, joilla keskustelua on käytävä julkisuudessa<br /><br />Media ja julkisuuden määrittelemä kielenkäyttö ei ole arvovapaata, neutraalia puhetta, vaan aina sitoutuu johonkin tausta-ajatelmaan tai ideologiaan. Mediaa on hyvää ja huonoa ja varmaan siltä väliltäkin. Median kanssa on tehtävä samoin kuin tiedemiehen kanssa, joka väittää olevansa tutkimuksessaan arvovapaata ja ideologisesti riippumatonta - sellaista on syytä olla kuulematta. On reilua tunnustaa ajattelunsa ideologinen pohjavire.<br /><br />Vallankäyttäjinä, siis tavallisina jutustelijoina, meidän olisi hyvä joskus pysähtyä miettimään omaa suhdettamme ympäröiviin "kieliin" sekä omaa kielenkäyttöämme. Ohjaako ajatteluamme ja toimintaamme jokin suuri ideologia, tai jokin pienempikin ajattelutottumus, jokin joka määrittelee käsitteet, niiden sisällön tai sisältöjen vaihtamisen jne. Aina emme niitä edes tiedosta.<br /><br />Meidät kaikki suomalaiset on kiedottu postmoderniin, eli modernismin jälkeisen ajan ajatteluun. Se on lähempänä meitä kuin tiedämmekään. Lausumat kuten "Jokaisella on oma jumalakäsityksensä", "Minun Jeesukseni", "Jokaisella on vain oma mielipiteensä, mitään "totta" ja "oikeaa" mielipidettä ei kukaan saa sanoa omistavansa", "Jumalan on suurempi kuin sanat, joilla hänet määrittelemme, siksi jumalasta ei voi puhua ehdottomin sukupuolikäsittein "Isä, Poika ja Pyhä Henki"" jne. ovat mainitun ideologian lapsia. Hyödyllisiä tietyissä yhteyksissä, mutta eksyttäväisiä hengellisissä yhteyksissä.<br /><br />Postmodernin ajan femistiteologian raamattukäsitys rakentuu sekin postmodernin kielitieteen perustalle: sanat eivät välttämättä välitä sitä todellisuuttaa, jota niiden sanotaan kuvaaavan. Todellisuus on itse lausujan mielessä sekä syntyy samalla hetkellä kuulijan "mielessä" kuin hän kuulee sanoman ja sen ymmärtää. Sanoman ymmärtäminen ei ole sidottu sanoman välittäjän käsitykseen ja ymmärrykseen, koska jokaisen oma tulkinta sanomasta on se hänen "totuutensa". Tämä tarkoittaa käytännössä, että Raamatun kirjoittajat ovat lähettäneet viestin omasta ymmärryksestään - oman tulkintasan totuudesta - kuulija tai lukija otta sen vastaan ja viesti tulee todeksi kuulijan mielessä, ei sellaisena kuin esim. Paavali sen lähetti, vaan sellaisena kuin sen kuulija mielessään muokkaa. Jokaisen kuulijan muokkaamisprosessiin vaikuttaa se ideologinen ja kielellinen ympäristö, jossa hän asuu. Tällaisessa maailmassa asettuu hölmön asemaan, joka sanoo, "Tämä on totta, koska Raamattu sanoo niin", tai joka sanoo jotakin esimerkiksi uskonkäsitystä vääräksi ja toista oikeaksi. Postmodernissa ajattelussa ei ole "oikeaa" ja "väärää", on vain tulkintoja.<br /><br />Kritittyinä meidät on kutsutta Jumalan sanan määrittelemään maailmaan. Postmodernissa maailmassa me olemme kyllä "hölmöjä", mutta Jumalan maailmassa olemme main stream-väkeä. Jumala, luoja ja Isä on asettanut elämisen ehdot, joita me luodut emme voi kiistää. Ne ovat parhaat ja niiden varassa me elämme täyttä ihmisyyttä ja osallistumme täysimääräisesti siihen luodun ihmisen elämään, jonka Jumala loi ja tarkoitti. Jumalan maailmassa on hyvä elää. Nämä alkuasetukset, lain ja evankeliumin, Hän on välittänyt pyhässä sanassaan. Raamattu ei ole kristittyjen "funtsintaa" vaan Jumalan Pyhän Hengen johdattamaa puhetta kaikille ajoille opiksi., rohkaisuksi ja varoitukseksi. Pakanain apostoli sanoi: Pyhät kirjoitukset "tekevät viisaaksi" ja seurakunnan kaitsijan "tulee pysyä kiinni opinmukaisessa, luotettavassa sanassa, että olisi kykenevä sekä neuvomaan terveellä opilla että kumoamaan vastaansanojain väitteet." Tit. 1:9. Pyhä Paavali ei ollut postmodernisti.<br /><br />Myöskään oma kirkkomme ei virallisessa tunnustuksessaa ole postmoderni. Tunnustuskirkkona tunnustamme Raamatun opin ja kiellämme muut opit. Viranhaltijoissa on postmoderneja opettajia, jotka yrittävät suhteellistaa kaikki kristinuskon totuudet lähtien Jumalasta itsestään. Heidän metodinsa on yksinkertainen: Raamattu ei ole Jumalan sana, vaan ihmisen sanoja Jumalasta, ja sellaisena siis arvostelun alla. Me tunnustukselliset kristityt haluamme kuitenkin jäädä siihen oppin, jonka mukana kirkkomme tunnustaa Raamatun opin ja liittyy kristillisen kirkon 2000 vuotta vanhaan perunteeseen.<br /><br />erinomaisen artikkelin feministiteologiasta voit lukea osoitteesta <a href="http://www.teolinst.fi/luennot/files/SH270906.htm">http://www.teolinst.fi/luennot/files/SH270906.htm</a> Kyseessä on Priscilla ry:n puheenjohtajan, TM Soili Haverisen analyysi aiheesta. Lue<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-4810264682354726394?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-38846498607355016882008-02-14T10:53:00.000+02:002008-02-14T11:37:17.865+02:00Oulun hiippakunnassa kirkolliskokousvaalit menivät todella hienosti. Tunnustuksellisten pappien lista sai 72 ääntä, mikä on 25% hiippakunnan papiston äänistä.<br />Tulos on vakuuttava. Kun tulokseen liittää toisenkin listan konservatiivipappien - SRK-lestadiolaisten pappien (36) ja (23) sekä rauhansanalaisen (9) äänet, on äänisaalis 140 ääntä ja prosenttiosuus lähes puolet, 49%, hiippakunnan papeista.<br /><br />Sokerina pohjalle, pappien äänikuninkaaksi tuli tunnustuksellinen kirkkoherra ja kirkolliskokousvaikuttaja Lasse Marjokorpi 37 äänellä.<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-3884649860735501688?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-46909112786404719712008-02-08T21:42:00.000+02:002008-02-08T21:46:03.988+02:00Anglikaaniprofessori, maailmanlaajuisesti tunnettu konservatiiviteologi, Suomessakin tuttu J. I. Packer, on määritellyt liberaaliteologian näin:<br />"Liberaaliteologia ei tunnusta mitään "Jumalaa", joka käyttäisi kirjoitettua kieltä kertoakseen meille asioista, se ei tunnusta synnin todellisuutta ihmiselämän systeemissä, joka tekisi pelastuksen välttämättömäksi ja uuden syntymisen tarpeelliseksi. Näiden sijalle liberaaliteologia asettaa ihmisen luonnollisen uskonnollisuuden (johonkin korkeampaan voimaan suuntautuvan kunnioituksen) ja ihmisluontoon kuuluvan hyväntahoisuuden toisia kohtaan ja näkee kristillisyyden merkityksen olevan suojata ja kehittää näitä piirteitä. Näiden tulta on vaalittava ja pidettävä palavana kirkossa, jonka tulee joka sukupolvi etsiä oikeutuksensa dialogissa ympäröivien kulttuuristen paineiden, kehitysaskelten ja ennakkoasetelmien keskellä. Toisin sanoen kirkon on jatkuvasti ripustauduttava kulttuuriin ja pysyttävä keskustelussa siitä, mitä milloinkin on "tapahtumassa"; muutoin, näin on opetettu, se menettää kaiken kosketuksensa tosi elämään. "Tapahtumien" lähtökohtainen hyvyys otetaan liberaalikirkossa itsestäänselvyytenä. Seuratessaan tätä agendaa kirkko luonnollisesti ja välttämättömästi luopuu Raamatusta kohta kohdalta, mutta se ei ole sille suuri menetys, koskapa Raamattu on erehtyväisten ihmisten eikä erehtymättömän Jumalan kirja. Well now; with liberal leaders thinking and teaching in these terms, a collision with conservatives - that is, with upholders of the historic biblical and Anglican faith - was bound to come. It came over gay unions, which liberals wish to bless as a form of holiness, a quasimarriage." (Lähde: GAFCON-sivusto).<br /><br />Liberaaliteologiaa on siis pidettävä kristinuskoa vastaan taistelevana ideologiana. Sen ytimessä on kysymys Raamatusta - onko se Jumalan sana, vai onko se erehtyväisen ihmisen pohdintaa Jumalasta. Maailmanlaajuiset tapahtumat osoittavat, että liberaaliteologia on päässyt sellaiseen asemaan, että se asettaa ratkaisevan haasteen, ultimaatumin, Raamatun asemalle kirkkojen elämässä. Taistelua ei voida enää välttää, on kysymyksessä joko tai. Kysymys homosekualismista (ja naispappeudesta) on troijan hevonen jonka mukana nielassaan liberaaliteologisen ohjelman Raamattukäsitys. Kun se on päästetty kirkkoon sisälle, ei ole enää maata jalkojen alla. Evankeliumikin menetetään, sillä evankeliumin oikea oppi on ainoastaan kirjoitetussa Jumalan sanassa.<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-4690911278640471971?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-26728481561349372582008-01-29T11:23:00.000+02:002008-01-29T13:18:16.337+02:00"Kaj-Erik Tulkin mielestä Arto Seppäsen peräänkuuluttama "kahden virkanäkemyksen kirkko" voitaisiin toteuttaa laillisesti joko maallisen lain puitteissa tai kirkon sisäisin työjärjestelyin." Kotimaa.fi 28.1.2008<br /><br />Oikeustieteen maisteri puhuu viisaita. Lisäisin mahdollisuuksien plakkariin vielä yhden näkökulman kirkon sisäisestä asioiden järjestelystä - työnjakokirja. Tämä malli voisi toimia interim-kaudella, väliajalla, kirkon järjestäessä keskuudessaan eri virkakäsityksiä edustavien elämän esimerkiksi erillisten kirkkojärjestysten avulla.<br /><ul><li>Seurakunnassa, jossa on useampi kuin yksi papinvirka tai yksi tai useampi lehtorinvirka, tulee pappien ja lehtoreiden, ottaen huomioon mitä 2 luvun 24 §:ssä on määrätty, jakaa työ keskenään ja laatia työnjakokirja. Jos työnjaosta ei päästä sopimukseen, ratkaisee asian tuomiokapituli. KJ 6: 16</li></ul><p>Työnjakokirja-malli vähentäisi kirkkoherrojen stressiä ja painetta julkisuuden edessä, sillä työnjäkokirja ei ole kirkkoherran päätettäviin kuuluva asia, vaan hän on yksi työnjakokirjan allekirjoittajista. Papisto kantaisi yhdessä asian vaatiman juridisen vastuun. Viime kädessä kuitenkin tuomiokapituli kantaisi vastuun. Työnjakokirja olisi syytä hyväksyttää tuomiokapitulilla tai ainakin lähettää se tiedoksi, että paikallinen piispa ottaisii sen hallinnollisesti virkavastuulleen.</p><p>Koska piispamme yhdessä sanovat, ettei ns. vanhempi virkakäsitys ole harhaoppia tai epäraamatullinen, olisi täysin mahdollista työnjakokirjalla yhdessä sopia, että näiden seurakuntalaisten sielunhoito ja jumalanpalveluselämästä huolehtiminen vanhemman virkakäsityksen mukaisesti ja sitä perinnettä jatkaen kuuluisi tietylle seurakunnan papille, joka itsekin olisi sitoutunut tähän näkemykseen. Tällä voitaisiin Vammalan ja Karjasillan seurakuntien kiistat, ja monien vastaavien, hoitaa odottaessamme kunnollista järjestystä.</p><p>Koska kirkossamme on hyväksytty kaksi teologista virkakäsitystä, eo. päätös voitaisiin tehdä jo nykyisen kirkkojärjestyksemme puitteissa. Kirkkolain ensimmäinen pykälä on jo riittävä peruste toiminnan aloittamiseen ja sen teologiseksi perustaksi.</p><p>Kaikkia ongelmia työnjakokirja-malli ei poistaisi. Välikaudellakin tarvitaan uusia ns. vanhauskoisia pappeja. Uusien pappien vihkiminen tulisi edelleenkin olemaan ongelma niin kauan kuin piispat eivät katso voivansa vihkiä pappeja muualla kuin tuomiokirkoissa. KJ:n kannalta paikallisseurakunnassa tapahtuva vihkimys olisi täysin mahdollinen. Kun vanhempaa virkakäsityksen tunnustava mies vihittäisiin virkaan, vihkimys tapahtuisi siinä seurakunnassa, jossa seurakunnalla olisi tässä tunnsutuksessa elävä yhteisö keskuudessaan. </p><p>Näistä yhteisöistä voisi muodostua aikanaan yhteisöjen verkosto, jonka kirkollisen valvonnan, hallinnon ja vihkimykset hoitaisi laaditun kirkkojärejstyksen mukaisesti "lentävä piispa" ja tuomiokapituli. Mukaan otettaisiin tietysti myös nykyiset herätysliikkeiden ja säätiön jumalanpalvelusyhteisöt. </p><div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-2672848156134937258?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-9077644687433153032008-01-10T23:01:00.001+02:002008-01-10T23:37:21.699+02:00Arvoisa kirkkomme arkkipiispa. Te luonnehditte Luther-säätiön kastetoimintaa, jolla he kastavat kirkkomme jäsenten lapsia ja kehottavat vanhempia liittämään lapset kirkkomme jäseniksi, "röyhkeäksi uhitteluksi" koska he tietävät toimivansa kirkkojärjestyksen vastaisesti.<br /><br />Jos haluaisimme nähdä tapahtumat positiiviselta kantilta, voisimme nähdä toiminnassa kristittyjen hädän kirkkomme puolesta ja aktiivista toimintaa sen tervehdyttämiseksi. Tunnustuksellisten seurakuntalaisten tarvetta ja useasti toistettua nöyrää pyyntöä eivät ole kirkkomme johtajat kuunnelleet, siitä minulla on henkilökohtaisia kokemuksia täältä Oulusta. Näen vain hyväksi, Jumalan edessä, että näitä yhä hiljaisempia pyyntöjä on alkanut kuunnella nämä parjatut säätiöläiset. Palkitkoot Jumalan heidät vanhurskasten ylösnousemuksessa.<br /><br />HErra arkkipiispa. Meidän luterilaisen kirkkomme tunnustuskirjat määrittelevät seurakunnan<br /><ul><li>VII Kirkko Edelleen seurakuntamme opettavat, että yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen yksetyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset. Paavali näet sanoo: "Yksi usko, (Ef. 4:5--6) yksi kaste, yksi Jumala, joka on kaikkien Isä jne.""</li></ul><p>Kirkollisessa kiistassamme on kyse siitä, että tunnustuksellinen osapuoli katsoo sakramenttien "oikeaan toimittamiseen " kuuluvaksi myös pappisviran Raamatulliset asetukset, joista yksi olennainen on paimenen sukupuoli. Niissä seurakunnissa, joissa ei seurakuntien työntekijät tue tätä uskoa, on oikein, että joku muu kirkkomme pappi tai tässä tilanteessa Ruotsissa papiksi vihitty henkilö opettaa ja toimittaa sakramentit ja antaa Kristuksen paimenhoitoa - kirkon piirissä ja sen uskoa tukien. Olen vakuuttunut, ja tekin sen tiedätte, etteivät herätysliikkeiden väki ja säätiön väki tee tätä muusta syystä kuin rakentaakseen Kristuksen kirkkoa evankeliumilla. Kristus on toiminnan johtotähti.</p><p>Kysyn teiltä, herra arkkipiispa, miksi te ette voi osoittaa meille herätysliikekristityille ja säätiöläisille ja tavallisille kirkkokristityille, jotka tukeudumme vihityn miehen paimenvirkaan, tilaa kirkossamme? Emme ole muuttaneet Raamattua emmekä tunnustusta. Jatkamme kirkkomme aikaisempaa järjestystä ja tapaa. Mikä meidät tekee niin epähaluttaviksi, että niitäkin kirkkomme omiakin pappeja, jotka haluavat tukea tätä osaa kirkossamme, vainotaan nojautuen teidän johtamanne piispainkokouksen päätökseen? Vainotaanko meissä entistä kirkkoa? Oletteko itse tulleet sille vieraaksi? Tällainen kysymys tulee mieleeni. Kirkollisen sateenvarjon alle pitäisi mahtua kaksi kirkkojärjestystä. </p><p>Tukijanne kirkollisessa työssä, Vesa Pöyhtäri</p><div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-907764468743315303?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-78865317873488516392008-01-09T23:01:00.000+02:002008-01-09T23:22:56.658+02:00Suomen evankelis-luterilainen kirkko hyväksyy Luther-säätiön pappien toimittamat kasteet. Kuopion hiippakunnan noudattaman käytännön mukaan lapsia ei kieltäydytä ottamasta paikallisseurakunnan jäseneksi, heitä ei kasteta uudelleen, heitä ei oteta kirkkoon hätäkasteen vahvistamiskaavalla, vaan vanhempien ilmoituksen perusteella. Päätös on merkittävä.<br /><br />Päätös avaa oven laajempaan toimintaa kirkkomme hyväksi Luther-säätiön niille papeille, jotka ovat saaneet pappisvihkimyksensä Ruotsissa Lähestyshiippakunnassa. Hekin voivat nyt hyvillä mielin kastaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkkoon kuuluvien vanhempien lapsia vakuuttuneina siitä, että kirkko ottaa heidät yhteyteensä.<br /><br />Tarvetta Kuopion hiippakunnassa otetulle päätökselle todellakin oli. Monessa seurakunnassa seurakuntalaiset huokaavat, että mistä luotettava tunnustuksellinen luterilainen pappi lapsen kastajaksi, kun seurakunnassa on vain ääriliberaaleja tai naispappeja. Nyt on osoitettu käypä ja hyväksytty tapa ratkaista asia.<br /><br />Ei ole ollenkaan yhdentekevää, kuka lapsen kastaa. Vaikka salassa epäuskoisenkin toimittava sakramentti on pätevä ja antaa kasteen lahjan, ei vanhempia vakuuta kirkon hyvät lupailut, kun he jo varsin usein näkevät pappiensa kannaotoissa selvää Raamatusta luopumista. Silloin ei ole myöskään hengellistä luottamusta. On selvää, että tällaisessa tilanteessa kastajaksi halutaan pappi, joka tunnustautuu pyhään Raamattuun ja kirkkomme tunnustuskirjoihin ja kilvoittelee uskossa ja elämässä niiden mukaisesti. Kastajan kuva jää perhealbumeihin. Vanhempia lämmittää, jos Herran lahjan on tuonut sellainen pappi, joka tahtoo tukea perheen uskoa.<br /><br />Siunausta teille kaikki Luther-säätiön papit!<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-7886531787348851639?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-26116613049243704672007-12-26T22:13:00.000+02:002007-12-26T22:14:46.552+02:00Löytyykö ratkaisua?<br /><br />Tunnustukseen ja pyhään Raamattuun pitäytyvien pappien ahdinko käy koko ajan suuremmaksi. Kirkon tuomiokapitulien ratkaisut käydyissä kiistoissa ovat osoittaneet johdonmukaisesti samaan suuntaan – tunnustuksellisella papilla ei ole mahdollisuutta jatkaa seurakuntapappina Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa, jos seurakunnassa on naispappi. Jos tunnustuksellinen pappi on kirkkoherran asemassa, hänellä on vielä mahdollisuus. Harvassa ovat ne kirkkoherrat, jotka enää uskaltavat antaa tilaa seurakunnassaan tunnustukselliselle papille. Järjestöjenkin työtä, usein maallikkojen käsissä, estetään seurakunnissa!<br /><br />(Korkeimpien tuomioistuinten ratkaisuille on joka tapauksessa jätettävä vielä sijaa. Jari Rankinen teki oikein kun päätti valittaa tuomiostaan.)<br /><br />Uskon, että kirkon nykyiset päättäjät ovat tulleet tähän – ei tilaa – ratkaisuun kirkon yksimielisyyden näkökulmasta. Ei näytä hyvältä ulospäin, jos kirkko sanoo olevansa yksi, mutta sillä on alttari, jolle työntekijät eivät voi yhdessä polvistua. Kieltäytyjä ei ole vain vanhauskoinen, myös naispappi kieltäytyy, jos hän noudattaa uskoaan, tulemasta tunnustuksellisen opetuksen mukaan järjestettyyn ehtoolliskirkkoon – hän kun tunnustaisi tulemisellaan oman teologisen katsantonsa vääräksi.<br /><br />Mutta onko ratkaisu ottanut huomioon kaikkia mahdollisia tekijöitä?<br /><br />Olemme kuitenkin kaikki vielä muodollisesti samassa kirkossa. Ainoa teologisesti ehjä ulospääsy ilman henkistä- ja hengellistä väkivaltaa ja maallisen oikeuden oikeustoimia on järjestää kirkko sateenvarjo-mallin mukaan. Tunnustuksellisilla olisi oma kirkkojärjestys, jota noudatettaisiin niissä seurakunnissa ja yhteisöissä, jotka katsovat kirkon aikaisemman käytännön mm. naispappeuskysymyksessä oikeaksi. Naispappeuden puoltajilla olisi myös oma kirkkojärjestyksensä. Näin tulisi rauha, ja kirkkorakennusten jumalanpalvelusvuoroja voitaisiin jakaa sitten lähimmäisenrakkauden hengessä.<br /><br />Kirkollinen työ Suomessa pääsisi näin nitkahduksen, ehkä voimakkaankin, eteenpäin. Kirkon velvollisuudet huolehtia kulttuuritehtävästää rakennustensuojelun alalla sekä muu kirkkojärjestysten kannattajien yhteiset tehtävät (hautaustoimi, katastrofityö, ulkomaanapu, koululais- ja päiväkotityö jne.) turvattaisiin ainakin vähäksi aikaa eteenpäin.<br /><br />Kirkon voima on työntekijöissä ja aktiivisissa seurakuntalaisissa. Kirkon taloudellinen tilanne heikkenee voimakkaasti tulevina vuosina olipa ratkaisu mikä tahansa. Siksi päättäjien tulisi nähdä askeleen pidemmälle, euro ei saa olla ratkaiseva konsultti – se on kuin tuli, hyvä renki, mutta huono isäntä.<br /><br />Tuleva myrsky homoseksuaalisuuden harjoittajien asemasta kirkossa voitaisiin hoitaa samalla kirkkojärjestysratkaisulla.<br /><br />En usko, että piispat huokaavat tyytyväisinä katsoessaan itseään peiliin ja ajatellessaan nykyistä kirkollista tilannetta. ON menty jo pitkälle. Jumala suokoon, ettei liian pitkälle.<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-2611661304924370467?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-61475843444656059762007-12-21T22:12:00.000+02:002007-12-21T22:34:05.278+02:00Nuotta-lehdessä lokakuulta 2006 oli mielenkiintoinen artikkeli. Olen ottanu haastattelusta muutaman lohkaisun tähän blogiini. Haastattelu löytyy kokonaisuudessaan Nuotan nettisivuilta.<br /><br /><br />Matti Leisola on kristitty 59-vuotias tekniikan tohtori jonka erikoisalaa on biotekniikka. Hän toimii Helsingin teknisen korkeakoulun bioprosessitekniikan professorina ja kemian tekniikan osaston johtajana. Matti kirjoitti ylioppilaaksi 1966 Lahden Yhteiskoulusta minkä jälkeen hän opiskeli diplomi-insinööriksi, tekniikan lisensiaatiksi ja viimein tekniikan tohtoriksi.<br />Vuonna 1988 Matti Leisola muutti perheineen Sveitsiin seitsämäksi vuodeksi. Siellä hän toimi tutkimusryhmän johtajana biotekniikan dosenttina Sveitsin teknillisessä korkeakoulussa (EHT). Vuodesta 1988 vuoteen 1995 hän toimi Suomen sokerin tutkimusjohtajana.<br /><br /><em>Onko Raamatusta mahdollista vetää johtopäätöksiä miten maailma tieteellisesti on syntynyt?<br /></em>Kysymys on ongelmallinen – se olettaa, että maailman synty on tieteellisesti selitettävissä. Uskon että Raamattu on Jumalan ilmoitusta. Se on ajatteluni perusta; ei erehtyväinen tiede tai ateistinen ns. tieteellinen maailmankuva. Raamattu kertoo melko yleisellä tasolla maailman synnystä, mutta se mitä se sanoo, on Totta. Maailma on luotu viisauden kautta ja alussa oli Sana eli Logos.<br /><br /><em>Onko oikein vetää pitäviä johtopäätöksiä maailman synnystä Raamatusta?<br /></em>Totta kai on. Ainoa, joka oli alussa paikalla, oli Luoja, joka on kertonut meille, että Hän loi kaiken Kristuksen kautta..<br /><br /><em>Mikä on kantasi Raamattuun ja evoluutioon?<br /></em>Raamattu on Jumalan ilmoitus ja auttaa meitä näkemään todellisuuden oikeassa valossa. Se vastaa sellaisiin suuriin kysymyksiin kuin mistä tulemme, miksi olemme täällä ja mihin menemme. Se antaa myös uskottavan selityksen ihmisen julmuudelle ja maailman ongelmille. Se vastaa myös pieniin kysymyksiin kuten miten kohdella lähimmäisiä, miten kasvattaa lapsia tai miten suhtautua omaisuuteen.<br />Evoluutio on pohjimmiltaan harhaoppi, joka kertoo, että aine synnytti elämän ja ihmisen itsestään ja että elämällä ei ole mitään lopullista merkitystä ja moraalilla ei ole mitään todellista perustaa.<br /><br /><em>Mitä ovat fossiilit? Mitä niistä voi päätellä? Ja miten ne sopivat Raamattuun? Entä dinosaurukset?<br /></em>Fossiilit omat muinaisten eliöiden kivettyneitä jäännöksiä – ikään kuin valoksia alkuperäisestä eliöstä. Niistä voi päätellä, että a) jotain katastrofaalista on joskus tapahtunut, b) monet eliöt ovat pysyneet aina samanlaisina, c) ennen eli eliöitä, joita nyt ei ole elossa, d) kaikki eliökunnan pääryhmät ovat syntyneet lähes samanaikaisesti ja e) kaikki aikanaan eläneet eliöt olivat aina täysin valmiita kokonaisuuksia, ei puolivalmiita ja joksikin kehittyviä. Fossiileja ei nykyoloissa synny. Fossiilien ja fossiilisten polttoaineiden (kivihiili ja öljy) valtavat määrät viittaavat suuriin luonnonmullistuksiin. Kertomus vedenpaisumuksesta antaa uskottavan selityksen näille ilmiöille. Raamattukin puhuu dinosauruksista ja lohikäärmeistä. Itse en ole niitä nähnyt, mutta kertomukset lohikäärmeistä viittaavat siihen, että joku on.<br /><br />Näin siis Matti Leisola. Tuo viimeinen kappale folliileista on mielenkiintoinen ja hauskakin. Meille on fossiililöytöjen perusteella syötetty melkein mitä vain evoluution "todisteita", mutta tarkempi analyysi osoittaakin, että vedetyt johtopäätökset kustakin löydöstä ovat riippuvaisia ideologisesta taustauskomuksesta.<br /><br />Kummallisia juttuja fossiililöydöissa riittää. Muutama viikko sitten oli muistaakseni Kalevassa kuva eräästä nilviäisen fossiilista. Se oli aivan samantyyppinen kuin nykyisetkin, korkeintaan muutaman sentin kokoiset nilviäiset. Koko vain oli jättimäinen. Ihminenkin oli pienmpi. Mistä se todistaa? Tutkijoiden mukaan ilman happipitoisuus voi olla yksi syy...<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-6147584344465605976?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-74250387732202054872007-12-11T10:40:00.000+02:002007-12-11T10:59:32.659+02:00Martti Vaahtoranta<br />“Tämä salaisuus on suuri”<br />Apostolisen virkakonstituution raamatulliset ja dogmaattiset perusteet<br />1. Kirkkona Raamatun ja tunnustuksen pohjalla<br />Tässä artikkelissa, joka perustuu Paavalin synodin ja Priscilla–yhdistyksen järjestämässä seminaarissa lokakuussa 2006 pidettyyn esitelmään, etsitään seurakunnan apostolisen virkakonstituution<br />raamatullisia ja dogmaattisia perusteita. Sen vuoksi tarkastelun ulkopuolelle rajataan kokonaan<br />sellainen argumentaatio, joka hakee kirkon virkaa ja virkoja pohdittaessa ohjeet ja perustelut<br />maallisten ideologioiden, yhteiskunnallisen lainsäädännön tai liike-elämän käytäntöjen parista, mutta<br />sivuuttaa Raamatun ja tunnustuksen. Raamattu on kirkossa opin ja elämän ylin ohje, kuten luterilaiset<br />tunnustuskirjamme oikein ja kirkkoamme sitovalla tavalla opettavat. Keskustelija, joka kieltää tämän<br />tunnustusperiaatteen, asettuu itse - ainakin argumentatiivisessa mielessä - kirkon ulkopuolelle, eikä<br />hänellä voi olla mitään normatiivista sanottavaa kirkon oppia ja järjestystä koskeviin asioihin.<br />Vaikeaa on keskustelu myös niiden kumppaneiden kanssa, jotka tosin käyttävät Raamattua, mutta<br />valitsevat Pyhän Sanan ulkopuolisin kriteerein, mikä siinä on heidän mielestään sitovaa ilmoitusta,<br />mikä taas joutavaa aikahistoriallista roinaa. Markionin jäljet pelottavat!<br />Mekin tosin tiedämme, että Raamattu on olemukseltaan Jumalan kirjoihin viety pelastushistoriallinen<br />ilmoitus, joka sisältää monenlaisia kirjallisuuden lajeja ja jonka syntyhistoria sijoittuu ajallisesti<br />pitkälle akselille kattaen erilaisia maantieteellisiä ja kulttuurisia ympäristöjä. Näin se ankkuroituu<br />syvälle meidän inhimilliseen todellisuuteemme.<br />Me ymmärrämme raamatullisen hermeneutiikan tarpeen; siitä on kysymys jokaisessa saarnassa ja<br />todistuspuheenvuorossa. Me emme kuitenkaan halua asettua Raamatun yläpuolelle emmekä sen<br />tuomareiksi, vaan sen oppilaiksi Jumalan ilmoituksen omien, sisäisten kriteerien johdolla. Kirkon<br />tunnustus on puolestaan vastausta Jumalan Sanan puhutteluun ja lohdutukseen. Se ei ole<br />matemaattinen formeli eikä luonnotieteellisin kokein verifioitavissa eikä falsifioitavissa. Sen sijaan<br />tunnustus syntyy ja sitä koetellaan Sanan valossa kirkon yhteisen uskonkilvoituksen helteessä. Siihen<br />ei voi pakottaa ketään järkeen eikä logiikkaan perustuvin menetelmin, mutta se on luovuttamaton,<br />sitova ja konstitutiivinen osa kirkon identiteettiä.<br />Juuri tällaisena kirkkona eli Herrassamme kiinni riippuvien uskovien joukkona haluamme olla mukana<br />siinä pelastushistoriallisessa jatkumossa, johon Jumala Sanansa ja sakramenttiensa kautta meitä<br />armossaan liittää. Emme istu katselemassa vaeltavaa joukkoa kadun varren ikkunasta tarkkaillen, vaan<br />kuljemme sen mukana, Sanan valossa tietä etsien, ehkä hitaasti, ontuen ja kompuroiden, mutta<br />kuitenkin eteenpäin kulkien.<br />2. Kuinka tähän on tultu?<br />Keskustelemme siis kirkon viroista Raamatun ja tunnustuksen pohjalta, tai sitten emme puhu niistä<br />lainkaan. Ajankohtaisen ja alati kiristyvän tilanteemme vuoksi rajaan aihettamme edelleen ja kysyn:<br />”Mitkä ovat ne raamatullis-dogmaattiset teologiset perusteet, joilla torjumme naispappeuden?” Tällöin<br />olemme käsillä olevan kysymyksen ytimessä. Samalla olemme argumentativiisessa mielessä yhteisellä<br />pohjalla niiden naispappeuden kannattajien kanssa, jotka kanssamme hyväksyvät pyhän Raamatun<br />kirkon ylimpänä auktoriteettina ja tunnustautuvat tavallamme luterilaiseen uskoon, mutta katsovat<br />Raamatun itsensä antavan meille vapauden jättää ihmisen sukupuoli huomiotta, kun Kirkkona<br />kutsumme ja vihimme pappeja saarnavirkaan.<br />Näinhän karkeasti ottaen argumentoitiin silloin, kun naispappeus hyväksyttiin Suomen kirkossa noin<br />kaksikymmentä vuotta sitten. Katsottiin, että Uuden Testamentin sanoma on jaettavissa kahteen<br />”koriin”, josta toisessa olivat muuttumattomat, pelastukselle välttämättömät ”uskon asiat”, joilla<br />ilmeisesti tarkoitettiin esimerkiksi pelastushistoriallisia tapahtumia, kuten Herramme syntymää,<br />kärsimystä ja ylösnousemusta, Pyhän Hengen vuodatusta tai vaikkapa sakramenttien asetusta. Myös<br />itse erityisen palveluksen eli papinviran todettiin keskustelujen jälkeen ja monien yllätykseksi olevan<br />Jumalan itsensä asettama instituutio eikä pelkkä käytännön pakon sanelema inhimillinen järjestely.<br />Sen sijaan papin sukupuolen katsottiin olevan toiseen ”korin” eli ajan muuttuvien haasteiden ja<br />tilanteiden myötä vaihtelevien toimintatapojen piiriin kuuluvaa asia. Niitä ei koskisi mikään erityinen<br />eikä pysyvä Herran ohje eikä asetus, vaan niissä toteutettaisiin sitovaa, mutta sisällöllisesti joustavaa<br />rakkauden vaatimusta. Niinpä Raamatussa olevia kieltoja kutsua ”kauniimman sukupuolen edustajia”<br />saarnavirkaan pidettiin tällaisena aikasidonnaisena aineksena, joka kahdentuhannen vuoden kehityksen<br />puitteissa oli menettänyt ajankohtaisuutensa ja kuului samaan kategoriaan miesten pitkien hiusten ja<br />naisten pitkien housujen kanssa. Näin siis ihmisen sukupuolisuus siirrettiin ainakin papinvirasta<br />puhuttaessa adiaphora –asioiden joukkoon, jotka voivat tilanteesta riippuen olla noin tai näin, kunhan<br />itse virka Jumalan asetuksena säilyy voimassa. Ja juuri rakkauden nimissä katsottiin, että kauan<br />alistetun naisen olisi vihdoin saatava oikeus saarnata ja jakaa sakramentteja Jumalan seurakunnassa.<br />3. Kaksi koria – mutta mitä kumpaankin kuuluu?<br />”Uskon korin” ja ”rakkauden korin” oikeasta sisällöstä siis nyt keskustellaan. Valitettavasti tässä ei ole<br />mahdollista paneutua raamatullisen palveluviran Uuden testamentin sisällä havaittavaan kehitykseen<br />2<br />eikä myöskään kaikkien kirkon palveluvirkojen ja -tehtävien raamatullisiin eikä dogmaattisiin<br />perusteisiin. En edes tiedä, olisiko se tarpeellista: Pyhä Henki on kekseliäämpi kuin rakkaus, ja<br />rakkauskin on kauhean kekseliäs! Sille palvelutehtävien ja niihin vaadittavien armolahjojen<br />moninaisuudelle, josta Uuden Testamentin kirjat todistavat, voi tuskin kukaan panna rajoja, eikä silloin<br />kysytä, onko palvelija mies, nainen, lapsi vai vanhus harmaahapsi.<br />Kaikilla on seurakunnassa oma paikkansa ja oma tehtävänsä, kuten Suomessa tiedetään erityisesti<br />herätysliikkeitten parissa ja kuten itse olen saanut kokea omassa, verorahoista riippumattomassa<br />tunnustusluterilaisessa seurakunnassani Saksassa: kaikki tehtävät kirkkomusiikista taloudenhoitoon,<br />täytekakkujen leipomisesta lastenjumalanpalveluksiin, lähetystyön esillä pitämisestä seurakunnan<br />organisatoriseen johtamiseen hoituvat vapaaehtoisvoimin tai pientä korvausta vastaan. Vain<br />kirkkoherra nauttii kuukausipalkkaa. Silti sekä toiminnan laajuus että sen laatu hakisivat vertaistaan,<br />jos rinnalle asetettaisiin suomalainen, verovaroilla kustannettu alle viidensadan hengen<br />paikallisseurakunta.<br />Tästä palvelutehtävien runsaudesta huolimatta luterilaisessa seurakunnassamme on selkeä rakenne,<br />joka ilmenee erityisesti jumalanpalveluksessa ja laajemmin ottaen vastuuna Sanan julistamisesta ja<br />sakramenteista: seurakunnan paimen seisoo vastapäätä seurakuntaa ja julistaa Kristuksen nimissä ja<br />seurakunnassaan läsnäolevan Herran edustajana Jumalan pyhää Sanaa, lakia ja evankeliumia sekä<br />palvelee sitä Herransa suuna ja käsinä ehtoollisalttarin ääressä, kastaa ja julistaa syntejä anteeksi.<br />Seurakunta vastaa tähän Jumalan Sanan puhutteluun ja julistukseen sekä sakramenttien osallisuuteen<br />katumuksella, uskolla ja ylistyksellä, veisaten ja rukoillen – ja monia tehtäviä rakkaudessa ja uskon<br />kuuliaisuudessa seurakunnassa ja omassa maallisessa kutsumuksessaan toteuttaen.<br />Näinhän luterilainen tunnustuksemme kuvaa papin ja seurakunnan suhteen. Pappi ei edusta virassaan<br />itseään, ei omaa uskoaan eikä persoonaansa, vaan Kristusta, seurakunnan Herraa ja Vapahtajaa. Myös<br />kutsu tähän virkaan tulee paimenelle ensisijaisesti hänen ulkopuoleltaan, vaikka sisäisen kutsun<br />tietenkin tulisi liittyä ulkoiseen, jotta virkaa voisi hoitaa iloiten.<br />Saarnavirka ei nimittäin ole kunniatehtävä, ei varsinkaan sellainen, johon uskova voisi itse kutsua<br />itsensä tai katsoa olevansa siihen oikeutettu, vaan usein hyvin raskas risti, jonka kantamiseen tulee<br />kutsu viime kädessä Jumalalta, mutta ei välittömästi, vaan Hänen seurakuntansa välityksellä. Pappien<br />kutsuminen omasta keskuudesta onkin yksi yhteisen, hengellisen pappeuden tärkeimmistä tehtävistä:<br />juuri uskon syntymiseksi on saarnavirka asetettu, ja usko puolestaan synnyttää yhteisen pappeuden ja<br />pitää sitä yllä.<br />Tästä rakenteesta, paimenen ja seurakunnan suhteesta ja sen konstituutiosta olemmekin nyt ensi sijassa<br />kiinnostuneita. Kysymme, millä teologisilla perusteilla väitämme, että tämä rakenne koostuu juuri<br />miespuolisesta papista ja seurakunnasta, että mieheys kuuluu ”uskon koriin”, kun saarnavirasta<br />3<br />puhutaan – ja miksi tämä kysymys on niin tärkeä, että se näyttää ainakin Suomessa ohittavan<br />merkityksessä esimerkiksi kiistat ehtoollis- tai vanhurskauttamisopista? Miksi moni on valmis<br />mieluummin luopumaan virastaan tai vaihtamaan seurakuntaa kuin sopeutumaan tätä järjestystä<br />vastaan sotivaa järjestelyä?<br />4. Herran käsky<br />4.1. Jumalan inkarnatorinen sana<br />Useat meistä olisivat valmiit ilman hetkenkään epäröintiä vastaamaan näihin kysymyksiin: ”Koska se<br />on Herran käsky.” (1 Kor. 14:37). Niin minäkin.<br />Aina se ei kuitenkaan olisi minulta onnisunut. En olisi uskaltanut vedota suoraan Jumalan Sanaan,<br />vaikka näkemykseni itse asiasta oli jo selvä. Ja ainakin niille sisarille ja veljille, jotka kanssamme<br />tunnustavat Raamatun auktoriteetin, mutta eivät näe Sanan opettavan samoin, olemme velvolliset<br />selittämään, mitä tarkoitamme tällä näkemyksellämme ”Herran käskystä”.<br />Että joudumme ikään kuin ”selittelemään” raamatullista vakaumustamme, voi kuitenkin jonkun<br />mielestä tuntua loukkaavalta ja Jumalan sanan halveksimiselta. Eikö Sanaa pitäisi vain yksinkertaisesti<br />totella? Emmekö ole näin kysellessämme kuin sielujen viettelijä ja murhaaja, joka kerran kysyi: ”Onko<br />Jumala todella sanonut ... ?” (1 Moos. 3:1).<br />Tietenkin Jumalaa pitää totella, ja on oikein olla aralla tunnolla Hänen Sanansa edessä. Nyt kuitenkin<br />toimimme päinvastoin kuin Kiusaaja Paratiisissa: emme aseta Jumalan käskyä kyseenalaiseksi eikä<br />meidän tarvitse selittää Raamatusta mitään pois eikä karsia sitä, vaan saamme asettua Jumalan Sanan<br />alle, ottaa sen kiitollisina vastaan ja paneutua yhä syvemmälle ilmoituksen salaisuuteen.<br />Emmehän ole orjia, vaan vapaita, lapsia ja perillisiä Kristuksessa! Meillä on Hänen Henkensä, jossa<br />huudamme ”Abba, Isä”! Ei meitä ole kutsuttu painamaan otsaamme maahan äärimmäisen alistumisen<br />merkkinä, vaan – kuten meillä Saksassa on tapana – rukoilemme seisten ja kasvokkain Isämme kanssa,<br />Häntä vapaina ja onnellisina ylistäen, mutta myös Hänen tahtoaan ja omaa tietämme kysellen.<br />Ja selvää on, että meiltä on lupa kysyä raamatullisen uskomme perusteita. Meiltä saa esimerkiksi kysyä<br />ja meidän pitää osata vastata, miksi uskovilla nuorilla miehillä saattaa olla pitkät hiukset ja naisilla<br />lyhyet, mutta naispappeutta me pidämme Jumalan tahdon vastaisena järjestelynä ja vetoamme siitä<br />puhuttaessa ”Herran käskyyn”. Meidän pitää tietää, miksi useimmat meistä eivät ole sitä mieltä, että<br />orjuus on Jumalan sallima järjestys, johon meidän olisi ainakin itse sopeuduttava, jos tilanne osuisi<br />kohdallemme, mutta silti pidämme ”naisen puhekieltoa seurakunnassa” yhä kirkkoa sitovana<br />määräyksenä? Miksi ensinmainitut asiat kuuluvat ”ehdonvallan” piiriin ja joustavaan ”rakkauden”<br />4<br />koriin, jälkimmäinen taas ei?<br />Näihin kysymyksiin ole aina helppo vastata. Uusi Testamentti ei tarjoa meille kanonista lakia, joka<br />yksityiskohtia myöten säätelisi seurakunnallista elämää. Vanhan Testamentin seremonialaki on<br />kumottu; se ei sido Uuden liiton kansaa. Kohtaamme silti monenlaisten tilanteiden, ohjeiden,<br />kysymysten, kieltojen ja kehotusten hämmentävän kirjon, kun luemme Apostolien tekojen historiallista<br />kuvausta tai apostolisten kirjeiden opetuksia siinä alati kehittyvässä ja ajoittain myrskyisässä<br />tilanteessa, jossa Jumalan seurakunta, kirkko, lähtee tyhjältä haudalta, taivaaseenastumisen vuorelta ja<br />Helluntain ihmeestä kaikkeen maailmaan ja alkaa saada hahmoa.<br />Tämä hämmennys ja kirjo myös Vanhaa Testamenttia lukiessamme kertoo meille kuitenkin Jumalan<br />ilmoituksen luonteesta. Tämä on ilmeistä sitä varsinkin islamin ilmoituskäsityksen taustaa vasten<br />tarkasteltaessa: meillä kristityillä ei ole, kuten muslimeilla, pohjimmiltaan historiattomasti<br />ymmärrettyä Koraania, joka on ikään kuin pudonnut taivaasta ja sisältää ennen kaikkea ohjeita ja<br />määräyksiä oikeasta elämästä niin hengellisissä kuin maallisissakin asioissa ja jonka kruununa on alati<br />toistettu idea Jumalan ykseydestä ja ilmoitus tämän Jumalan profeetasta. Raamattu sen sijaan vastaa<br />olemukseltaan yhden Jumalan Kolminaisuutta ja meidän Herramme lihaksi tulemista ja alennuksen<br />tilaa Hänen silti pysyessään todellisena Jumalan Poikana ja ikuisena Sanana.<br />Jumala ei puhukaan Sanaansa meidän ohitsemme eikä meidän ylitsemme, vaan meille. Hänen<br />ilmoituksensa ei sivuuta kirkkoa eli sitä Sanan ja sakramenttien yhteydessä elävää uskovien joukkoa,<br />jolle tämä ilmoitus ensin suullisessa muodossa ja sitten kirjoihin ja kansiin vietynä annettiin:<br />päinvastoin, Jumalan Sana edellyttää sen ihmiskunnan ja seurakunnan, jolle se on puhuttu. Jumalan<br />ikuisen Sanan tulo sanoiksi on sidoksissa Hänen ihmiseksi tulemiseensa ja historialliseen<br />pelastustekoonsa Kristuksessa Jeesuksessa, ja Herramme inkarnaatio puolestaan on sidoksissa meidän<br />lankeemukseemme ja hätäämme. Sen tähden ei ole olemassa saarnattua ja kirjoitettua Sanaa an sich eli<br />ilman sen suhdetta ihmiskuntaan ja Kirkkoon. Sana on Jumalan rakkauden tahdosta olemassa<br />ainoastaan siinä suhteessa, jossa Hän sen puhuu ja julistaa meille ja antaa myös kirjata sen meitä<br />varten muistiin, ja niin se on myös kirjallisena Jumalan vaikuttava Sana.<br />Kaiken lisäksi tämä tapahtuu poikkeuksetta meidän ihmisten kautta: jopa ne profetiat, jotka Jumala on<br />ekstaattisessa kokemuksessa antanut kirkolleen, on puhuttu ”profeettojen kautta”, ja Mooseksen<br />laintaulujenkin sisällön tunnemme vain ihmisten kirjoittaman tekstin välityksellä. Ylivoimaisesti<br />suurin osa Jumalan kirjoitettua Sanaa on lisäksi sellaista, mitä voisimme yhtä hyvin sanoa ”ihmisen<br />sanaksi”, ellemme tietäisi, että se on syntynyt Pyhän Hengen vaikutuksesta ja uskon yhteydessä<br />Jumalaan: se on seurakunnan rukousta, historiallista kuvausta, apostolien opetusta – ja silti Jumalan<br />autoritatiivista Sanaa.<br />Sen vuoksi me, syntiset ihmiset, olemme Kristuksen tähden ja Häneen uskossa liittyneinä kirkkona<br />5<br />mukana Jumalan ilmoituksen tapahtumisessa. Siitä huolimatta emme missään suhteessa ole sen<br />subjekteja emmekä ”kanssailmoittajia”. Olemme ainoastaan Sanan vastaanottajia silloinkin, kun Sana<br />on seurakunnan huutoa ja rukousta tai kertomusta historiasta, jossa Jumala vaikuttaa seurakunnassaan<br />ja sen kautta. Sillä Kristus itse huutaa ja rukoilee seurakunnassaan ja on läsnä sen ajallisessa<br />vaelluksessa.<br />Tällä tavalla Jumalan ilmoitus nivoutuu ihmiskunnan sekulaariin historiaan, yhdistää siihen omat pyhät<br />pelastustekonsa ja tekee meidän historiastamme pelastushistoriaa. Kun otamme tämän kirkolle ja<br />kirkon kautta julistetun Jumalan Sanan vastaan ja liitymme uskossa siihen, Jumalan pelastushistoriasta<br />tulee osa meidän omaa biografiaamme. Meidän elämäkertamme liittyy Jumalan pelastushistoriaan.<br />Näin esimerkiksi minulle tapahtui jo pyhässä kasteessani, mutta myös tänään käsiteltävä kysymys on<br />ollut osa samaa prosessia. Se on kuitenkin kivulias, eikä se ole hetkessä valmis. Monen kokemus on,<br />kuinka hämärältä tuntuva ja monin paikoin käsittämätön Raamattu on yhtäkkiä alkanut avautua<br />Kristuksessa, Vapahtajassa, joka ilmestyy sen sanoman keskuksessa ja sen Keskuksena. Voi silti<br />kestää kauan, ennen kuin tämä Kristuksessa ilmestynyt valo on kirkastanut Sanan viimeisetkin kolkat.<br />Monta kertaa pitää Lutherin ohjeen mukaisesti nostaa matkalla lakkia! Ja lopullisesti tämä ihmeellinen<br />ja ihana, mutta samalla kertaa vaikea matka päättyy vasta perillä, kun hämärä kuva vaihtuu<br />näkemiseksi.<br />Tämä on ollut oma kokemukseni myös naispappeuskysymyksen edessä. En ole koskaan voinut pohtia<br />sitä kylmästi laskevan järjen avulla enkä tarkastella sitä ulkopuolisena, vaan se on sekä kysymyksinä<br />että vastauksina nivoutunut tiiviisti omaan henkilöhistoriaani ja ihmisyyteeni siinä sosiaalisessa<br />kontekstissa, jossa olen elänyt. Tämä kokemus on vahvistanut minussa sitä vanhaluterilaista<br />vakaumusta, että teologiassa pitää kyllä käyttää järjen valoa apuna niin paljon, kuin Herra on sitä itse<br />kullekin antanut, mutta viime kädessä Raamattua selittää Raamatulla oikein vain Jumala itse Pyhän<br />Henkensä kautta, ja tämä Henki puolestaan toimii Selittäjänä siellä, missä on uskossaan kilvoittelevia<br />Jumalan lapsia eli kirkossa, Jumalan seurakunnassa.<br />4.2. Tapausselostus - kuinka Herran käsky nivoutui nuoren teologin elämäkertaan<br />Kun itse nuorena teologina pohdin vaikeaa kysymystä saarnavirasta ja sen konstituutiosta, minulle ei<br />riittänyt pelkkä ”Herran käsky”. Sen sijaan etsin tämän käskyn sisäistä mielekkyyttä. Miksi Herramme<br />käskisi tällä tavoin jotakin, mikä mielestäni oli koko Uuden Testamentin hengen ja vapauden sanoman<br />vastaista?<br />En tosin silloin vielä ymmärtänyt ”Herran käskyn” vakavuutta. Kyse oli puhtaasti kielellisestä<br />6<br />puutoksesta. En ole uusimman suomalaisen raamatunkäännöksen suuri ystävä ja luen edelleen<br />mieluiten edellistä, ja myös vanhaa käännöstä käytän silloin tällöin. Tämän 1. Korinttolaiskirjeen<br />luvun 14 kohdan käännös vuoden 1938 raamatunkäännöksessä oli kuitenkin yksi niistä syistä, jotka<br />loivensivat mielessäni sitä Herran käskyn jyrkkyyttä, johon vasta teologisten keskustelujen yhteydessä<br />törmäsin. Nykyinen suomalainen kirkkoraamattu sen sijaan kääntää 1 Kor 14:37-38 aivan oikein<br />seuraavalla tavalla: ”Jos joku uskoo olevansa profeetta tai saaneensa muita Hengen lahjoja, hänen tulee<br />tietää että tämä, mitä kirjoitan, on Herran käsky. Jos joku ei tätä tunnusta, Jumala ei tunnusta häntä.”<br />Muistan, että vavahdin sisäisesti, kun ensimmäisen kerran näin tämän käännöksen. Mutta missä saattoi<br />piillä tämän käskyn sisäinen mielekkyys? Tämän Jumalan Sanan piti nivoutua omaan elämääni, ennen<br />kuin saatoin ottaa sen vastaan ja todella kuulla, mitä siinä sanottiin.<br />Tämä tuntuu jälkikäteen ajatellen pahalta. Asetuin sillä tavoin vastustamaan Jumalan selvää Sanaa –<br />aivan kuin ne omasta mielestään raamatulliset kristityt, jotka kieltävät Herramme ruumiin ja veren<br />todellisen läsnäolon ehtoollisen leivässä ja viinissä! Ja Paavali perustelee ”Herran käskyn” asiallisesti<br />juuri samalla tavoin kuin sen ehtoollisopin, jolla hän liittyy synoptiseen evankeliumitraditioon: ”Sillä<br />minä olen saanut Herralta [kursiivi minun] sen, minkä myös olen teille tiedoksi antanut, että Herra<br />Jeesus sinä yönä, jona hänet kavallettiin, otti leivän, kiitti, mursi ja sanoi: ’Tämä on minun ruumiini,<br />joka teidän edestänne annetaan; tehkää tämä minun muistokseni.’" (1. Kor. 11:23-24) Mutta kuten<br />Ulrich Zwinglin henkiset jälkeläiset pitävät mielettömänä ajatusta Herran ruumiin todellisesta<br />syömisestä leivässä ja veren juomisesta viinissä, samoin olivat minulle kauhistus ne Uuden testamentin<br />opetukset, joiden mukaan naisen pitäisi vaieta seurakunnassa tai peräti alistua miehen edessä.<br />Koin teologina jatkavani vuonna 1895 syntyneen isoäitini perinnettä; hyllyssäni on yhä hänen<br />Novuminsa, jota hän käytti opiskellessaan Helsingin yliopistossa jo ennen Suomen itsenäistymistä.<br />Ympärilläni oli muutenkin korkeasti koulutettuja ja itsenäisiä naisihmisiä monessa sukupolvessa<br />nuorta vaimoani myöten, ja edelleen olen sitä mieltä, että se on oikein, että niin pitää ollakin. Miehet ja<br />naiset ovat tasa-arvoisia Jumalan edessä, ja tasa-arvoisia heidän pitää olla myös yhteiskunnassa,<br />kunhan vain lasten hyvä asetettaisiin ensimmäiseksi arvoksi. Miksei näin siis voisi olla myös kirkon<br />virassa?<br />Toisaalla kuulin yhä jyrkempänä kaikuvan ”Herran käskyn”. Ymmärsin, että kyse oli todellakin<br />Herran käskystä eikä vain Paavalin viisaasta neuvosta Pyhän Hengen opastuksella jossakin niistä<br />monista vaikeista tilanteista, joihin nuori kirkko alati joutui. Se oli Herran käsky, joka ei jäänyt<br />jonnekin ilmaan roikkumaan ja jonka voi uskoa tai olla uskomatta, kuten vuoden 1938 Raamatun<br />käännöksen mukaan vielä saattoi ajatella, vaan se päättyi – kiroukseen.<br />Senkin ymmärsin, että kun puhuttiin orjuudesta ja siihen suostumisesta, oli kysymys<br />sielunhoidollisesta neuvosta tilanteessa, jossa kirkko ei hurjimmissa unelmissaankaan kuvitellut<br />7<br />olevansa tulevaa globaalia kulttuuria moraalisesti normittava yhteisö, vaan pieni, vainottu vähemmistö,<br />joka koostui suurelta osin orjista ja pani toivonsa ennen kaikkea Jumalan Sanan lupauksiin uusista<br />taivaista ja uudesta maasta. Kun Uusi Testamentti tässä tilanteessa kehottaa orjina kutsuttuja<br />kantamaan kutsumuksensa palveluksena Herralle, se tosin pohjustaa niitä vallankumouksellisia<br />muutoksia, jotka yhteiskunnassa tulisivat tapahtumaan ja joiden yksi tärkeistä virstanpylväistä on ollut<br />luterilaisen uskonkäsityksen korostus arkipäivän halvimmankin työn siunauksellisuudesta silloin, kun<br />”se tehdään Herralle”. Ennen kaikkea tarkoituksena lienee kuitenkin ollut yhtäältä Ristin Herran jälkiä<br />ja Vuorisaarnan opetuksia seuraten antaa hyvä kristillinen todistus isäntäväelle, toisaalta pysyä<br />mahdollisimman kaukana vaarasta olla lietsomassa orjakapinoita, jotka antiikin Roomassa yleensä<br />johtivat kaaokseen ja julmaan verenvuodatukseen.<br />Seurakunnan sisäisten arvojärjestyksien tai myöskään tehtävien jaon kanssa tällä ohjeella ei kuitenkaan<br />ollut mitään tekemistä. Kaikki Jumalan lapset olivat ja ovat Herransa edessä yhtä arvokkaita. Tässä<br />asiassa ei ole erotusta orjan eikä vapaan, ei juutalaisen eikä kreikkalaisen, ei myöskään miehen eikä<br />naisen välillä. Tämän ”sisäisen vallankumouksen” merkitystä tuskin voimme yliarvoida.<br />Niinpä Uudesta testamentista ei löydy ensimmäistäkään sielunhoidollista ohjetta, ”Herran käskystä”<br />puhumattakaan, joka kehottaisi välttämään orjien kutsumista seurakunnan kaitsijan toimeen. Ja<br />kuitenkin tämä mahdollisuus kiellettiin naisilta! Tästäkö siis oli kysymys? Että jokin raja sentään oli<br />emansipaatiollekin laitettava!<br />Vai oliko Uuden testamentin kirjoittajia sittenkin ohjaamassa jokin syvempi Pyhän Hengen logiikka?<br />Kummallinen ristiriita näytti nimittäin tässä kysymyksessä löytyvän jopa itsensä Raamatun sisältä.<br />Yhtäällä olivat tunnettu Herran käsky ja sen ympärille ryhmittyvät lausumat ”vaimon alamaisuudesta”,<br />ja vielä voimakkaammin minuun vaikutti se tosiasia, ettei myöskään meidän Herramme maan päällä<br />vaeltaessaan eikä edes ilmestyessään ylösnousseena omilleen antanut 1. Korinttolaiskirjeen vastaista<br />”Herran käskyä”. Sen sijaan Hän valitsi kirkkonsa apostoleiksi vain miehiä, ajattelemme sitten ”niitä<br />kahtatoista” tai laajempaa apostolien joukkoa.<br />Toiselta puolen juuri Jeesus suhtautui oman juutalaisen kulttuurinsa keskellä vallankumouksellisella<br />tavalla naiseen, ja tietysti myös lapseen. Tämän me tiedämme. Ei voi myöskään olla vailla merkitystä,<br />että juuri naiset toivat ensimmäisinä sanoman Herramme ylösnousemuksesta apostoleille, jotka<br />peloissaan eivät uskaltautuneet edes ulos kolostaan, nämä ”vahvemman sukupuolen edustajat”.<br />Ja silti juuri meidän Herramme oli jumalallisella auktoriteetilla – niin, jumalallisella auktoriteetilla –<br />valinnut nämä yksinomaan miespuoliset apostolinsa aina Juudas-parkaa myöten virkaansa. Tätä<br />tosiasiaa ei suinkaan kumoa se selitys, jonka mukaan ”ne kaksitoista” olivatkin ikään kuin Uuden<br />liiton ”kaksitoista kantaisää” eivätkä niitä julistajia ja paimenia, joiksi me heidät ymmärrämme. Jos<br />nimittäin Herramme olisi tässä asiassa halunnut kumota ”miehisen vallan”, Hän olisi varmasti kutsunut<br />8<br />kirkolle matriarkkoja ”patriarkkojen” sijaan. Ja muistakaamme, että apostolien piiri oli paljon ”niitä<br />kahtatoista” laajempi, mutta miehiä siihenkin vain kuului.<br />Tähän argumenttiin liittyy myös se väite, ettei apostolien virasta olisikaan meidän seurakunnalliseen<br />palveluvirkaamme mitään sellaista jatkumoa, joka oikeuttaisi puhumaan ”apostolisesta virasta”<br />nykyisessä kirkossa. Tietenkin koko kirkko on lähetetty maailmaan ja on siinä mielessä apostolinen,<br />apostolien ja profeettojen päälle rakennettu, mutta myös maailmaan lähetetty kirkko. Ja tässä<br />missiossa ja siihen liittyvässä todistustehtävässä ei todellakaan ole erotusta paimenen ja lauman,<br />erityisen palveluviran haltijan ja yhteisen pappeuden välillä, vaan ulospäin seurakunta on kutsuttu<br />todistamaan Herrastaan kaikin voimin ja kaikkien sen jäsenten kautta, kukin omalla tavallaan ja<br />paikallaan.<br />Kuitenkin kirkon sisällä jatkuu yhä apostoleihin ja jopa meidän Herraamme palautuva kaitsennan<br />virka. Herra, kirkon Ylipaimen, joko itse suoraan asetti apostolit – jopa ”keskensyntyneen” Paavalin –<br />virkaansa, tai ainakin nämä olivat Herransa maanpäällisen elämän todistajia. Nämä apostolit<br />vuorostaan asettivat paimenia seurakuntiin, kun he eivät enää henkilökohtaisesti voineet paimentaa<br />niitä, ja nämä paimenet puolestaan vihkivät seurakunnan kutsusta ja sen valitsemina jälleen uusia<br />paimenia virkaansa. Ja nämä olivat miehiä.<br />Toisaalta ei naisia välttämättä alistettu myöskään nuoressa kirkossa. Vapahtajamme<br />vallankumouksellinen tasa-arvo-ohjelma jatkuu esimerkiksi apostoli Paavalin opetuksessa:<br />Kristuksessa kaikki uskovat ovat samanarvoisia. Heillä on erilaisia armolahjoja ja erilaisia tehtäviä,<br />mutta ”käsi” ei voi sanoa ”silmälle” eikä ”jalka” ”korvalle”, ettei tarvitse tätä, ja päinvastoin.<br />Eivät naiset tässä nuoressa kirkossa myöskään vaienneet. Kohtaamme Apostolien teoissa ja<br />apostolisissa kirjeissä jatkuvasti erittäin aktiivisia ja uskostaan tietoisia sisaria, jotka kantavat monella<br />tavalla vastuuta seurakunnasta ja jopa opettavat kristillistä uskoa miehille. Mahtoikohan tämä onnistua,<br />jos nämä sisaret eivät koskaan avanneet suutaan?<br />Ja Paavali suhtautuu näihin työtovereihinsa erittäin arvostavasti. En kerta kaikkiaan löydä edes<br />”vaimon alamaisuutta” ja ”hiljaisuudessa oppimista” korostavat raamatunkohdat edessäni koko Uutta<br />testamenttia tai Paavalin kirjeitä läpäisevää ihannekuvaa naisesta, joka ei tiedä mitään eikä osaa<br />mitään, ei koskaan näy eikä kuulu missään ja vaikuttaa, jos vaikuttaa, vain kodin seinien sisällä, kuten<br />äärikonservatiivin islamin parissa tapahtuu. Toisaalta on tärkeää huomata, että Uuden testamentin<br />pareneesi ei suinkaan edusta vanhaa eikä modernia gnostilaista naiskuvaa, joka halveksii sekä<br />sukupuolisuutta että siihen liittyvää äitiyttä. Päinvastoin, se pitää juuri äidin tehtävää, lasten<br />synnyttämistä ja kasvattamista jopa uskoon ja pelastukseen liittyvänä kysymyksenä tilanteessa, jossa<br />ihmisihanne – ja sen myötä varmasti myös käsitys mieheydestä – irtoaa Jumalan luomistarkoituksen<br />mukaisesta dualiteetista ja ruumiillisuudesta sekä siihen liittyvistä arkisista, mutta ihanista puuhista<br />9<br />ensimmäisen uskonkappaleen palveluksessa.<br />Ja joka tapauksessa meillä on Jumalan pyhässä Sanassa ”Herran käsky”, jyrkästi annettu ”Herran<br />käsky”. Vapahtajamme ratkaisuissa näkyvä diskrepanssi sukupuolten periaatteellisen tasa-arvon ja<br />erilaisten tehtävien välillä siis jatkuu nuoressa kirkossa, ja Paavalin mukaan tämän jatkumon takana on<br />seurakunnan Herran itsensä auktoriteetti. Yhtäältä sukupuolet ovat tasa-arvoisia, toisaalta vain miehiä<br />kutsutaan paimenen virkaan. Kuinka nämä kaksi erilaista linjaa jopa apostoli Paavalin opetuksessa<br />sopivat yhteen? Kuinka ”Herran käsky” sopii siihen naisen uuteen asemaan, joka hänellä on<br />seurakunnassa ja Jumalan lapsena?<br />Tätä nuorena teologina pohtiessani minulle oli syvä heuristinen merkitys Erkki Koskenniemen pienellä<br />tutkimuksella ”Naispappeuden eksegeettinen argumentointi; erityisesti 1 Kor 11-14 problematiikka”<br />vuodelta 1983. Koskenniemi pyrki osoittamaan, että kieltäessään naisen ”puhumisen” seurakunnassa<br />Uusi Testamentti ei suinkaan tarkoita, että naisihminen saisi avata suunsa ainoastaan kotona, ja<br />silloinkin v ain ky sellä mieheltään, mitä p appi k irkossa tarkoitti. λαλει̃ν, ’puhua’, tarkoittaa tässä<br />yhteydessä aivan tiettyä puhumista. Ei siis ole ristiriitaa siinä, että yhtäältä Uuden testamentin<br />todistuksen mukaan vaimoväki profetoi ja rukoilee julkisesti ja jopa yksityisesti opettaa, mutta silti<br />”naisen on vaiettava seurakunnassa”.<br />Koskenniemen tulkinnan mukaan tässä puhumista merkitsevä verbi tarkoittaa nimenomaan tietyssä<br />asemassa ja virassa tapahtuvaa julkista opettamista. Luterilaisittain sanoisimme, että Jumalan asettama<br />saarnavirka on se, joka tässä merkityksessä ”puhuu”, ja sen kieltävät tunnetut ”naispappeuden<br />vastaiset” raamatunkohdat. Kaikki sellainen naisten esiintyminen seurakunnassa, jonka voi katsoa<br />olevan heidän yritystään asettua siihen virkaan, johon heitä ei Herran käskyllä voida kutsua, on<br />torjuttava.<br />Ja tähän selitykseen meistä moni tyytyneekin: meille riittää, että yhtäältä olemme miehinä ja naisina<br />uskon kautta tasa-arvoisia Jumalan lapsia ja muodostamme yhdessä sen Jumalan kuvan, jonka synti on<br />turmellut ja joka uskossa uudistuu. Toisaalta tiedämme, että Jumala on asettanut saarnaviran<br />palvelemaan seurakuntaa ”vastapäätä” sen yhteistä pappeutta, jonka kautta Pyhä Henki toimii<br />sukupuoleen katsomatta ja varmasti myös puheen lahjaa hyödyntäen. Uskomme, että tämä yhteisen<br />pappeuden ja erityisen, uskon saamiseksi annetun saarnaviran dialektiikka on Jumalan asetus ja että<br />”Herran käsky” säätelee jumalallisella auktoriteetilla juuri tätä asetusta.<br />Jatkan kuitenkin vielä. Tulin nimittäin itse tähän vakaumukseeni vähän eri reittiä, kuin ehkä useimmat<br />kohtalotovereistani. Muutenkin minulla on ollut taipumus ensin nähdä asiat ja vasta sitten hahmottaa<br />näkemääni käsitteellisesti, niin kuin koko uskonkehitykseeni liittyy Vapahtajani armahtavan läsnäolon<br />väkevä kokemus tilanteessa, jossa en väliin uskaltanut edes lukea Ramattua, koska se vain tuomitsi<br />minut joka sivullaan ja joka jakeessaan. Mutta kun ymmärsin, että sama Vapahtaja, joka ei päästänyt<br />10<br />minua sittenkään putoamaan helvetin syvyyksiin, puhui jopa Vuorisaarnassa, jota eniten pelkäsin, ja<br />lohdutti minua Johanneksen evankeliumin viimeisissä luvuissa, aloin nähdä Hänet kaikkialla Sanan<br />keskuksessa. Monin paikoin vaikeasti ymmärrettävä Raamattu alkoi avautua – ja avautuu yhä.<br />Myös siinä vaiheessa, kun käsitykseni seurakunnan palveluviran konstituutiosta alkoi sopia edellä<br />kuvattuihin raamatullisiin raameihin, minulla oli joitakin aavistuksia siitä, miksi Jumala ehkä näin<br />tahtoi. Nämä aavistukset puolestaan liittyivät omaan kasvuuni ihmisenä, ja tämän kasvun lähtökohtana<br />oli tietenkin se suomalainen kulttuuri ja ympäristö, jossa olen saanut kasvaa ja josta olin joskus ylpeä –<br />ja olen tietysti vieläkin.<br />Silti kysyn yhä useammin, kuinka korkea hinta on maksettu siitä, että Suomesta on tehty tasa-arvon<br />mallimaa. Olen melkein varma, että lapsille se on maksanut paljon, ja lapsia me kaikki olemme joskus<br />olleet. Niinpä luulen, että siitä ovat maksaneet melkoisesti myös miehet, ja ehkä vielä enemmän -<br />naiset.<br />Eli olemmeko sittenkin saaneet vamman sielullemme, kun olemme halunneet voittaa omaksemme<br />maailman? En tiedä. Sen kuitenkin tiedän, että lopputuloksena on usein ollut heikko miehinen ja<br />heikko naisellinen identiteetti. Ei ole ollut sopivaa olla tosissaan ja täysillä mies, mutta ei myöskään<br />nainen, vaan mieluummin jotakin siltä väliltä. Ja tämä sopii hyvin siihen argumentaatioon, joka sanoo,<br />ettei ”papin sukupuolella ole väliä”. Sukupuolta nimittäin pidetään jotensakin epäolennaisena asiana<br />ihmisessä.<br />Itsekin olin sisäistänyt tämän ajattelun, jossa miehisyys nähtiin oikeastaan pahana asiana, mutta<br />myöskään nainen ei saanut olla naisellinen, vaan mahdollisuuksien mukaan ”hyvä jätkä”. En<br />välttämättä tiedostanut tätä, mutta koin sen syvällä sielussani.<br />Sitten kuitenkin tapahtui jotakin, mikä muutti elämäni jotensakin perusteellisesti. Menin naimisiin!<br />Mitään sen parempaa ei nuorelle miehelle voikaan hengellisen herätyksen ja uskoon tulon lisäksi<br />tapahtua.<br />Olimme vaimoni kanssa silloin vielä varsin nuoria, vähän päälle kahdenkymmenen. Emme olleet enää<br />ihan lapsia, mutta emme vielä aikuisiakaan. Saimme siis armon aikuistua yhdessä. Ja osa tätä<br />aikuistumisen prosessia oli muutos, jonka jouduimme perä perää tekemään käsityksessämme<br />naispappeudesta.<br />Tämä prosessi ei ole vieläkään valmis. Saamme yhä oppia toisiltamme tulemaan siksi, miksi Jumala on<br />meidät luonut – mieheksi ja naiseksi, kahdeksi erilaiseksi tavaksi olla ihminen, jotka yhdessä ja<br />suhteessa toisiinsa muodostavat Jumalan kuvan. Saamme oppia iloitsemaan ja kiittämään<br />mieheydestämme ja naiseudestamme. Ja varmasti tätä ovat meille opettaneet myös kolme lastamme.<br />Avioliitto ja isyys olivat minulle siis se korkeakoulu, joka avasi näkemään sukupuolisuuden perustavaa<br />11<br />laatua olevan merkityksen ihmisyydelle. Ne olivat myös se tekijä, joka loi pohjaa Jumalan Sanan<br />totuudelle, kun pohdin kysymystä seurakunnan virasta, tai se ”koukku”, johon Jumalan Sana tarttui.<br />Tajusin nimittäin, että jos kerran on niin, että saarnavirka on Jumalan asettama instuutio ja kuuluu<br />sellaisena ”uskon koriin”, me joudumme luopumaan kristillisestä ihmiskuvasta eli uskosta ihmiseen<br />Jumalan kuvana sukupuolten suhteessa toisiinsa ja ylipäätään sukupuolisuuden luomismerkityksestä,<br />jos sanomme, ettei ”papin sukupuolella ole väliä”.<br />Tai kun uskomme, ettei pappi edusta virassaan itseään eikä omaa uskoaan, vaan Sanassa ja<br />sakramenteissa läsnäolevaa Kristusta, mitä ajattelemme Vapahtajamme ihmisyydestä, jos sanomme,<br />”ettei papin sukupuolella ole väliä”? Oliko Herramme androgyyni? Ei varmasti! Herramme oli ja on<br />yhä tosi Jumala ja tosi ihminen. Ihmisiä puolestaan on Jumalan luomistahdon mukaan vain kahta lajia,<br />jotka yhdessä muodostavat Hänen kuvansa. Ja Herramme oli ja on yhä varmasti mies.<br />Tällöin on myös ymmärrettävää, että sama Herramme antoi sen ”käskyn”, jota olemme tässä pohtineet.<br />Herramme halusi varmistaa, että se järjestys, jonka Hän itse oli kirkolleen suunnitellut ja tahtonut ja<br />josta Hän oli maksanut äärettömän hinnan tulemalla ihmiseksi, pieneksi pojaksi, mieheksi ja Ristin<br />uhrikaritsaksi, että järjestys, jonka Hän oli meidän autuutemme tähden asettanut juuri tällaiseksi, myös<br />pysyisi voimassa.<br />Niinpä ei vain papinvirka itsessään, vaan myös sen sukupuolinen konstituutio kuuluu Jumalan<br />asettamaan ”uskon” ja ”evankeliumin” eikä luovan ”rakkauden” piiriin. On ilmeisesti Herran tahto,<br />että järjestyneellä seurakunnalla ensinnäkin on rakenne, jonka puitteissa evankeliumin julistus ja<br />sakramenttien toimittaminen on sillä tavoin objektivoitu ja institutionalisoitu, ettei se ole riippuvainen<br />itse kunkin seurakuntalaisen kulloisestakin mielentilasta, kyvyistä eikä innostuksesta yhteisen<br />pappeuden pohjalta. Voin viluisena syntisenä olla varma siitä, että eivät vain hyvää tarkoittavat veljet<br />ja sisaret, vaan Herra itse julistaa Sanansa ja jakaa sakramenttinsa sen palvelijan kautta, jonka olemme<br />Hänen nimissään kutsuneet hoitamaan virkaansa ja jonka Hän itse on siihen palvelijansa kautta<br />vihkinyt.<br />Toiseksi tämän sananpalvelijan on oltava mies, ja tämäkin ”Herran käsky” liittyy ”uskon” ja<br />”evankeliumin” muuttumattomaan alueeseen. Se on osa Jumalan Sanan olemukseen kuuluvaa<br />nivoutumista meidän luotuun todellisuuteemme, ja sen sisältö on minulle avautunut siinä ”suuressa<br />salaisuudessa”, johon Paavali Efesolaiskirjeessään (Ef. 5:21-31) viittaa. Ensisijaisesti hän puhuu<br />avioliitosta, ja se, mitä hän siitä puhuu, ratkaisee nähdäkseni kerralla sen dilemman, johon yhtäältä<br />miehen ja naisen tasa-arvo, toisaalta tietty hierarkkinen suhde miehen ja naisen välillä (ns. kefaleestruktuuri)<br />aina naisen alistumisvaatimusta myöten johtaa.<br />Ensinnäkin on selvää, että tässä, kuten yleensäkin Uuden Testamentin vastaavassa opetuksessa,<br />puhutaan avioliitosta ja siinä toteutuvasta miehen ja vaimon yhteydestä. Niitä ei voi eikä saa käyttää<br />12<br />sukupuolten yhteiskunnallisen aseman määrittelyyn. On loogista, etten esimerkiksi ole kuullut<br />kenenkään aikansa teologin asettaneen Englannin kuningatar Elisabeth I:n hallintaoikeutta 1500-<br />luvulla kyseenalaiseksi. Sama koskee Venäjän keisarinna Katariina II.a. Ja itse henkilökohtaisesti olen<br />kiitollinen siitä, että väitöskirjani ohjasi loppuun professori Eeva Martikainen – vaikka monesta siinä<br />saan kiittää myös professori Jouko Martikaista (sekä professorejani Seppo Teinonen, Eero Huovinen ja<br />Miikka Ruokanen).<br />Toiseksi Paavali liittää tämän miehen ja vaimon suhteen Kristuksen ja seurakunnan suhteeseen.<br />Miehen tulee olla aviovaimon pää samalla tavalla, kuin Kristus kohteli seurakuntaa, ja Kristus asettui<br />seurakunnan alimmaksi palvelijaksi ja uhrikuolemansa jälkeen jopa sen hellin käsin hoidettavaksi.<br />Niin kuin Kristus antoi henkensä seurakunnan puolesta, samoin on miehen asetuttava sydämensä<br />valtiattaren nöyrimpään palvelukseen. Kuitenkin myös vaimon on kunnioitettava miestään, ritariaan –<br />ja näin kumpikin saa olla auttamassa puolisoaan Jumalan tahdon mukaiseen mieheyden ja naiseuden<br />toteutumiseen pohjimmiltaan sisaruksina uskossa. Sillä tavoin mies ja vaimo ovat vastavuoroisesti<br />”toinen toiselleen alamaiset Kristuksen pelossa” (Ef. 21).<br />Kolmanneksi kyseessä on ”suuri salaisuus”. Ja juuri tämä ”salaisuus” on minulle ollut avain miehisen<br />pappeuden ymmärtämiseen.<br />5. Jumalan perhe maailmassa – ja sen äiti<br />”Minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa.” Tässä kuvauksessa on viime kädessä kysymys juuri Yljän ja<br />Morsiamen eli Kristuksen ja Hänen seurakuntansa suhteesta. Tähän kontekstiin sijoitettuna myös<br />miehinen pappeus seurakunnan palvelijana saa sisäisen mielekkyytensä:<br />Jumalalla on maailmassa perhe eli Hänen seurakuntansa! Kristologisesti korjattu kefalee -struktuuri ja<br />siihen sisältyvä mieheyden ja naiseuden suhde heijastaa meille sitä papinviran tehtävää, jossa<br />seurakunnan paimen edustaa Kristuksessa Jumalan perheväen isää ja on Hänen yksinvaikuttavan,<br />vanhurskauttavan toimintansa palveluksessa. Jumala tekee kaiken, mutta silti Hänen lahjansa ottaa<br />vastaan seurakunta, joka on yhtäältä Hänen Poikansa hengellinen ruumis, toisaalta Hänen<br />morsiamensa; neitsyt, mutta samalla hedelmällinen äiti, jossa ja jonka kautta Jumalan Sana, kaste ja<br />ehtoollinen vaikuttavat uskoa ja rakkautta. Jumalan Pyhän Hengen vaikutuksesta, Sanan ja<br />sakramenttien kautta, syntyy näin Jumalalle uusia lapsia. Kristus syntyy hengellisesti oman ruumiinsa<br />jäsenissä, Jumalan lapsissa. Näiden lasten parista seurakuntaäiti puolestaan valitsee ja kutsuu jälleen<br />uudet paimenet virkaansa, jotta se itse voisi elää ja olla hedelmällinen.<br />Yksi suurista haasteistamme olisikin löytää virkoja ja tehtäviä, joissa tämä seurakunnan äitiys<br />13<br />toteutuisi koko rikkaudessaan. Tarvitsemme ”äitilampaita”, kuten saksalainen Lutherbibel kääntää<br />Jesajan kirjan 40. luvun jakeen 11 kaksi viimeistä sanaa (suomalaisen vuoden 1938<br />raamatunkäännöksen järjestyksen mukaan)!<br />Tietenkin koko seurakunta on tässä äidin roolissa vastatessaan Jumalan Sanaan uskolla ja rakkaudella<br />myös silloin, kun diakonian virkaa hoitavat miehet tai urkujen ääressä istuu Johann Sebastian eikä<br />Johanna Bach. Myös miehen hurskaus voi olla hyvä osa, jota ei häneltä oteta pois. Kuitenkin uskon,<br />että rakkauden kekseliäisyydellä ja Pyhän Hengen opastuksella löydämme sellaisia virkoja ja tehtäviä<br />lahjakkaille ja tarmokkaille naisteologeillemme, jotka jatkavat – tästähän todistaa esimerkiksi Priscilla<br />-yhdistyksen nimi – Uuden Testamentin vahvojen naisten perinnettä.<br />Tällöin ei ole nähdäkseni olennaista laskea, kuinka monta sanaa ja missä tilaisuudessa kulloinkin<br />tämän viran haltijoiden olisi sopivaa puhua eikä varsinkaan ajatella sen olevan jonkinlaista<br />”puolikaspappeutta”. Ylipäätään on vältettävä uskovien ”kilpajuoksua alttarille”, jossa hurskaimmat –<br />tai vahvimmat – pääsevät pisimmälle, ja heikoimmat jäävät oven pieleen puuskuttamaan. Sen sijaan<br />pitäisi kokonaisuudessan varjella juuri sitä vastavuoroisen ”antamisen ja saamisen struktuuria”, jota<br />klassinen papin ja seurakunnan suhde ilmaisee ja joka ilmenee myös seurakunnan hoitavana<br />rakkautena pappiaan kohtaan. Siitä minulla on monen virkaveljen kanssa yhteisiä, valtavia kokemuksia<br />juuri siellä, missä papin virkaa pidetään arvossa, mutta pappi ihmisenä on vain heikko, keskeneräinen<br />veli, jota seurakunnan pitää käsillään kantaa ja hoitaa.<br />Kun rakenne ja normit ovat selvät, niiden puitteissa vallitsee hyvää tekevä ja luova vapaus. Missä ne<br />puuttuvat, seurauksena on väärä pelko ja arkuus tai väärin ymmärretty vapaus. Mitä ikinä siis<br />naisteologimme tekisivätkään, heidän tulisi tehdä se selvästi oman, seurakunnan äitiyttä edustavan<br />virkansa puitteissa. Tällöin ei kenenkään tarvitsisi sydän syrjällään miettiä, ”onko jo menty liian<br />pitkälle?” tai ”voiko naisteologi tehdä vielä tämänkin?”<br />Eli niin kuin nykynainen voi aivan hyvin pitää pitkiä housuja ja käyttää lyhyttä tukkaa, jos vain me<br />näemme, että ne ovat naisten pukimia ja hiusmuotia, joita kantaa naiseudestaan kiitollinen sisar,<br />samoin on olennaista, että me seurakunnassa hoidamme virkoja ja täytämme niitä Jumalan antamien<br />ohjeiden mukaisesti ja pysymme niiden puitteissa, mutta muuten olemme iloisia ja vapaita Jumalan<br />antamien armolahjojen käyttämisessä. Ja voi miehelläkin olla pitkä tukka, jos se vain on miehekäs<br />pitkä tukka, kuten jo mainittu Tuomaskanttori Johann Sebastian Bach todistaa – ja tietenkin meidän<br />Herramme itse, ainakin, jos Hänestä maalattuihin kuviin on uskomista.<br />14<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-7425038773220205487?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-61585930497032710462007-12-01T00:01:00.000+02:002007-12-01T00:49:30.549+02:00Vietämme viikon kuluttua itsenäisen Suomen 90-vuotispäiviä. Itseäni itsenäisyys on lähellä siten, että isäni Olavi osallistui nuorena miehenä ensin talvisotaan ja sitten jatkosotaan. Haavoituttuaan jälkimmäisessä hän suoritti lopun palveluksestaan kouluttamalla rintamalle lähteviä.<br /><br /><br />Kun luodit viuhuu ympärillä, on pidettävä mielessä taistelutehtävä ja pysyttävä rauhallisena. Ryntäily sinne tänne antaa viholliselle tilaisuuden. Näin voisin ajatella isäni neuvoneen sotaan lähteviä.<br /><br /><br />Luettuani pastorisveljeni, ja varusmiesystäväni, Jari Rankisen blogia näen, että juuri tuota henkeä on ilmassa. Vaikka kirkolliset kanuunat on suunnattu Vammalan seurakunnan uskovia ja häntä itseään kohti hän kehottaa pysymään paikallaan. Ei erota kirkosta.<br /><br /><br />Lainaan Jarin blogista (lue se kokonaan, löytyy googlettamalla Jari Rankinen). muutaman rivin. Voin allekirjoittaa kaiken.<br /><br />"<em>Puhe oman kirkon perustamisesta kertoo usein aika pinnallisesta tai kokonaan väärästä käsityksestä siitä, mikä on kirkko. Kirkko ei ole kuin urheiluseura tai poliittinen puolue, josta erotaan, johon liitytään tai joita perustetaan uusia, kun sitä tuntuu. Kirkko on paljon enemmän. Minut on aikanaan kastettu tämän kirkon jäseneksi. Olen saanut tässä kirkossa opetusta ja oppinut tuntemaan hyvän Herrani ja Vapahtajani. Olen tullut vihityksi pastoriksi tähän kirkkoon. Kirkkomme perusta on edelleen juuri se, mihin tahdon sitoutua. Kirkkomme ilmoittaa perustakseen Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen. Minua ei ole saatu vakuuttuneeksi, että olisin poikennut siltä perustalta, joka kirkollamme on – tai jonka se ainakin ilmoittaa perustakseen. </em><br /><br /><em>Miksi siis pitäisi lähteä?Jeesus puhui palvelijoista, jotka ryhtyvät lyömään toisia palvelijoita ja muita (Matt 24:45-51). Jeesus tarkoittaa seurakunnan tai kirkon palvelijoita – siis pastoreita, piispoja, sananjulistajia, johtajia. Hän ei kehota lähtemään seurakunnasta tai kirkosta, jossa tapahtuu tällaista. Hän neuvoo uskollisia palvelijoita huolehtimaan siitä, että kaikki saavat ruokaa. Ruoka tarkoittaa varsinkin Sanan leipää."</em><br /><br /><br />Esirukouspyyntö: Veljemme Ari Norro (lähetystyöntekijä, pastori, SLEY) perheineen, Pirkko Ojala ja Hyvinkään kappalainen, jotka tänään tuomittin Hyvinkään käräjäoikeudessa, ei syrjimisestä, vaan niin kuin näen, Kristuksen nimen tunnustamisen tähden. Rukoilkaamme myös vastapuolelle sitä armoa, että he entistä syvemmin näkisivät evankeliumin ja Kristuksen seuraamisen merkityksen.<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-6158593049703271046?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-20095104372599381162007-11-21T22:26:00.000+02:002007-11-21T23:38:35.339+02:00Vammalan seurakunnan kappalainen Jari Rankinen tuomittiin Turun tuomiokapitulissa kolmeksi kuukaudeksi eroon virastaan sekä eroon pappisviran toimittamisesta. Turha lienee todetakin, ettei tuomiokapituli ottanut päätöksessään huomioon kirkkomme tunnustusta ja pyhää Raamattua. Näiden lisäksi se ei huomioinut sitäkään, että kirkkomme hyväksyy naispappeuden torjumisen teologisena ratkaisuna ja tahtoo olla sen kirkon kanssa saumattomassa jatkumossa, joka näin opetti lähes 2000 vuotta.<br /><br />Tuomiokapitulin tulisi ymmärtää kirkollisen oikeuden lähtökohdat. Turun kapituli tuomitsi kirkon uskonnonharjoituksessa nousseita ristiriitakysymyksiä katsoen ainoastaan Suomen perustuslakiin. Näkökulma on suppea. Liian suppea. Suppeana se ei anna jäsenilleen sitä oikeusturvaa, joka kirkon tuomioistuimen tulisi tuomiovallan käyttäjänä jäsenilleen suoda. Suppean näkokulman seuraus oli se, ettei päätös toteuttanut sitä, mitä varten se annettiin. Tarkoitus oli noudattaa perustuslakia, mutta juuri se jäi nyt tekemättä. Turun tuomiokapituli ohitti tarkoituksellisesti tasa-arvolain 2 §:n. Turku ei antanut perustuslakimme suojaa yhdelle jäsenelleen. Suorastaan surkuhupaisaa on, että tasa-arvolain toinen pykälä on säädetty juuri ajatellen mm. Suomen evankelis-luterilaisen jumalanpalveluksia!<br /><br /><strong>Yhtälö näyttää tältä</strong>: <strong>1)</strong>Kirkon toimintaa perustehtävässään määrää Raamattu ja Tunnustuskirjat (KL ja KJ 1 §). <strong>2)</strong>Kirkot ovat saaneet valtiolta tasa-arvolain toisen pykälä, ns. vapautuspykälän, joka vapauttaa kirkot toimimaan maassamme Raamatun mukaiseksi tulkitsemansa virkakäsityksensä mukaisesti rikkomatta tasa-arvolakia. <strong>3)</strong> Naispappeus toteutettiin ainoastaan hallintokysymyksenä ja nimenomaan välttäen sen käsittelemistä opillisena ja tunnustukseen liittyvänä kysymyksenä. <strong>4)</strong> Suomen evl kirkko hyväksyy, että naispappeuden torjuva virkakäsitys on Raamatun mukainen ja että jumalanpalvelusta saa viettää sitä teologiaa noudattaen. 20 vuotta on osoittanut sen. <strong>5)</strong> Turun tuomiokapituli tuomitsee kappalaisen kolmeksi kuukaudeksi viralta, koska hän on noudattanut kirkon hyväksymää teologiaa pappisvirassaan.<br /><br />Viides kohta tuo yhtälöön riidan.<br /><br />Valtiovallan olisi vihellettävä pilliin. Kirkko ei siihen itse kykene. Kirkon olisi saatava aikalisä perehtyä kirkollisen oikeuden asemaan maamme oikeusjärjestelmässä. Muuten vaarantuvat kansalaisten oikeudet harjoittaa uskontoa <strong>omissa yhteisöissään</strong> se on kirkossa.<br /><br />Kaiken lisäksi uskonnonvapauslakikin rikotaan, sillä kirkon tuomiokapitulitoiminta osoittaa, ettei yhteisön ole huolehdittava <strong>uskonnollisesta turvallisuudesta</strong> yhteisönsä sisällä. Nyt kirkko rankaisee ja estää jäseniään noudattamassa oppiperustansa mukaista oppia ja käytäntöä tilaisuuksissaan. Tuleeko kirkosta turvattomuuden tyyssija, ja aivan kirkon johdon suunnitelmien mukaisesti? En tahtoisi uskoa sitä.<br /><br />Sokerina pohjalla, kahden viikon takainen kirkolliskokous nähtävästi romutti yhdellä äänestyksllään syksyn 2006 piispainkokouksen päätöksen juridisen perustan. Tästä minua valisti eräs kirkon hallintoa tiiviisti seuraava jäsen. Kirkolliskokous ei halunnut virkamiespappeutta, vaan tunnustukseen sitoutetun ja kirkon uskon perustasta nousevan pappeuden. Porvoon hiippakunnan uutislehden Kyrkpressenin (Kpr 15.11.07) otsikonti kirkolliskokouksen päätöksestä oli osuva.<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-2009510437259938116?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-63973926602717811392007-11-10T19:31:00.000+02:002007-11-10T20:08:43.637+02:00Oulun hiippakunnan tuomiokapituli on joutunut hankalaan välikäteen lakimiesasessorinsa lausunnoista. Asessori oli antanut lausunnon Kalevalle jossa hän luonnehti Luther-säätiön Ruotsin lähetyshiippakunnassa toimitettuja pappisvihkimyksiä seuraavin sanankääntein: "-Kun he tulevat takaisin Ruotsista, kirkon kannalta ei ole tapahtunut mitään muutosta. -He ovat yhtä maallikkoja kuin ennen Ruotsiin menoaan. Minusta vihkimiset ovat lähinnä roolileikkejä. Ei niillä mitään muuta juridista merkitystä ole."<br /><br />Rahjan sanavalintaaa on pidettävä harkittuna, koska hän on käyttänyt samoja sanoja jo aikaisemminkin pastori Janne Koskelan pappisvihkimyksen yhteydessä (Kaleva 10.12.2005). Rahja edustaa toista kantaa kuin piispa Samuel Salmi, joka ei kiistänyt pastori Koskelan saamaa pappisvihkimystä ja pappeutta kirkkoherroille antamassaan tiedonannossa. Ainoastaan hänen oikeutensa esiintyä Suomen evl-kirkon pappina Salmi kiisti (Rauhan tervehdys 26.1.2006).<br /><br />Kirjoitin asessori Rahjan lausunnoista avoimen kirjeen tuomiokapitulille. Kirje julkaistiin Kalevassa 7.10. Odottelin vastausta lähinnä Rahjalta itseltään taikka hänen esimeheltään piispa Salmelta. Heidän sijastaan kirjoitukseen vastasi "kolmas taho", pääsihteeri Niilo Pesonen. Hän ei vastannut tuomiokapitulin arvovallalla, vaan kertoi lähinnä oman mielipiteensä vihkimyksistä.<br /><br /><strong>Ruotsin lähetyshiippakunnassa vihityt ovat pappeja</strong><br />Hiippakunnan pääsihteeri Pesonen vahvisti kirjoituksellaan avoimessa kirjeessä esittämäni näkemyksen. Pesosen sanoin "-Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta erillisellä yhteisöllä on toki mahdollisuus vihkiä oman yhteisönsä palvelukseen pappeja ja kutsua muita työntekijöitä. " Tällä lausunnollaan hän liittyy piispa Salmen kantaan, jonka hän on julkaissut notaarinsa avustamana aikaisemmin.<br /><br />Näin Suomen kirkolla ei ole monopolia pappisvihkimyksiin, vaan se lähtökohtaisesti tunnustaa toisissa luterilaisissa kirkoissa ja yhteisöissä oikein toimitetut vihkimykset ja kirkolliset toimitukset. Olen iloinen ystäväni Pesosen ottamasta kannasta.<br /><br />Siinäkin Niilo Pesonen liittyi näkemykseeni, ettei Luther-säätiön papeilla ole pappisoikeuksia Suomen evl kirkossa. Tämä tietysti sillä ehdolla, ettei Suomen kirkko niitä näille papeille anna. Mielestäni voisivat antaa, sillä he vastaavat uhrautumisellaan siihen hätähuutoon, joka nousee Suomen evl kirkon piiristä. Me tarvitsemme Jumalan sanaan sitoutuneita pappeja "joka vuosikerrassa". Mielessäni siunaan näitä nuoria miehiä ja annan roposen heidän tukemisekseen. Ennustan, että he tulevat palvelemaan meitä kaikkia.<br /><br />Olen tavannut näistä papeista useita. Heissä on nuoruuden raikkautta, uskon rohkeutta, nöyryyttä ja hiljaisuutta suurien asioiden edessä. Löytyy heistä toki ylilyöntejäkin, mutta sallimmehan me sellaiset itsellemmekin, miksemme myös heille. Tärkeintä kaikessa on kuintekin, että he julistavat evankeliumia ja hoitavat sieluja kohti taivaskotia Herran asettamina paimenina. Kirkollamme olisi syytä tehdä heidän kanssaan yhteistyösopimus - tilaa kyllä on.<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-6397392660271781139?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-32318839939477756822007-10-19T19:41:00.000+03:002007-10-19T19:43:38.610+03:00Arkkipiispa em. John Vikström kirjoitti artikkelin virasta ja omastatunnosta Teologisessa Aikakauskirjassa 4/2007. Kirjoitus olisi ansainnut pitemmänkin vastauksen, mutta tässä pohdintaani sen keskeisimmästä aiheesta.<br /><br />Kristus asetti paimenviran virkaan asetettujen miesten tehtäväksi. Raamattu-aineiston tähden kirkot ovat 2000 vuotta pitäytyneet näkemykseen, jonka mukaan paimenvirkaan on asetettava valitut miehet. Tätä on historiallisesti vaikea kumota kolminaisuusoppia tunnustaneiden ja tunnustavien kirkkojen osalta.<br /><br />Virkaan kuuluu Raamattu-aineiston perusteella yhtenä osa-alueena ihmiskäsitys ja sen kautta sukupuolisuus ja luomisjärjestys. Vikström väistää osan virkateologiaan liittyvistä premisseistä ja tyytyy tarkastelemaan asiaa armonvälineiden ja viran keskinäisellä suhteella. Hän kohdistaa huomion Raamatun omasta aineistosta toisaalle luomalla kysymyksenasettelun, joka ei ole Raamatun virkateologian kannalta täysin relevantti. Vikström tuo kirjoitukseensa mausteeksi vielä ihmiskäsityksen, joka sekään ei ole Raamatun pohjalta nouseva vaan perustuu enemmän valistuksen jälkeiseen positiiviseen ihmiskuvaan. Kirjoituksen yhteiskunnallinen osuus ilahduttaa varmasti monia poliittisia ideologeja.<br /><br />Vikströmin pääväite voitaisiin ilmaista seuraavasti: ”Pyhä Henki toimii sanassa ja sakramenteissa palvelusviran välityksellä. Viran sukupuolella ei ole merkitystä, koska paino on armonvälineissä eikä niitä hoitavan palveluviran kvaliteeteissa”. Vikströmin väite on ongelmallinen kirkon virallisen raamattunäkemyksen kannalta, koska hän ohittaa Paavalin kirjeiden virkateologisen aineiston osoittaman yhteyden Raamatun ihmiskuvaan. Kirkon virallisen raamattunäkemyksen tähden viran sukupuolisidonnaisuus ja yhteys ihmiskuvaan on liitettävä mukaan virasta käytävään keskusteluun. Virkaa ei voi tarkastella pelkästään viran funktioiden kannalta. Muussa tapauksessa keskustelu tapahtuu toisella maaperällä kuin missä kirkko seisoo paitsi jumalanpalvelusta viettävänä yhteisönä (liturgian vuoropuhelu: -Tämä on Jumalan sana.- Jumalalle kiitos.) myös kirkkolaissa (KJ 1§). Tästä syystä Vikströmin kirjoitus ei kohtaa sitä lähtokohtaa, johon keskustelun toinen osapuoli perustautuu.<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-3231883993947775682?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-79807732538242326572007-10-10T22:13:00.000+03:002007-10-10T22:36:19.977+03:00Sain emailin Ruotsalaiselta papilta Länsi-pohjasta. Kirje lämmitti mieltäni kovasti. Sen hengellinen anti myös pysähdytti. Kirjoittaja rohkaisi varjeltumaan katkeruudelta ja muistamaan Jumalan rakkauden kaikkia syntisiä kohtaan, joista jokainen saa itse tuntea olevansa suurin. Tämä antaa voimaa myös antaa anteeksi niille, jotka meitä vainoavat.<br /><br />Ohessa vastaukseni veli T:lle.<br /><br />Tack, broder T.<br />Det värmde i hjärtan då jag läste ditt skrivelse. Ja, att förbli fri av bitterhet, det är en Guds gåva. Jag försöker påminna mig, att det är inte en kamp emot biskop utan en kamp emot onda makter i himlarymden. De försöker att göra olovlig att predika och verka enligt Bibel. Först kvinnoprästsaken, sen homosaken, och till sist evangelium. Om vi ger bort Bibel i ämbetsfrågan, har vi ingenting att stå på i frågan om evangelium heller.<br /><br />Gud välsigne dig i ditt arbete.<br />Guds frid<br />Vesa<br /><br />Toinen asia oli kiva juttu Oulunseudun paikallislehdessä. Käytkää lukemassa (10.10.2007) <a href="http://www.rantalakeus.fi/">http://www.rantalakeus.fi/</a>. Sain olla esillä neutraalisti ja ilman toimittjan ennakkoasennetta.<br /><br />Viime viikon Helsingin Sanomien uutisoinnista ja suuhuni pannuista sanoista minulla ei ole juuri mitään hyvää sanottavaa. Oikaisin asian toimittajalle, kielsin julkaisemasta lausumiani, ellen ehdi niitä tarkastaa. Hän ei noudattanut tahtoani, eikä ole edes julkaissut vastinettani. Hänelle on myös joku tuomiokapitulista syöttänyt pajunköyttä. Hän sanoi saaneensa kapitulista tiedon, että olisin saanut huomautuksen ("...on huomauttanut Pöyhtäriä...") jo aikaisemmin avioliittoon vihkimis asiassa. En ole saanut kapitulilta yhtään huomautusta. Ensimmäinen juttu jätettiin raukeamaan, sillä tutkintaa ei käynnistetty. Sen yhteydessä kapituli antoi vain ohjeistuksen, ja vielä konditionaalissa. Kapituli antoi myös oikeuden olla vihkimättä eronneita omantunnon tähden.<br /><br />Toki vihin eronneitakin. En pidä ongelmallisena sitä, että esimerkiksi henkilö menee uuteen avioon, kun hänet on aikaisempi aviopuoliso jättänyt. Näin myös Luther opetti.<br /><br />Jumalan armon avulla, ja monien esirukouksien tuella me Jari Rankisen, Ari Norron, rouva Ojalan kanssa yritämme pitää sydämemme rauhallisina ja tulevaisuuteen luottavina. Kun on synnit anteeksi ja rauha Jumalan kanssa, sen jälkeen ongelmat voivat olla vain pieniä.<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-7980773253824232657?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-82133939276402547392007-10-06T10:27:00.000+03:002007-10-08T22:33:28.849+03:00Tämän viikon verkkokotimaassa julkaistiin kaksi uutista, joita voisi luonnehtia kirkkomme "ajan merkeiksi". Ensimmäinen oli naispappeusjuttu, toinen oli juttu emeritusprofessori, pastori Heikki Räisäsen mielipiteistä nykykirkosta.<br /><br />Naispappeusjuttu oli jälkikaikuja Oulun hiippakunnan tuomiokapitulin tuomiosta erottaa allekirjoittanut papinvirasta kahdeksi kuukaudeksi. Kotimaan toimittajalle esitin pettymykseni pohjoisen lehden tiedottamiseen, jossa kiellostani huolimatta minut esitettiin aktiivisena toimijana, ikäänkuin olisin jo perustamassa "omaa seurakuntaa" ja liittymässä Missionsprovinssiin. Näin en tietenkään ole tekemässä. Kerroin jutussa aikomuksestani käydä tämän vanhauskoisten kirkollisiin oikeuksiin liittyvän taistelun loppuun saakka kirkon sisällä. Tähän haluan lisätä, että Jumalan avulla. Omilla voimilla hommat jäisi varmasti kesken ja kuvaan tulisi paljon lihallista kiivailua.<br /><br />Pastori Heikki Räisänen on kirkkomme "arkkiliberaali". Lehden uutisoinissa Erkki Niinivaara-seuran seminaarista pastori Räisänen toivoi peitetysti, että kirkkomme luopuisi uskontunnustuksistaan. "Räisäsen mukaan kirkossa annetaan ymmärtää, että olisi otettava vastaan ”koko paketti”, etiikka ja dogmatiikka, ollakseen oikea kirkon jäsen.<br />– Tämä on omiaan vieraannuttamaan yhä useampia. Uskontunnustuksen lausuminen yhteen ääneen tekee monet kirkon jäsenet vaivautuneiksi ja hiljaisiksi.<br />– ...kirkollinen dogmatiikka takertuu 300-, 400- ja 1500-lukujen uskontunnustuksiin, tavalla joka ei ole kaukana fundamentalismista.<br /><br />Vierailin eilen Oulunsalon lukion abien uskontotunnilla. Alustin kristinuskosta ja kirkostamme. Esittelin kirkkomme kirkon virallisten kirjojen avulla. Kirkkolain ja -järjestyksen ensimmäinen pykälä pysäytti jälleen kerran. Johtopäätös ei voinut olla muu kuin, että kirkkomme on tunnustuskirkko, jossa jäsenistön edellytetään tunnustavan mm. nämä pastori Räisäsen ongelmoimat tunnustukset. Tunnustamisen perusteella avautuu itsenäinen oikeus käydä ehtoollisella, oikeus päästä kummiksi ja oikeus asettua ehdokkaaksi kirkollisissa vaaleissa.<br /><br />Ns. vanhauskoiset eivät siten edusta kirkossamme sen virallisen raamattunäkemyksen ja uskontunnustuksien kannalta ääärilaitaa, vaan ovat keskellä kirkkoa.<br /><br />"Ajan merkkinä" on lopulta myös kirkon oma tunnustuspykälä. Taistelua ei käydä, vaikka siltä näyttää, naispappeudesta, vaan kirkon tunnustusperustasta ja raamattunäkemyksestä. Vielä ne molemmat ovat koskemattomia ja perinteisen kristikunnan mukaisia, ainakin kirkon virallisissa kirjoissa (tunnustuskirjat, kirkkokäsikirjat, virsikirja ja kirkkolaki). Mutta kuinka kauan. Pastori Räisänen ei ole yksin mielipiteensä kanssa, vaan edustaa kirkkomme papistoa, joka kokee yhä suurempaa epämiellyttävää oloa kirkkomme jumalanpalveluksissa joutuessaan liturgiassa tunnustamaan apostolisen uskon ja lausumaan "Tämä on Jumalan sana" luettujen Raamatun kohtien jälkeen.<br /><br />Taistelu käy kuumana, mutta ollaan hyvillä mielin. Kirkkomme tunnustusperusta on jykevä.<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-8213393927640254739?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-70127173193589210192007-10-03T22:43:00.000+03:002007-10-03T22:49:22.160+03:00Keskiviikkoisessa myrskyssä sain nämä kauniit rohkaiset sanat eräästä uskonystävältä. Kovasti lievitti ja tuntui hyvältä lukea ja veisata kirkkomme vanhasta aarrearkusta ..<br /><br />"...Toivotan Sinulle voimia ja Jumalan johdatusta tässä tilanteessa. Laitan pari vanhan virsikirjan Opettajan rukous nimisen virren säettä rohkaisuksi, jotka selatessa kirjaa avautuivat (virresta 321:3-5)":<br /><br />"Vaan ett' on tämä työs, O rakas Herra! omas, Ja itse sääsit myös Mun paimentamaan laumaas;<br />Niin ann' myös armoa, Mua lahjoill' lahjoita, Ett' palvelen sinua; Kuul' huuton' palava!<br /><br />Ett' nimes kunniata, Kuin kristitt' kiivaast' haen, Ja laumas lampaita, Rakennan, ruokin, kaitsen;<br />En tottel' kunniast', Enk' mailman vainosta; Vaan halust' hartahast' Pyydän parannusta.<br /><br />Mua vahvist' Hengelläs, Totuuttas julistamaan, Ett' syntei nuhdelless' En huoli vainoi mailman, Sä suojel' minua; Sillä sanaas selkiää Mun tulee puhua, Eik' katsoo mieliä".<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-7012717319358921019?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-41817317176658785002007-09-21T11:29:00.000+03:002007-09-21T11:32:06.620+03:00<strong>Sateenkaarimessujen ongelma on se, ettei niitä järjestetä siten, että konfirmaatiolupus voitaisiin pitää ja synnit tunnustaa, kun tilaisuuden rakenne on se, että olemme jo yhdessä luopuneet konfirmaatiolupauksestamme, papit ja seurakuntalaiset. Piispa, joka hyväksyy tällaisen messun, rikkoo pyhää Raamattua, kirkon oppia, tunnustusta ja järjestystä vastaan.<br /></strong><br />Kirkkomme ehtoolliskäytäntö on saanut viime aikoina huomiota. Kappalainen Halvar Sandellin toimintaa on kiitetty ja kiistetty. Sandell kehotti erästä homoseksuaalisuuden kirkollisen hyväksynnän puolesta puhuvaa kirkon jäsentä pidättäytymään tulemasta ehtooolliselle seuraavana päivänä vietettävässä konfirmaatiokirkossa.<br /><br />Ehtoolliseen liittyy tänä päivänä ristiriitaisia mielleyhtymiä. Konfirmoiduille kirkon aktiivijäsenille se on Herran kohtaamisen paikka, jossa saa jälleen kerran vakuuttua syntien anteeksiantamuksesta. Kirkosta eronneille se on paikka, johon he eivät enää koe itseään tervetulleiksi. Julkisynnissä eläville ehtoolliskutsu on aina kirvelevä kokemus, joka muistuttaa, etteivät asiat ole oikein Jumalan edessä.<br /><br />Monia muitakin kokemistapoja lienee. Miten kirkkomme suhtautuu itse ehtoolliseen? Ovatko kaikki tervetulleita? Porvoon hiippakunnan usea pappi ja maallikkoaktiivi on pyytänyt piispa Bjökstrandilta kannaottoa hänen suhtautumisestaan siihen, että hänen hiippakunnassaan opetetaan homo-, bi- ja transeksuaalisuudesta tavalla, joka ei pidä yhtä Raamatun kanssa. Yhtenä levottomuutta herättävänä asiana ovat olleet kirkkomme niin sanotut sateenkaarimessut, eli ehtoolliskirkot, joihin kutsutaan erityisesti seksuaalisesti eri tavalla orientoituvia kuin valtaväestä. Ajatuksena on, ettei esim. homoseksuaalisuutta harjoittavien tarvitse tuntea suuntautumistaan synniksi, vaan kirkon tukemaksi ja hyväksymäksi.<br /><br />Björkstrandin vastausta jäämme odottamaan. Kirkolla on kuitenkin selkeä ehtoolliskäytäntö.<br /><br />Ehtoollisoikeus syntyy sillä hetkellä, kun lapsi kastetaan. Kaste on ovi seurakuntaan. Ennen rippikouluikää lapsi ei kuitenkaan voi käydä ehtoollisella ilman kirkkoon kuuluvan konfirmoidun vanhemman tai kummin mukanaoloa. Ehtoollispöydässä vanhempi kuiskaa papille, että lapselle voi antaa ehtoollisen. Tämän taustalla on edellytys, että vanhemmat ovat opettaneet lapselle ehtoollisen merkityksestä. Ehtoollisen armonvälineluonteesta johtuen lapsi, joka ei kykene vielä käsittämään ehtoollista tiedollisella tasolla, tai jos hän on esimerkiksi kehitysvammainen, voi kuitenkin osallistua ehtoolliselle vanhempansa kanssa.<br /><br />Lapsen saavutettua konfirmaatioiän hänen oletetaan menevän rippikouluun. Konfirmaatioiän jälkeen, jos rippikoulua ei ole käyty tai jos häntä ei konfirmoitu, hän ei voi enää osallistua ehtoolliselle vanhempiensa luvalla eikä myöskään omalla luvallaan. Hän ei voi alkaa kummiksi, koska tehtävään liittyy myös oikeus vastata kummilapsen kristillisestä kasvatuksesta ja oikeus luvata omalta puoleltaan hänelle ehtoollinen. Lopullisen päätöksen ehtoollisen jakamisesta tekee aina ehtoollisen johtava pastori.<br /><br />Pastorin oikeudet jakaa ehtoollinen ovat rajoitetut. Ehtoollista ei saa jakaa normaalijärjestyksenä kirkosta eronneelle ja/tai konfirmoimattomalle kirkon jäsenelle. Hätätilanteessa evankeliumi ylittää lain. Kansankirkkotilanteessa kontrollointi on lähes mahdotonta, useinkaan pappi ei tunne ehtoolliselle tulevia. Tällöin on hyvä muistaa ehtoollisen armonvälineluonne ja suhtautua ehtoollisella käyviin suurella, jopa hyvin suurella, pastoraalisella myötämielisyydellä.<br /><br />Ehtoollista voi lisäksi jakaa sellaisiin kirkkoihin kuuluville, jotka hyväksyvät kirkkomme ehtoollisopin. Ehtoollisyhteydessä yhteinen oppi on ratkaiseva. Keskuudessamme on myös paljon pakolaisia ja kaukana kotikirkostaan olevia. Heille ehtoollinen tulee mielestäni jakaa sen tähden, että he ovat hädänalaisessa tilassa. Jos he tunnustavat kirkkomme ehtoollisen, heidän on sallittava ottaa vastaan ehtoollinen – Jumala on sydänten tuomari.<br /><br />Edellisen pohjalta voimme nähdä, että kirkkomme järjestyksen mukaan ehtoollisoikeus on rajattu, etupäässä se on varattu kirkon tunnustaville jäsenille. Se ei ole kaikelle kansalle avoin.<br /><br />Porvoon hiippakunnan ehtoollisjupakassa oli kyse siitä, että pappi käytti pastorin virkaan kuuluvaa opetusoikeutta ja kehotti väärässä opissa elävää seurakuntalaista henkilö jäämään pois ehtoolliselta. Oliko hänellä oikeus sanoa näin kirkkomme konfirmoidulle jäsenelle, on tämän kysymyksen kirkko-oikeudellinen ongelma.<br /><br />Konfirmaatiossa ihminen tunnustaa uskonsa julkisesti ja sitoutuu uskossa, elämässä ja tunnustuksessa noudattamaan Raamattuun perustuvaa uskoa, joka on selostettu kirkon Tunnustuskirjoissa. Näin oli tehnyt myös mainittu henkilö. Julkisen uskontunnustuksensa perusteella pastori antoi hänelle itsenäisen oikeuden käydä ehtoollisella (Konfirmaatiolupauksen lisäksi henkilö oli myös antanut pappislupauksen ja vihitty papiksi.).<br /><br />Jos henkilö on todistetusti luopunut konfirmaatiolupuksestaan ja alkanut opettaa väärin tai elämään julkisynnissä, eikä ole kehoituksista huolimatta kääntynyt takaisin kirkon uskon ja kristityn elämän muotoon, on oikeudellisesti epäselvää, voidaanko hänen katsoa täyttävän ehtoolliselle pääsemisen edellytykset.<br /><br />Asian juridinen puoli on pikaisesti lukien selvä: kun on kerran konfirmoitu saa aina ehtoollista, kun vain tulee messuun. Vaikka olisi ateisti, opettaisi väärin, kieltäisi Kristuksen jne. oikeus ehtoolliseen olisi voimassa. Mutta jo luettuasi tuon, huomaat, ettei asia voi olla näin. Konfirmaation ja ehtoollisyhteyden merkitys ei voi tyhjentyä juridiseen kategoriaan.<br /><br />Ja sitä se ei teekään. Porvoon hiippakunnan lehden, Kyrkpressen, päätoimittaja Stig Kankkonen pohti kirjoituksessaan 20.9.2007 ao. kysymyksen ongelmaa. Pohdinnassaan hän tuli tulokseen, jonka suuntaviivat hän löysi jumalanpalveluskäytännöstä. Sen avaimena on kuulustelu ja synninpäästö. Kuulustelu tarkoittaa Kankkosen mukaan kirkkomme liturgisessa kontekstissa sitä, että me tunnustamme syntimme ja saamme synninpäästön.<br /><br />Kankkonen osui aivan oikeaan. Synnintunnustus on osa kirkon elämän kokonaisuutta, jolla on yhteys kirkon jäsenten elämään kirkon jäseninä pyhässä ja arjessa. Arkena tehdyt synnit saa tunnustaa ja ne saadaan anteeksi. Ripillä on yhteys myös konfirmaatiolupaukseen, Raamattuun ja kirkon oppiin tunnustuskirjoissa. Rippiä suorittava pappi on omalta puoleltaan sitoutettu hoitamaan ripittäjän virkaansa Raamattuun ja tunnustukseen perustuen. Hän ei voi antaa synninpäästöä synnistä, jota henkilö ei tunnusta. Tällaisessa tapauksessa hän ei voi myöskään kehottaa henkilöä tulemaan ehtoolliselle.<br /><br />Edellisestä ymmärrämme, että myös julkisessa synnintunnustuksessa on aina mukana kirkon opetuksen, uskon ja elämän koko piiri. Emme ole kirkossa yksin, vaan yhdessä tunnustavan kirkon kanssa. Seurakuntalainen ei tunnusta tai ole tunnustamatta siellä vain niitä syntejään, jotka hän itse tai jopa pappi ajattelee synniksi tai ei-synniksi. Tunnustukseen osallistuva tunnustaa joka tapauksessa Raamatun ja kirkon uskon mukaisesti, muuta hän ei voi tehdäkään osallistuessaan yhteiseen messuun. Kirkkojärjestys on siten kirjoitettu, että hänen oletetaan näin tekevän. Jo ylittäessään kynnyksen hän ilmaisee messun toimittaville papeille, että hän haluaa tunnustautua siihen uskoon ja elämään, jota pyhä kirja opettaa.<br /><br />Konfirmoitu seurakuntalainen herää siis joka sunnuntaiaamu konfirmaatiolupauksessaan. Jos hän tulee messuun hänen edellytetään tunnustavan synnit Raamatun mukaisesti ja kun hän näin tekee yhteisessä tai yksityisessä ripissä, hänen tulee päästä ehtoolliselle, sillä se lupa hänelle on annettu.<br /><br />Takaisin sateenkaarimessuihin. Niiden ongelma on se, ettei niitä järjestetä siten, että konfirmaatiolupus voitaisiin pitää ja synnit tunnustaa, kun tilaisuuden rakenne on se, että olemme jo yhdessä luopuneet konfirmaatiolupauksestamme, papit ja seurakuntalaiset. Piispa, joka hyväksyy tällaisen messun, rikkoo pyhää Raamattua, kirkon oppia, tunnustusta ja järjestystä vastaan.<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-4181731717665878500?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-20474265634897345762007-09-19T10:35:00.000+03:002007-09-19T10:47:19.358+03:00©Alueviesti 11.09.2007<br />Vammalan seurakunnan pastori Markus Malmivaara ei muuttanut kantaansa naispappeuteen palattuaan syyskesästä työhänsä hoitovapaalta. Hän kieltäytyy edelleen toimittamasta jumalanpalvelusta naispuolisen papin kanssa, eikä aio muuttaa kantaansa, koska näkee että naispappeuden perässä kirkkoon marssiin monia muita asioita. Hän sanoo, että siitä huolimatta että joutusi kurinpitotoimien kohteeksi, hänestä tärkeintä on, että nyt käytävän naispappeutta koskevan keskustelun yhteydessä nähdään, että kirkon ovella odottavat paljon suuremmat kysymykset, joiden myötä "uusi kristillinen usko" saattaa rantautua maahamme.<br />Markus Malmivaara, 32, on seitsemättä polvea Malmberg-Malmivaaran pappissukua. Tunnetuin maamme kirkkohistoriassa täsä ketjussa on ollut Nils Gustaf Malmerg, jonka isä oli jo pappi. Markus malmivaaran isä on punkalaitumen kirkkoherra Klaus Malmivaara. Malmivaaralaisuudesta on puhuttu lähinnä Nils Gustavin pojan Wilhelmin ja tämän pojan Väinön myötä. Markus Malmivaaran hengellinen koti on herännäisyys. - Se ei ole jakaantunut erilaisiin liikkeisiin, mutta sen sisällä on erilaisia vivahteita. Sen "kantaisät" ovat olleet Paavo Ruotsalainen, Nils Gustav Malmberg ja Jonas Lagus. Tämä kolmikko yhdisti 1800-luvulla Pohjanmaan ja Savon herätysliikkeet. Herännäisyyden ydinsanoma on se, että ihminen on maan tomua ja Jumala hallitsee kaiken.Markus Malmivaara on julkisesti ilmoittanut ja myös sen käytännössä osoittanut, ettei hänestä naisen pappisviralle löydy Raamatusta perusteita. Malmivaara sanookin, että kokonaisuudessaan nyt käytävässä keskustelussa ja siihen liittyvistä mahdollisista kurinpitoimista huolimatta kyseessä on nyt laajempi kirkon sisällä käytävä prosessi. - Olemme kuin vedenjakajalla, sanoo Malmivaara. - Koen niin, että pohjimmiltaan kyse on siitä, haluammeko me säilyttää kirkon ikiaikaisen perinnön, jonka olemme menneiltä sukupolvilta saaneet. Kyse on siitä, minkä merkityksen annamme Jumalan sanalle ja lopulta hänen valmistamalleen pelastukselle.Ottaessaan selkeän kannan, ei vain ajatuksissa tai sanoissa vaan myös teoissa, Markus Malmivaara on ilmoittautunut siihen joukkoon, johon julkisuudessa liitetään Oulun seurakunnan kappalainen Vesa Pöyhtäri ja Vammaan seurakunnan kappalainen Jari Rankinen. Pöyhtärin asia on käsitelty pitemmälle Oulun tuomiokapitulissa, Rankisen odottaa ratkaisuaan Turun arkkihiippakunnan tuomiokapitulissa. Rankisen osalta ratkaisu saattaa siirtyä muutamalla kuukaudella, sillä hän on puolen vuoden mittaisella virkavapaalla.- En ajattele asiaa lopputuloksesta käsin eli siitä, mitä mahdollisesti on edessä, sanoo Malmivaara kurinpitomenettelyn vielä avoimesta lopputuloksesta. - Elän päivän kerrallaan ja teen työtäni kuin ennenkin."<br /><br />Loput kirjoituksesta löydät http:/<a href="http://www.kopteri.net/">www.kopteri.net</a>.<br /><br />On hienoa, että meitä, jotka luemme Raamattua yhteisen kristikunnan tavalla, on jokaisessa herätysliikkeessä. Se vain osoittaa sen, että Jumalan sana puhuu samaa ja ohjaa samaan suuntaan, jos vain tahdomme olla sille kuuliaiset. Jaan Markuksen käsityksen siitä, että naispappeuskysymyksen takana on paljon suuremppiekin kysymyksiä. Minusta näyttää siltä, että ns. vanhauskoiset halutaan siivotä pois kirkosta, että kirkkoa päästään tosi toimella maallistamaan ja kampeamaan Jumalan sanan osoittamalta väylältä. Se väylä vie kuitenkin taivaaseen, vaikka "harvat sen löytävät". Soisin, että moni sen löytäisi, ja siksi tahdon yhdessä rintamassa Markuksen, Jarin , Ari Norron ja monien monien muiden kanssa jatkaa rakkaassa kirkossamme paimenviran hoitamista.<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-2047426563489734576?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-40978573083749046662007-09-09T22:10:00.000+03:002007-09-09T23:13:13.601+03:00Oulun hiippakunta lienee Kuopion hiippakunnan kanssa niitä hiippakuntia, joihin pappispula tulee koskemaan rankimmin. Enää ei kysellä tuleeko pula, vaan pohdinta on siitä, milloin ja minkälaisena se tulee.<br /><br />Oulun hiippakunnassa pula on ollut totta jo joitakin vuosia. Jumalanpalveluksia jää yhä enemmän pitämättä pappispulan tähden. Kanttoreista on ollut pulaa jo ties kuinka kauan, mutta sen pulan syyt ovat toisaalla, ehkäpä lähinnä palkkauksessa. Kaupungit selviävät paremmin kuin maaseutu, kaupunkiin on aina tulijoita. Mutta olen kuullut uutisia, että jo hiippakunnan alueen kaupungissakin olisi jäänyt messuja pitämättä tästä syystä.<br /><br />Ongelmaa pyritään ratkaisemaan monella tavalla. Kehnoin tapa ja samalla omaa oksan sahaamista on kätkeä ongelma. Seurakuntien luottamuselinten olisi saatava kaikki tarpeellinen tieto asioiden tilasta kaikessa paljastavuudessaan. Kuinka muuten he voivat toimia vastuullisina luottamushenkilöinä? Eikö heistä tule vain virkamiesten juoksuttamia kumileimasimia?<br /><br />Pyrkimys pappiskoulutuksen saamiseksi Ouluun oli tarpeellinen yritys, vaikka se ei sellaisenaan toteutunutkaan. Toteutuessaan se olisi auttanut pohjoista hiippakuntaa vaikeimman yli. Ehkä asia vielä kaivetaan esiin ja siitä tulee hetkellinen apu.<br /><br />Varsinainen ongelma on kuitenkin nähdäkseni siinä, ettei kirkon sanoma enää tavoita sitä ikäluokkaa, josta uusia pappeja olisi mahdollista rekrytoida. Maallistuminen on yksinkertaisesti päässyt JO liian pitkälle. Satsaaminen tiloihin (joita tietysti tarvitaan, mutta rajansa kaikella) työntekijömäärän sijasta on valtiokirkolliseen ideaan nojaava ratkaisu. Ajatellaan, että vaikuttavat rakennukset saavat ihmiset pysymään kirkon julistamassa sanomassa tai ainakin sen liepeillä. "Valtiokirkollisuuden" sijasta lähtökohdaksi olisi otettava ihminen itse, laumaisuus. Meidät on luotu laumaeläimeksi, me opimme toisiltamme, me saamme vaikutteita toisiltamme, me uskomme sen, mitä joku toinen meille sanoo (lähes aina), me käymme siellä missä muutkin käyvät jne. Tästä lähtökohdasta seuraisi, että kirkon tulisi lisätä työntekijäkaartiaan voimakkaasti, ainakin niin paljon, että henkilökohtainen kohtaaminen tulisi mahdolliseksi. Nykyinen 2500-3000 seurakuntalaista per pappi on lähinnä surkuhupaista seurakunnan työn päämäärän ja sanoman kannalta. Tulkitsen tuon lukumäärän siten, ettei kirkko ole edes kiinnostunut seurakuntalaisistaan. Seurakunta on kirkolle nimetön massa ilman kasvoja.<br /><br />Raamatun mukaan seurakunta on joukko uskovia, jotka paimenviran kanssa yhdessä pitävät huolta toinen toisistaan. Tällaisella näyllä olisi kirkkoon tulossa pappeja, sen tiedän. Mutta heitä ei tänne haluta. Tilalle halutaan virkamiespappeja ilman omaatuntoa. Torjutaanko siinä samalla Kristus omasta kirkostaan, jälleen kerran.<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-4097857308374904666?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-63907724641941264542007-08-26T22:41:00.000+03:002007-08-30T23:01:13.125+03:00<span style="font-size:130%;"><span style="font-size:100%;">Tunnustus kirkon oikeutena<br />Järjestys, niin tärkeä kuin se kirkolle onkin, on aina toissi&shy;jainen. Oikeus on aina järjestys. Mutta järjestys ei aina ole oikeus. Järjestyksen on heijastettava ja palveltava tunnus&shy;tusta. Samalla tavalla kuin lain täytyy olla pelastuksen asiassa alisteinen evankeliumilIe, kirjoittaa Arto Seppänen. </span></span><br /><span style="font-size:130%;"><span style="font-size:100%;"><br />Tunnustus on luterilaiselle kir&shy;kolle luovuttamaton asia. Sitä se on ollut aina kristilliselle kir&shy;kolle. "Älä siirrä vanhaa raja&shy;pyykkiä, jonka esi-isäsi ovat pai&shy;kalleen panneet." (Snl. 22:28).<br />Tämän sanan kohdan van&shy;han kirkon opettajat liittivät oi&shy;kean opin säilyttämiseen. Tämä rajalinja on määritelty myös Augsburgin Tunnustuksessa seuraavasti: "Tässä ovat esitetty&shy;nä oppimme pääpiirteet - siinä ei ole mitään, mikä on ristirii&shy;dassa Raamatun, katolisen kir&shy;kon tai Roomankaan kirkon kanssa." Edellä sanottu periaate pätee myös kirkko:oikeuteen. Siksi kirkkolain alussa on tunnustus&shy;pykälä. Siinä kirkko sitoutuu Raamattuun, kolmeen vanhan kirkon tunnustukseen ja luteri&shy;laiseen tunnustukseen. Kirkon oikeuden on oltava samassa lin&shy;jassa.<br />"Suomen evankelis-luterilai&shy;nen kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka perustuu Ju&shy;malan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden testamentin profee&shy;tallisiin ja apostolisiin kirjoi&shy;hin, ja joka on ilmaistu kolmes&shy;sa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä muuttamatto&shy;massa Augsburgin tunnustuk&shy;sessa, ja muissa luterilaisen kir&shy;kon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa.<br />Kirkko pitää korkeimpana oh&shy;jeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioi&shy;tava Jumalan pyhän sanan mu&shy;kaan." (KJ 1:1§) </span></span><br /><span style="font-size:130%;"><span style="font-size:100%;"><br />Tunnustuspykälä on kirkko-oikeuden etumerkki.<br />Tunnustuspykälää voisi verrata sävellyksen etumerkkiin. Se määrittää yksittäisten sävelten tehtävän (esim. perussävelen paikan) ja sävelten keskinäiset suhteet. Etumerkin huomiotta jättäminen tai sen korvaaminen jollakin muulla satunnaisella tekee muuten niin tutun melo&shy;dian vääräksi, jopa täysin tun&shy;nistamattomaksi.<br />Kirkkolaissa tunnustuspykä&shy;lä ,määrittää yksittäisten pykä&shy;lien sisältää, käsitteitä ja niiden keslanäisiä suhteita. Siksi kirk&shy;kolainsäädäntöä tulee lukea tunnustuspykälän valossa. Sii&shy;hen velvoittavat myös kirkko&shy;lain esityöt. Hallituksen esitys kirkkolaiksi sisältää nimittäin oikeusperiaatteita, jotka nouse&shy;vat tunnustuspykälästä. Suo&shy;raan laista ja sen esitäistä nou&shy;sevilla oikeusperiaatteilla ja nii&shy;den huomioonottamisella on ratkaiseva merkitys oikeuden toteutumisen kannalta. Tällöin ne ovat oikeuslähteitä, joihin oikeudellisen ratkaisun on pe&shy;rustuttava.<br />Tällaisia laista ja hallituksen esityksestä nousevia periaattei&shy;ta ovat raamattuperiaate (sola scriptura, eli yksin Raamattu &shy;periaate), tunnustuksellisuu&shy;den periaate ja vanhan kirkon tunnustuksiin sitoutumisen pe&shy;riaate. Jos näitä periaatteita ei kirkkolain tulkinnassa nouda&shy;teta, mennään harhaan. Samoin käy, jos käytettävät oikeusperi&shy;aatteet haetaan muusta lainsäädännöstä. Tällöin voidaan sa&shy;noa, että meillä on kirkkolaki, mutta ei kirkko-oikeutta. Oi&shy;keus ei toteudu.<br />Oikeusteoreetikko Hannu Tolosen mukaan: "Ratkaisu jo&shy;ka ei perustu oikeuslähteisiin, ei ole oikeudellinen ratkaisu. Sen sijaan se on näytelmä, po&shy;liittinen ratkaisu tai muu so&shy;siaalinen toiminta." </span></span><br /><span style="font-size:130%;"><span style="font-size:100%;"><br />Järjestys vai tunnustus<br />Edellä on jo puhuttu tunnus&shy;tuspykälästä sävellyksen etumerkkinä. Jokin kirkkolain py&shy;kälä näyttää aivan toiselta, kun se luetaan tunnustuspykälän valossa. Otan yhden esimerkin. Kirkkojärjestys 2: 9§ määrää, et&shy;tä jos ehtoollista vietetään muualla kuin kirkossa, siihen on oltava tuomiokapitulin lu&shy;pa. Tilapäisesti luvan voi antaa myös kirkkoherra. Äkkilukemalta säädös näyttää koskevan ensisijaisesti hyvää järjestystä.<br />Tarvitaanko hyvän järjestyk&shy;sen ylläpitämiseen piispaa tai kirkkoherraa? Mikä on se yhtei&shy;nen nimittäjä tässä tapauksessa piispan ja kirkkoherran välillä? Tarkasteltaessa kirkkolainsää&shy;däntöä lähemmin huomataan, että yhdistävä tekijä on tunnus&shy;tuksellisuuden· valvominen. Piispa tekee sen korkeimmalla tasolla, mutta sama vastuu on kirkkoherralla oman seurakun&shy;tansa alueella tapahtuvaan toi&shy;mintaan.<br />Kun säädöstä luetaan tun&shy;nustuspykälän valossa, kysymys ei olekaan vain hyvästä järjes&shy;tyksestä. Säädöksen tarkoitus ( oikeustieteen ratio legis) on turvata tunnustuksenmukaisen messun toimittaminen ja estää tunnustuksenvastainen ehtool&shy;liskäytäntö.<br />Järjestys, niin tärkeä kuin se kirkolle on1cin, on aina toissijai&shy;nen. Oikeus on aina järjestys. Mutta järjestys ei aina ole oi&shy;keus. Järjestyksen on heijastet&shy;tava ja palveltava tunnustusta. Samalla tavalla kuin lain täytyy olla pelastuksen asiassa alistei&shy;nen evankeliumille.<br />Onko pappi virkamies vai paimen?<br />Toinen esimerkki koskee papin virkaa. Tunnustuksesta irrotet&shy;tuna papin virkaa koskevat säädökset voivat näyttää ole&shy;van puhtaasti virkamiesoikeut&shy;ta. Tunnustuksen valossa luet&shy;tuna on kuitenkin kyseessä paimenen ja Jumalan sanan palvelijan virka.<br />Näiden kohtien lukeminen virkamieslainsäädännön sil&shy;mälasein johtaa väärään tul&shy;kintaan. Katsoihan Turun hal&shy;linto-oikeus jokin aika sitten, että pappi jumalanpalvelusta toimittaessaan ei harjoita us&shy;kontoaan, vaan on virkamies. Ei kai kirkkolaki tarkoita sitä, että "leipäpappi" on kirkon papinviran ihanne? </span></span><br /><span style="font-size:130%;"><span style="font-size:100%;"><br />Kirkolla on oikeus tunnustukseensa<br />Kirkolla on oikeus tunnustuk&shy;seensa. Se on kirkon perustus&shy;laillinen oikeus (PeL 76§) ja vie&shy;lä enemmän: se on kirkon ju&shy;malallinen oikeus. Tunnustus&shy;pykälän tähden kirkon oikea oi&shy;keus nousee ja kasvaa tunnus&shy;tuksesta.<br />1900-luvun merkittävimpiin kuuluva protestanttinen syste&shy;maatikko, tanskalainen Regin Prenter näkee, että evankelisen kirkko-oikeuden, ollakseen to&shy;dellista kirkko-oikeutta eikä la&shy;vastettua kirkko-oikeudetto&shy;muutta, on perustuttava Raa&shy;mattuun ja kirkon tunnustuk&shy;seen. Miten meillä Suomen evankelis-luterilaisessa kirkos&shy;sa?<br /><br />ARTO SEPPÄNEN<br />Kirjoittaja on Utsjoen kirkkoherra ja teologian tohtori </span></span><br /></span>Kirjoitus on julkaistu Sanansaattajassa 23.8.2007</span><div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-6390772464194126454?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-77517998087127786442007-08-23T00:46:00.000+03:002007-08-24T12:31:57.118+03:00Tunnustuksellisena luterilaisena pappina nykykirkossa<br /><br /><br />1. Kirkon tunnustuksellinen tilanne<br />Elämme hektisessä ajassa. Maailma ympärillämme muuttuu ehkä nopeammassa temmossa kuin koskaan aikaisemmin. Tiedon kulku on nopeuttanut eri ideologioiden ja uskontojen esiinmarssia, kun yksi on tullut, seuraava jo kolkuttelee ovella.<br /><br />Kirkollisessa elämässä olemme samassa temmossa. Saamme reaaliajassa napin painalluksella tietoa toisten kirkkojen ratkaisuista eri kysymyksissä, tiedämme niiden kiistoista ja menestyksistä, yhteys toimii päätteeltä päättelle, pastorilta pastorille, komiteoiden päätökset ovat luettavissa nettisivuistoilla ja tulkitsemme asioita ilman lehdistön suodatusta.<br /><br />Yksi on kuitenkin pysynyt vapaana muutoksilta – kirkkomme tunnustus. Minut kastettiin Rovaniemen seurakunnassa keväällä 1964. Tänä päivänä kirkollamme on täsmälleen sama tunnustus ja oppi kuin silloinkin. Minut vihittiin pappisvirkaan Oulun tuomikirkossa toinen kesäkuuta 1992. Saman päivänä annoin myös pappisvalan tuomiokapitulissa. Tänä päivänä minun edellytetään pysyvän täsmälleen samassa tunnustuksessa, samoin kuin kaikkien uusienkin pappien. Kuinka niin? Eivätkö Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta ja Porvoon sopimus nimenomaan muuttaneetkaan oppiperustaamme? Eivät muuttaneet. Ne eivät ole edes Tunnustuskirjojemme tulkintaa. Niiden kategoria on ekumeeninen asiakirja. Se on totta, kuten eilen kuulimme Anssi Simojoen alustuksessa, että niiden pohjalta tehdään kirkkoa ja seurakuntaelämää koskevia päätöksiä ja annetaan opetusta, joka perustuu enemmän niihin kuin tunnustukseemme. Siitä huolimatta, ne eivät ole meidän oppiperustaamme.<br /><br />2. Hyökkäys Kirkon pappisvirkaa ja viran tehtäviä kohtaan<br />Naispappeuden perustanut kirkolliskokouksen päätös tehtiin vuonna 1986. Samaan päätökseen liitettiin ponsi, jolla annettiin kotipaikkaoikeus myös viran avaamiseen naisille torjuvasti suhtautuville. Ensimmäiset naispapit vihittiin 1988. Pappien ammattiliitto julkaisi pian ajo-ohjeet, jotka perustuivat väistämisvelvollisuudelle, tai toisin sanoen väistämisoikeudelle. Väistämiskäytäntö hyväksyttiin kirkon tavaksi hoitaa kiistan synnyttämä ongelma. Väistämiskäytäntö on säilynyt kirkossamme yli kaksikymmentä vuotta.<br /><br />Piispainkokous syksyllä 2006 tähtäsi väistämiskäytännön lopettamiseen. Kokouksen tarkoitus oli lopettaa kirkosta väli-aika ja siirtyä normaaliin kirkolliseen elämään, jossa kaikki kirkontyöntekijät tunnustaisivat toistensa virat ja oikeudet. Kokous otti menetelmäksi lähestyä ongelmaa siviililain kautta. Se ei voinut käsitellä asiaa tunnustuksellisena kysymyksenä, koska naispappeutta ei oltu hyväksytty opillisena asiana. Kirkolliskokouksen päätös ohjasi tähän.<br />Piispainkokouksen päätös ei sen itsensäkään mielestä ole muuta kuin selonteko asiasta. Se on siis yhden kirkollisen elimen mielipide. Juridista päätäntävaltaa tämäntasoisiin muutoksiin ei piispainkokouksella ymmärtääkseni ole, sen päätäntävalta on tarkoin rajattu. Kuten olen aikaisemmin sanonut, kirkolliskokous tämän kiistan aloitti, kirkolliskokouksen on se ratkaistava. Ei ole reilua, että ongelmapallo heitetään alaspäin komiteoihin ja seurakuntiin, jossa se vain riitauttaa niiden toimintaa.<br /><br />Nyt olemme tilanteessa, jossa maalliset tuomioistuimet joutuvat ratkaisemaan ongelman perustuslain kautta. Niiden on otettava huomioon myös kirkkolaki ja sen erityisolemus uskonnollisena lakina ja kirkko-oikeutena, koska kirkkolaki on osa eduskunnan hyväksymää lainsäädäntöä. Kirkkolain ensimmäinen pykälän mainitsemat Raamattu ja luterilainen tunnustus on perustuslain tähden katsottava kirkkolain avaimeksi ja oikeudelliseen ratkaisuun tähtäävässä harkinnassa oikeuslähteeksi.<br /><br />Perustuslakimme ja tasa-arvolakimme kirkkomomentin tähden tunnustuksellisen papin oikeudet ja mahdollisuudet tehdä työtä ja kasvattaa seuraavakin sukupolvi samassa Herran sanassa ja nuhteessa kuten aikaisemminkin ovat hyvät – ainakin periaatteessa. Piispainkokous on riitauttanut perustuslain tulkinnan kirkollisessa kiistassa, sillä kokouksen päätös on otettu ja se on julkaistu ikään kuin kirkkoherroja ja esimiehiä velvoittavana asiana. Tästä seuraa, että törmäys on väistämätön ja uskon myös että se on näin myös suunniteltu.<br /><br />Oikeus uskoa, elää ja tunnustaa on tällä hetkellä siis kysymysmerkin takana. Maallinen oikeus ei ole vielä ottanut ennakkopäätöstä asiaan, mutta prosessit ovat liikeellä eri tahoilla. Korkeimman hallinto-oikeuden ennakkopäätöskanta tulee ratkaisemaan sen, saako kirkossa vielä pappina tunnustaa kirkkolain ensimmäisen pykälän mukaista uskoa vai ei. Jos oikeus hyväksyy piispainkokouksen tulkinnan olisi johdonmukaista, että kirkko poistaisi tunnustuspykälän raamattuperiaatteen tai liittäisi naispappeuden oppiperustaansa.<br /><br />Väistämisoikeuden säilymisen/häviämisen ohella on meneillään toinenkin keskeinen kiista. Kirkkomme on vähitellen kriminalisoimassa Jumalan sanan vapaan julistamisen. Piispainkokouksen sana ei näytä painavan enää mitään. Piispainkokoushan sanoi, monen muun ohella, ettei naispappeuden torjuminen ole Raamattua vastaan, siis harhaoppi. Oulun hallinto-oikeus on pitänyt voimassa Oulun tuomiokapitulin päätöksen, jolla se on tuominnut allekirjoittaneen vanhemman virkateologian mukaisesta mielipiteestä kirjalliseen varoitukseen. Lehtihaastattelussa sanoin, että "jos jumalanpalveluksessa on naispapin nimi, on suositeltavaa, ettei mene toimitukseen, koska tältä toimitukselta puuttuvat Raamatun jumalanpalvelukselle osoittamat merkit". Olen suunnitellut valittamista korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Annan tämän kaikille rukousaiheeksi. Kyse on lopulta raamattuperiaatteesta: jos Raamatun mukaista opetusta ei saa enää antaa rankaisematta, kirkko on faktisesti siirtynyt tunnustuspykälän tulkinnassa uuteen vaiheeseen. Voimme perustellusti kysyä, miten kirkko voi enää sanoa, että se ”pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.”? Kuinka voi tutkia ja arvioida, eli arvostella kuten sana tulee lukea, jos kirkko rankaisee sellaisestakin opetuksesta, joka ei ole vastoin Raamattua, ei ole vastoin kirkon oppia, on kirkon aikaisemman uskontulkinnan mukainen ja on piispainkokouksen selonteossakin hyväksytty ei-harhaopiksi? Herää kysymys, valmistautuuko kirkko itse asiassa tämän riidan varjossa luopumaan kirkkolain ensimmäisen pykälän raamattuperiaatteesta? Silloinhan kirkon kiistat olisi kerralla pyyhkäisty pois. Enää ei voisi oikeudellisesti vedota kirkon omaan oikeuslähteeseen eli pyhään Raamattuun.<br /><br />3. Kirkon hallinto<br />Tunnustuksellisena pappina tämän päivän kirkossa papin keskustelukumppani hyvin usein on kirkollinen hallinto. Itse olen mukana hiippakuntahallinnossa hiippakuntavaltuutettuna, ja siinä ominaisuudessa saan keskustella sisältäpäin hiippakunnan toimivan johdon, tuomiokapitulin ja piispan, kanssa. Kun valmistuin hiippakuntavaltuuston ensimmäiseen kokoukseen mietin, minkälaisen linjan otan pappina hallintotyöskentelyssä. Pohdinnassani tulin siihen tulokseen, etten voi valtuutettuna olla jotakin muuta, kuin mitä olen teologina ja seurakunnassa. Edustan samaa teologiaa ja käytäntöä kaikissa yhteyksissä. Hallinnollisessa työskentelyssä ei ole saarnatuolia, josta voi tuoda esiin Herran sanan, valtuustossa ”saarnatuolini” ovat kahvikeskustelut, kokouspuheenvuoroni, äänestykseni, ja lopulta myös liittymiseni tai irtautumiseni päätöksistä. Koin tärkeäksi sen, että irrottaudun sellaisista päätöksistä, jotka eivät edistä apostolista uskoa kirkossamme. Ainoa tapa irrottautua on jättää eriävä mielipide. Ja niitä onkin sitten vuosien mittaa tullut muutamiakin. Esimerkiksi hyväksyessämme tuomiokapitulin toimintakertomusta olen joka kerta jättänyt sen hyväksymättä, sillä katson, ettei piispa Salmen johtama tuomiokapituli ole tukenut työssään kirkon hyväksymän vanhemman virkateologian säilymistä hiippakunnan seurakunnissa. Pikemminkin päin vastoin. Yhtenä todisteena olen käyttänyt sitä, että Salmi, de facto, kieltäytyy vihkimästä kirkon vanhemman teologia edustajia papeiksi. Sellaista en voi tunnustuksellisena pappina hyväksyä.<br /><br />Eriävä mielipide toimintasuunnitelmaan 2006 - 2008.<br />...<em>Uskonnonvapauslain tähden hiippakunnan on huolehdittava yhdyskuntansa jäsenten turvallisuudesta yhdyskunnan tilaisuuksissa. Kirkon jäsenillä on oikeus saada uskonnolliselta yhdyskunnaltaan sen uskon mukaista palvelua ja opetusta, kuin yhdyskunnan virallisissa päätöksissä on luvattu antaa. Koska Suomen evankelisluterilainen kirkko antaa itsestään monimerkityksisen kuvan paitsi sitoutumalla uskonharjoituksessaan Raamattuun ja tunnustuskirjoihin, sitoutumalla myös omiin päätöksiinsä, jotka ovat Jumalan sanan opetuksen vastaisia, koskevat uskonnonvapauslain oikeudet myös niitä kirkon jäseniä, jotka eivät voi hyväksyä kirkon virkaratkaisua vuodelta 1986 Raamattuun, luterilaiseen tunnustukseen ja kirkon omaan 2000-vuotiseen käytäntöön perustuen. Siten kirkon aikaisemman virkaratkaisun kannattajilla on oikeus uskonnonvapauslakiin perustuen saada uskonnolliselta yhdyskunnaltaan omantuntonsa mukaista opetusta ja palvelua. Hiippakunta on velvoitettu järjestämään ulkonaiset puitteensa siten, että sen piirissä voi elää ja opettaa seuraavatkin sukupolvet Raamatun mukaisesti...</em><br /><br /><br />Alustukseni lopuksi haluaisin lukea kappaleen Raamattua Apostolien teoista Paavalin kiinniottamisesta. Kukin voi sijoittaa itsesä kertomuksen rooleihin valintansa mukaan.<br />”<em>Tähän asti juutalaiset olivat kuunnelleet Paavalia, mutta nyt he alkoivat huutaa: "Pois elävien joukosta! Tuollainen ei saa elää!" He huusivat huutamistaan, raastoivat vaatteitaan ja heittelivät hiekkaa ilmaan. Silloin komentaja käski viedä Paavalin kasarmiin. Hän käski ruoskia Paavalia ja kuulustella häntä, jotta saisi selville, miksi juutalaiset niin raivokkaasti hyökkäsivät häntä vastaan.<br />Mutta kun miehet olivat sitoneet Paavalin ruoskittavaksi, tämä sanoi vieressä seisovalle sadanpäällikölle: "Onko teillä oikeus ruoskia Rooman kansalaista, vieläpä tutkimatta ja tuomitsematta?" Tämän kuultuaan sadanpäällikkö meni komentajan luo, ilmoitti asiasta ja sanoi: "Mitä olet tekemässä? Se mies on Rooman kansalainen.</em>"<br />Ap. t. 22.<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-7751799808712778644?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-52776395762815568122007-08-05T21:10:00.000+03:002007-08-05T22:06:14.274+03:00Karjasillan seurakunta kutsui minut<br /><br />Kirkkoherra Juhani Lavanko vastaa kirjoituksessaan Rauhan Tervehdyksessä (2.8.2007)Pekka Lahdenperän kirjoitukseen Karjasillan seurakunnan kirkkoriidasta. Lavangon kirjoituksen historiakatsaukseen palaan myöhemmin. Tässä vaiheessa totean vain, että argumentaatioketju oli lähes pelkästään kirkkososiologinen.<br /><br />Kirjoituksessaan Lavanko sanoo minulla olleen tai olevan "vain kaksi" ja "vain kolme" vuoroa naispapin kanssa tiettyinä ajanjaksoina. Omalta kannaltani tarkasteltuna tällä ei ole mitään merkitystä. Vaikka kertoja olisi "vain yksi" koko loppuelämälläni, se yksikin olisi liikaa. Siihen suostumalla tunnustaisin uuden järjestyksen pappisviran oikeaksi raamatulliseksi pappisviraksi. Sen jälkeen minun olisi hyväksyttävä naispapit "aina ja kaikkialla" (ellen tekisi lankeemuksestani parannusta). Yhdenkin kerran jälkeen "vastustamiseni" oli vain sosiologista änkyröintiä ja muutosvastarintaa, ilman teologista perustusta. Mutta nyt perustan ja perustamme toimintamme teologiaan, en aioastaan omaani, vaan myös kirkon hyväksymään raamatuntulkintaan, joka tänäkin päivänä on ylivoimaisesti yleisin maailmassa. Raamatun tähden en voi mennä jumalanpalvelukseen naispapin kanssa, sillä jo vain menemällä tunnustaisin.<br /><br />On nimittäin vastarintaa, joka perustuu vain ajallisiin syihin, persoonallisuuden rakenteeseen, ulkonaisiin tapoihin, muutosahdistukseen, tai vaikkapa vain "pohojalaisuuteen". Sellainen perusta vastustamiselle ei ole oikein. Mutta kun vastarinnalla on perustus Raamatussa ja sen mukaisessa käytännössä, ja se on hyväksytty <em>semper et ad omnibus</em>, aina ja kaikkialla, täytyy tavan tai käytännön muuttamiseen olla sellaiset perustelut, jotka nousevat selkeästä Jumalan sanasta ja ovat nimenomaan vastaansanomattomat raamatullisesti. Juupas-eipäs väittelyitä ei sellaisissa yhteyksissä käydä, ja ulkopuolisten tahojen "poliittinen" painostus on poissuljettava.<br /><br />Naispappeuskysymyksessä sellaisia todistuksia ei ole esitetty, jotka Raamatun itsensä perustalta ohjaisivat koko kristikunnan uuteen suuntaan. Naispappeus on Raamatussa torjuttu useaan kertaan, sille asiantilalle emme voi mitään vaikka kuinka jupisisimme ja pitämisimme lukuisia seminaareja. Kristikunta on apostoleista asti pitäytynyt yhtenäisesti miesten hoitamaan pappisvirkaan, harhaoppien piirissä sen sijaan naispappeja esiintyi, mutta se onkin harhaoppien piirissä. Oikeat kristityt eivät ole koskaan järjestelmällisesti käyneet niiden kanssa vetämään yhteistä iestä. Naisten pappeus oli varhaiskirkossa tuttu ajatus, mutta oikein tunnustavien kristittyjen keskuudessa käytäntö oli kielletty.<br /><br />Kirkkoherra Lavanko ei tuo missään esiin tilannetta, jossa minut kutsuttiin Karjasillan seurakuntaan. Kutsuja ei ollut yhtään vähempi kuin Kristuksen kirkko, jota edusti seurakuntaneuvosto. Tämä on täysin tunnustuskirjojemme mukaista. Suomen evl kirkolla täytyy olla vahva taustavoima, että se voi turhentaa yhdeltäkään vanhauskoiselta papilta tämän kutsun. Jos seurakunnan kutsu turhennetaan epäraamatullisilla perusteilla tai virka viedään vääryydellä ja hallinnollisilla peleillä, kutsu jatkuu vain, se ei lakkaa. Vääryys ei voi ottaa sitä, minkä Kristuksen kirkko on antanut.<br /><br />Karjasillan seurakunta kutsui minut, todistetusti, Karjasillalle nimenomaan kirkon vanhauskoiseen teologiaan sitoutuneena hoitamaan paimenvirkaa keskuudessaan. Ilman juridisia krumeluureja, minusta esimieheni Lavangon toiminta näyttää siltä, että hän on ottanut tehtäväkseen estää minua toimittamasta paimenvirkaani seurakunnassani sellaisena, kuin sen kutsumuksessani seurakuntaneuvostossa esitin. Se usko on kirkkomme tunnustama. Sellaisena, kirkon uskoa ja siten myös virkateologiaa tunnustavana minut asetettiin paimenvirkaan tähän seurakuntaan vuonna 1999, aikaa ennen Lavankoa. Lavangon pyrkimys ei koske ainoastaan minuun, vaan myös seurakuntaneuvostoon, seurakuntaan kutsun antajana, ja jokaiseen rukoilevaan kristittyyn.<br /><br />Pidän kummallisena, jos raamatullisen ja kirkonkin hyväksymän uskon noudattaminen ja siinä turvallisesti kasvaminen estetään Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnissa, missä tahansa seurakunnassa ja kuinka vähäiseltä seurakuntalaiselta tahansa. Todella kummallisena pidän. Jopa syntinä.<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-5277639576281556812?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-90345146693241562662007-07-30T18:20:00.000+03:002007-07-31T20:14:32.754+03:00Meillä lasten vanhemmilla on suuri huoli: miten kasvattaa lapsensa Jeesuksen Kristuksen seuraajana Raamatun mukaisessa uskossa, kun aikamme nuorisokulttuuri ei tue kristillistä kasvatusta? Tarvitsemme tukea. Yksikään vanhempi ei ole niin voimakas, että voisi omilla voimillaan kuljettaa lapsensa iankaikkiseen elämään vievää tietä.<br /><br /><br />Onneksi on herätysliikkeet. Herätysliikkeiden piirissä tulee joukko tuttavia ja samalla tavoin ajattelevia, joilla on sama päämäärä, saada kulkea Hyvän Paimenen jäljissä. TYöntekojöiden vaihtuvuus ei ole niin suuri ja uudetkin työntekijät ovat yleensä enemmän ja vähemmän tuttuja seuroista yms. tilaisuuksista. Perheet ja suvutkin tunnetaan.<br /><br />Alkukirkollinen seurakuntatoiminta perustui perhepiireihin. Kolmeensataan vuoteen ei oikeastaan ollut kirkkorakennuksia, oli ainoastaan sen ja sen kristityn koti, jossa seurakunta viettiä ehtoollisjumalanpalvelusta, sitä, jonka Jeesus asetti viimeisenä iltanaan. Ei varmaankaan ihan sattumalta Herramme vienyt ehtollisjumalanpalveluksen viettopaikkaa kotiin yläsaliin. Hän tahtoi osoittaa tällä, että seurakunta on perhe, joka syö yhdessä ja saa voimaa keskinäisestä, kodinomaisesta yhteydestä. Jeesuskin oli opetuslastensa kanssa yhteydessä kolme vuotta joka päivä.<br /><br />Usein seurakunta oli myös asettanut talon isännän pastoriksi. Pastoreita saattoi olla useampikin, riippuen seurakunnan koosta (Efesoksen vanhimmat eli pastorit). Lisäksi oli evankelistoja, diakoneja jne.<br /><br />Kodinomaisessa yhteydessä on mahdollista todellisempaan kohtaamiseen kuin nykyisenmallisessa jumalanpalveluksessa, joka valitettavan usein näyttää perustuvan anonymiteettiin - pappi ei tunne seurakuntalaisia eikä päinvastoin. Seurakuntalaisen tulee olla sieluvarustukseltaan ulospäinsuuntautunut, että hän ylipäänsä voi tulla tutuksi pastorinsa kanssa. Valitettavasti näyttää siltä, että evankelisluterilainen kirkko aikoo tämän asiantilan myös säilyttää. Ei ole näköpiirissä, että papinvirkoja lisättäisiin niin, että todellinen seurakuntalaisten tunteminen olisi edes periaatteessa mahdollista. Laskutikkumalli on tällä hetkellä 3000 seurakuntalaista/pappi - siis periaatteessa. Käytännössä tilanne on huonompi.<br /><br />Mutta, kuten totesin alussa, onneksi on herätysliikkeet. Niiden suojissa on mahdollista elää täyttä kristillistaä elämää. Pappejakin saadaan. Näyttää siltä, että pian on muutamiakin ns. vanhauskoisia pappeja vapaana huolehtimaan kirkollisesta elämästä herätysliikkeiden piirissä. Ja vaikka saisimmekin jatkaa kansankirkon seurakunnissamme, olemme valmiit sen ohella kantamaan kortemme kekoon myös herätysliikeyhteyksissä. Ennen kaikkea sen tähden, että mekin tarvitsemme tukea. Pappikin tarvitsee yhteisön, jossa hänet tunnetaan ja joka tahtoo häneen sitoutua "karvoineen päivineen".<br /><br />Palaan lasten kristiliseen kasvatukseen. Vanha viisaus sanoo, että lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Eikö olisi ihanaa, jos voisi turvallisesti tuoda lapsensa Herran pöydän ääreen samassa seurakunnassa, samojen perheiden ja yksityisten kristittyjen kanssa samojen tuttujen paimenten hoidossa. Pyhäkoulussa tutut pyhäkoulusedät ja -tädit opettaisi lapsia. Saisi kokoontua myös seuroihin kuulemaan maallikkoveljien julistusta, kun he murtavat leipää niin, että se käy jokaisen tunnolle. Vähän tuntuu siltä, että sellaisessa olisi tavoittanut jotakin tuosta viisaudesta, "lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä". Raamattu sanoo sen näin: "Totuta poikanen tiensä suuntaan, niin hän ei vanhanakaan siitä poikkea" (Sananl. 22:6). Siihenkin tarvitaan koko kylä.<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-9034514669324156266?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-13738165469286016282007-07-26T23:35:00.000+03:002007-07-27T00:28:58.416+03:00Hei Kaija<br />Kiitos meilistä. Kirjoitus oli hyvä, ja itse ajattelen paljossa samansuuntaisesti.<br /><br />Turha kai sanoakin, että juuri se loppuosa jää minulta allekirjoittamatta. Perustelen sitä sillä, että astuessani alttarille naispapin kanssa minä tunnustaisin hänen teologisen oikeutensa pappisvirkaan ja siten myös hänen pappeutensa. Enhän voi mennä alttarille ja ajatella, että "tuo ei ole oikea pappi, mutta minä nyt tässä näyttelen seurakunnan edessä kuin hän olisi". Sen jälkeen ei olisi mitään järkeä rehellisyyden nimissä olla olevinaan naispappeuden vastustaja.<br /><br />Jumalan on tuomio, se on totta. Naispappi sanoo olevansa Kristuksen palvelija, Kristus on siis hänen työnsä tuomitsija, kuten minunkin. MInä en häntä tuomitse kadotukseen - eihän se edes ole ihmisen virka sellainen. Täällä ajassa joudun kuitenkin toimimaan omantuontoni mukaisesti ja kehoittamaan häntä mukaani apostoliseen uskoon sellaisena kuin sen kirkko uskoi 2000 vuotta.<br />Vesa Pöyhtäri<br /><br />Kaijan viestiin lisään vielä ajatuksen, että tarkoitukseni ei suinkaan ole sanoa, että pelastus on vain naispappeuden torjujien yhteydessä, eli että täytyy olla naispappeuden torjuja päästäkseen taivaaseen. Kuitenkin kehotan elämään uskossa ja elämässä sen mukaisesti, jota Herramme apostolien kautta on pyhään Raamattuun kirjannut.<br /><br /><br /><br />Kaijan yleisönosastokirjoitus Ilkka lehdessä 24.7.2007:<br /><br />PAPIN VIRKA<br /><br />Keskustelu naispappeudesta ei ota laantuakseen. Eino Mikael Koivula purki omaa sydäntään evankelisena, naispappeuden hyväksyjänä, SLEY:n ”virallista” linjaa vastaan. (Ilkka 19.7.2007) Koivula kokee tulleensa ulosheitetyksi herätysliikkeestään.<br />Käsittääkseni SLEY ei ole heittämässä ketään ulos. Liikkeen piirissä sen sijaan naispappeuden puoltajat itse ovat tällä hetkellä rakentamassa irtiottoa liikkeestä, päättäessään kanavoida lähetyskannatuksensa ohi SLEY:n virallisten kanavien. Tämä on mielestäni vallankäyttöä ja naispappeutta vastustavien nurkkaan ajamista ja pakottamista hyväksymään naispappeus euroilla.<br />Itse olen naispappeuden voimaantulon jälkeen ollut puoltaja. Kun aikaa on kulunut, sydämessäni vain tiedän, että papinvirka ei kuulu naiselle. Papinvirka on kaitsijan virka, paimenen virka, isän virka. Tavallisessa perheessä mies on ensisijainen vastuunkantaja perheestä. Hän on perheen pää. Hänen tehtävä on ensimmäisenä ottaa vastaan ulkopuolelta tulevat viimat ja tuiskut ja huoltaa perhettään. Seurakunta on Jumalan perhe, jonka paimenten tehtävä on hoitaa seurakuntaperheen isän virkaa.<br />Sisimmässäni kuulen hiljaisen äänen, kun näen esimerkiksi naispapin alttarilla ehtoollista asettamassa: ”Nainen ei kuulu alttarille”. Naisen tehtävä seurakunnassa oikein nähtynä ei olisi sen huonompi kuin papin tehtäväkään, vaan sellainen, jossa nainen hoivaajana pääsee oikeuksiinsa. Vanhassa lehtorinvirassa ei ollut vielä löydetty oikeaa käsitystä, vaan kärkyttiin papillisia oikeuksia.<br />Naispappeuden vastustajien taktiikka kieltäytyä yhteistoiminnasta naispapin kanssa jumalanpalveluksissa ei mielestäni ole oikea. Miespapin tehtävä on hoitaa uskollisesti oma tonttinsa, oli parina jumalanpalveluksissa nainen tai mies. Miespappi ei voi asettua Jumalan paikalle toisen omantunnon tuomitsijaksi, vaan jättää naispapin tuomio Jumalan käsiin.<br /><br />Kaija Honkala<br />Seinäjoki<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-1373816546928601628?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-48583040888859306472007-07-21T11:31:00.000+03:002007-07-21T11:44:11.259+03:00Pappisveljemme, lähetystyöntekijät TT Anssi Simojoki ja TT Martti Vaahtoranta, ovat ilmoittautuneet Turun tuomiokapitulille ja sanoneet pitäytyvänsä kirkon Raamatun mukaisessa virkakäsityksessä sekä saarnaavat kirjeessä parannusta piispoille ja kirkolliselle johdolle. Ilmoituksesta seurasi tuomiokapitulin käynnistämä rikostutkinta. Kristuksessa rakkaat veljemme ovat esirukouksiemme tarpeessa, lisää heidän nimensä esirukouslistaasi.<br /><br />Pastorit eivät ole tehneet muuta kuin kristillisen velvollisuutensa. Vaikka kieli on välillä suoraa, asia, jonka he esittävät on tosi. Oikeaa rakkautta ei ole se että syntistä silitetään myötäkarvaan, vaan se että häntä kehotetaan parannukseen. He ovat rakastaneet esimiestensä sielua ja antaneet kehoituksen, vaikka tietävät, että sitä voi seurata vaikeuksia.<br /><br /><br /><br />Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli<br />Turku<br /><br />Asia: Ilmoitus tuomiokapitulille<br /><br /><br />Olemme kasvavalla huolestumisella seuranneet ns. virkakysymyksen kehitystä niin Turun arkkihiippakunnassa kuin koko Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossakin. Kirkon päättävät elimet, Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli mukaanluettuna, ovat ryhtyneet hallinnol-lisiin toimenpiteisiin niitä viranhaltijoita vastaan, jotka ovat sillä kannalla virkakysymyksessä, joka kirkolla on ollut ikimuistoisista ajoista asti. Ensimmäisenä askeleena hallinnollisen syr-jinnän tiellä on ollut vaalikelpoisuuden epääminen vakinaisiin papin virkoihin, erityisesti kirk-koherran virkoihin, niiltä pappismiehiltä, jotka tunnustavat samaa Raamatun opetusta, joka Suomen kirkolla on ollut vuosisadat, joka on ollut uskonpuhdistaja Martti Lutherin opetus ja joka vallitsee edelleen kristikunnan enemmistön piirissä.<br /><br />Tällaista virkakieltosyrjintää on harjoitettu monta vuotta myös Turun arkkihiippakunnassa. Näkyvästi se tuli ilmi TT Pekka Huhtisen viranhaussa Turkuun, ja nyt kehitys on johtamassa täydelliseen, kattavaan kirkon perinteellisellä kannalla olevien pappien virkakieltoon. Päte-viltä hakijoilta evätään vaalisijat, ja jo virassa olevia pappeja uhkaa kirkon oppiperustan vas-tainen virasta erottaminen ja muu nyrkkivalta. Esille on erityisesti noussut Vammalan seu-rakunnan kappalainen Jari Rankinen ja häntä odottavat kurinpitotoimenpiteet.<br /><br />Hallinnollisen syrjinnän edellytyksenä on ollut valitettava ja perustavaa laatua oleva juridis-teologinen tietämättömyys tai välinpitämättömyys luterilaisen kirkko-oikeuden luonteesta ja myös Suomen perustulaista. Kirkon johto ja sen mukana myös Turun arkkihiippakunnan tuo-miokapituli toimivat, ikäänkuin Kirkkojärjestyksen tunnustuspykälä ei olisi se kirkon varsi-nainen oikeuslähde, joka se joka suhteessa on. Kirkossa ei sen vuoksi voi olla voimassa mi-tään, mikä on ristiriidassa Pyhän Raamatun ja luterilaisten tunnustuskirjojen opetuksen kans-sa. Ristiriitatilanteessa Raamattu ja luterilainen tunnustus ohittavat kaikki muut oikeuslähteet tunnustuspykälän oman systematiikan mukaisesti. Laajemmat oikeusteologiset perustelut löy-tyvät Anssi Simojoen kirjasta ”Herran Kristuksen seuraaminen – Kuinka eteenpäin Suomen kirkossa?” Luther-Säätiö 2004. Miksi näistä oikeusteologisista asioista ei koskaan keskustella kirkossa niiden vaatimalla vakavuudella ja johtopäätöksiä kunnioittaen?<br /><br />Kun virkakysymyksessä perinteisellä kannalla olevat viranhaltijat ovat vedonneet Jumalan sa-naan, Pyhään Raamattuun, kuten Martti Luther keisarin edessä Wormsissa vuonna 1521 ja lu-terilaiseen tunnustukseen, kuten luterilaiset 1500-luvun ja myöhempien vuosisatojen tunnus-tustilanteissa, he ovat vedonneet kirkko-oikeuden ensisijaisiin lähteisiin. Muut hallinnolliset ja yhteiskunnan lainsäädännön määräykset ovat päteviä vain siinä määrin (’quatenus’) kuin ne vastaavat luterilaisen kirkon Kirkkojärjestyksen tunnustuspykälässä muotoiltua oikeus-lähdettä.<br /><br />Mitä taas kirkon väitettyyn valtaan muuttaa oppiaan vastoin Jumalan sanaa tulee, Augsburgin tunnustus v:lta 1530 ja muut luterilaiset tunnustukset torjuvat sen jyrkästi. Kirkossa oikeus on yksinomaan Pyhän Raamatun oikeutta. Martti Luther totesi tutkielmassaan ’Kirkollis-kokouksista ja kirkoista’ vuodelta 1539, että pakanakristittyjen kirkolliskokouksilla ei ole val-taa muuttaa sitä sanaa, jonka Jumala tutkimattomassa viisaudessaan on antanut juutalaisten isien, profeettojen ja apostolien välityksellä. Tästä johtuen kirkon varsinaisen oikeuslähteen ohittava hallinnollinen syrjintä ja rankaiseminen merkitsee luterilaisen kirkon oman oikeuden polkemista ja niiden mielivaltaista sortamista, jotka pitäytyvät Pyhään Raamattuun ja luteri-laisiin tunnustuskirjoihin.<br /><br />Asenteiden ja toimenpiteiden kiristyminen on ristiriidassa myös sen ponnen kanssa, jonka kir-kolliskokous hyväksyi v. 1986 naispappeuspäätöksen yhteydessä. Olemme kulkeneet pitkän tien v:n 1980 ja 1982 Ilkko I&II seminaareista hyvin muistaen, mitä sillä kirkon foorumilla ai-kanaan puhuttiin ja luvattiin kirkon siihenastisella kannalla oleville papeille, viranhaltijoille ja kristityille. Vastoin laintulkinnan yleisiä periaatteita – lainsäätäjän ponsi säädetyn lain ensimmäisenä selityksenä – kirkon päättävät elimet ja Turun arkkihiippakunnan tuomioka-pituli niiden mukana ovat härkäpäisesti ja ilman Suomen oikeusjärjestyksen voimassaolevia periaatteita kieltäytyneet tunnustamasta mainitun ponnen todistusvoimaa. Suomen Perustus-lain 11. pykälä takaa ehdottoman uskon ja omantunnon vapauden. Kirkon perinteisellä kan-nalla olevat eivät edusta jotakin uusmuotista omantunnonarkuuden lajia vaan sitä kantaa, joka apostolisella kirkolla ja Suomen kirkolla on ollut alusta saakka. Nykyisin valtiovalta, joka lain mukaan edellyttää yleistä asevelvollisuutta, tekee kuitenkin kaikkensa kunnioittaakseen niin sanottujen siviilipalvelusmiesten omaatuntoa ja takaa, ettei heitä yhteiskunnassa tämän vakaumuksen vuoksi syrjitä. Me puolestamme edustamme kirkon ikivanhaa ja edelleen elä-vää päälinjaa ilman, että meidän uskon ja omantunnonvapauttamme enää millään tavoin kun-nioitetaan. Uskon ja omantunnonvapauteen kuuluu myös täysi toimintavapaus, jota meiltä pyritään kirkossa kaikin tavoin epäämään.<br /><br />Kirkon päättävät elimet ovat virkakysymyksessä myös tulkinneet ja soveltaneet väärin tasa-arvolakia. Lainsäätäjän nimenomainen tahto tasa-arvolakia säädettäessä oli jättää uskonnol-linen elämä ja toiminta lain ulkopuolelle. Vastoin tätä uskonnonvapauden yleistä periaatetta ja tasa-arvolain selkeää syntyhistoriaa kirkon päättävät elimet ovat alkaneet soveltaa tasa-arvolakia virkakysymykseen, joka tuon lain kirjaimen ja hengen mukaan on ehdottomasti sen ulkopuolella.<br /><br />Edelleen: jos tasa-arvolaki todella koskisi yhtä kirkkoa tai uskonnollista yhdyskuntaa, se kos-kisi ehdottomasti silloin kaikkia kirkkoja ja yhdyskuntia. Jos se puolestaan ei koske kaikkia, kuten esimerkiksi Roomalaiskatolista kirkkoa, Konstantinnopolin tai Moskovan patriarkan alaisia ortodoksikirkkoja tai islamilaisia yhteisöjä, se ei tasa-arvolakina voi koskea myöskään Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa, sen pappeja ja kristittyjä. Muussa tapauksessa hy-lättäisiin kaikki oikeuslogiikka, mihin tiedotusvälineet itse asiassa ovatkin maallisella tasa-arvotautologiallaan syyllistyneet. Kirkon opetusvirka, magisterium, ei ole niitä silti millään tavalla ojentanut.<br /><br />Arkkipiispa Jukka Paarma antoi ennen Turun arkkipiispan vaalia todistettavasti lupauksen, että kirkon perinteisellä kannalla olevien vihkiminen papeiksi vanhan järjestyksen mukaan tulee järjestymään, vaikka hän ei halunnutkaan käyttää sanaa ’erillisvihkimys’. Tästä lupauk-sesta ei ajallisesti ole pitkä matka nykyiseen tilanteeseen, mutta asiallisesti sitäkin huikeampi. Mitä on ajateltava sellaisesta hengellisestä johtajuudesta, jossa todistettavista lupauksista ei pidetä kiinni? Se asettaa mm. pappisvihkimyksemme 30- ja 20-vuotispäivän johdosta saa-mamme arkkipiispan onnittelukirjeet outoon valoon. Voimmeko todella olla varmat Jumalan kutsusta pyhään saarnavirkaan, jos pitäytyessämme hänen sanaansa, Pyhään Raamattuun ja luterilaiseen tunnustukseen löydämme itsemme rikollisen asemasta?<br /><br />Emme halua olla epäsolidaarisia Turun arkkihiippakunnan ja koko Suomen evankelis-luteri-laisen kirkon vainottuja pappeja kohtaan nauttien sitä turvaa, jonka lähetyskentän etäisyys isänmaastamme meille muuten antaa. Näemme, että Suomessa vallitsee entistä selkeämmin status confessionis, tunnustustilanne, väärän opin koettaessa päästä tyrannin asemaan suh-teessa Jumalan Pyhään Sanaan ja siihen sanaan sidottuihin omiintuntoihin niin virkakymyksessä kuin vanhurskauttamisopissakin, kun synti vanhurskautetaan katuvan syntisen sijasta, sekä tähän liittyen myös ajakohtaisissa kristillisen moraalin asioissa.<br /><br />Ilkon toisessa virkaseminaarissa vuonna 1982 silloinen arkkipiispa torjui vihaisesti virka-kysymyksen ja hellenistisen, gnostilaistyyppisen androgyynisen sukupuolisuuden yhdistä-minen toisiinsa. Juuri tähän Vanhan kirkon harhaoppien suuntaan koko Suomen kirkkoa kui-tenkin nyt ajetaan tietä, joka alkoi naispappeuden hyväksymisestä. Aivan kuten Yhdysval-tojen episkopaalikirkossa ja Ruotsin kirkossa, Suomen kirkossakin virkakysymyksessä van-halla kannalla olevan papiston poissulkeminen on neljäs askel niistä seitsemästä, jotka alkavat tunnustuksemme vastaisesta raamattukäsityksestä ja lopulta johtavat avoimesti homosek-suaalien miesten ja naisten nousuun kirkon johtoon.<br /><br />Tällä Sodoman tiellä omatuntomme vaatii meitä virallisesti ilmoittautumaan tuomioka-pitulillemme: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Turun arkkihiippakunnan pappeina us-komme, opetamme ja tunnustamme sekä toimimme toisin kuin kirkollinen johto ja myös Tu-run arkkihiippakunnan esimiehemme nykyisin edellyttävät ja vaativat. Opetamme julkisesti, suosimme salaisesti ja toimimme kirkossa joka tavalla vastoin sitä, mitä meiltä virkakysy-myksessä Raamatun vastaisesti edellytetään ja vaaditaan sekä kehoitamme muitakin tekemään samoin.<br /><br />Katsomme, että kirkolliset esimiehemme ovat tässä kysymyksessä joutuneet siihen asemaan, josta luterilainen päätunnustuksemme Augsburgin tunnustus kappaleessa 28 selkeästi sanoo: ”Mutta jos piispat opettavat ja määräävät sellaista, mikä sotii evankeliumia vastaan, niin seu-rakunnalla on tukenaan Jumalan käsky, joka kieltää tottelemasta heitä: ’Kavahtakaa vääriä profeettoja’ (Matt. 7); ’Vaikka enkeli taivaasta julistaisi teille toista evankeliumia, hän olkoon kirottu’ (Gal. 1); ’Sillä emme me voi mitään totuutta vastaan, vaan ainoastaan totuuden puolesta’ (2 Kor. 13).” Mikään arvovalta ei taivaan alla voi kumota maan ja taivaan Herran, Jeesuksen Kristuksen omaa käskyä kaikille pyhien seurakunnille (1 Kor. 14:33-38). Tähän arvovaltaan on oma pappisvirkammekin perustettu ja sidottu.<br /><br />Lopuksi sillä kristityn vapauden velvoituksella ja valtuutuksella, jonka Jumalan Pyhä Sana luterilaisen opin mukaan antaa, kehoitamme hiippakunnan arkkipiispaa, piispaa ja kaikkia kirkollisia esimiehiä Pyhän Raamatun mukaiseen parannukseen, ennenkuin se on liian myöhäistä.<br /><br />Diximus et salvavimus animam nostram<br /><br />31.1.2007<br /><br />Anssi Simojoki Martti Vaahtoranta<br />Pastori, TT Pastori, TT<br />Lähetystyöntekijä Lähetystyöntekijä<br />Nairobi, Kenia Alzey, Saksa<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-4858304088885930647?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-58278087352546041472007-07-20T22:50:00.000+03:002007-07-20T23:48:29.532+03:00Miksi vielä jatkan Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Monet ovat ehdottaneet, että olisi jo erottava ja perustettava oma kirkko. En itse ole tätä mieltä. Seuraavassa perustelen muutamilla kohdilla ratkaisuani.<br /><br />1. Minut on kastettu tässä kirkossa. Vaikka Suomen evl kirkko ei ole omastakaan mielestään ainoa pelastuksen yhteisö maassamme, on se kuitenkin se kirkko, jonka yhteydessä olen saanut nauttia Jumalan teot so. kasteen ja ehtoollisen sakramentit, evankeliumin oikean opetuksen ja yhteisen jumalanpalveluksen.<br /><br />2. Kastelupaus ei ollut vain minun lupaukseni Kristukselle kilvoitella sanassa ja uskossa, vaan kirkko on ottanut vastuulleen Jumalan edessä huolehtia minusta Raamatun mukaisesti. 40 vuotta sain elää rauhassa kirkon jumalanpalveluselämää.<br /><br />3. Nykyinen kirkollinen helle ei johdu siitä, että kirkko olisi muuttanut Tunnustuskirjojen opin tai lisännyt jonkin lisädogmin oppiimme. Oppiin ei koskettu kirkolliskokouksessa vuonna 1986 eikä siellä ole siihen koskettu sen jälkeenkään. Oppi ja tunnustus on sama kuin ennenkin. Kirkkolain tunnustuspykälä on edelleenkin järkähtämätön.<br /><br />4. Helle ja vaino ei johdu kirkosta. Se johtuu näkemykseni mukaan siitä, että kirkon päättäjät ovat ottaneet neuvonantajikseen tahot, jotka uhkailulla saavat heidät horjumaan ja tekemään sellaista, mitä he kaikki eivät tekisi ilman painostusta. Esimerkkinä mainittakoon arkkipiispamme sopuisa kannanotto tammikuussa, sen ampuminen alas Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa kovistelevalla äänensävyllä säestettynä. Viime syksyn surullisen kuuluisasta piispainkokouksesta kirjoitetaan vielä monta tutkimusta ja historiikkiä. Niiden tehtäväksi jää selvittää taustapelit. Joka tapauksessa jo nyt on tiedossa, että kokouksen naispappeuspäätös ei ollut yksimielinen, vaan meni tiukassa muodossaan läpi vasta äänestyksen jälkeen.<br /><br />5. Saan edelleenkin opettaa jumalanpalveluksissa Raamatun mukaisesti mm. pappeudesta kenekään estämättä ja ilman ennakkokontrollia. Kasvatan siis pappisvirassani seurakuntalaisiani evankeliumin julistuksen ja muun opetuksen ohella kirkon hyväksymään ns. vanhauskoiseen virkateologiaan. Piispalla on myös tiedossaan se, mitä opetan ja teen. Oppi erityisestä virasta ei ole kirkon pääsanoma, mutta se on joka tapauksessa Kristuksen antama säädös noudatettavaksi. Kristus sanoi evankeliumia tulvivassa kaste- ja lähetyskäskyssään "... ja opettakaa heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää..."<br /><br />Näillä perusteilla siis, muun muassa.<br /><br />Mutta rehellisyyden nimissä olen kyllä miettinyt, milloin pitää lähteä, tai oikeastaan milloin pitää aloittaa kirkon alueellisten seurakuntien järjestelmästä (parokiaali-) vapaa jumalanpalveluselämä. Nähdäkseni silloin, kun kirkko ei enää anna yksiselitteisesti lupaa huolehtia naispappeuden torjujien jumalanpalveluselämästä ja kasvatuksesta kirkon aikaisemman käytännön mukaisesti. Siitä kuitenkin enemmän tulevissa kirjoituksissa.<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-5827808735254604147?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-62866538124415051282007-07-18T11:13:00.000+03:002007-07-18T11:31:24.495+03:00Oulun seurakuntayhtymän ykkösmies, siis yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtaja, Pekka Lahdenperä, kirjoitti merkittävän kannanoton Kalevassa viime viikolla. Kieltämättä oli mukavaa luettavaa.<br /><br />Tuntemukseni Karjasillan seurakunnan jumalanpalveluksissa käyviltä on hyvin samansuuntainen. Monet niistäkin, jotka itse ajatteluvat naispappeudesta toisella tavalla kuin kirkkomme vanhempaa käsitystä kannavat, ovat toivoneet, että tilanteemme järjestettäisiin siten, että meilläkin olisi tilaa kirkossa.<br /><br />Siihen kirkolla olisi mahdollisuudet Raamatun perusteella. Päätöksen tekisi mahdolliseksi myös kirkkolaki ja perustuslaki.<br /><br />Olen henkilökohtaisesti edelleenkin hyvin motivoitunut palvelemaan Kristuksen kirkkoa Karjasillan seurakunnan paimenena. Joka kerta kun olen yhdessä seurakunnan kanssa viettänyt ehtoollista, olen ennen alttarilta poistumistani rukoillut hiljaa mielessäni, että saisin vielä jatkaa paimenena tässä yhteydessä.<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-6286653812441505128?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-84016607839944151432007-07-07T17:37:00.000+03:002007-07-08T16:26:58.982+03:00Ei vastausta - sen jouduin valitettavasti toteamaan. Edellisessä kirjoituksessani olen kertonut taustoja vastauspyynnölleni. Täytyy myöntää, että olen pettynyt piispa Samuelin toimintaan hiippakunnan kaitsijana. En ehkä olisi ollut niinkään pettynyt siihen, jos hän olisi vastannut velvoittamalla minut tekemään kiistanalaisen virkatehtäväni. Se olisi ollut kohtuullisen odotettavaa. Siihen olen nyt pettynyt, ettei hän vastannut ollenkaan. Ikäänkuin minulle ei tarvitsisi vastata. Tuntuu kieltämättä kurjalta. Hän pani lääninrovastin tekemään asiassa alustavan työn, mutta kun asia palautui hänelle, en saanut mitään vastausta, en soittoa, en kirjettä, en sähköpostia.<br /><br /><br />Lakimiesasessori on kyllä vastannut. Hän sanoo kirjeessään piispan "pyytäneen minua tutustumaan asiaan ja olemaan yhteydessä Teihin." Ymmärtääkseni lakimies voi tehdä asiaan vain lakimiesvalmistelut piispaa varten, ja olla yhteydessä näissä puitteissa, mutta piispa itse allekirjoittamallaan viestillä antaa varsinaisen vastauksen. Piispan oikeudesta delegoida virkatehtäviään on kirkkolaissa selvät määräykset ja rajoitukset.<br /><br />Mietin mielessäni, miksi hän ei vastannut. Hän kyllä tietää, että virkamieslait ja muut sellaiset velvoittavat virkamiehen antamaan vastauksen säädyllisen ajan kuluessa. Haluan myös uskoa, että piispa tahtoo olla pappiensa tavoitettavissa, miten muuten hän voi olla pappiensa ylin maallinen esimies. Jokin syy täytyy olla hiljaisuuteen. Kuka löytäisi vastauksen?<br /><br />Itse rippikoululeiri meni hienosti. Pysyimme sopimissamme puitteissa ja lapset saivat keskittyä perussanomaan uskosta ja pelastuksesta. Työntekijöiden kesken meillä oli molempien leirien kesken hauskaa. Minua itseäni varjosti kuitenkin se ikävä mahdollisuus, etten voi konfimoida ja toimittaa omille rippilapsilleni konfirmaatiota ja ensimmäistä ehtoollista. Uskon, että konfrimaatio jännitti myös toisen leirin vetäjiä.<br /><br />Viimeistä edellisenä päivänä kerroin nuorilleni, etten mahdollisesti voi heitä konfirmoida. Kerroin mahdollisuudesta saada myös naispapiton konfirmaatio. Nuoret ja heidän vanhempansa ovat olleet tietysti tietoisia virkakannastani sekä vakaumuksestani, etten voi olla jumalanpalveluksessa yhdessä naispapin kanssa. Ehkä siksi nuoret eivät mitenkään kommentoineet asiaa. Yksi vain kysyi, " saatko sinä nyt sitten potkut?" Vastasin, että mahdollisesti. Kaikki on kuitenkin Jumalan käsissä.<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-8401660783994415143?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-18384169836429662322007-06-21T10:48:00.000+03:002007-06-21T14:10:23.374+03:00<div>Minulla on rippikoululeiri kesäkuun lopulla. Samassa leirikeskuksessa on pitämässä omaa leiriään myös seurakuntamme naispappi. Olemme yhdessä hänen kanssaan jo syystalvella sopineet ajolinjat leireillämme niin, että tarpeettomia törmäyksiä ei siellä tapahdu. Keskusteltavaa oli jonkin verran.</div><br /><div> </div><br /><div>Näin olisimme saaneet rauhallisen leirin, jossa virkakysymys ei nousisi ykkösteemaksi, vaan voisimme keskittyä Kristuksen sovitustyöhön ja kristinopin opettamiseen omille ryhmillemme. Olosuhteisiin nähden mahdollisimman rauhassa, mikäli se meistä riippuu, olisimme käyneet myös konfirmatiomessuihin ja konfirmoineet ryhmämme omien avustajiemme kanssa. Henkilökuntaa oli molemmilla riittävästi. </div><br /><div> </div><br /><div>Kirkkoherra ei ole ilmeisesti ollut tyytyväinen suunnitteluun. Kun ajatukseni oli, että hyvä törmäysten välttämisen linja jatkuu tietysti myös ryhmien konfirmaatioihin, jouduin pettymään. Minulta kysymättä ja vastoin esitystäni kirkkoherra Lavanko määräsi naispapin leirini konfirmaatiomessuun avustajaksi ja minut naispapin leirin konfirmaation avustajaksi. Näin hän riitauttaa kaksi rippikoululeiriä. Muodollinen selitys hänellä lienee tietysti työekonomia ja syrjintä. Syrjinnän suhteen tilanne muodostuu siten sellaiseksi, että syrjintää on hänen mukaansa se, että haluan väistyä naispappeusmessuista, mutta syrjintää ei ole se, että hän pakottaa kirkon vanhempaan virkakäsitykseen sitoutunut pappi vastoin omaatuntoaa ja vakaumustaan yhteistyöhön naispapin kanssa. Perustuslain mukaan se on syrjintää, vaikkakin eri nimikkeellä. </div><br /><div> </div><br /><div>Vetosin asiassa piispaan hyvissä ajoin. 30.4. kirjoitin hänelle kirjeen ja pyysin häntä puuttumaan tilanteeseen. Piispan tehtävänä on ohjata myönteiseen ratkaisuun mm. juuri tämänkaltaiset kirkon uskon tulkinnoista ja työstä johtuvat pappien väliset taistelut. Samuel Salmi alkoi tehtävään määrämällä lääninrovastin keskustelemaan ja laatimaan raportin tilanteesta. Sen Hannu Ojalehto teki selvityksen 15.5. Hänellä ai ollut valtuuksia ratkaista kysymystä. Asia palasi piispalle. Piispan vastausta odottelen edelleen. Leiri alkaa 30.6. ja konfirmaatio on 8.7. joten aikaa vielä on.<br /><br /><br />Lakimiesasessori on antanut oman mielipiteensä asiasta 19.6. Osmo Rahjan ratkaisu -"ei järjestelyjä"- tuntui tyrmäävältä. Rahja ei ottanut ollenkaan huomioon rippikoululaisten ja konfirmaation juhlaväen tarpeita, jotka lääninrovasti omassa vastauksesaan ymmärsi koko ongelmatiikan ohella. <span style="font-style: italic;">Mitä palvelee se, että nuoruudenajan kirkollista juhlaa käytetään seurakunnassa naispappeuskysymyksen riitauttamiseen?</span> Onko lakimiesasessorilla asiassa jokin piiloagenda? Olen jo 9 vuoden ajan konfirmoinut aluekappalaisena Kaukovainiolaiset nuoret ja toivoisin voivani jatkaa rauhassa työtäni kaukovainiolaisten hyväksi.<br /><br />Omalta puoleltani totean, että en osaa muuta olla kuin virkateologiassa perinteinen kristitty. Muu olisi minulta falskia. Sellaisena minut vihittiin papiksi vuonna 1992 ja sellaisena asetettiin paimenvirkaan Karjasillan seurakuntaan vuonna 1999. Hallinnollisissa asioissa teen yhteistyötä naispappien kanssa, mutta en voi voi pitää kirkon ratkaisua pyhän Raamatun mukaisena. Siksi jatkan aikaisemmalla linjalla. Se on kirkon hyväksymä oppi.<br /></div><div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-1838416983642966232?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-26456768604540174952007-06-04T10:07:00.000+03:002007-06-04T10:50:38.955+03:00Porvoon hiippakunnan kirkollinen lehti on nimeltään Kyrkpressen. Sen päätoimittaja on arvostettu kirkollinen keskustelija Stig Kankkonen. Olen nauttinut lukea Kyrkpresseniä Kotimaan rinnalla ja vertaila sitä kuvaa, jonka ne välittävät kansankirkostamme. Mielestäni Kyrkpressen johtaa 6 - 0.<br />Viimeisin Kyrkpressen nostaa esiin merkittävän huomion. Jutussaan imagotutkija Erkki Karvosesta lehti viittaa Karvosen väitteeseen, että piispat ovat pitäneet aktiivisesti huolta siitä, että kirkon julkisuuskuva säilyy negatiivisena. Tämä siitä huolimatta, että valtaosa kansasta kokee kirkon toiminnan luotettavana ja hyvänä. Miksi siis piispat tahtovat jatkuvasti nostaa esiin ja dramatisoida naispappeuskysymyksen, joka on kuitenkin vain pieni ongelma kirkossa? Hyvä kysymys.<br />Pääkirjoituksessaan Kankkonen vetää mielenkiintoisen sovelluksen kirkon toiminnasta. Tähänkin voisi media kiinnittää huomiotaan. Kankkosen mukaan otsikoiden ulkopuolelle on jäänyt kysymys, joka vaikuttaa kirkkoon vääjäämättömästi. Kirkon päätösten (epä)johdonmukaisuus on jatkuvasti muhiva ongelma. Toiminnan johdomukaisuuden ongelma on siinä, että tuomiokapituleille ei näytä olevan mikään ongelma ne henkilöt, jotka avoimesti ottavat etäisyyttä siitä, mitä kirkko virallisesti opettaa. Sen sijaan kirkon ongelmana ovat ne kirkon työntekijät, jotka pitäytyvät siihen, mitä kirkko on jo 2000 vuotta opettanut.<br />Kankkosen huomio on osuva. Johdonmukaisuuden puute johtaa siihen, että kirkkonsa johdon toiminnan kokevat vieraaksi ne kirkon jäsenet, jotka itse tahtovat pitäytyä kirkon ikiaikaiseen sanomaan. Minulle herää kysymys, onko tämä myös kirkon johdon pyrkimys? Haluaako se eroon uskovaisistaan? En tahtoisi uskoa sitä.<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-2645676860454017495?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-65254633458518851932007-05-21T23:58:00.000+03:002007-05-22T00:06:37.020+03:00Tutkija Timo Eskola tarjoilee seuraavassa vaihtoehtoisen tarkastuslistan pastori Kyllä Kuuliaiselle. Alkuperäinenhän oli Tampereen tuomiokapitulin luoma (tosissaan!) lista pastori Markku Koivistolle. Eskola on julkaissut alkuperäisen Kotimaan keskustelupalstalla.<br /><br />Rajaseudun Tuomiokapitulin vaatimukset pastori Kyllä Kuuliaiselle<br />Näitä vaatimuksia pastori Kuuliaisen on noudatettava sillä uhalla, että hänet erotetaan puoleksi vuodeksi virasta. Jos hän ei muuta näkemystään, niin hänet tuomitaan menettämään pappisvirkansa. Pastori Kuuliainen voi palata virkaansa vain, jos hän antaa kirjallisen vastauksen tuomiokapitulin esittämiin vaatimuksiin ja osoittaa muutoksen myös käytännössä.<br />1. Kuuliaisen on toimittava niin, että lapsena kastettuja kasvatetaan seurakunnan piirissä elävään uskoon, ja sanouduttava irti kirjansa väitteistä, että lapsikasteella ei ole oikeutusta.<br />2. Kuuliaisen on huolehdittava, että opetettaessa ehtoollisesta Kristuksen sovitustyön arvo säilyy. Hänen on sanouduttava irti opetuksestaan, että ehtoollinen olisi vain syyttömänä kuolleen marttyyrin muistelemista.<br />3. Kuuliaisen on julkisesti torjuttava tulkinta, että historiallis-kriittinen raamatuntutkimus olisi hengellisesti korkeammalla tasolla kuin luterilainen seurakunta.<br />4. Kuuliaisen on tuotava julkisesti esille se, että Raamattu on Jumalan Sana.<br />5. Kuuliaisen on korjattava käsitys, että Jumala ei olisi kolmiyhteinen. Hänen on sanouduttava irti kirjansa väitteistä, että Jeesus Kristus ei olisi Jumala ja että Pyhä Henki ei olisi Jumala.<br />6. Kuuliaisen on toimittava niin, että luovutaan pitämästä ihmistä synnittömänä olentona, joka ei tarvitse sovitusta Jumalan edessä.<br />7. Kuuliaisen on tehtävä selväksi, että Kristus on ainoa tie pelastukseen. Hänen on sanouduttava irti opetuksestaan, että ihminen voi pelastua muidenkin uskontojen piirissä.<br />8. Kuuliaisen on luovuttava opetuksestaan, että Jeesus ei syntynyt neitsyestä.<br />9. Kuuliaisen on luovuttava kirjansa väitteistä, joiden mukaan ylösnousemus ei ollut ruumiillinen.<br />10. Kuuliaisen on lopetettava sellainen toiminta, joka voidaan kokea lakihenkiseksi vaatimukseksi eettiseen elämään ilman Kristuksen sovitustyön tuomaa anteeksiantamusta.<br />11. Kuuliaisen on tunnustettava Jumalan kaikkivaltiuden kieltävän retoriikkansa vaarallisuus. Kaikki eivät pääse taivaaseen.<br />12. Kuuliaisen on näkyvästi ohjattava hänen hengelliseen johtajuuteensa liittyvät auktoriteettitulkinnat sopusointuun luterilaisten oppien kanssa. Yksittäisellä papilla ei ole oikeutta omaan mielipiteeseen kaikissa Raamattuun ja tunnustukseen liittyvissä kysymyksissä.<br />13. Kuuliaisen on sanouduttava julkisesti irti amerkikkalaisperäisistä teologisista liikkeistä, joiden mukaan teismi tapana määritellä Jumala on kuollut.<br />14. Kuuliaisen on hyväksyttävä se, että hänen on luterilaisena pappina noudatettava Raamatun ja tunnustuskirjojen ohjausta.<br /><br />TIMO ESKOLA (Timo Eskola on teologian tohtori, Suomen Teologisen Insituutin tutkija)<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-6525463345851885193?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-84247120422653259832007-05-18T22:21:00.000+03:002007-05-18T23:27:07.790+03:00<span class="kainalo">"Olivatpa piispat asiasta mitä mieltä tahansa, näyttää siltä kuten arkkipiispakin on todennut, että lopulta perusoikeudet mitataan ja kannat työjärjestelyihin arvioidaan tuomioistuimissa. Tätä ennen asian kanssa kipuilevissa seurakunnissa olisi hyvä selkeästi tietää, mitä kukin piispa asiasta ajattelee."<em> (Johannes Ijäs, verkko-Kotimaa)<br /><br /></em></span><span class="kainalo">Toimittaja Johennes Ijäksen sanoihin lisäisin, että tuomioistuimen päätöksiä odottaessamme noudattaisimme hyvää työtoveruutta ja antaisimme työrauhan toisillemme. Työrauhaa olen pyytänyt Karjasillan seurakunnassa, mutta vielä ei näytä siltä, että sitä saisin. Tuntuu jo vähän koomiselta, että kirkkoherra tietää, että noudatan uskonvakaumustani, ja kuitenkin hän määrää minut työjärjestelyissä työskentelemään vakaumustani vastaan. Siitä sitten seuraa hankaluuksia, ei suinkaan vain minulle, vaan ennen kaikkea myös työtovereilleni. Uskoisin, että heitäkin kiusaa se, että aina joutuu uudelleen järjestelemään tietyt messut, kun kirkon toista kantaa noudattava ei voi määräyksestä huolimatta tilaisuuteen tulla. Eivätkä seurkuntalaisetkaan siellä niin kylmän viileesti vain istu ja ihmettele.<br /><br />Juristit ovat sanoneet, että syrjintää voi työyhteisössä varsinaisesti harrastaa työnantaja ja esimies, joka antaa määräykset. Joutuisiko Lavanko linnaan syrjinnästä, jos hän järjestelisi minulle ja muille vanhauskoisille seurakuntalaisille messut siten, että niissä noudatettaisiin vanhempaa käytäntöä? Kyllä. Lavanko syrjisi, jos syy järjestelyyn ei olisi kirkon hyväksymän uskonnäkemyksen noudattaminen. Jos hän taas sallisi minun pitää messut tietyssä paikassa kirkon vanhemman näkemyksen mukaisesti, hän ei rikkoisi tasa-arvolakia. Onhan tiedettyä, että tasa-arvolaki sallii poikkeamisen laista uskonnonharjoittamisessa.<br /><br />Toisin sanoen: Onko kirkossa rikollista sallia ns. vanhauskoisten viranhaltijoiden pitää vanhauskoisen teologian mukaista kirkollista elämää! Se ei voi olla rikollista! Jokainen soluni huutaa, -Ei voi olla! Tästä on kysymys. JOs se olisi rikollista, kirkko olisi todella tullut vieraaksi. Se olisi alkanut lyömään omia lapsiaan, lapsiaan, joille se on antanut lupaukset Raamatullisen elämän harjoittamisesta keskuudessaan.<br /><br />Mutta jos ei ole rikollista, miksi on sallittua kiusata työyhteisönsä vanhauskoisia ja kiusata vanhauskoisia seurakuntalaisia pitämällä heitä jatkuvassa ja kuluttavassa henkisessä jännityksessä? Uskonnollinen kiusaaminen omassa yhteisössään on uskonnonvapauslain vastaista. Miksi ns. vanhauskoisia saadaan pitää B-luokan kristittyinä omassa kirkossaan, kirkossa, joka arkkipiispan mukaan "arvostaa ja kunnioittaa" vanhemman virkateologian kannattajia ja tietysti teologiaa?<br /><br />Herra piispa, olisin todella kiitollinen, jos te puuttuisitte tilanteeseen?<br /></span><div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-8424712042265325983?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-8073234863996281482007-05-15T22:00:00.000+03:002007-05-15T22:47:39.868+03:00<span class="leipis">Oulun tuomiokapitulin päätös kirkkoherra Lavangon kantelusta seurakunnan kappalaista vastaan jätettiin pöydälle. -Palautamme asian takaisin tutkinta-asiamiehelle, jotta asiassa ei voida vedota siihen, ettei sitä ole selvitetty kaikilta osin, lakimiesasessori Osmo Rahja Oulun hiippakunnan tuomiokapitulista sanoo.<br /><br />Minua kieltämättä askarruttaa, miksi päätös jätettiin pöydälle?<br /><br /></span><span class="leipis"><br /></span><div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-807323486399628148?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-84440229539716765132007-05-14T12:32:00.000+03:002007-05-14T12:37:25.918+03:00Kirkkohallituksen asettama tutkija Valdemar Kallunki on puhunut mielenkiintoisia piispa Mikko Heikan blogissa vastatessaan piispa Heikan aloitteeseen ns. henkilöseurakuntien muodostamiseen kirkon sisälle. Erityisesti kiinnostavaa on se, että korkealla taholla on myönnetty, että keskeinen syy tähän on kirkon negatiivinen julkisuus, jonka saa aikaan liberaalien ja konservatiivisen keskinäinen törmäily joustamattomassa kirkollisessa rakenteessa. Mielenkiintoista...<br /><br />Valdemar Kallunki<br />Tervehdys, arvoisa piispa!<br />Olen todella iloinen, että piispan taholta voi saada julkista tukea konkreettiselle seurakuntahallinnon uudistamisesitykselle.<br />Seurakuntahallinnon uudistamisen komitea teki aikanaan pohjatyön henkilöseurakuntien esiin nostamiseksi. Toivottavasti aika on nyt kypsyttänyt näkemään, että seurakuntarakennetta koskevat muutokset ovat välttämättömiä. Alueellinen seurakuntarakenne on joka tapauksessa haasteiden edessä. Yhdellä seurakuntamuodolla ei voida kattavasti vastata ihmisten tapaan elää ja järjestäytyä sosiaalisesti.<br />Jatkaminen entisellä mallilla on kyllä mahdollista.Uhkana on kuitenkin jäsenyyden heikkeneminen edelleen. Kielteistä kehitystä voitaisiin ainakin hidastaa, jos seurakuntajärjestelmä saataisiin heijastamaan kirkon sisällä vaikuttavia liberaaleja ja konservatiivisia ajatuksia. Luonnollisesti opin rajoissa. Samalla myös tilaa tulisi myönteiselle oman ajattelutavan edistämiselle. Nythän merkittävin osa kirkon saamasta julkisuudesta keskittyy sisäisiin ristiriitoihin.<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-8444022953971676513?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-59471357871887963752007-05-12T22:23:00.000+03:002007-05-12T22:25:54.460+03:00<h3 class="post-title"> TASA-ARVOLAKIA EI SOVELLETA EVANKELIS-LUTERILAISEN KIRKON USKONNONHARJOITTAMISEEN </h3> Kirkkoneuvos Matti Halttunen esitti kirjoituksessaan (HS 21.4.) mm., että tasa-arvolain uskonnonharjoittamista koskeva rajoitussäännös "menetti papin sukupuolen osalta merkityksensä luterilaisessa kirkossa" siinä yhteydessä, kun evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous hyväksyi naispappeuden ja että tasa-arvolaki "koskee täydellä voimallaan evankelis-luterilaista kirkkoa sen kaikilla tasoilla". Halttusen tulkinta antaa aihetta valtiosääntöoikeudelliseen kommentointiin.<br /><br />Korkein oikeus on todennut eräässä kappalaisen valintaan liittyvässä ratkaisussaan (KKO:2001:9) tasa-arvolain valmisteluaineistosta ilmenevän "...tarkoitus sovittaa yhteen kaksi perusoikeutta, sukupuolten tasa-arvo ja uskonnonvapaus, sekä kirkon oikeus päättää sen omiksi katsottavista asioista." Lainsäädännöllisesti tämä yhteensovittaminen tapahtui rajaamalla evankelis-luterilaisen kirkon, ortodoksisen kirkkokunnan sekä myös muiden uskonnollisten yhdyskuntien uskonnonharjoittamiseen liittyvä toiminta tasa-arvolain soveltamisen ulkopuolelle. Mainittuihin seikkoihin puuttuminen olisikin ollut valtiosääntöoikeudellisesti ongelmallista ja vaatinut mm. perustuslain säätämisjärjestyksen.<br /><br />Evankelis-luterilaisen kirkon kohdalla tasa-arvolain 2 §:n rajaus johtuu siis paitsi yleisestä uskonnonvapauden perusoikeuden suojaamisesta, niin myös kirkon valtiosääntöoikeudellisesta erityisasemasta. Perustuslain 76 §:stä johdetun kirkkolain 2 §:n 1 momentin mukaan vain kirkolliskokouksella on oikeus tehdä aloitteita sellaisten lakien säätämisestä, jotka koskevat "kirkon omia asioita", jota kirkon uskonnonharjoittamiseen liittyvä toiminta voidaan todeta olevan.<br /><br />Pappisviran naisille avaavan kirkkolainmuutoksen yhteydessä tasa-arvolakiin ei tehty muutoksia. Evankelis-luterilaista kirkkoa koskeva tasa-arvolain rajoitussäännös on edelleen voimassa ja sitä sovellettiin myös korkeimman oikeuden edellä mainitussa ratkaisussa. Tuossa ratkaisussa vedettiinkin rajaa uskonnonharjoittamisen ja kirkon muun toiminnan välillä. Korkein oikeus katsoi, että kappalaisen vaalia ei ole pidettävä<br />uskonnonharjoittamiseen liittyvänä toimintana, jolloin tasa-arvolakia tulee siihen soveltaa. Tasa-arvolain rajaussäännös ei siten ole oikeuskäytännössäkään menettänyt merkitystä papin sukupuolen osalta. Todettakoon, että myös korkein hallinto-oikeus on tehnyt rajanvetoa uskonnonharjoittamiseen liittyvän toiminnan osalta ja soveltanut tasa-arvolain rajoituslauseketta evankelis-luterilaiseen kirkkoon (KHO:2001:13).<br /><br />Lain tulkinnallakin on rajansa, eikä tulkinnalla tässä tapauksessa voida syrjäyttää voimassa olevaa lainsäädäntöä ja ohittaa koko kirkkolakijärjestelmää tai puuttua uskonnonvapauden perusoikeuden ulottuvuuteen. Tasa-arvolakia sovelletaan Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa, mutta ei edelleenkään sen uskonnonharjoitukseen liittyvään toimintaan.<br /><br /><br />Jyrki Anttinen<br />varatuomari, Pello<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-5947135787188796375?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-76290230213466832772007-05-09T20:46:00.000+03:002007-05-09T20:47:05.390+03:00<p class="MsoNormal">Perinteisen virkakäsityksen pitäisi mahtua seurakuntatyöhön</p> <p class="MsoNormal"><o:p> </o:p></p> <p class="MsoNormal">Arkkipiispan kirkolliskokouksen maanantaisessa kannaotossa oli hienoa, että hän sanoi kirkon kunnioittavan ja arvostavan ns. perinteistä virkakäsitystä. Tästä on hyvä käydä yhteiseen keskusteluun siitä, miten tämä arvostus voisi tulla lihaksi esimerkiksi seurakuntatyössä. Kirkkomme jäsenistössä on useita tuhansia, jotka ovat edelleen tässä kirkon arvostamassa näkemyksessä. Mielestäni kirkkomme on antanut heille lupauksen silloin, kun se kastoi heidät, turvata heidän oikeutensa elää kirkon hyväksymän opetuksen mukaisesti. Vanha virkakäsityshän ei ole mikään uutuus, vaan edelleenkin suurin osa kristikuntaa noudattaa sitä.</p> <p class="MsoNormal"><o:p> </o:p></p> <p class="MsoNormal">Uskon, että Oulussa päästään ratkaisuun, jossa kirkko antaa molempien virkakäsitysten kannattajien kokoontua messuihinsa, silloinhan ihmiset saisivat rauhassa tulla kirkkoon ilman pelkoa, mitä heille saarnataan.</p> <p class="MsoNormal"><o:p> </o:p></p> <p class="MsoNormal">Uskonnonvapauslaki velvoittaa kirkkoa huolehtimaan myös henkisestä turvallisuudesta tilaisuuksissaan. Ne jotka ovat pro naispappeus saisivat valita omansa ja ne, jotka ovat vanhemmalla kannalla, voisivat valita omansa. Kirkkolaki ja Suomen perustuslaki on valmis<span style=""> </span>sellaisen järjestelyn siunaamaan. Kirkko, joka pakottaa omiatuntoja, tekee jotakin väärin. </p><div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-7629023021346683277?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-91115980215679950392007-05-05T09:50:00.000+03:002007-05-05T10:58:19.664+03:00<span style="font-size: 12pt; font-family: &quot;Times New Roman&quot;;">YLE Turun radio uutisoi toukokuun 5. 2007 "Arkkipiispa <b>Jukka Paarma</b> pitää mahdollisena, että osa naispappien kanssa yhteistyöstä kieltäytyvistä papeista eroaa kirkosta.<br />Paarma pitää mahdollista eroa jopa ilmapiiriä kirkastavana tekijänä." Varsinainen päätös tehdään asiasta kirkon ulkopuolella.<br /><br />Tätä ajatusta piispat ovat toistaneet jo jonkin aikaa, uutinen ei ollut ainakaan uusi ja yllättävä. Pastorit Ari Norro, Jari Rankinen ja allekirjoittanut ovat joutuneet nyt koekaniineiksi siihen, salliiko yhtieiskunta kirkon ottaa sen linjan, jonka se arkkipiispan ja muidenkin piispojen sanojen mukaan tahtoisi ottaa. Korkein hallinto-oikeus ja/tai Korkein oikeus joutuu tekemään asiasta ennakkopäätöksen, joka tulee ohjaamaan kirkon toimintaa.<br /><br />Jos käy niin, että Korkein hallinto-oikeus tai korkein oikeus tekee ennakkopäätöksen, ymmärrykseni mukaan päätöksestä tulee oikeusohje. OIkeusohjeena se ohjaa kirkon ja yhteiskunnan tuomioita samanlaisissa tapauksissa. Kaikkien oikeusistuisten on seurattava oikeusohjeen osoittamaa tietä. Päätös vaikuttaa myös laajemmalle.<br /><br />Oikeusohjeena päätös ohjaa myös, yllättävää kyllä, kirkon julistusta ja uskonnonharjoitusta. Päätöksestä tulee osa kirkon oppia, vaikkakaan ei suoranaisesti, vaan vaikutushistorialtaan. Se sinetöi evl-kirkon opettamaan ja sallimaan keskuudessaan vain uudemman virkakäsityksen mukaista toimintaa. Päätöksen jälkeen piispa ei saa antaa lupaa kesäjuhlien ehtoollisvietolle, joka pidettäisiin kirkon aikaisemman virkateologian mukaisesti, tuomiokapitulin on lakkautettava kaikille vanhauskoisille papeille annetut virkamääryksen niin herätysliikkeissä, järjestöissä kuin seurakunnissakin, piispat eivät saisi siunataeivätkä järjestöt lähettää lähetystyöhön yhtään "vanhauskoista" pappia tai maallikkoa. Rankinen ei pääsisi edes Afrikkaan. Korkeimpien oikeustasojen päätös asettaa kahleen sille, miten kirkossa saa uskontoa harjoittaa. Tätäkö kirkko haluaa? En haluaisi uskoa.<br /><br />Suomen evl-kirkko lausuu kirkkolakinsa ensimmäisessä pykälässä, että se "tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa. joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa...sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa...". Kirkkojärjestys tarkentaa "Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitana Jumalan pyhän sanan mukaan". Kirkkolain tunnustuspykälä on kirkon <span style="font-weight: bold;">vapauspykälä</span>. Pykälä vapauttaa kirkon noudattamaan Raamatun opetusta ja uskoa keskuudessaan kaikissa yhteiskuntajärjestyskissä Suomen maassa. Mikäli yhteiskunnallinen oikeus sallii kirkon tulkita kirkon vanhemman virkakäsityksen noudattamisen syrjinnäksi tms. johtuu tästä, että kirkko luopuu vapaudestaan. Siitä tulee jälleen valtion kirkko.<br /><br />On kiistatonta, että Raamatun tulkitseminen virkakysymyksessä siten kuin kirkko sen on jo 1986 vuotta tulkinnut, ei ole väärä oppi. Eli se on raamatullinen opetus. Kirkon uskon tähden tasa-arvolakiin sisällytettiin "kirkko-pykälä", joka vapautti kirkot tasa-arvolain vaatimuksista uskonnonharjoituksessaan. Näin myös yhteiskunta on antanut kirkoille luvan noudattaa Raamatun ohjetta. Vielä mainittakoon kirkkolain hyväksymismenettely, joka merkitsee, että eduskunta on hyväksynyt Raamatun kirkon uskon tunnustamisen perustaksi ja lähteeksi. Raamattu on siis eduskunnalle kirja, jonka mukaisesti on sopiva julkisyhteisössäkin elää.<br /><br />Tuleeko kahden oikeuslähteen ristiriita? Näyttää siltä, että kirkon uskon tunnustusta ko. kysymyksessä tulee ohjaamaan kaksi oikeusohjetta, Raamattu ja Korkeimman hallinto-oikeuden ennakkopäätös. Tämä voi tulla ongelmaksi juuri valtiolle itselleen, koska se on hyväksynyt Raamattuun perustuvan uskon tunnustamisen (ja tiedettiin jo kirkkolakia hyväksyttäessä eduskunnassa, että vanhempi virkakäsitys mahtuu Raamattuun). Valtion oikeusvirasto ei voine tehdä päätöstä, joka kumoaa eduskunnan antaman päätöksen. Ainakin se olisi outoa.<br /><br />Käteen jää lopulta se, että joko kirkkolaista on poistettava tunnustuspykälä (tai luovuttava sen Raamattu-sidonnaisuudesta) eduskunnan päätöksellä (kirkko valmistelisi päätöksen) tai kirkko velvoitetaan pitämään huolta kirkon vanhemman virkakäsityksen noudattajista. Rukoilen Kirkon HERraa jälkimmäisen päätöksen puolesta. Samalla rukoilen HERraa kirkon vapauden säilymisen puolesta.<br />Vesa Pöyhtäri<br /><br /></span><div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-9111598021567995039?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-37727205965126432262007-05-04T13:52:00.000+03:002007-05-04T14:04:00.475+03:00<p class="MsoNormal" style=""><span style="">Monenlaisia kuvitelmia liittyy viimeaikaisiin oululaisiin tapahtumiin. Seuraavassa tarjoan yhden "dokumentoidun" näkemyksen tapahtuneista.</span></p><p class="MsoNormal" style=""><span style=""><br /></span></p><p class="MsoNormal" style=""><span style="">Tähän mennessä tapahtunut:<o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="">—Muutamat oululaiset kristityt eri herätysliike– ja järjestötahoista ehdottivat keväällä 2004 keskusteluja Oulun evl seurakuntien kirkkoherrojen kanssa aiheesta: Miten saisimme säännöllisiä ja samassa paikassa pidettäviä ”vanhauskoisia” jumalanpalveluksia Ouluun. Saimme audienssin tuomiorovasti Heikki Karvosenojan luo. Tällaista muistion kirjoitin audienssista itseäni varten: ”Vierailu tuomirovastin luona pyhän Henrikin päivänä 2004. Pyysimme NN, NN, NN, NN ja allekirjoittaneen kanssa audienssia tuomiorovastille. Kokoonnuimme minun ja NN kutsusta edellisellä viikolla Kaukovainiolle keskustelemaan Oulun jumalanpalveluselämästä. Yhteinen huolemme oli se, että Oulussa on ilmapiiri kiristynyt suhteessa naispappeuden vastustajiin. Samoin huolena oli ns. vanhauskoisten hajallaan olo ja opetuksen ja tuen puute, jonka johdosta moni</span><span style=""> on vaarassa taipua vastoin omantuntonsa todistusta. Ratkaisuksi ongelmaan ajattelimme, että säännöllinen jumalanpalveluselämä tietyssä paikassa tukisi merkittävästi raamatullisen virkakäsityksen jatkumista Oulun seudulla. Ennen kuin päätimme pyytää audienssia, sovimme päälinjat. Ratkaisumme on toimia Oulun seurakuntien sisällä. Emme pyri seurakuntien ulkopuolelle, vaan tahdomme etsiä mahdollisuutta toimintaan paikallisissa seurakunnissa niiden työntekijöiden johdossa, joiden työnäkyyn sopii ”vanhauskoiset” messut…. ...</span><span style="color:black;">Kohtaaminen tuomiorovasti Heikki Karvosenojan kanssa oli lämmin ja yhteisesti totesimme kokoontumisen jälkeen, että me koimme vahvasti, että tulimme kuulluiksi ja että huolemme ymmärrettiin. Tuomiorovasti vastasi kaavailuumme uskoen jumalanpalveluspaikan löytyvän. Hän uskoi kaikkien Oulun kirkkoherrojen tahtovan olla yhteisessä kaavailussa mukana….Tapaamisen lopuksi tuomiorovasti kutsui meidät yhteiseen tapaamiseen 15.3., jonka hän järjestäisi Oulun kirkkoherrojen kanssa. Siinä kokouksessa asia voitaisiin ratkaista niin pitkälle kuin se on mahdollista. Aikataulullisesti yhdessä totesimme, että jo tänä keväänä, mahdollisesti jo maaliskuussa toiminta vietettäisiin ensimmäinen messu. Aluksi messu vietettäisiin kuukausittain. </span><span style="">”<o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style=""><!--[if !supportEmptyParas]--> <!--[endif]--><o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="">—15.3.2004 kokouksen lähtökohdaksi lausuimme omalta puoleltamme seuraavaa: </span><span style="font-style: italic;"><o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="">”Arvoisat Oulun ev. lut. seurakuntien kirkkoherrat</span><span style="font-style: italic;"><o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="font-style: italic;">”Muistakaa johtajianne, niitä, jotka julistivat teille Jumalan sanaa. Pitäkää mielessänne, miten he elämänsä elivät, ja ottakaa heidän uskonsa esikuvaksenne. Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti.</span><span style="">” (Hepr. 13: 7 – 8).<o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style=""><!--[if !supportEmptyParas]--> <o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="">Olemme kolmiyhteisen Jumalan edessä kiitolliset siitä Herran elovainiotyöstä, jota olemme saaneet tehdä Oulun seurakunnissa yhdessä muiden työntekijöiden kanssa Herran alttarin äärellä. Toivomme, että yhteinen työ saisi jatkua hamaan paruusiaan.<o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style=""><!--[if !supportEmptyParas]--> <o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="">Useiden kristittyjen huoli seurakunnissamme on, kuinka saadaan turvattua seuraaville sukupolville aikaisemman virkakäytännön (so. ilman naispappeja) mukainen messu ja opetus Oulun seurakunnissa. Meihin allekirjoittaneisiin on otettu yhteyttä useammalta taholta ja pyydetty järjestämään seurakuntien sisällä säännöllistä jumalanpalveluselämää, jossa joka sunnuntai toteutuvat pyhän Raamatun mukaiset viran merkit.<o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style=""><!--[if !supportEmptyParas]--> <o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="">Nuoret aikuiset ja perheet, joissa on pieniä ja kasvavia lapsia ovat väsyneet jatkuvaan epävarmuuteen ja kiertämiseen kirkosta toiseen naispapittoman jumalanpalveluksen perässä. He kokevat, etteivät he ole toivottuja jäseniä seurakunnissamme. Näkemyksemme mukaan seurakunnillamme on velvoite kirkkolain ensimmäisen pykälän ja ponnen mukaisesti huolehtia myös heidän jumalanpalveluselämästään ja opetuksestaan siten, että he tuntevat olonsa kotoiseksi ja hyväksytyksi seurakunnissamme. Myös pappisvihkimyksessä antamamme ordinaatiolupaus velvoittaa meitä tähän.<o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style=""><!--[if !supportEmptyParas]--> <o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="">Tämän johdosta pyydämme, että yhdessä etsisimme mahdollisuuksia säännöllisen ja samassa paikassa vietettävään messuun, jossa toteutuisi kirkkomme aikaisemman virkakäytännön mukainen messu ja opetus, ja jossa alttaria ja saarnatuolta hoitaisivat aikaisempaan virkakäsitykseen sitoutuneet papit ja miespapit, jotka tahtovat tukea tätä toimintaa.<o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style=""><!--[if !supportEmptyParas]--> <o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="">Toteamme, että kirkossamme on järjestetty vastaavanlaista toimintaa toisissa hiippakunnissa. Helsingissä kokoontuu Pyhän sydämen kappelin messu, F5 messu, Luther-säätiön messu Mellunmäen seurakuntatalolla ja Tikkurilan kirkossa. Myös Tuomas-messu on teologisesti (ekklesiologisesti) katsoen vastaavanlaista toimintaa. Espoon hiippakunnassa Luther-säätiö viettää messua Iivisniemen seurakuntatalossa kerran kuukaudessa ja Kauniaisten Raamattuopistolla on joka pyhä messu. Arkkihiippakunnassa Turussa on Luther-kirkon messu joka sunnuntai. Turussa samoissa tiloissa toimitetaan myös ruotsinkielinen messu. Porin Väinölän kirkossa vietetään Luther-säätiön toimesta messua kerran kuukaudessa. Edelleen muissa hiippakunnissa on Luther-säätiöllä säännöllistä toimintaa Kuopiossa, Imatralla ja Lahdessa. Kansanlähetys hoitaa Ryttylässä messun joka sunnuntai kappelissaan. Vaasassa Kansanlähetys pitää messua seurakunnan tiloissa.<o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="">Oulussa 15. maaliskuuta 2004. ”<o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style=""><!--[if !supportEmptyParas]--> <!--[endif]--><o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="">Kokouksessa ei tehty päätöksiä. Keskustelua päätettiin jatkaa 5.4.2007 ja ilmoitimme, että otamme NN:n kanssa asian puheeksi piispan kanssa audienssissa 15.4.2004. Toivomuksemme oli saada myös piispa Samuel tietoiseksi ja osallistumaan suunnitelmiin. Toive oli turha. Samuel ei osallistunut vaikka tuomiorovasti häntä henkilökohtaisesti pyysi seuraaviin kokouksiin.<o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;">—Kirjoitin piispalle kirjeen maaliskuun loppupuolella. Toivoin piispalta tukea hankkeellemme. <o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="font-weight: bold;font-size:11;color:black;" >Ote kirjeestä piispalle</span><span style="color:black;">: ”...</span><span style="">Oulun tilanteen ratkaisupyyntömme teologia on yksinkertaisesti se, että haemme lupaa saada tietty </span><span style="text-decoration: underline;">kellon aika ja sama paikka</span><span style="">, jossa viettää joka pyhä messua ns. vanhauskoisin voimin. Ekklesiologisesti ja nykyisen papinviran harjoittamisen kannalta mikään ei muuttuisi, jos toiminta tapahtuisi Karjasillan seurakunnan sisällä. Niin kuin nytkin saan esim. pitää messun ilman naisia ja vastaan selebranttina täysin messun sisällöstä (kirkkoherran valvontavastuu on siinä, että kaikki tapahtuu Raamatun ja tunnustuksen mukaisesti) niin uudessa järjestelyssä muutos edelliseen olisi, että messulla olisi pysyvä kellonaika ja paikka, ja jossa ei siihen aikaan olisi koskaan naispappia. Luonnollisesti vieraileviksi saarnanpitäjiksi kutsuttaisiin myös esim. herra piispa sekä muita toiminnan tukijoita. Kirkkoherrojen valvontavastuu toteutuisi, kuten nykyäänkin, luottamusperiaatteella—ne, jotka ovat saaneet pappisvihkimyksen ovat lähtökohtaisesti luotettuja paimenia ja vastaavat tuomikapitulin </span><span style="">edessä puheistaan ja virassa olevat vastaavat toimistaan virkavastuullaan.<o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style=""><!--[if !supportEmptyParas]--> <o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="">Kirkkolain kannalta tämä tarkoittaisi sitä, että ponsi on voimassa Oulun seurakunnissa ja se on tulkittu uudessa tilanteessa, jossa naispappien lukumäärä on niin paljon lisääntynyt, että naispappeuden vastustajien jumalanpalveluselämä on hankalaa ilman uudenlaista jumalanpalveluselämän järjestelyä.<o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style=""><!--[if !supportEmptyParas]--> <o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="">Kokouksessa painotimme sitä, että ensisijainen tahtomme on tällä järjestelyllä edistää kirkon yhteyttä. Näkemyksemme mukaan vaaraksi yhteydelle ovat pikemminkin sellaiset messut, jotka pidetään yhdistyspohjalta, ja joissa parokiaaliseurakunta on vain nimellisesti vastuullinen. Kuumentuneessa kirkollisessa tilanteessa yhdistysmessuista tulee helposti, vaikkakaan ei välttämättä, kasvualusta kirkon sivuuttamismielialalle. Tällaiselta tahtoisimme varjella kirkkoamme, joka, niin uskomme, on edelleenkin Jumalan viljelysmaa huolimatta monista vakavista puutteista. <o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style=""><!--[if !supportEmptyParas]--> <o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="">Mikäli herra piispa ja kirkkoherrat niin hyväksi näkevät, olemme valmiit kuitenkin myös siihen, että ns. vanhauskoista jumalanpalvelustoimintaa jatketaan Oulussa yhdistyspohjalta…” <o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style=""><!--[if !supportEmptyParas]--> <o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="">—Seuraavaan kokoukseen (5.4.) sovittiin, että otan yhteyttä toimiviin jumalanpalvelusyhteisöihin ja järjestöjen jumalanpalveluselämästä hoitaviin teologeihin ja pyydän heitä kertomaan jumalanpalvelustoimintansa järjestelyistä ja teologiasta. Liitin saamani vastaukset luetteloksi ja<span style=""> </span>laadin alkuun lyhyen teologisen katsauksen jumalanpalvelusyhteisöjen asemasta kirkossamme. Loppuun liitin luettelon sen hetkisistä yhteisöistä. <o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style=""><!--[if !supportEmptyParas]--> <o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="font-weight: bold;font-size:11;" >Ote alustuksesta</span><span style="">: ”</span><span style="">Oulun seurakuntien kirkkoherrojen kokoukselle 5.4.2004<o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="">Jumalanpalvelusyhteisöt Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa<o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="">Confessio Augustanan mukaan <o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="">”…seurakuntamme opettavat, että yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan…” CA VII. CA VIII tarkentaa: ”Mitä kirkko on? Vaikka kirkko varsinaisessa mielessä on pyhien ja tosiuskovien yhteisö, on kuitenkin jumalattomienkin toimittamien sakramenttien käyttäminen sallittua, koska tässä elämässä myös teeskentelijöitä ja jumalattomia on sekoittunut tosiuskovien ja pyhien joukkoon. Onhan Kristus sanonut: "Mooseksen (Matt. 23:2) istuimella istuvat kirjanoppineet ja fariseukset jne." Sakramenteilla ja sanalla on Kristuksen asetuksen ja käskyn tähden tehonsa, vaikka niitä jakaisivat jumalattomatkin.<o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="">Seurakuntamme tuomitsevat donatolaiset ja muut samankaltaiset, jotka eivät hyväksyneet sitä, että kirkossa saa käyttää hyväksi jumalattomien pappien palveluksia ja katsoivat niiden olevan hyödyttömiä ja tehottomia.”<o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style=""><!--[if !supportEmptyParas]--> <o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="">Confessio augustanan kirkkoartikloista näemme, että sanan ja sakramenttien läsnäolo liittyy olennaisesti kirkon manifestoitumiseen maailmassa. Kirkkoa, eli pyhien yhteisöä, ei käsitellä periaatteellisella tasolla, vaan konkreettisella, vaikka periaatteellinen taso ”kirkko varsinaisessa mielessä on …tosiuskovien yhteisö”, on niissä keskeisesti mukana. Kirkko siis konstituoituu sanan ja sakramenttien kautta palveluviran hoidossa. Tämä tarkoittaa sitä, että Kristus itse takaa kirkkonsa jokaisessa ehtoollishetkessä, koska Kristus itse, palveluviran välityksellä, johtaa messun (”Niin ei siis istuttaja ole mitään…, vaan Jumala, joka kasvun antaa.” 1. Kor. 3: 7). Kirkon ei sanota manifestoituvan muulla tavalla julkisena yhteisönä, vaikka on todettava, että se on läsnä ja tulee näkyväksi jokaisessa arjen todistuksessa ja Kristuksen nimessä</span><span style=""> tehdyssä lähimmäisen rakkauden palveluksessa sekä virassa. Tämän perusteella voimme todeta, että jokainen kastettujen ja tunnustavien kristittyjen ehtoollishetki, jota vietetään asetetun viran johdolla, on ”kirkon” näkyväksi tuleminen eli se on kirkko CA VII ja CA VIII merkityksessä. Kirkkolaitosten ja kirkkostruktuurien merkitys on olla yhteysväline yksittäisten jumalanpalvelusyhteisöjen välillä, olivatpa ne sitten parokiaaliseurakunnan päiväjumalanpalveluksissa kokoontuvia jumalanpalvelusyhteisöjä tai päiväjumalanpalveluksen ulkopuolella kokoontuvia jumalanpalvelusyhteisöjä—molemmissa kokoontuvat oikein kastetut tunnustajat palveluviran hoidossa.<o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style=""><!--[if !supportEmptyParas]--> <o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="">Yllämainitun mallin mukaisesti alla mainitut herätysliikkeiden hoitamat messut ovat teologisesti ongelmattomia. Ne ovat ongelmattomia myös Suomen ev. lut. kirkkostruktuurin kannalta, koska ne ovat yhteydessä paikallisseurakuntaan (lupa tuomiokapitulilta seurakuntaneuvoston puoltamana). <o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style=""><!--[if !supportEmptyParas]--> <o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="">Ekklesiologiselta mielikuvaltaan selvempiä ovat luonnollisesti päiväjumalanpalveluksen ulkopuoliset messut, joita johtavat seurakunnan virassa olevat paimenet parokiaaliseurakunnan alueella. Koska naispappeuden vastustus ei ole harhaoppi, vaan kirkon aikaisemmin tunnustama käytäntö, Suomen. ev. lut. kirkon seurakuntien on mahdollista järjestää naispapiton vyöhyke seurakuntiinsa. <o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style=""><!--[if !supportEmptyParas]--> <o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="">Yhteisöjen ongelmallisuus liittyy niiden paimenten ajoittaiseen intomielisyyteen, mutta<span style=""> </span>samaa intomielisyyttä voimme havaita myös päiväjumalanpalveluksien paimenissa. Mm. siitä syystä on hyvä olla olemassa kirkkostruktuuri, jolla on yhteisöjen valvontavastuu eli piispallinen kaitsenta.…”<o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style=""><!--[if !supportEmptyParas]--> <o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="">—”</span><span style="font-weight: bold;">Teillä ei ole enää mitään muuta oikeutta kuin sopeutua!” </span><span style="">Näin sanoi eräs oululainen teologi toistuvasti minulle kahdenkeskisissä keskusteluissamme virkateologiasta ja asemastamme evl-kirkon seurakunnissa. Huhtikuun loppuun mennessä minulle oli muodostunut käsitys, ettei kirkko enää tahtonut meistä huolehtia. Olin huolissani siitä, etteivät uskovat välttämättä nähneet tai halunneet nähdä vanhauskoisille asetettua vaatimusta. Itsepetosta oli myös omassa mielessäni. Halusin kuitenkin kilvoitella kaikessa heikkoudessakin. </span><span style="font-weight: bold;font-size:11;" >Ohessa pohdintojani huhtikuun 2004 </span><span style="">lopulta. Lopussa kirjoituksessani pohdin, miten jatkamme, jos käy huonosti...<o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style=""><!--[if !supportEmptyParas]--> <o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="">”...4. Edellisistä kohdista seuraa, että meille esitetty kysymys kuuluu: Suostutteko sopeutumaan jumalanpalveluselämään, jossa naispapitkin voivat toimia paimenina?<o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style=""><!--[if !supportEmptyParas]--> <o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="">Tähän kysymykseen vastataan ”kyllä, sopeudumme”, silloin, kun…<o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style="text-indent: -18pt;"><!--[if !supportLists]--><span style="direction: ltr; unicode-bidi: embed;font-family:Symbol;font-size:12;color:black;" >·</span><span style="width: 12.75pt;"> </span><!--[endif]--><span style="">suostutaan yhteistyöhön ilman varauksia.</span><span style=""><o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style="text-indent: -18pt;"><!--[if !supportLists]--><span style="direction: ltr; unicode-bidi: embed;font-family:Symbol;font-size:12;color:black;" >·</span><span style="width: 12.75pt;"> </span><!--[endif]--><span style="">suostutaan yhteistyöhön, vaikka sanotaankin, ettei itse naispappeutta hyväksytä.</span><span style=""><o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style="text-indent: -18pt;"><!--[if !supportLists]--><span style="direction: ltr; unicode-bidi: embed;font-family:Symbol;font-size:12;color:black;" >·</span><span style="width: 12.75pt;"> </span><!--[endif]--><span style="">ei enää opeteta oikeaa virkakäsitystä.</span><span style=""><o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style="text-indent: -18pt;"><!--[if !supportLists]--><span style="direction: ltr; unicode-bidi: embed;font-family:Symbol;font-size:12;color:black;" >·</span><span style="width: 12.75pt;"> </span><!--[endif]--><span style="">ei enää kehoteta välttämään naispappien toimittamia messuja.</span><span style=""><o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style="text-indent: -18pt;"><!--[if !supportLists]--><span style="direction: ltr; unicode-bidi: embed;font-family:Symbol;font-size:12;color:black;" >·</span><span style="width: 12.75pt;"> </span><!--[endif]--><span style="">ei jatketa raamatullisten messujen pitämistä, vaikka siihen olisi mahdollisuus.</span><span style=""><o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style="text-indent: -18pt;"><!--[if !supportLists]--><span style="direction: ltr; unicode-bidi: embed;font-family:Symbol;font-size:12;color:black;" >·</span><span style="width: 12.75pt;"> </span><!--[endif]--><span style="">ei järjestetä taikka tueta pyrkimyksiä järjestää vaihtoehtoista jumalanpalveluselämää niillä paikkakunnilla, joissa ei ole mahdollista enää kilvoitella raamatullisesti.</span><span style=""><o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="">ei toimita aktiivisesti vihkimysten saamiseksi raamatun virkakäsitykseen tunnustautuville.</span><span style=""><o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style=""><!--[if !supportEmptyParas]--> <o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="">Meiltä ei siis kysytä enää, mitä ylipäänsä ajattelemme naispappeudesta. Kirkolla ei ole tarvetta kysellä enää sellaista."<o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style=""><!--[if !supportEmptyParas]--> <o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style=""><!--[if !supportEmptyParas]--> <!--[endif]--><o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="">—Vuoden 2004 keväällä kirkon hiippakuntahallintoa uudistettiin.<span style=""> </span>Alkoivat hiippakuntavaltuustot kokoontua. Hiippakuntakokous sai väistyä uuden toimielimen tieltä. Samalla hpk-valtuusto sai rutkasti enemmän valtaa. Hiippakuntavaltuustosta tuli hiippakunnan ylin päättävä elin. Tuomiokapitulin<span style=""> </span>tuli laatia toimintasuunnitelma ja<span style=""> </span>toimintakertomus, jotka<span style=""> </span>se tuo valtuustoon hyväksyttäviksi.<o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style=""><!--[if !supportEmptyParas]--> <!--[endif]--><o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="">Minut valittiin hiippakuntavaltuustoon konservatiiviteologien listalta. Heti alusta päätin suhtautua toimintaani valtuutettuna avoimin mielin kirkon vanhemman teologian kannalta. Käytännössä tämä tarkoitti, etten voinut hyväksyä tuomiokapitulin ehdotuksia sellaisinaan, vaan vaadin niihin lisäyksiä, jotka olisivat osoittaneet Oulun hiippakunnan huolehtivan myös vanhauskoisista jäsenistään heidän teologiaansa kunnioittaen. Käytännössä jouduin ja joudun edelleen moittimaan tuomiokapitulia usein ja jättämään eriävän mielipiteen melkein jokaisessa kokouksessa. Olisin päässyt helpolla, jos olisin vain ummistanut silmäni ja suostunut kumileimasimeksi, mutta omatuntoni ja pappislupaukseni ei antanut siihen lupaa.<o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style=""><!--[if !supportEmptyParas]--> <!--[endif]--><o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="">—Syksyllä 2004 saimme tilaa seurakunnassani pitkien keskustelujemme jälkeen. Tässä järjestelyssä toteutui se, mihin olimme pyrkineet alun pitäen—aikaisemman virkateologian mukainen säännöllisesti, samassa paikassa pidettävä messu paikallisseurakunnan papin johdossa. Pastori NN ja minä toimimme yhdessä vastaavina pastoreina. Kirjeeni Oulun muutamille ”vanhauskoisille” (lokakuun alku) valaiskoon tunnelmiani. <o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="">”</span><span style="color:black;">Jumalan rauhaa, veljet<o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;">Olemme saaneet luvan Juhani Lavangolta viettää perjantaisin joka kerta ehtoollista. Tilaisuus on nimeltään viikkomessu. Se ilmoitetaan Karjasillan seurakunnan jumalanpalvelukset-palstalla ja on siis yksi seurakuntamme jumalanpalveluksista. Siellä meillä on lupa opettaa ja toimittaa messua kirkkokäsikirjan mukaisesti kirkon aikaisemman pappeusnäkemyksen puitteissa. Tapaus on pieni, mutta historiallinen askel eteenpäin…. <o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;">...Lisääkin olemme Herralta saaneet. Juhani ja Paavo Moilanen ovat molemmat luvanneet kanttorinsa avustaa toimintaa. Karjasillan kanttorit ovat mukana joka kuukauden vimmeisellä kerralla, ja Talvikki, kun hänelle sopii. Vielä voisimme kysyä Tuiran ja tuomiokirkon kanttorit omilla vuoroillaan avustamaan, niin kanttorikysymystkin olisi ratkaistu. ...Synodaalikokouksessa moni pappi oli iloinen toiminnastamme ja toivotti sille Jumalan siunausta.”<o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;"><!--[if !supportEmptyParas]--> <!--[endif]--><o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;">—</span><span style="font-weight: bold;font-size:11;color:black;" >Missionsprovinsenin piispanvihkimys ja kantelu</span><span style="color:black;">. Maaliskuussa vietettiin Göteborgissa piisapanvihkimys, jossa Ruotsin kirkossa ahdistellut kilvoittelijat saivat oman apostolisessa seuraannossa olevan piispan. Ilmoitin aikeestani matkustaa vihkimykseen piispalle etukäteen. Hän kommentoi sitä lakimiesasessorin välityksellä todeten vain, että ”teetkö sen vapaa-ajalla”. Ilmoitin näin tekeväni. Muusta hän ei kysellyt. Ilmoitin asian sitten myös Karjasillan seurakunnan teologikokouksessa, että olen menossa viemään Ruotsiin Missionsprovinssenin piispanvihkimykseen Paavalin synodin tervehdyksen. Kerroin tämän, sillä halusin, että työtoverini tietäisivät asiasta ja osaisivat siihen suhtautua ennen kuin lukisivat sen lehdistä. Tyrmistyin kirkkoherran reaktiosta. Juhani Lavanko menetti malttinsa ilmoitukseni johdosta. Samana viikonloppuna kun olin Göteborgissa hän lähetti kantelun, johon hän oli koonnut eri asioita lähivuosien varrelta. <o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;"><!--[if !supportEmptyParas]--> <!--[endif]--><o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;">Aluksi säikähdin kantelusta. Lopulta uskoin, ettei tällainen kantelu voi millään mennä läpi. Kuinka väärässä olinkaan. Kun nyt katselen asiaa, syksyn 2006 piispainkokouksen järkyttävän päätöksen valossa, en ihmettele enää yhtään. Henki oli jo keväällä 2005 kovenemassa. Ilmeisesti alustavat neuvottelut kirkon linjan koventamisesta oli jo käyty.<o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;"><!--[if !supportEmptyParas]--> <!--[endif]--><o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;">—Göteborgin matkasta seurasi myös, että kirkkoherra Lavanko sulki kaikki Karjasillan seurakunnan tilat ns. ”Timoteus-ryhmältä”. Oulujoen kirkkoherra Paavo Moilanen otti meidät suosiollisesti suojiinsa.<span style=""> </span>Aloitimme Hintassa huhtikuussa 2005. Kirkkojärjestyksen kannalta olimme Hintassakin osa paikallisseurakunnan jumalanpalveluselämää. Seurakuntalaisia Hintassa oli parhaillaan yli 100. Hintan vaiheessa olimme muutamia kertoja myös televisiossa ja uutislähetyksissä sekä lehdissä. <o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;"><!--[if !supportEmptyParas]--> <!--[endif]--><o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;">—Timoteus-yhteisö liittyi Luther-säätiön alaiseksi yhteisöksi syksyllä 2005. Itse en kannattanut tätä vaihtoehtoa. Toivoin, että Timoteus-yhteisö säilyttäisi päätäntävaltansa Oulussa ja alkaisi yhteistyöhön Luther-säätiön kanssa. Toiset halusivat liittyä täysjäseniksi. Päätöksen jälkeen sovimme, että jatkan oto-paimenena siihen asti kunnes Janne on vihitty papiksi. Olen edelleen Timoteus-yhteisön tukija niin saarnavuoroilla kuin taloudellisestikin. <o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;"><!--[if !supportEmptyParas]--> <!--[endif]--><o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;">—Janne Koskela vihittiin papiksi toisena suomalaisen pappina Ruotsin kirkon traditiossa elävässä<span style=""> </span>Lähetyshiippakunnassa (Missionsprovinsen) loppiaisena 2006. Aluksi joillakin piispoillamme oli hankalaa tunnustaa Göteborgissa vihittyjä oikeiksi papeiksi. Lopulta he eivät voineet sitä kieltääkään. Piispoista Huovinen oli alusta alkaen tässä valaistunein. Ehkä hänen kunniakseen on pantava vihkimysten teologinen ”hyväksyminen”. Töihin näitä pappeja ei tosin vielä oteta Suomen evl-kirkkoon.<span style=""> </span>Ehkä senkin päivän vielä näemme?<o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;"><!--[if !supportEmptyParas]--> <!--[endif]--><o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;">—</span><span style="font-weight: bold;font-size:11;color:black;" >YLE Oulun alueradio,17.1. 2006</span><span style="color:black;">: ”</span><span style="color:black;">Oulun hiippakunnan piispa </span><span style="font-weight: bold;color:black;" >Samuel Salmi</span><span style="color:black;"> kieltää Timoteus-yhteisön toiminnan evankelis-luterilaisen seurakunnan tiloissa. <o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;"><!--[if !supportEmptyParas]--> <!--[endif]--><o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;">Salmen mukaan Timoteus-yhteisön paimenella </span><span style="font-weight: bold;color:black;" >Janne Koskelalla </span><span style="color:black;">ei ole kirkon lakiin ja järjestykseen kuuluvia pappisoikeuksia. Naispappeuden vastustuksestaan tunnettu Timoteus-yhteisö on aiemmin järjestänyt jumalanpalveluksia Karjasillan ja Oulujoen seurakunnan tiloissa.<br /><br />Timoteus-yhteisö on hankkinut uudet toimitilat Oulun adventtikirkosta” (..ja pitää messun joka sunnuntai klo 10.30. VP)<o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;"><span style=""> </span><o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;">—Piispainkokouksen päätös (syksyllä 2006 ) on kirkkomme uskon ja käytännön suhteen kannalta tarkastettuna eriskummallinen. Piispat päättivät, yksinkertaistaen, että vanha virkakäsitys ei ole harhaoppi, eli, että sen mukainen tulkinta on mahdollinen ja ei ainakaan väärää opetusta. Sen noudattamista on kuitenkin mahdollista pitää lain rikkomisena. Uskoa siis saa, mutta kirkko rankaisee, jos sitä uskoa noudatat käytännössä. Ensimmäinen rangaistus on jo annettu.<o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;"><!--[if !supportEmptyParas]--> <!--[endif]--><o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;">—Piispainkokouksen päätös on ”selonteko” virkakysymyksen aiheuttamista ongelmista. Yhtään uutta lakipykälää tästä asiasta ei ole tehty vieläkään. Silti kirkko käyttäytyy nyt ikään kuin olisi tullut uusi pykälä, joka olisi muuttanut 20 vuotta noudatetun käytännön ja oikeudet.<o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;"><!--[if !supportEmptyParas]--> <!--[endif]--><o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;">Päätös on ilmeinen virhe kirkkomme historiassa. Olemme kuitenkin ehkä liian lähellä sitä, että se vielä voitaisiin tunnustaa virheeksi.<o:p></o:p></span></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style=""><!--[if !supportEmptyParas]--> <!--[endif]--><o:p></o:p></span></p><div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-3772720596512643226?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-87775620886432894892007-04-26T15:07:00.000+03:002007-04-26T15:10:00.831+03:00Hei!<br />Käy katselemassa kotisivuillani. Siellä on pääosin minun seurakuntatyöhöni liittyvää asiaa, mutta vähän sitten muutakin.<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-8777562088643289489?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-32428621138920110832007-04-22T21:25:00.000+03:002007-05-09T20:55:10.334+03:00Missä on "yhteinen jumalanpalvelus"?<br />Piispa Eero Huovinen asetteli kirjoituksessa Helsingin Sanomissa (6.4.2007) kirkollisen kentän tavalla, joka kieltäisi käytännössä kirkosta vanhemman virkateologian läsnäolon. Kirjoituksen idea oli lyhykäisesti se, että vanhauskoisia on olemassa, mutta heidän läsnäololleen evl kirkossa ei tule antaa teologiaan perustuvaa oikeutta. Kirjoituksen viestin tiivisti päätoimittaja Peter Kankkonen seuraavasti: "Huovinen kuuluu niihin, joiden mukaan kirkon ykseyttä varjellaan parhaiten suvaitsevaisuuden ja yhteistyön hengessä lähtökohtana se (tosiasia), että kirkko on hyväksynyt naispappeuden." (Kyrkpressen 16/2007.) Huovisen asettama "lähtökohta" on juuri se syy, joka torjuu rakentavat neuvottelumahdollisuudet.<br /><br />Pidän pelkästään hyvänä, jos mitään neuvotteluja ei aloiteta Huovisen asetteleman lähtökohdan pohjalta. Normaalissa demokratiassa neuvotteluosapuolet asettavat yhdessä neuvottelujen lähtökohdan. Huovinen "kutsuu" neuvotteluun "yhteisestä jumalanpalveluksesta" ymmärtämystä ja toleranssia esittävin sanankääntein, mutta torjuu toisen osapuolen teologian neuvottelupöydästä. Siitä on toleranssi kaukana. Huovinen asettelee yksin neuvottelujen teologian ja neuvotteluissa käsiteltäisiin virkakysymystä ainoastaan hallinnollisena, sosiaalisena ja sielunhoidollisena kysymyksenä. Olen aina pitänyt piispa Eero Huovista humaanina ja tasapuolisuuteen pyrkivänä. Nyt olen kyllä kieltämättä pettynyt.<br /><br />Mikäli suostuisimme tällaiseen lähtökohtaan, me itse asiassa hyväksyisimme naispapit sanan ja sakramenttien hoitajiksi ja olisimme näin hyväksyneet naispappeuden. Huovisen lähtökohdaksi vaatimaa yhteisesti tunnustettua "yhteistä jumalanpalvelusta" ei ole olemassa niin kauan kuin vanhauskoiset eivät tunnusta joko sanoillaan tai käytännössä naisen pappisvirkaa raamatulliseksi tai elleivät piispat ja kirkolliskokousedustajat tee kääntymystä ja esitä eduskunnalle hyväksyttäväksi uutta kirkkolakia, jossa virka jälleen liitettäisiin vain miessukupuoleen. Jos suostuisimme Huovisen malliin, mitään keskusteluja ei enää tarvittaisikaan - naispappeusongelma olisi ratkaistu. Keskustelu koskettaisi enää vain "vastustajien", sosiaalista ja mentaalista saattohoitoa. Tällaiseen saattohoitoratkaisuun on suostunut esimerkiksi Huovisen kiittelemä rauhanyhdistysläisyys.<br /><br />Nykyinen tilanne<br />Nykyinen kirkollinen tilanne on se, että molemmat kiistan osapuolet sanovat omasta viitekehyksestään käsin toimittamastaan messusta: Tämä on yhteinen jumalanpalvelus. Ulkopuolinen tarkkailija kuitenkin tietää, että "yhteistä" ei enää ole tuossa kirkossa. "Yhteisen jumalanpalveluksen" puuttuminen on se kipeä, jossa nyt elämme.<br /><br />Ongelman voi yrittää ratkaista painostuksella tai tosiasioiden tunnustamisella. Painostusta tuomiokapitulit ovat jo yrittäneet, mutta se on tehnyt vain kirkon tilanteen herkulliseksi kirkon vihollisille. He vetävät pisimmän korren. Tosiasioiden tunnustamisesta voitaisiin edetä ratkaisuun, jossa molempi osapuoli saa käyttöönsä kirkon tiloja ja taloudellisen tuen. Siis <span style="font-weight: bold;">sateenvarjo</span>, jonka alle mahtuisi kaksi järjestystä. Silloin kumpikin saisi edelleen sanoa, "Tämä on yhteinen jumalanpalvelus" eikä riitoja juuri olisi (kuin ehkä kirkonkäyttövuoroista, mutta ne olisi pikku juttu).<br /><br />Lopulta "Missä on yhteinen jumalanpalvelus?"-kysymyksen tuomari on Kaikkivaltias, ja vain Hän. Me saamme täällä yrittää vakuuttaa toisiamme hänen sanansa perusteella. Kumpikin osapuoli muistakaamme myös raamatunkohta: "Hän hallitsee vihollistensa keskellä" so. myös toisten joukossa on Jumalan lapsia niin kauan kuin evankeliumi pysyy oikeana. Tuo "vihollisuus" pitää sanoa pienellä suulla, sillä meidät kaikki on kastettu. Kaste yhdistää, vaikka järjestys erottaa.<br />..............<br />Loppuun vielä vähän pohdintoja: Kirkon uskon ylin auktoriteetti on Raamattu. Piispainkokous myöntää, ettei naispappeuden torjuminen ole harhaoppi, eli myöntää, että se mahtuu Raamatun oikeiden tulkintojen joukkoon. Tämän Raamatun käsityksen noudattaminen pyritään näkemään kuitenkin syrjintärikoksena, vaikka tasa-arvolaki itse sallii kirkoille erivapaudet uskonnonharjoituksessa. Tämä ei ole loogista. Raamatun on hyväksynyt ylimmäksi auktoriteetiksi evl-kirkolle Suomen eduskunta. Eduskunnan olisi hyväksyttävä kirkolle uudet pykälät, jos kirkko haluaisi päästä eroon vanhauskoisistaan. <span style="font-weight: bold;">Tällä kirkkolailla </span>se on ja olisi aina laitonta. Tätä tulkintaa vahvistaa myös se, ettei naispappeutta hyväksytty opillisena asiana, vaan hallintokysymyksenä. Sen johdosta tasa-arvolain kirkkopykälä suojaa nimenomaan virkateologiassa vanhauskoisia, koska juuri vanhauskoiset jäivät siihen virkateologiaan, jonka kirkko on hyväksynyt jo iät ajat sitten <span style="font-weight: bold;">opillisena</span> asiana. Onhan selvää, että lain mainitseman "uskonnonharjoituksen" tulisi noudattaa erityisesti kirkon oppia, sillä lex orandi--lex credendi kulkevat aina käsi kädessä, ja siinä "yhteydessä" juuri vanhauskoiset haluavat kilvoitella. Jumalanpalvelus on meille uskoa (oppia) ja rukousta. Ja olisihan koko tasa-arvolain kirkkopykälä epälooginen ilman mainittua yhteyttä. Sillä ei kai lain tarkoitus ole sanoa, että uskonnolliset yhdyskunnat saavat poiketa tasa-arvolaista <span style="font-style: italic;">huvikseen</span>, vaan nimenomaan, että ne saavat poiketa oppiinsa perustuvan uskonnonharjoituksen tähden. (Uskonnonharjoitus on luettava myös tasa-arvolaissa kuuluvaksi yhteen uskonnonvapauslain uskontomääritelmien kanssa, sanoisi ainakin minun juridinen maallikkojärkeni.)<br /><br />Tässä maassa on kyetty tunnustamaan, että se ja se hallitus on ajanut jossakin päätöksessään päin puuta. On otettu virheestä uusi suunta. Kuka nousisi ja sanoisi, että myös piispainkokous on syksyllä 2006 ajanut itsensä mahdottamaan tilanteeseen - nimenomaan piispainkokous, ei kirkko. Kirkolliskokoushan ei ole ponsipäätöksen jälkeen uutta päätöstä naispappeusasiasta.<br /><br />Surullista on, että eivät suinkaan piispat, vaan kirkon jäsenet joutuvat piispainkokouksen suositusten seurauksista kärsimään.<br /><br />Piispainkokous on alkanut voimakkaasti muuttamaan kirkollista kenttää. He ovat ajaneet läpi keskuudessaan kaksi suositusta: 1)erillisvihkimyksiä ei enää anneta ja 2)vanhemman uskon noudattaminen kirkon virassa voi olla rikos.<br /><br />Näillä päätöksillään he ovat siirtyneet, alkuperäisen, koko Raamatun määrittelemän suuren kirkollisen kentän sisällä, pienelle rajatulle alueelle. Sieltä käsin he sanovat, että nyt tässä kirkossa on oikeus harjoittaa evankelis-luterilaista uskoa vain tällä alueella - "yhteinen jumalanpalvelus" on vain täällä. Se on outoa. Siinä murtuu myös kaunis ajatus Jumalan oikoumeniasta. Ihminen ei saa hallintopäätöksillään rajata sitä, minkä Jumala on tehnyt avaraksi.<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-3242862113892011083?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-33465748863492299382007-04-13T23:36:00.000+03:002007-04-13T23:39:05.743+03:00Tervehdys kaikille. Olen avannut jälleen blogini.<br />En kirjoittele joka päivä, vaan verkkaiseen tahtiin, kun aihetta ilmaantuu. Parhaan hyödyn saat, jos tilaat blogini uudet kirjoitukset lähetettäväksi sähköpostiisi.<br />t. Vesa Pöyhtäri<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-3346574886349229938?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-87443042495238813962006-12-04T12:53:00.000+02:002006-12-05T11:57:52.595+02:00Adventti on pienen paaston aikaa. Kutsun sinua syventymään tekstien äärellä omassa jumalanpalveluksessasi sekä yksityisessä hartaudenharjoituksessa Kristuksen tulemisen sanomaan.<br /><br />1. adventti<br />Kuninkaasi tulee kunniassa<br />Uskonpuhdistuksen kirkoissa päivän päätekstinä on keskiajan perinteen mukaisesti kertomus Jeesuksen ratsastuksesta Jerusalemiin. Jeesus ei tullut Jerusalemiin maallisten valtiaiden tavoin, vaan nöyränä, aasilla ratsastaen. Näin hän liittyi Sakarjan kirjan profetiaan rauhan kuninkaan tulemisesta. Tähän viittaa myös päivän nimitys nöyrtymisen adventti (adventus humiliationis).<br /><br />Nöyrtyminen ja kunnia rinnakkain. Suomalaisessa käsikirjassa kunnia ja vanha nimitys nöyrtymisen adventti. Kristus Herra astui alas kunniasta, otti orjan muodon ja syntyi ihmiseksi. Miksi Jumalan täytyi tulla ihmiseksi? Cur Deus homo? Kysyi kirjassaa keskiajan teologi Anselm Canreburyläinen. Jumalan taytyi tulla pelastaakseen meidät syntiset ihmiset iankaikkisesta kadotuksesta. Hän otti päälleen meidän syntimme, Jumala tuli sinun edestäsi "vikauhriksi", "sijaisuhriksi", "Jmala teki hänet synniksi", että voisit päästä taivaaseen.<br /><br />Nöyrry sinä ja minä tänä adventtina tuon Herran edessä, joka vieläkin tulee luoksemme ratsastaen aasilla mitättömyyteen, heikkouteen ja alhaisuuteen verhottuna. Kristus tulee luoksemme jokaisessa heikossa ja apua tarvitsevassa lähimmäisessä. Häntä autettaessa autetaan Kristusta.<br /><br />Meille sopisi, että me kyllä nöyrrymme suuren ja mahtavan edessä, jonkun sellaisen, jolla on asemia, valtaa ja rahaa takanaan. Nöyrryme sen edessä, joka on meitä vahvempi. Mutta kun herramme kätkeytyy heikkoon lähimmäiseen, kiittämättömään nuorukaiseen, traumojensa kuluttamaan kulkijaan, on nöyrtyminen jo vaikeampaa. Jeesus sanoo: "Joka ottaa tykönsä yhden minun vähimmistä veljistäni, ottaa tykönsä minut".<br /><br />Pelastajana Kristus tulee luoksemme sanassa ja sakramenteissa. Vihollinen tulee yrittämään maailman loppuun asti hiljentämään Kristuksen todistuksen, muuttamaan sen, tuomaan erilaisen "Kristuksen", tuhoamaan sanan ja sakramentin. Monella eri tavalla, joko "hengellisenä" tai väkivallan kautta. Siitä ei tule yllättyä. Sitä tapahtuu myös meidän kirkossamme aivan julkisesti. Mitä muuta se on, kysyn, kun jumalankieltäjä ja pilkkaaja John Shelby Spong kutsutaan saarnaamaan ja opettamaan kirkkomme jumalanpalveluksessa? Näitä heilujia on ollut aina ja tulee olemaan. Mutta Kristus tulee luoksemme "siellä missä sana oikein saarnataan ja sakramnetit Kristuksen asetuksen mukaisesti jaetaan". Muualla hän ei tule.<br /><br />Vietä adventtia evankeliumin ääressä ja pyhän sakramentin lohdutuksessa. Herrasi antaa sinulle itsensä sanassa ja leivässä ja viinissä. Hän tulee nyt adventin aikana, Hän tulee kerran lopullisessa kunniassa ja voimassa. Iloitkaa kristityt, Herramme tulee!<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-8744304249523881396?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-45951085171732498312006-11-15T19:48:00.000+02:002006-11-15T21:06:03.880+02:00<span style="font-weight: bold;">Kaupungin ja Kristuksen hommissa</span><br /><br />Aina toisinaan osallistun Oulun kaupungin kaupunginvaltuuston kokouksiin. Varajäsenenä tuuraamisia tulee melko harvoin, mutta tulee kuitenkin. Ympäristölautakunnassa olen sitten useamminkin. Kristittynä olen toisinaan pohtinut Raamatun maailmankuvaa ja yhteiskunnallista osallistumista.<br /><br />Apostoli Paavali oli aikansa oppineita ja jo nuoruudestaan monipuolisesti maailmaa nähneitä. Tarson monikultuurinen kaupunki, kauppiaiden, ajatusten ja uskontojen solmukohta, oli hänen kasvualustansa. Kristityksi tultuaan ja Herran kutsumana apostolina hän sai suuren vastuun kantaakseen. Hänen tuli olla Kristuksen, entisen vainottunsa, todistaja kansojen edessä. Paavalista tuli pakanain apostoli.<br /><br />Kaupunkilaisena hän tunsi kaupungin asukkaiden sielunelämää ja ajattelumalleja. Hän osasi käyttää kokemuksiaan ja tietojaan hyväkseen viedessään sanaa eteenpäin. Areiopagin puhe on tästä vain yksi kulttuurin ja uskontojen ymmärtämisen esimerkki. Paljon myöhemmin, apostolinvirkansa loppusuoralla, jo vangittuna Herran palvelijana, hän jälleen käyttää hyväkseen kulttuurin ja lakien tuntemustaan. Kun helpotusta ei tullut Kesarean oikeudesta, ja Jerusalemin oikeuden eteen joutumista oli viisasta välttää, hän vetosi keisariin. Hän tiesi, että keisariin vetoamisella hän saisi hengähdystauon ja pääsisi taas eteen päin. Kaksi vuotta Kesareassa tutkintovankeudessa vaihtui Rooman lähetysmatkaan "kruunun kyydillä".<br /><br />Paavalin esimerkissä on merkittävää, että hän vetosi maalliseen oikeuteen. Tästä voisi joku ajatella, että Paavali lähti väärään suuntaan - hänen olisi pitänyt jättää asiansa vain Herralle rukouksissa ja jos johonkin mennä niin juuri Jerusalemiin, sinnehän Herrakin meni tuomittavaksi. Mutta niin Paavali ei siis tehnyt. Hän ei jättänyt asiaansa "Herralle". Vai eikö? Tarkemmin ajateltuna, juuri niin hän teki.<br /><br />Jo aikaisemmin, asuessaan ja julistaessaan Korinttissa, hän kirjoitti kirjeen Rooman kristityille. Tässä kirjeessään hän käyttää esivallasta määrettä "Jumalan palvelija" (Theou diakonos). Rooman valtakunnan esivallasta hän oli valmis käyttämään noin hurskasta nimitystä! Tiedämme hyvin, ja hänkin tiesi, että esivalta omassa elämässään ja myös usein hallitustoimissaan oli varsin jumalaton. Kuitenkin hän sanoi, vakaasti ja harkitusti, - "Jumalan palvelija".<br /><br />Uskonpuhdistaja Martti Luther oli paavalilainen teologi, kun hän määritteli Jumalan työn kahteen valtapiiriin - maalliseen ja hengelliseen. Molemmat ovat Jumalan työtä ja molemmilla on oma tehtävänsä. Kumpikaan ei myöskään saa astua toisensa tontille. Maallinen hoitaa maalliset, hallinnon, oikeuslaitoksen ja esivallan miekan. Hengellinen hoitaa evankeliumin saarnaamisen ja sakramenttien jakamisen sekä seurakunnan hallinnon.<br /><br />Takaisin Oulun kaupungintalolle. Istumapaikkamme vieressä oikealla puolella ovat vihreiden edustajat ja vasemmalla ja edessä kokoomuksen edustajat, etu-oikealla sdp ja keskusta jne. Olen kokenut hienoa "veljeyttä ja sisaruutta" näiden eri puolueiden edustajien kanssa. Kullakin meillä on tietysti omat mielipiteemme ja puolueemme, mutta se ei estä reilua henkeä ja peliä toisten kanssa. Tällaisessa veljeydessä (on siellä kyllä sitten ikäviä hankauksiakin) olen tuntevinani jotakin siitä todellisuudesta, että kaikki yhdessä olemme salatulla tavalla "Jumalan palvelijoita".<br /><br />Sunnuntaina puen sitten päälleni mustan paidan, panen "sokerinpalan" kaulaan ja lähden johtamaan Herran kansa jumalanpalvelusta.<br /><br />Kahdessa virassa, yhden Herran palvelijana.<br /><br />Vesa Pöyhtäri<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-4595108517173249831?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-1162417587097636002006-11-01T23:45:00.000+02:002006-12-05T16:38:19.473+02:00Raamattu on jumalallinen oikeutemme<br />by Arto Seppänen, TT, Utsjoen kirkkoherra<br /><br />Usein ajatellaan, että uskonpuhdistus koski vain uskon asioita. Näin ei kuitenkaan ollut. Se oli ko-konaisuus, joka kosketti kirkkoa monella tavoin. Reformaatio oli myös kirkko-oikeudellinen tapah-tuma. Uskonpuhdistuksen puhkeaminen voidaan ajatella, niin kuin prof. Kaarlo Arffman on tutki-muksissaan osoittanut, reaktiona teologian juridisoitumista vastaan.<br /><br />Myöhäiskeskiajalla kirkko ja kristinusko alettiin käsittää vanhan roomalaisen oikeuden antamien ajatusmallien mukaisesti. Kirkkoon oli syntynyt normatiivista raamatuntulkintaa ja oppeja, jotka perustuivat yksin esittäjiensä virka-asemaan. Lutherin reformiohjelma oli teologian puolustustaiste-lu Rooman kirkon kirkko-oikeutta eli kanonista lakia vastaan. Uskonpuhdistus asetti kyseenalaisek-si silloisen kirkko-oikeuden perusteet. Uskonpuhdistajan vakaumus ei jäänyt vain ajatukseksi, vaan se johti toimintaan. Corpus Iuris Canonici -kokoelman polttaminen 10.12.1520 oli Lutherin näkyvä protesti kanonisen lain sisältämää väärää juridista ajattelutapaa vastaan. Toinen käytännön esimerk-ki oli uskonpuhdistusrintaman pappien avioituminen, vaikka se oli selkeästi kanonista oikeutta vas-taan. Raamattu ei nimittäin antanut tukea pappien pakollisen selibaatin, eli naimattomuuden vaati-mukselle. Oikea teologia oli nostettava kirkko-oikeusajattelua korjaavaksi tekijäksi. Oikeaa teologi-aa ei taas voi olla ilman Raamattua.<br /><br />Kirkko-oikeus tarvitsi Lutherin mielestään perusteellisen puhdistuksen. Kirkkoa tuli johtaa Raama-tusta nousevien teologisten periaatteiden mukaan. Raamatusta tuli kirkko-oikeuden oikeuslähde. Reformaation kirkko-oikeudellinen perusratkaisu kiteytyi tunnustusparolliksi ”Raamattu on juma-lallinen oikeutemme”. Sen taustalla on Lutherin v. 1518 aneteesien selityksissä ilmaistu selvä oh-jelma, jonka mukaan kristitty ei voi mennä Raamattua pitemmälle (ultra sacram scripturam) sillä pyhät kirjoitukset ovat varsinaisesti, nimenomaan ja yksinomaan (proprie) jumalallinen oikeus (ius divinum, WA 1, 533, 15). Vuotta myöhemmin kirjoitetussa väittelyssä Johann Eckin kanssa Luther toistaa sanatarkasti lauseen ja lisää siihen vielä sanat nisi accesserit nove et probata revelatio, ”ellei tule uutta ja varmaa ilmoitusta” (WA 2, 279,23.). Ilmaisun sanatarkka toisto kertoo asian kiteytymi-sestä keskeiseksi periaatteeksi. Tästä kannastaan Luther piti kiinni koko elämänsä ajan. Kristus itse on jumalallinen lainsäätäjä (legislator divinus) ja hänen oppinsa on jumalallinen oikeus, mitä ku-kaan ei voi muuttaa tai lakkauttaa. (WA 1, 533)<br /><br />Kirkko-oikeus on Suomessa lähes kokonaan laiminlyöty tutkimusalue. Siitä on kyllä kirjoitettu his-torian näkökulmasta. Kirkko-oikeuden systematisointia oikeustieteen näkökulmasta ei ole tehty. Kirkko-oikeuden oikeusperiaatteet ovat edelleen tutkimatta. Vertailun vuoksi todettakoon, että hal-linto-oikeudessa käytettyjä oikeusperiaatteita on tutkimuksessa kirjattu yli kolmesataa. Kirkkolakia luetaan kirkossakin muiden oikeudenalojen, esimerkiksi hallinto-oikeuden, virkamiesoikeuden tai työoikeuden näkökulmasta. Jos kirkkolainsäädäntöä luetaan jonkin muun oikeudenalan kuin sen itsensä ilmaisemassa horisontissa, kirkkolaki ja -järjestys lakkaavat olemasta kirkko-oikeutta muut-tuen esimerkiksi hallinto-oikeuden kirkolliseksi jatkeeksi. Kirkon oman Jumalan sanaan sidotun arvopohjan unohtaminen johtaa – kirkko-oikeuden dosentin Pekka Leinon termiä käyttääkseni – kyklooppimaiseen tarkasteluun, jossa lopulta ainoa näkevä silmäkin sokeutuu.<br /><br />Luterilaisen uskonpuhdistuksen keskeinen periaatteita on Ecclesia semper reformanda est. Se on jatkuvan uskonpuhdistuksen vaatimus. Kyseessä ei ole jokin uskon nykyaikainen päivitys ja sen saattaminen ajanmukaiseksi kulloistenkin mielipidevirtausten mukaisesti. Kyseessä on niin kuin sana reformatio uskonpuhdistuksen aikaan merkitsi, paluuta alkuperäiseen. Reformaatio tapahtuu aina silloin, kun alkuperäinen saa uudelleen muodon, muodostuu uudelleen alkuperäisen muodon mukaan (lat. re-, uudelleen, formare < forma, muoto). Professori Lauri Haikola tulkitsee teonsanaa siten, ettei se tarkoita kaiken uudelleen muokkaamista, uuden olemuksen, sisällön (forma) luomista, vaan palaamista vanhaan alkuperäiseen sisältöön eli muotoon. Lutherin iskulause merkitsee siis yksinkertaisesti seurakunnan alituista palaamista alkuolemukseensa, alkuessentiaansa. Ilman sitä ei seurakunta voi olla olemassa. Mikkelin piispa (emeritus), aikaisemmin ekumeniikan professori Ka-levi Toiviainen lausuu paimenkirjeessään hiippakuntansa seurakunnille tunnustuksen merkityksestä: ”Tunnustuksen tarkoituksena on lausua julki se, mihin alun perin on uskottu, liittyä siihen ja palata sen pohjalle.”<br /><br />Uusimman kirkkolain valmistelutöissä Raamattua ei mainita oikeuslähteenä. Kuitenkin nk. tunnus-tuspykälä nostaa Raamatun ja tunnustuksen koko kirkkolainsäädännön avaimeksi. ”Suomen evan-kelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka perustuu Jumalan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden Testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoihin, ja joka on ilmaistu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa ja muuttamattomassa Augsburgin tunnustuksessa ja muissa luterilaisen kirkon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa. Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.” (KJ 1:1§)<br /><br />Tunnustuksesta kirjoitetaan lain valmistelun esitöissä muutama sivu. Niissä tunnustukset kyllä lue-tellaan nimeltä, käydään valtiosääntöoikeudellista pohdintaa tunnustuspykälän paikasta ja sivutaan lyhyesti tunnustuspykälän synnyn historiaa. Tunnustuksen käsitettä ei pohdita. Kirkko-oikeuden keskeisin käsite jää määrittelemättä. Kuinka tulkita lainsäädäntöä, jos sen keskeisin käsite on avaa-matta?<br /><br />Kirkkolainsäädännön sisäisessä systematiikassa tunnustus on kuitenkin sitä keskeisesti jäsentävä tekijä. Kirkkolainsäädäntö avautuu mielekkääksi ja loogiseksi vain tunnustuksen näkökulmasta. Kirkko-oikeuteen pääsee vain tunnustuksen avaamasta paraatiovesta. Tunnustuspykälä kuuluu kirk-ko-oikeuden vanhimpaan aineistoon. Tunnustuspykälä nykyisessä laimennetussa muodossaankin sisältää otsikossa mainitun luterilaisen kirkko-oikeudellisen lähtökohdan. Jos uskonpuhdistuksen kirkon on alituisesti palattava lähtökohtaansa, samaa on sanottava sen kirkko-oikeudesta. Senkin on palattava juurilleen, muuten se lakkaa olemasta. Ecclesia semper reformanda on myös kirkko-oikeudellinen tunnuslause.<br /><br />Arto Seppänen<br />khra Utsjoki<br />teol.tri<br />valmistelee oikeusteoreettista väitöskirjaa kirkko-oikeudesta Lapin Yliopistossa<br />Artikkeli on julkaistu Pyhäkön Lampussa 2006.<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-116241758709763600?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-1162201917943447952006-10-30T10:50:00.000+02:002007-04-13T22:55:30.037+03:00Luther-säätiö ja Oulun hiippakunta.<br /><br /><br />Oulun hiippakunta on tehnyt päätöksen, jolla se on hyväksynyt virkamääräyksen Juhana Pohjolalle ja Juha Muukkoselle Suomen Luther-säätiön palvelukseen. Päätökset ovat edelleen voimassa, eikä tuomiokapituli ole tällä haavaa sanomassa virkamäräyksiä irti. Hiippakunnan toimintaa on tässä suhteessa pidettävä esimerkillisenä ajatellen nykyistä kirkollista tilannetta.<br /><br />Tuomiokapitulin toiminta antaa esimerkin siitä, miten Oulun hiippakunnassa tulee tulkita syksyn 2006 piispainkokouksen naispappeuspäätöstä. Koska yhteistoiminta säätiön ja hiippakunnan välillä jatkuu virkamääräysten muodossa on se tulkittava siten, että piispa yksittäisviranomaisena hengellisellä kaitsennalla (KL 18: 1§; KJ 18: 1§) sekä tuomiokapituli yhdessä piispan kanssa katsovat, ettei kirkon vanhemman virkakäsityksen opettaminen ja sen mukainen toiminta ole papille tuomittavaa, vaan sitä voi kirkon piirissä harjoittaa.<br /><br />Piispamme valitsemalla linjalla on merkitystä myös meidän ns. vanhauskoisten seurakuntapappien viranhoidollemme. Karjasillan seurakunnassa on yleisesti tiedossa, että noudatan kirkon aikaisempaa (ja edelleenkin hyväksymää) virkateologiaa "uskoen, opettaen ja tunnustaen" kuten vähintään ne sata tukiadressin allekirjoittajaa (ks. Jari Rankisen blogi). Minulle se merkitsee valtakirjaa, Raamatun ja kirkkolain ohella, noudattaa viranhoidossani kirkon aikaisempaa virkateologiaa. Sillä olisihan kummallista, että tuomiokapituli sallisi uskonkäsityksen noudattamisen toisille, mutta toisille saman uskon noudattamista ei sallittaisi. Se rikkoisi perustuslakia. Virkasuhteella ei ole tähän mitään merkitystä, sillä kaikki teemme papintyötä tuomiokapitulin työmääräyksellä. Olisi hyvin luontevaa, että se mikä kirkon mukaan on uskossa oikein, on sitä sen mukaan myös elämässä sallittua noudattaa.<br /><br />Olen iloinen siitä, että kirkko ei ole luopunut raamatullisesta perustastaan kokonaisuudessaan ja pitää yhä kiinni oikeudestaan opettaa aikaisempaa virkakäsitystä. Sen osoitti välillisesti myös piispainkokouksen päätös. Sen on myös Samuel Salmi ja muut piispat osoittaneet kaitsijantoimellaan.<br /><br />Luther-säätiön opetus ja toiminta on ollut luterilaisen opin suhteen moitteetonta. Kuitenkaan sekään järjestö ei ole välttynyt alkuvaiheiden radikalismilta. Yhteistyökuviot kirkon kanssa ovat olleet pitkin matkaa hankauksessa, kuten kaikkien herätysliikkeiden toiminta niiden syntyvaiheessa. Säätiön viimeaikainen toiminta ei aiheuta moitteita. Voimme syyllä toivottaa Jumalan siunausta säätiön ja Oulunhiippakunnan yhteistyölle.<br /><br />Vesa Pöyhtäri<br />Oulun hiippakuntavaltuutettu<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-116220191794344795?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-1162040365869076012006-10-28T14:38:00.000+03:002007-04-13T23:24:31.562+03:00<a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="http://photos1.blogger.com/blogger/5706/3900/1600/Muonion%20kirkon%20alttari.jpg"><img style="margin: 0pt 10px 10px 0pt; float: left; cursor: pointer;" src="http://photos1.blogger.com/blogger/5706/3900/200/Muonion%20kirkon%20alttari.jpg" alt="" border="0" /></a><br /><p class="MsoNormal" style=""><b><span style=";font-size:14;color:black;" ><span style="font-size:100%;">”<span style="font-style: italic;">Että he kaikki olisivat yhtä</span>”</span><u1:p></u1:p></span></b><o:p></o:p></p> <p class="MsoNormal" style=""><b><span style="color:black;"> <u1:p></u1:p></span></b><o:p></o:p></p> <p class="MsoNormal" style=""><b><span style="color:black;"><u1:p></u1:p></span></b><o:p></o:p></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;">Nämä otsikossa olevat Herran sanat on aina pidettävä mielessä kun aletaan pohtia ja keskustella seurakunnasta, kirkoista ja jumalanpalveluksista. Kyseinen raamatunkohta on osa Jeesuksen ylimmäispapillista rukousta. Jumalan Poika oli mukana sanallaan luomassa maailmaa, Jumalan Pojan rukous kantaa samaa voimaa: se perusti saman tien sen, mitä rukoilikin. Kristittyjen ykseys on Jumalan luoma lahja, josta me voimme vain nauttia. Ihmiset eivät luo yhteyttä, sen on Jumala jo luonut.<u1:p></u1:p></span><o:p></o:p></p> <p class="MsoNormal" style=""><b><span style="color:black;">Jumalallinen yhteys</span></b><span style="color:black;"><br /></span></p><p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;">Ykseys ei ole yksimielisyyttä, se ei ole yhdessä olemista, samojen mielipiteiden lausumista. Nämä ovat ykseyden hedelmiä, sen seurausta. Ykseys on jotakin muuta. Se on yhden Hengen synnyttämää elämää, Kristuksen ruumiin elämää. ”..<i>yksi ruumis ja yksi henki, niinkuin te olette kutsututkin yhteen ja samaan toivoon, jonka te kutsumuksessanne saitte; yksi Herra, yksi usko, yksi kaste; yksi Jumala ja kaikkien Isä, joka on yli kaikkien ja kaikkien kautta ja kaikissa.</i>” Ef. 4: 4—6.<u1:p></u1:p></span><o:p></o:p></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;"><u1:p></u1:p>Jumalallinen yhteys ei ole jotakin ilmassa leijuvaa tai tämän maailman ulkopuolella olevaa. Jumala ottaa syntisen ihmisen yhteyteensä armonvälineidensä, sanan ja sakramenttien, kautta. Yhteyttä Jumalaan ei voi syntyä ilman seurakuntaa, jonka vastuulle näiden hoitaminen on annettu Pyhän Hengen johdatuksessa jumalallisella käskyllä. Missä näet oikean sanan saarnan ja Kristuksen asetuksen mukaisen sakramenttien hoidon, siellä näet Herran omat. Yhteisessä jumalanpalveluksessa seurakunta tulee näkyväksi. <u1:p></u1:p></span><o:p></o:p></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;"><u1:p></u1:p>Tunnustuskirjat määrittelevät pyhän Raamatun perusteella seurakunnan pyhien yhteisöksi, ”jossa evankeliumia puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan”. Jumalanpalvelusta varten tulee siten olla seurakunta, jolla on sana ja sakramentit, ja joka on asettanut pappisviran hoitamaan näitä yhteisessä jumalanpalveluksessa. Kirkossamme tämä on hoidettu paikallisseurakuntien antaman kutsulla (vocatio) ja pappisvihkimyksellä tai vihityn papin kyseessä ollessa virkaan asettamisella. <u1:p></u1:p></span><o:p></o:p></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;"><u1:p></u1:p>Jokainen kirkkomme ehtoollisjumalanpalvelus (messu) pidetään paikallisseurakunnassa tai paikallisseurakunnan valvonnassa. Edes herätysliikkeiden kesäjuhlilla vietetty ehtoollinen ei ole herätysliikkeen oma vaan nimenomaan juhlapaikan paikallisseurakunnan ehtoollistilaisuus, jonka seurakunta järjestää kesäjuhlilla käyttäen apunaan juhlavieraita.</span></p> <p class="MsoNormal" style=""><b><span style="color:black;"><u1:p></u1:p>Kirkollinen yhteys<u1:p></u1:p></span></b><o:p></o:p></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;">Suomen evankelis-luterilainen kirkko koostuu seurakunnista, joiden kautta kirkko "kastaa, saarnaa, ja opettaa". Se on organisoitunut "yhdeksi" kirkoksi, johon kuulutaan kuulumalla kirkon seurakuntiin. Toinen malli olisi esimerkiksi itsenäiset seurakunnat, joista jokainen olisi oma kirkkonsa. Molempi organisoituminen sopii Raamattuun, vaikka ensimmäinen malli on raamatullisempi sen tähden, että se myös yhteisen organisaation kautta ilmaisee sitä yhteyttä, joka seurakunnilla on Kristuksessa. Yhteydellään se vähentää myös ihmisten lihallisuudesta johtuvia seurakuntien välisiä riitoja ja kilpailua jäsenistä. <u1:p></u1:p></span><o:p></o:p></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;"><u1:p></u1:p>Raamatun kirjoittamisen aikaista kirkkoa voi pitää lähinnä nykyistä kirkko-organisaatiota vastaavana. Silloin kaksitoista apostolia ja apostoli Paavali perustivat seurakuntia, hallinnoivat niitä, asettivat pastoreita, antoivat seurakunnille kehotuksia ja määräyksiä—myös niille seurakunnille, joita eivät itse olleet perustaneet. Seurakunnat olivat itsenäisiä ja päättivät omista asioistaan, kuitenkin apostolien asettamissa rajoissa. Seurakuntien välillä oli yhteys, ne tunnustivat toisensa, avustivat toisiaan (Jerusalemin köyhien avustuskeräys kaikissa maakunnissa) ja matkalaiset saattoivat osallistua toisten alueiden seurakuntien elämään, kun pastori oli ensin heidän tunnustuksensa kuulustellut (myöhemmin tätä varten laadittiin yhteisiä tunnustuskaavoja). Kirkolliskokouskin Raamatusta löytyy. Ensimmäinen kirkolliskokous löytyy apostolien tekojen luvusta 15. Seurakunnat lähettivät edustajiaan Jesrusalemin ”kirkolliskokoukseen” ja itseoikeutettuina paikalla olivat tietysti myös apostolit. Pyhän Hengen johdatuksessa kokous teki kaikkia seurakuntia sitovia opillisia päätöksiä (Näin ei enää. Kirkolliskokous tänä päivänä voi enää vain liittyä ja tunnustautua siihen uskoon, joka on välitetty meille profeetallisissa ja apostolisissa kirjoituksissa. Raamattuun perustumattomia oppeja se ei voi laatia. Kaiken opin lähde on Raamattu.)<u1:p></u1:p></span><o:p></o:p></p> <p class="MsoNormal" style=""><b><span style="color:black;"><u1:p></u1:p>Ongelma<u1:p></u1:p></span></b><o:p></o:p></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;">Kun kirkkomme avasi hallinnollisella päätöksellään Raamatun vastustaisesti myös naisille pääsyn pappisvirkaan, joutuivat monen seurakunnan kristityt hankalaan tilanteeseen. Jumalan sanaan sidottu omatunto ei voi hyväksyä, että messu eli seurakunnan yhteinen kokous hoidetaan Kristuksen asetuksen vastaisesti. (Raamatun todistus on selkeä, Herra kutsui kaksitoista miestä apostoliksi ja tälle johdonmukaisesti alkuseurakunta ei asettanut naisia paimenvirkaan. Naisen opetuskielto perusteltiin luomisjärjestyksellä.)<u1:p></u1:p></span><o:p></o:p></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;"><u1:p></u1:p> <u1:p></u1:p></span><o:p></o:p></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;"><u1:p></u1:p>Paikallisseurakunnat ja hiippakuntajohto eivät aina seuraa oikeutta ja kohtuutta. Jos paikallisseurakunnat eivät anna seurakuntansa kristityille lupaa viettää omantunnon ja Raamatun mukaista messua ja saada siihen opetusta, on kristityillä Raamatun ja tunnustuskirjojen oikeutus ja velvoitus järjestää jumalanpalveluselämä parhaalla mahdollisella tavalla. Tässä astuu kuvaan ajatus jumalanpalveluksesta, jota vietetään nykyisen hiippakuntajärjestyksen ulkopuolella. <u1:p></u1:p></span><o:p></o:p></p> <p class="MsoNormal" style=""><b><span style="color:black;"><u1:p></u1:p>Jumalanpalvelusta viettävä pyhien yhteisö on seurakunta<u1:p></u1:p></span></b><o:p></o:p></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;">Etteivät kristityt joutuisi villiin menoon ja epäjärjestykseen vastoin järjestyksen Jumalaa, kristittyjen tulee ottaa vastuu alueellaan yhteydessä kaikkien alueensa kristittyjen tahojen kanssa (yhdessä muiden apostolis-luterilaista uskoa tunnustavien kanssa—ettei yhteisö tulisi lahkoksi ja olisi lihallisuutta) järjestää Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen mukaista jumalanpalveluselämää. Viettäessään raamatun mukaista yhteistä jumalanpalvelusta yhteisö on tosiasiallisesti tunnustuskirjojen määrittelyn mukaisesti näkyvä ”seurakunta”. Sille kuuluvat siinä tapauksessa myös kirkon tuntomerkit, joista Luther puhuu: Sanan julistus, kaste, ehtoollinen, pappisvirka, kaitsenta, rukous ja risti. On huomattava tarkoin, että tällainen jumalan palvelus ei ole ”uusi” seurakunta tai kirkko. Se on sama seurakunta, sama jumalanpalvelus, sama tunnustus, usko, rukous jne. kuin apostolien ajasta on katkeamattomana jatkunut. Se että organisaatio on muutettu ei muuta itse seurakuntaa ja jumalanpalvelusta. Onhan nykyinenkin kirkkomme pitkin historiaa organisoitunut uusilla tavoilla useinkin.<u1:p></u1:p></span><o:p></o:p></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;"><u1:p></u1:p> <u1:p></u1:p></span><o:p></o:p></p> <p class="MsoNormal" style=""><b><span style="color:black;"><u1:p></u1:p>Seurakunnan yhteys Kristuksen maailmanlaajaan Kirkkoon<u1:p></u1:p></span></b><o:p></o:p></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;">Seurakunnan vastakäsite on lahko ja eriseura. Lahko on yhteisö, jolla ei ole oikea kristillinen oppi. Eriseura voidaan käsittää ”oikeaksi” seurakunnaksi, joka kuitenkin hengellisessä ja lihallisessa ylpeydessään eristäytyy muista tunnustajista ja yhteisöistä katsoen olevansa muita parempi tai vaikkapa nöyrempi. Ettei seurakunnasta tulisi lahko tai eriseura sen on alituisesti tutkittava vaikuttimiaan. <u1:p></u1:p></span><o:p></o:p></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;"><u1:p></u1:p>Kristityt muodostavat Kristuksen maailmanlaajan kirkkoon kuuluvan paikallisseurakunnan, jos heillä on sanan ja sakramenttien yhteys maailmanlaajaan yleiseen kirkkoon. Muussa tapauksessa he ovat eriseura. Yhteyteen riittää, kuten tunnustuskirjat sanoo: ”Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset.” Augsburgin tunn. VII. <u1:p></u1:p></span><o:p></o:p></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;"><u1:p></u1:p>Käytännössä tämä tarkoittaa, että seurakunta tunnustaa ne kirkot ja seurakunnat, joissa on raamatullinen ja luterilainen oppi ja jumalanpalveluselämä. Tunnustamisen seuraus on yhteistyö ”yhteisen Kristuksen maailmanlaajan seurakunnan” rakentamisessa muiden seurakuntien ja kirkkojen kanssa, silloin kun se organisaation ja välimatkojen kannalta on mahdollista ja tarkoituksenmukaista. <u1:p></u1:p></span><o:p></o:p></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;"><u1:p></u1:p>Seurakuntien ja kirkkojen välinen yhteys on ilmaistu jo varhaiskirkon ajalta asti siten, että piispanvihkimyksiin kutsutaan myös läheisten kirkkojen piispoja ja/tai pappeja osallistumaan kättenpäällepanoon. Kätten päällepanijoita on vanhastaan ollut vähintään kolme. Pappisvihkimyksessä kutsutaan läheisistä seurakunnista pappeja osallistumaan kätten päällepanoon.<u1:p></u1:p></span><o:p></o:p></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;"><u1:p></u1:p>(Läheisten kirkkojen piispojen osallistumisessa voidaan nähdä myös se tapa, joka näkyy Raamatussa apostolien seurakuntien perustamistoiminnassa. Alkuajan seurakunnilla oli välitön yhteys apostoleihin, ne olivat heidän perustamiaan ja he olivat kätten päällepanolla asettaneet niiden ensimmäiset kaitsijat.)<u1:p></u1:p></span><o:p></o:p></p> <p class="MsoNormal" style=""><b><span style="color:black;"><u1:p></u1:p>Miten säilyttää yhteisen kirkko-organisaation edut kirkkomme kohtaamassa uudessa tilanteessa?<u1:p></u1:p></span></b><o:p></o:p></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;">JOS kirkkomme pakottaa "vanhauskoiset" pystyttämään hiippakunnista riippumattoman kirkollisen toiminnan, mielestäni olisi syytä, että hengelliset järjestöt ottaisivat vastuuta yhteisen organisaation muodostamiseksi. Yhteinen kirkkokansa on niin hajallaan, ettei sitä saada kokoon yhteiseen kokoukseen ilman taustajärjestöjen roolia. <u1:p></u1:p></span><o:p></o:p></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;"><u1:p></u1:p>Syntyvän organisaation tulisi olla <b>riittävän väljä </b>erilaisten herätysten painotuksille ja perinteille ja sillä tulisi olla selkeä <b>opillinen perustansa </b>yhteisessä tunnustuksessa (luterilaiset tunnustuskirjat). Jälkimmäinen meillä jo on. Kaikki herätysliikkeet hyväksyvät luterilaiset Tunnustuskirjat. <u1:p></u1:p></span><o:p></o:p></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;"><u1:p></u1:p>Vanhimmat meistä muistavat vielä aikaisemman kansankirkollisuuden. Siinä oli mukana kirkollinen hallinto ja vahvat alueelliset herätysliikkeittäin painottuneet perinteet. Kuitenkin sovittiin yhteen. Sopisiko se suunnittelun lähtökohdaksi, malliksi uudelle organisoitumiselle? <u1:p></u1:p></span><o:p></o:p></p> <p class="MsoNormal" style=""><b><span style="color:black;"><u1:p></u1:p>Entä yhteys evankelis-luterilaisen kirkon hiippakuntajärjestykseen? <u1:p></u1:p></span></b><o:p></o:p></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;">Kirkon uususkoiset ovat sanoutumassa nopeaa vauhtia irti ns. vanhauskoisistaan. Heidän johdossaan kirkko ei enää salli kaikilla maantieteellisillä alueilla seurakuntien huolehtia aikaisemman virkakäsityksen omaavien heidän omantuntonsa mukaisesta raamatullisesta jumalanpalveluksesta ja opetuksesta. Piispat ovat kieltäytyneet enää vihkimästä niitä, jotka eivät lupaa tehdä yhteistyötä naispappien kanssa. Ymmärrämme, että yhteyttä ei voi pitää yksipuolisesti. Yhteyttä ei voi pitää myöskään sellaisilla teologisilla ehdoilla, jotka edellyttävät omasta teologiasta luopumista tai sen suhteellistamisen.<u1:p></u1:p></span><o:p></o:p></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;"><u1:p></u1:p>Vanhauskoinen kirkollinen elämä (täysimittainen) sopisi nykyiseen hiippakuntajärjestykseen vain siinä tapauksessa, että saisimme Jumalan johdatuksessa jossakin piispanvaalissa vanhauskoisen piispan. Todennäköisempänä pidän kuitenkin <span style="font-weight: bold;">”lentävä piispa”</span>-järjestelmää. Siinä vanhauskoiset saisivat oman piispan, joka hoitaisi vanhauskoisten vihkimykset ja piispantarkastukset sekä seurakuntien kaitsennan sekä pappien sielunhoidon ja tukemisen. Sisarkirkossamme anglikaanikirkossa on mainitun tyyppinen järjestys. Kirkolliskokoukselle olisi sen laatimisessa nyt töitä. Pois on aika, jolloin vielä ajateltiin mahdollisuudeksi piispa, jolla olisi itseensä sulautettuna kaksi <span style="font-weight: bold;">toisensa poissulkevaa teologiaa</span>, tai mikä pahempaa, hän valehtelisi toiselle osapuolelle. Sellaista en toivo kenellekään. Se ei myöskään herättäisi luottamusta kummassakaan leirissä—luottamus on piispan keskeinen työväline.</span></p><p class="MsoNormal" style="">TOinen mahdollisuus olisi Suomen evl kirkon ulkopuolinen kirkollinen rakenne samaan tyyliin kuin Ruotsin lähetyshiippakunta.<br /><span style="color:black;"><u1:p></u1:p></span><o:p></o:p></p> <p class="MsoNormal" style=""><b><span style="color:black;"><u1:p></u1:p>Päiväjumalanpalveluksen ulkopuolista "vanhauskoista" jumalanpalvelustoimintaa Suomessa</span></b></p><p class="MsoNormal" style=""><span style="font-weight: bold;">-Oulun hiippakunnan ja Luther-säätiön yhteistyö</span>: Luther-säätiön messut eri puolilla maatamme.<br /><b><span style="color:black;"><u1:p></u1:p></span></b><o:p></o:p></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;">-Suomen evankelis-luterilaisen Kansanlähetyksen Filia– ja F5-messut sekä Ryttylän kappelin messu.<u1:p></u1:p></span><o:p></o:p></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;">-Suomen luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen Luther-kirkkojen ja rukoushuoneiden messut.<u1:p></u1:p></span><o:p></o:p></p> <p class="MsoNormal" style=""><span style="color:black;">-Suomen Raamattuopiston messut.</span><o:p></o:p></p> -Opiskelija- ja koululaislähetyksen messu Helsingissä.<br /><br />Vesa Pöyhtäri<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-116204036586907601?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-1161611803641395102006-10-23T13:59:00.001+03:002006-11-13T14:38:59.827+02:00<a href="http://photos1.blogger.com/blogger/5706/3900/1600/apostolitpak1519.5.jpg"><img style="FLOAT: right; MARGIN: 0px 0px 10px 10px; CURSOR: hand" alt="" src="http://photos1.blogger.com/blogger/5706/3900/320/apostolitpak1519.3.jpg" border="0" /></a><br />Neutraaliksi kirkoksi?<br /><br />Akavaan kuuluvan Pappisliiton päivillä piispa Mikko Heikka pohti palkkausseminaarissa kirkon työtä teologiselta kannalta. Alustuksessaan hän useaan kertaan toisti ajatuksen, että "pappisvirka kuuluu lunastuksen alueelle ja papinvirka luomisen alueelle". Hän liitti ajatukseen viime vuosina lanseeratun hokeman "uskon ja rakkauden" koreista ("korit" sanaa hän ei käyttänyt). Alustus oli tietysti ääneen-pohdintaa, mutta kun sitä harrasti piispa ammattiliiton tilaisuudessa, sitä ei voi ohittaa kovin helposti.<br /><br />Heikan alustuksen teologiseen malliin otettiin kantaa kolmessa puheenvuorossa, joissa kaikissa siihen suhtauduttiin enemmän tai vähemmän kriittisesti tai vähintään ihmettelevästi. Ihmeteltiin mm. tämän ajattelutavan vaikutusta ekumeenisessa työskentelyssä sekä erityisesti sen ongelmasta verrattaessa sitä anglikaanikirkon kanssa annettuun Porvoon julistukseen ja sen velvotteisiin.<br /><br />Itse näin lausumassa tarpeen neutralisoida kirkko. Miksi neutralisoidaan? Siksi, että valtiovalta, joka toimii uskonnollisesti neutraalina, ei voi perustellusti toimia läheisessä yhteistyössä kirkon kanssa, joka on kestävästi omalla ei-neutraalilla perustallaan. Ehkä Heikalla oli mielessään Suomen evl-kirkon yhteiskunnallisen aseman säilyttäminen, eli hän puhui siis kansankirkon puolesta (tätä motiivia ei sovi moittia. Kirkko on tehnyt ja tekee edelleen kaikkia hyödyttävää julistus- ja kasvastustyötä).<br /><br />Puhetta on kuitenkin moitittava. Ensinnäkin teologisesti se synnyttää tukun ongelmia. Toiseksi sen puolustettavaan pyrkimykseen (jolliseksi sen oletan) liittyy sudenkuoppa. Jos vahvan aseman hinta on itse uskonnonharjoituksen neutralisoiminen, hinta on liian suuri. Kirkolla on asema ja tehtävä yhteiskunnassa, olipa yhteiskuntajärjestys minkä hyvänsä ideologian läpäisemä . Kirkon tehtävä on profeetallinen. Sen tehtävä on tuoda julkiseen keskusteluun asioita sen omasta arvopohjasta käsin. Sen on oltava yhteiskuntaa muuttamaan pyrkivä voima. Tätä se ei voi kuitenkaan tehdä, jos se LUOPUU JUMALANPALVELUKSESTA, kuten näen asian kaikessa karmivuudessaan. Onhan jo olemassa polittiset puolueet, jotka operoivat pelkästään yhteiskunnallisella tasolla. Kirkon ei tarvitse tulla "puolueeksi" tai antautua jonkun puolueen ideologian palvelijaksi. Kirkon tulee olla Kirkko.<br /><br />Liioittelenko? Toivottavasti. En kuitenkaan voi sille mitään, että näin alustuksessa tällaisia silmuja.<br /><br />Kirkon asema Jumalan luomassa maailmassa on olla Jumalan palvelija Jumalan toisen palvelijan - yhteiskunnan ja sen jäsenten - hyväksi. Palvelun luonne ja lähtökohta on lunastus iankaikkiseen elämään Kristuksen verellä. Tässä Heikka oli täsmälleen oikeassa. Lunastus on kirkon perusolemusta: Kristuksen Kirkko perustuu Lunastajaan ja hänen lunastukseensa ristillä, sen tehtävä on palvella lunastusta kiitosuhrilla (jumalanpalveluksen sekä yksityinen rukous ja ylistys), julistuksella ja sakramenttien viettämisellä. Jos kirkon tehtävä nähdään vain papeista käsin, erehdytään. Jos papin toimittama virka ja tehtävät messussa määritellään luomisen teologiasta käsin, erehdytään. Kirkon toiminnan subjekti ja objekti on pyhien yhteisö kokonaisuudessaan. Yhteinen pappeus ja erityinen pappeus (paimenvirka) toimivat lunastuksen virassa yhdessä toinen toiseensa nojaten. Toista ei ole ilman toista. Molempien olemus perustuu Lunastajaan so. yhteinen pappeus on Kristuksen pappeutta, paimenvirka on Kristuksen taivaasta antama armolahja (Ef. 4: 11).<br /><br />Pappisviran (saadaa vihkimyksessä) ja papinviran (pappisviran virkanimike historiallisessa kirkossa) erottaminen kahteen eri teologiseen lokukseen on nähdäkseni kaukaa haettua. Papinviralla ei nimittäin ole tehtävää jumalanpalveluksessa ellei se ole olemuksellisesti pappisvirkaa. Ilman olemuksellista osallisuutta lunastuksen tehtävään pappi olisi jumalanpalveluksessa jonkinlainen käsittämätön <strong>ulkojäsen</strong>, vierailija, maallista regimenttiä, joka voisi seisoa vain kädet suorina. Tämä tietysti mahdotonta. Lutherkin aikanaan sanoi, ettei regimenttejä (hengellinen ja maallinen valtapiiri) saa sekoittaa.<br /><br />Tästä pälkähästä ei päästä sillä, että korostetaan kaiken viran ja tehtävien perustuvan yhteiseen pappeuteen ja että paimenvirankin pappeus olisi tätä samaa. Jos tälle tielle lähdetään joudutaan pian funktionalistiseen virkateologiaan (jossa olisi kuitenkin sama ongelma - maallinen regimetti pitäisi hallussaan hengellisen regimentin tehtäviä.). Paimenvirka on Kristuksen asettama (institutum est) erityinen virka. Se on pyhien palvelusta varten asetettu. Se ei ole osa maallista regimenttiä. Sen suhde maalliseen regimenttiin on täsmälleen sama kuin seurakunnankin: seurakunta on pyhien yhteisö, joka tulee näkyväksi yhteisessä tunnustuksessa ja sanan ja sakramenttien vietossa. Seurakunnalla on ajallinen nimi (Malmin seurakunta, Utsjoen seurakunta) ja maallisten pykälien avulla muodostettu organisaatio. Pykälät luovat seurakunnan ajallisen olemuksen hahmon ja sijoittavat sen yhteiskuntajärjestykseemme, mutta ne eivät ole seurakuntaa konstituoivia elementtejä eli ne eivät tee kirkkoa Kirkoksi. Kätketyltä eli varsinaiselta olemukseltaan Kirkko ei ole osa maallista valtapiiriä, vaan kokonaan hengellistä. Se kuuluu uuteen luomakuntaan. Samoin paimenvirallakin on maalliset pykälät ja virkanimitykset, vaikka virka saadaan henkilön sisäisen ja seurakunnan ulkoisen kutsun välittämänä Pyhän Hengen kautta pappisvihkimyksessä. Vihkimyksen jälkeen jokainen virassa otettu askel on uskonnonharjoitusta täysmääräisesti.<br /><br />Piispainkokouksen surullisen kuuluisassa syksyn selonteossa mainitaan ajatus, että pappi harjoittaisi henkilökohtaisesti uskontoa vasta polvistuessaan itse ehtoolliselle. Kun tähän liittää Heikan alustuksessa mainitun jaottelun tulee pakottamattakin mieleen, että on ilmiselvä tarve saada jumalanpalvelus valtiollisten lakien kontrolliin. Kontrolli merkitsisi sitä, että jumalanpalveluksen sisällöstä päättäisi viimekädessä yhteiskunnallisten lakien laatijat. Kirkko olisi näin neutralisoitu, irrotettu Jumalasta ja hänen sanastaan, ja sitä johtaisi kulloinenkin ideologia eli maailman henki. Tuliko mieleen portto ja peto?<br /><br />Haluan uskon Mikko Heikasta kuitenkin hyvää, hän vaikutti hyvältä tyypiltä, kun vaihdoimme alustuksesta muutaman sanan kahden kesken. Olkoot nämä ajatukseni vain minun mielikuvitustani, ei hänen tarkoituksiaan...<br /><br />Muuten. Horisonttia Heikan alustukselle luokoon vaikkapa EU:n uskontopolitiikka, jossa on nähtävissä pyrkimys uskontojen aseman vähentämiseen EU:n julkisessa elämässä. Ajatellaanpa vaikka "Jumalan" mainitsemista EU:n perustuslakiluonnoksessa. Roomalaiskatolisten ja kristillisesti värittyneiden puolueiden avulla pyrittiin saamaan EU:n henkisen perustan osaksi kristillinen usko (mm. tapaus Puttiglione), siinä kuitenkaan onnistumatta. Vaikutuksensa on myös Turkin EU jäsenyydellä, jonka muhamettilaisuuden vaikutukseen suhtaudutaan varauksella. Ei kristityt luovuteta vielä, kristinuskolla on annettavaa ihan omalta pohjalta Jumalan luomassa maailmassa.<br /><br />Vesa Pöyhtäri<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-116161180364139510?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-1161428295231719442006-10-21T13:54:00.000+03:002006-11-13T14:38:58.751+02:00Rohkaistu uskomaan! 30.9.2006<br />Moni tahtoisi tunnustautua kristityksi, muttei uskalla. Enemmän kuin ehkä ympäristön reaktiota pelätään sitä, ettei riitä täyttämään kristitylle tai ”uskovalle” asetettua mittaa.<br />Paljon totta on tokaisussa ”Jumala armahtaa, uskovaiset eivät”. Tätä tokaisua voisi kuitenkin laajentaa myös muihin kuin uskoviin. Moni ei jaksa armahtaa itse itseäänkään. Minusta näyttää siltä, että moni uskova ja ei-uskova on asettanut itselleen niin korkeat vaatimukset Jumalan mielen mukaisesta elämästä, ettei rohkene enää tunnustaa. Rohkeus on mennyt.<br />Mutta Jumala armahtaa! Hän on armahtanut jo ennen kuin synnyit tähän maailmaan. Jumalan Pojan sovituskuolema Golgatan ristillä teki tilisi puhtaaksi jo ennen kuin tiliä oli perustettukaan. Jeesuksen veressä on suuri voima.<br />Kristitty, joka on tehnyt vararikon itsensä kanssa, nähnyt sydämeensä asti, ettei tästä miehestä/naisesta tule pyhää jos se on oman innon ja yrityksen varassa, on joutunut pakomatkalle. Kymmenen käskyn laki on saanut ihmisen pakenemaan Kristuksen sovitusveren suojiin. Kristus on turvakallio syntiselle.<br />Vararikko itsensä kanssa on tehnyt ihmisen armolliseksi myös toisia kohtaan. Armon saanut syntinen ei leuhki toisten edessä. Hän osoittaa vain suuntaa, mistä apu löytyy. Tätä on syntisten solidaarisuus. Kun on löytänyt pesulähteen, haluaa siitä muillekin kertoa.<br />Rohkaistu uskomaan! Et sinä koskaan täytä mittaa, Jeesus on sen mitan täyttänyt sinun puolestasi. Evankeliumi on siinä, että uskon kautta Jeesukseen saa kaikki synnit anteeksi. Jättäydy uskossa Jeesuksen Kristuksen sovitusveren varaan.<br />Vesa Pöyhtäri<br /><br /><em>Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, jonka Jumala on asettanut armoistuimeksi uskon kautta hänen vereensä. </em> Room. 3:24—25<br /><br />”<em>Sovitusta saarnatahan, rohkaistu siis uskomahan, anteeksanto syntien</em>.” Siionin Matkalaulut<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-116142829523171944?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-35113374.post-1159363890471874042006-09-27T16:18:00.000+03:002006-11-13T14:38:57.964+02:00<em>Tervehdys ystävät</em><br /><em>Toivon sinun löytävän tältä blogilta ajatuksia uskosta, elämästä, kirkosta ja seurakunnista, ja niiden liepeillä olevista asioista.</em><br /><em></em><br /><em>Ote pappisvihkimyskaavasta</em><br /><br /><span style="font-family:georgia;">Tahdotko pyhän kolmiyhteisen Jumalan nimessä ryhtyä pappisvirkaan ja hoitaa sitä oikein ja uskollisesti Jumalan kunniaksi ja seurakunnan rakentamiseksi?<br /><em>Tahdon</em></span><br /><br />Tahdotko pysyä Jumalan puhtaassa sanassa, karttaa väärää oppia, julistaa rohkeasti Kristuksen evankeliumia ja jakaa pyhiä sakramentteja hänen asetuksensa mukaan?<br /><em>Tahdon</em><br /><br />Tahdotko myös kilvoitella niin, että elämäsi on esikuvana seurakunnalle?<br /><em>Tahdon</em><br /><br />Kaikkivaltias Jumala, taivaallinen Isä auttakuun teitä pitämään, mitä olette luvanneet.<br />Valtuutuksella, jonka Kristuksen kirkko on Jumalan tahdon mukaisesti minulle antanut, vihin teidät pappisvirkaan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen (+). Amen<br /><br />Jeesus sanoo: Ota minun ikeeni harteillesi. minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.<br /><br />Siunatkoon sinua kolmiyhteinen Jumala ja pyhittäköön sinut palvelemaan Kristuksen kirkkoa aina ja kaikkialla. Aamen.<div class="blogger-post-footer">vesa poyhtari,kirkko, virka, uskonto, luterilainen<img width='1' height='1' src='https://blogger.googleusercontent.com/tracker/35113374-115936389047187404?l=vpoyhtari.blogspot.com' alt='' /></div>Vesa Pöyhtärinoreply@blogger.com0