Piispa Huovisen kirjoituksen johdosta

Missä on "yhteinen jumalanpalvelus"?
Piispa Eero Huovinen asetteli kirjoituksessa Helsingin Sanomissa (6.4.2007) kirkollisen kentän tavalla, joka kieltäisi käytännössä kirkosta vanhemman virkateologian läsnäolon. Kirjoituksen idea oli lyhykäisesti se, että vanhauskoisia on olemassa, mutta heidän läsnäololleen evl kirkossa ei tule antaa teologiaan perustuvaa oikeutta. Kirjoituksen viestin tiivisti päätoimittaja Peter Kankkonen seuraavasti: "Huovinen kuuluu niihin, joiden mukaan kirkon ykseyttä varjellaan parhaiten suvaitsevaisuuden ja yhteistyön hengessä lähtökohtana se (tosiasia), että kirkko on hyväksynyt naispappeuden." (Kyrkpressen 16/2007.) Huovisen asettama "lähtökohta" on juuri se syy, joka torjuu rakentavat neuvottelumahdollisuudet.

Pidän pelkästään hyvänä, jos mitään neuvotteluja ei aloiteta Huovisen asetteleman lähtökohdan pohjalta. Normaalissa demokratiassa neuvotteluosapuolet asettavat yhdessä neuvottelujen lähtökohdan. Huovinen "kutsuu" neuvotteluun "yhteisestä jumalanpalveluksesta" ymmärtämystä ja toleranssia esittävin sanankääntein, mutta torjuu toisen osapuolen teologian neuvottelupöydästä. Siitä on toleranssi kaukana. Huovinen asettelee yksin neuvottelujen teologian ja neuvotteluissa käsiteltäisiin virkakysymystä ainoastaan hallinnollisena, sosiaalisena ja sielunhoidollisena kysymyksenä. Olen aina pitänyt piispa Eero Huovista humaanina ja tasapuolisuuteen pyrkivänä. Nyt olen kyllä kieltämättä pettynyt.

Mikäli suostuisimme tällaiseen lähtökohtaan, me itse asiassa hyväksyisimme naispapit sanan ja sakramenttien hoitajiksi ja olisimme näin hyväksyneet naispappeuden. Huovisen lähtökohdaksi vaatimaa yhteisesti tunnustettua "yhteistä jumalanpalvelusta" ei ole olemassa niin kauan kuin vanhauskoiset eivät tunnusta joko sanoillaan tai käytännössä naisen pappisvirkaa raamatulliseksi tai elleivät piispat ja kirkolliskokousedustajat tee kääntymystä ja esitä eduskunnalle hyväksyttäväksi uutta kirkkolakia, jossa virka jälleen liitettäisiin vain miessukupuoleen. Jos suostuisimme Huovisen malliin, mitään keskusteluja ei enää tarvittaisikaan - naispappeusongelma olisi ratkaistu. Keskustelu koskettaisi enää vain "vastustajien", sosiaalista ja mentaalista saattohoitoa. Tällaiseen saattohoitoratkaisuun on suostunut esimerkiksi Huovisen kiittelemä rauhanyhdistysläisyys.

Nykyinen tilanne
Nykyinen kirkollinen tilanne on se, että molemmat kiistan osapuolet sanovat omasta viitekehyksestään käsin toimittamastaan messusta: Tämä on yhteinen jumalanpalvelus. Ulkopuolinen tarkkailija kuitenkin tietää, että "yhteistä" ei enää ole tuossa kirkossa. "Yhteisen jumalanpalveluksen" puuttuminen on se kipeä, jossa nyt elämme.

Ongelman voi yrittää ratkaista painostuksella tai tosiasioiden tunnustamisella. Painostusta tuomiokapitulit ovat jo yrittäneet, mutta se on tehnyt vain kirkon tilanteen herkulliseksi kirkon vihollisille. He vetävät pisimmän korren. Tosiasioiden tunnustamisesta voitaisiin edetä ratkaisuun, jossa molempi osapuoli saa käyttöönsä kirkon tiloja ja taloudellisen tuen. Siis sateenvarjo, jonka alle mahtuisi kaksi järjestystä. Silloin kumpikin saisi edelleen sanoa, "Tämä on yhteinen jumalanpalvelus" eikä riitoja juuri olisi (kuin ehkä kirkonkäyttövuoroista, mutta ne olisi pikku juttu).

Lopulta "Missä on yhteinen jumalanpalvelus?"-kysymyksen tuomari on Kaikkivaltias, ja vain Hän. Me saamme täällä yrittää vakuuttaa toisiamme hänen sanansa perusteella. Kumpikin osapuoli muistakaamme myös raamatunkohta: "Hän hallitsee vihollistensa keskellä" so. myös toisten joukossa on Jumalan lapsia niin kauan kuin evankeliumi pysyy oikeana. Tuo "vihollisuus" pitää sanoa pienellä suulla, sillä meidät kaikki on kastettu. Kaste yhdistää, vaikka järjestys erottaa.
..............
Loppuun vielä vähän pohdintoja: Kirkon uskon ylin auktoriteetti on Raamattu. Piispainkokous myöntää, ettei naispappeuden torjuminen ole harhaoppi, eli myöntää, että se mahtuu Raamatun oikeiden tulkintojen joukkoon. Tämän Raamatun käsityksen noudattaminen pyritään näkemään kuitenkin syrjintärikoksena, vaikka tasa-arvolaki itse sallii kirkoille erivapaudet uskonnonharjoituksessa. Tämä ei ole loogista. Raamatun on hyväksynyt ylimmäksi auktoriteetiksi evl-kirkolle Suomen eduskunta. Eduskunnan olisi hyväksyttävä kirkolle uudet pykälät, jos kirkko haluaisi päästä eroon vanhauskoisistaan. Tällä kirkkolailla se on ja olisi aina laitonta. Tätä tulkintaa vahvistaa myös se, ettei naispappeutta hyväksytty opillisena asiana, vaan hallintokysymyksenä. Sen johdosta tasa-arvolain kirkkopykälä suojaa nimenomaan virkateologiassa vanhauskoisia, koska juuri vanhauskoiset jäivät siihen virkateologiaan, jonka kirkko on hyväksynyt jo iät ajat sitten opillisena asiana. Onhan selvää, että lain mainitseman "uskonnonharjoituksen" tulisi noudattaa erityisesti kirkon oppia, sillä lex orandi--lex credendi kulkevat aina käsi kädessä, ja siinä "yhteydessä" juuri vanhauskoiset haluavat kilvoitella. Jumalanpalvelus on meille uskoa (oppia) ja rukousta. Ja olisihan koko tasa-arvolain kirkkopykälä epälooginen ilman mainittua yhteyttä. Sillä ei kai lain tarkoitus ole sanoa, että uskonnolliset yhdyskunnat saavat poiketa tasa-arvolaista huvikseen, vaan nimenomaan, että ne saavat poiketa oppiinsa perustuvan uskonnonharjoituksen tähden. (Uskonnonharjoitus on luettava myös tasa-arvolaissa kuuluvaksi yhteen uskonnonvapauslain uskontomääritelmien kanssa, sanoisi ainakin minun juridinen maallikkojärkeni.)

Tässä maassa on kyetty tunnustamaan, että se ja se hallitus on ajanut jossakin päätöksessään päin puuta. On otettu virheestä uusi suunta. Kuka nousisi ja sanoisi, että myös piispainkokous on syksyllä 2006 ajanut itsensä mahdottamaan tilanteeseen - nimenomaan piispainkokous, ei kirkko. Kirkolliskokoushan ei ole ponsipäätöksen jälkeen uutta päätöstä naispappeusasiasta.

Surullista on, että eivät suinkaan piispat, vaan kirkon jäsenet joutuvat piispainkokouksen suositusten seurauksista kärsimään.

Piispainkokous on alkanut voimakkaasti muuttamaan kirkollista kenttää. He ovat ajaneet läpi keskuudessaan kaksi suositusta: 1)erillisvihkimyksiä ei enää anneta ja 2)vanhemman uskon noudattaminen kirkon virassa voi olla rikos.

Näillä päätöksillään he ovat siirtyneet, alkuperäisen, koko Raamatun määrittelemän suuren kirkollisen kentän sisällä, pienelle rajatulle alueelle. Sieltä käsin he sanovat, että nyt tässä kirkossa on oikeus harjoittaa evankelis-luterilaista uskoa vain tällä alueella - "yhteinen jumalanpalvelus" on vain täällä. Se on outoa. Siinä murtuu myös kaunis ajatus Jumalan oikoumeniasta. Ihminen ei saa hallintopäätöksillään rajata sitä, minkä Jumala on tehnyt avaraksi.