Toimet kirkon uskon noudattamisen oikeuden puolesta Oulussa

Monenlaisia kuvitelmia liittyy viimeaikaisiin oululaisiin tapahtumiin. Seuraavassa tarjoan yhden "dokumentoidun" näkemyksen tapahtuneista.

Tähän mennessä tapahtunut:

—Muutamat oululaiset kristityt eri herätysliike– ja järjestötahoista ehdottivat keväällä 2004 keskusteluja Oulun evl seurakuntien kirkkoherrojen kanssa aiheesta: Miten saisimme säännöllisiä ja samassa paikassa pidettäviä ”vanhauskoisia” jumalanpalveluksia Ouluun. Saimme audienssin tuomiorovasti Heikki Karvosenojan luo. Tällaista muistion kirjoitin audienssista itseäni varten: ”Vierailu tuomirovastin luona pyhän Henrikin päivänä 2004. Pyysimme NN, NN, NN, NN ja allekirjoittaneen kanssa audienssia tuomiorovastille. Kokoonnuimme minun ja NN kutsusta edellisellä viikolla Kaukovainiolle keskustelemaan Oulun jumalanpalveluselämästä. Yhteinen huolemme oli se, että Oulussa on ilmapiiri kiristynyt suhteessa naispappeuden vastustajiin. Samoin huolena oli ns. vanhauskoisten hajallaan olo ja opetuksen ja tuen puute, jonka johdosta moni on vaarassa taipua vastoin omantuntonsa todistusta. Ratkaisuksi ongelmaan ajattelimme, että säännöllinen jumalanpalveluselämä tietyssä paikassa tukisi merkittävästi raamatullisen virkakäsityksen jatkumista Oulun seudulla. Ennen kuin päätimme pyytää audienssia, sovimme päälinjat. Ratkaisumme on toimia Oulun seurakuntien sisällä. Emme pyri seurakuntien ulkopuolelle, vaan tahdomme etsiä mahdollisuutta toimintaan paikallisissa seurakunnissa niiden työntekijöiden johdossa, joiden työnäkyyn sopii ”vanhauskoiset” messut…. ...Kohtaaminen tuomiorovasti Heikki Karvosenojan kanssa oli lämmin ja yhteisesti totesimme kokoontumisen jälkeen, että me koimme vahvasti, että tulimme kuulluiksi ja että huolemme ymmärrettiin. Tuomiorovasti vastasi kaavailuumme uskoen jumalanpalveluspaikan löytyvän. Hän uskoi kaikkien Oulun kirkkoherrojen tahtovan olla yhteisessä kaavailussa mukana….Tapaamisen lopuksi tuomiorovasti kutsui meidät yhteiseen tapaamiseen 15.3., jonka hän järjestäisi Oulun kirkkoherrojen kanssa. Siinä kokouksessa asia voitaisiin ratkaista niin pitkälle kuin se on mahdollista. Aikataulullisesti yhdessä totesimme, että jo tänä keväänä, mahdollisesti jo maaliskuussa toiminta vietettäisiin ensimmäinen messu. Aluksi messu vietettäisiin kuukausittain. ”

—15.3.2004 kokouksen lähtökohdaksi lausuimme omalta puoleltamme seuraavaa:

”Arvoisat Oulun ev. lut. seurakuntien kirkkoherrat

”Muistakaa johtajianne, niitä, jotka julistivat teille Jumalan sanaa. Pitäkää mielessänne, miten he elämänsä elivät, ja ottakaa heidän uskonsa esikuvaksenne. Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti.” (Hepr. 13: 7 – 8).

Olemme kolmiyhteisen Jumalan edessä kiitolliset siitä Herran elovainiotyöstä, jota olemme saaneet tehdä Oulun seurakunnissa yhdessä muiden työntekijöiden kanssa Herran alttarin äärellä. Toivomme, että yhteinen työ saisi jatkua hamaan paruusiaan.

Useiden kristittyjen huoli seurakunnissamme on, kuinka saadaan turvattua seuraaville sukupolville aikaisemman virkakäytännön (so. ilman naispappeja) mukainen messu ja opetus Oulun seurakunnissa. Meihin allekirjoittaneisiin on otettu yhteyttä useammalta taholta ja pyydetty järjestämään seurakuntien sisällä säännöllistä jumalanpalveluselämää, jossa joka sunnuntai toteutuvat pyhän Raamatun mukaiset viran merkit.

Nuoret aikuiset ja perheet, joissa on pieniä ja kasvavia lapsia ovat väsyneet jatkuvaan epävarmuuteen ja kiertämiseen kirkosta toiseen naispapittoman jumalanpalveluksen perässä. He kokevat, etteivät he ole toivottuja jäseniä seurakunnissamme. Näkemyksemme mukaan seurakunnillamme on velvoite kirkkolain ensimmäisen pykälän ja ponnen mukaisesti huolehtia myös heidän jumalanpalveluselämästään ja opetuksestaan siten, että he tuntevat olonsa kotoiseksi ja hyväksytyksi seurakunnissamme. Myös pappisvihkimyksessä antamamme ordinaatiolupaus velvoittaa meitä tähän.

Tämän johdosta pyydämme, että yhdessä etsisimme mahdollisuuksia säännöllisen ja samassa paikassa vietettävään messuun, jossa toteutuisi kirkkomme aikaisemman virkakäytännön mukainen messu ja opetus, ja jossa alttaria ja saarnatuolta hoitaisivat aikaisempaan virkakäsitykseen sitoutuneet papit ja miespapit, jotka tahtovat tukea tätä toimintaa.

Toteamme, että kirkossamme on järjestetty vastaavanlaista toimintaa toisissa hiippakunnissa. Helsingissä kokoontuu Pyhän sydämen kappelin messu, F5 messu, Luther-säätiön messu Mellunmäen seurakuntatalolla ja Tikkurilan kirkossa. Myös Tuomas-messu on teologisesti (ekklesiologisesti) katsoen vastaavanlaista toimintaa. Espoon hiippakunnassa Luther-säätiö viettää messua Iivisniemen seurakuntatalossa kerran kuukaudessa ja Kauniaisten Raamattuopistolla on joka pyhä messu. Arkkihiippakunnassa Turussa on Luther-kirkon messu joka sunnuntai. Turussa samoissa tiloissa toimitetaan myös ruotsinkielinen messu. Porin Väinölän kirkossa vietetään Luther-säätiön toimesta messua kerran kuukaudessa. Edelleen muissa hiippakunnissa on Luther-säätiöllä säännöllistä toimintaa Kuopiossa, Imatralla ja Lahdessa. Kansanlähetys hoitaa Ryttylässä messun joka sunnuntai kappelissaan. Vaasassa Kansanlähetys pitää messua seurakunnan tiloissa.

Oulussa 15. maaliskuuta 2004. ”

Kokouksessa ei tehty päätöksiä. Keskustelua päätettiin jatkaa 5.4.2007 ja ilmoitimme, että otamme NN:n kanssa asian puheeksi piispan kanssa audienssissa 15.4.2004. Toivomuksemme oli saada myös piispa Samuel tietoiseksi ja osallistumaan suunnitelmiin. Toive oli turha. Samuel ei osallistunut vaikka tuomiorovasti häntä henkilökohtaisesti pyysi seuraaviin kokouksiin.

—Kirjoitin piispalle kirjeen maaliskuun loppupuolella. Toivoin piispalta tukea hankkeellemme.

Ote kirjeestä piispalle: ”...Oulun tilanteen ratkaisupyyntömme teologia on yksinkertaisesti se, että haemme lupaa saada tietty kellon aika ja sama paikka, jossa viettää joka pyhä messua ns. vanhauskoisin voimin. Ekklesiologisesti ja nykyisen papinviran harjoittamisen kannalta mikään ei muuttuisi, jos toiminta tapahtuisi Karjasillan seurakunnan sisällä. Niin kuin nytkin saan esim. pitää messun ilman naisia ja vastaan selebranttina täysin messun sisällöstä (kirkkoherran valvontavastuu on siinä, että kaikki tapahtuu Raamatun ja tunnustuksen mukaisesti) niin uudessa järjestelyssä muutos edelliseen olisi, että messulla olisi pysyvä kellonaika ja paikka, ja jossa ei siihen aikaan olisi koskaan naispappia. Luonnollisesti vieraileviksi saarnanpitäjiksi kutsuttaisiin myös esim. herra piispa sekä muita toiminnan tukijoita. Kirkkoherrojen valvontavastuu toteutuisi, kuten nykyäänkin, luottamusperiaatteella—ne, jotka ovat saaneet pappisvihkimyksen ovat lähtökohtaisesti luotettuja paimenia ja vastaavat tuomikapitulin edessä puheistaan ja virassa olevat vastaavat toimistaan virkavastuullaan.

Kirkkolain kannalta tämä tarkoittaisi sitä, että ponsi on voimassa Oulun seurakunnissa ja se on tulkittu uudessa tilanteessa, jossa naispappien lukumäärä on niin paljon lisääntynyt, että naispappeuden vastustajien jumalanpalveluselämä on hankalaa ilman uudenlaista jumalanpalveluselämän järjestelyä.

Kokouksessa painotimme sitä, että ensisijainen tahtomme on tällä järjestelyllä edistää kirkon yhteyttä. Näkemyksemme mukaan vaaraksi yhteydelle ovat pikemminkin sellaiset messut, jotka pidetään yhdistyspohjalta, ja joissa parokiaaliseurakunta on vain nimellisesti vastuullinen. Kuumentuneessa kirkollisessa tilanteessa yhdistysmessuista tulee helposti, vaikkakaan ei välttämättä, kasvualusta kirkon sivuuttamismielialalle. Tällaiselta tahtoisimme varjella kirkkoamme, joka, niin uskomme, on edelleenkin Jumalan viljelysmaa huolimatta monista vakavista puutteista.

Mikäli herra piispa ja kirkkoherrat niin hyväksi näkevät, olemme valmiit kuitenkin myös siihen, että ns. vanhauskoista jumalanpalvelustoimintaa jatketaan Oulussa yhdistyspohjalta…”

—Seuraavaan kokoukseen (5.4.) sovittiin, että otan yhteyttä toimiviin jumalanpalvelusyhteisöihin ja järjestöjen jumalanpalveluselämästä hoitaviin teologeihin ja pyydän heitä kertomaan jumalanpalvelustoimintansa järjestelyistä ja teologiasta. Liitin saamani vastaukset luetteloksi ja laadin alkuun lyhyen teologisen katsauksen jumalanpalvelusyhteisöjen asemasta kirkossamme. Loppuun liitin luettelon sen hetkisistä yhteisöistä.

Ote alustuksesta: ”Oulun seurakuntien kirkkoherrojen kokoukselle 5.4.2004

Jumalanpalvelusyhteisöt Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa

Confessio Augustanan mukaan

”…seurakuntamme opettavat, että yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan…” CA VII. CA VIII tarkentaa: ”Mitä kirkko on? Vaikka kirkko varsinaisessa mielessä on pyhien ja tosiuskovien yhteisö, on kuitenkin jumalattomienkin toimittamien sakramenttien käyttäminen sallittua, koska tässä elämässä myös teeskentelijöitä ja jumalattomia on sekoittunut tosiuskovien ja pyhien joukkoon. Onhan Kristus sanonut: "Mooseksen (Matt. 23:2) istuimella istuvat kirjanoppineet ja fariseukset jne." Sakramenteilla ja sanalla on Kristuksen asetuksen ja käskyn tähden tehonsa, vaikka niitä jakaisivat jumalattomatkin.

Seurakuntamme tuomitsevat donatolaiset ja muut samankaltaiset, jotka eivät hyväksyneet sitä, että kirkossa saa käyttää hyväksi jumalattomien pappien palveluksia ja katsoivat niiden olevan hyödyttömiä ja tehottomia.”

Confessio augustanan kirkkoartikloista näemme, että sanan ja sakramenttien läsnäolo liittyy olennaisesti kirkon manifestoitumiseen maailmassa. Kirkkoa, eli pyhien yhteisöä, ei käsitellä periaatteellisella tasolla, vaan konkreettisella, vaikka periaatteellinen taso ”kirkko varsinaisessa mielessä on …tosiuskovien yhteisö”, on niissä keskeisesti mukana. Kirkko siis konstituoituu sanan ja sakramenttien kautta palveluviran hoidossa. Tämä tarkoittaa sitä, että Kristus itse takaa kirkkonsa jokaisessa ehtoollishetkessä, koska Kristus itse, palveluviran välityksellä, johtaa messun (”Niin ei siis istuttaja ole mitään…, vaan Jumala, joka kasvun antaa.” 1. Kor. 3: 7). Kirkon ei sanota manifestoituvan muulla tavalla julkisena yhteisönä, vaikka on todettava, että se on läsnä ja tulee näkyväksi jokaisessa arjen todistuksessa ja Kristuksen nimessä tehdyssä lähimmäisen rakkauden palveluksessa sekä virassa. Tämän perusteella voimme todeta, että jokainen kastettujen ja tunnustavien kristittyjen ehtoollishetki, jota vietetään asetetun viran johdolla, on ”kirkon” näkyväksi tuleminen eli se on kirkko CA VII ja CA VIII merkityksessä. Kirkkolaitosten ja kirkkostruktuurien merkitys on olla yhteysväline yksittäisten jumalanpalvelusyhteisöjen välillä, olivatpa ne sitten parokiaaliseurakunnan päiväjumalanpalveluksissa kokoontuvia jumalanpalvelusyhteisöjä tai päiväjumalanpalveluksen ulkopuolella kokoontuvia jumalanpalvelusyhteisöjä—molemmissa kokoontuvat oikein kastetut tunnustajat palveluviran hoidossa.

Yllämainitun mallin mukaisesti alla mainitut herätysliikkeiden hoitamat messut ovat teologisesti ongelmattomia. Ne ovat ongelmattomia myös Suomen ev. lut. kirkkostruktuurin kannalta, koska ne ovat yhteydessä paikallisseurakuntaan (lupa tuomiokapitulilta seurakuntaneuvoston puoltamana).

Ekklesiologiselta mielikuvaltaan selvempiä ovat luonnollisesti päiväjumalanpalveluksen ulkopuoliset messut, joita johtavat seurakunnan virassa olevat paimenet parokiaaliseurakunnan alueella. Koska naispappeuden vastustus ei ole harhaoppi, vaan kirkon aikaisemmin tunnustama käytäntö, Suomen. ev. lut. kirkon seurakuntien on mahdollista järjestää naispapiton vyöhyke seurakuntiinsa.

Yhteisöjen ongelmallisuus liittyy niiden paimenten ajoittaiseen intomielisyyteen, mutta samaa intomielisyyttä voimme havaita myös päiväjumalanpalveluksien paimenissa. Mm. siitä syystä on hyvä olla olemassa kirkkostruktuuri, jolla on yhteisöjen valvontavastuu eli piispallinen kaitsenta.…”

—”Teillä ei ole enää mitään muuta oikeutta kuin sopeutua!” Näin sanoi eräs oululainen teologi toistuvasti minulle kahdenkeskisissä keskusteluissamme virkateologiasta ja asemastamme evl-kirkon seurakunnissa. Huhtikuun loppuun mennessä minulle oli muodostunut käsitys, ettei kirkko enää tahtonut meistä huolehtia. Olin huolissani siitä, etteivät uskovat välttämättä nähneet tai halunneet nähdä vanhauskoisille asetettua vaatimusta. Itsepetosta oli myös omassa mielessäni. Halusin kuitenkin kilvoitella kaikessa heikkoudessakin. Ohessa pohdintojani huhtikuun 2004 lopulta. Lopussa kirjoituksessani pohdin, miten jatkamme, jos käy huonosti...

”...4. Edellisistä kohdista seuraa, että meille esitetty kysymys kuuluu: Suostutteko sopeutumaan jumalanpalveluselämään, jossa naispapitkin voivat toimia paimenina?

Tähän kysymykseen vastataan ”kyllä, sopeudumme”, silloin, kun…

· suostutaan yhteistyöhön ilman varauksia.

· suostutaan yhteistyöhön, vaikka sanotaankin, ettei itse naispappeutta hyväksytä.

· ei enää opeteta oikeaa virkakäsitystä.

· ei enää kehoteta välttämään naispappien toimittamia messuja.

· ei jatketa raamatullisten messujen pitämistä, vaikka siihen olisi mahdollisuus.

· ei järjestetä taikka tueta pyrkimyksiä järjestää vaihtoehtoista jumalanpalveluselämää niillä paikkakunnilla, joissa ei ole mahdollista enää kilvoitella raamatullisesti.

ei toimita aktiivisesti vihkimysten saamiseksi raamatun virkakäsitykseen tunnustautuville.

Meiltä ei siis kysytä enää, mitä ylipäänsä ajattelemme naispappeudesta. Kirkolla ei ole tarvetta kysellä enää sellaista."

—Vuoden 2004 keväällä kirkon hiippakuntahallintoa uudistettiin. Alkoivat hiippakuntavaltuustot kokoontua. Hiippakuntakokous sai väistyä uuden toimielimen tieltä. Samalla hpk-valtuusto sai rutkasti enemmän valtaa. Hiippakuntavaltuustosta tuli hiippakunnan ylin päättävä elin. Tuomiokapitulin tuli laatia toimintasuunnitelma ja toimintakertomus, jotka se tuo valtuustoon hyväksyttäviksi.

Minut valittiin hiippakuntavaltuustoon konservatiiviteologien listalta. Heti alusta päätin suhtautua toimintaani valtuutettuna avoimin mielin kirkon vanhemman teologian kannalta. Käytännössä tämä tarkoitti, etten voinut hyväksyä tuomiokapitulin ehdotuksia sellaisinaan, vaan vaadin niihin lisäyksiä, jotka olisivat osoittaneet Oulun hiippakunnan huolehtivan myös vanhauskoisista jäsenistään heidän teologiaansa kunnioittaen. Käytännössä jouduin ja joudun edelleen moittimaan tuomiokapitulia usein ja jättämään eriävän mielipiteen melkein jokaisessa kokouksessa. Olisin päässyt helpolla, jos olisin vain ummistanut silmäni ja suostunut kumileimasimeksi, mutta omatuntoni ja pappislupaukseni ei antanut siihen lupaa.

—Syksyllä 2004 saimme tilaa seurakunnassani pitkien keskustelujemme jälkeen. Tässä järjestelyssä toteutui se, mihin olimme pyrkineet alun pitäen—aikaisemman virkateologian mukainen säännöllisesti, samassa paikassa pidettävä messu paikallisseurakunnan papin johdossa. Pastori NN ja minä toimimme yhdessä vastaavina pastoreina. Kirjeeni Oulun muutamille ”vanhauskoisille” (lokakuun alku) valaiskoon tunnelmiani.

”Jumalan rauhaa, veljet

Olemme saaneet luvan Juhani Lavangolta viettää perjantaisin joka kerta ehtoollista. Tilaisuus on nimeltään viikkomessu. Se ilmoitetaan Karjasillan seurakunnan jumalanpalvelukset-palstalla ja on siis yksi seurakuntamme jumalanpalveluksista. Siellä meillä on lupa opettaa ja toimittaa messua kirkkokäsikirjan mukaisesti kirkon aikaisemman pappeusnäkemyksen puitteissa. Tapaus on pieni, mutta historiallinen askel eteenpäin….

...Lisääkin olemme Herralta saaneet. Juhani ja Paavo Moilanen ovat molemmat luvanneet kanttorinsa avustaa toimintaa. Karjasillan kanttorit ovat mukana joka kuukauden vimmeisellä kerralla, ja Talvikki, kun hänelle sopii. Vielä voisimme kysyä Tuiran ja tuomiokirkon kanttorit omilla vuoroillaan avustamaan, niin kanttorikysymystkin olisi ratkaistu. ...Synodaalikokouksessa moni pappi oli iloinen toiminnastamme ja toivotti sille Jumalan siunausta.”

—Missionsprovinsenin piispanvihkimys ja kantelu. Maaliskuussa vietettiin Göteborgissa piisapanvihkimys, jossa Ruotsin kirkossa ahdistellut kilvoittelijat saivat oman apostolisessa seuraannossa olevan piispan. Ilmoitin aikeestani matkustaa vihkimykseen piispalle etukäteen. Hän kommentoi sitä lakimiesasessorin välityksellä todeten vain, että ”teetkö sen vapaa-ajalla”. Ilmoitin näin tekeväni. Muusta hän ei kysellyt. Ilmoitin asian sitten myös Karjasillan seurakunnan teologikokouksessa, että olen menossa viemään Ruotsiin Missionsprovinssenin piispanvihkimykseen Paavalin synodin tervehdyksen. Kerroin tämän, sillä halusin, että työtoverini tietäisivät asiasta ja osaisivat siihen suhtautua ennen kuin lukisivat sen lehdistä. Tyrmistyin kirkkoherran reaktiosta. Juhani Lavanko menetti malttinsa ilmoitukseni johdosta. Samana viikonloppuna kun olin Göteborgissa hän lähetti kantelun, johon hän oli koonnut eri asioita lähivuosien varrelta.

Aluksi säikähdin kantelusta. Lopulta uskoin, ettei tällainen kantelu voi millään mennä läpi. Kuinka väärässä olinkaan. Kun nyt katselen asiaa, syksyn 2006 piispainkokouksen järkyttävän päätöksen valossa, en ihmettele enää yhtään. Henki oli jo keväällä 2005 kovenemassa. Ilmeisesti alustavat neuvottelut kirkon linjan koventamisesta oli jo käyty.

—Göteborgin matkasta seurasi myös, että kirkkoherra Lavanko sulki kaikki Karjasillan seurakunnan tilat ns. ”Timoteus-ryhmältä”. Oulujoen kirkkoherra Paavo Moilanen otti meidät suosiollisesti suojiinsa. Aloitimme Hintassa huhtikuussa 2005. Kirkkojärjestyksen kannalta olimme Hintassakin osa paikallisseurakunnan jumalanpalveluselämää. Seurakuntalaisia Hintassa oli parhaillaan yli 100. Hintan vaiheessa olimme muutamia kertoja myös televisiossa ja uutislähetyksissä sekä lehdissä.

—Timoteus-yhteisö liittyi Luther-säätiön alaiseksi yhteisöksi syksyllä 2005. Itse en kannattanut tätä vaihtoehtoa. Toivoin, että Timoteus-yhteisö säilyttäisi päätäntävaltansa Oulussa ja alkaisi yhteistyöhön Luther-säätiön kanssa. Toiset halusivat liittyä täysjäseniksi. Päätöksen jälkeen sovimme, että jatkan oto-paimenena siihen asti kunnes Janne on vihitty papiksi. Olen edelleen Timoteus-yhteisön tukija niin saarnavuoroilla kuin taloudellisestikin.

—Janne Koskela vihittiin papiksi toisena suomalaisen pappina Ruotsin kirkon traditiossa elävässä Lähetyshiippakunnassa (Missionsprovinsen) loppiaisena 2006. Aluksi joillakin piispoillamme oli hankalaa tunnustaa Göteborgissa vihittyjä oikeiksi papeiksi. Lopulta he eivät voineet sitä kieltääkään. Piispoista Huovinen oli alusta alkaen tässä valaistunein. Ehkä hänen kunniakseen on pantava vihkimysten teologinen ”hyväksyminen”. Töihin näitä pappeja ei tosin vielä oteta Suomen evl-kirkkoon. Ehkä senkin päivän vielä näemme?

—YLE Oulun alueradio,17.1. 2006: ”Oulun hiippakunnan piispa Samuel Salmi kieltää Timoteus-yhteisön toiminnan evankelis-luterilaisen seurakunnan tiloissa.

Salmen mukaan Timoteus-yhteisön paimenella Janne Koskelalla ei ole kirkon lakiin ja järjestykseen kuuluvia pappisoikeuksia. Naispappeuden vastustuksestaan tunnettu Timoteus-yhteisö on aiemmin järjestänyt jumalanpalveluksia Karjasillan ja Oulujoen seurakunnan tiloissa.

Timoteus-yhteisö on hankkinut uudet toimitilat Oulun adventtikirkosta” (..ja pitää messun joka sunnuntai klo 10.30. VP)

—Piispainkokouksen päätös (syksyllä 2006 ) on kirkkomme uskon ja käytännön suhteen kannalta tarkastettuna eriskummallinen. Piispat päättivät, yksinkertaistaen, että vanha virkakäsitys ei ole harhaoppi, eli, että sen mukainen tulkinta on mahdollinen ja ei ainakaan väärää opetusta. Sen noudattamista on kuitenkin mahdollista pitää lain rikkomisena. Uskoa siis saa, mutta kirkko rankaisee, jos sitä uskoa noudatat käytännössä. Ensimmäinen rangaistus on jo annettu.

—Piispainkokouksen päätös on ”selonteko” virkakysymyksen aiheuttamista ongelmista. Yhtään uutta lakipykälää tästä asiasta ei ole tehty vieläkään. Silti kirkko käyttäytyy nyt ikään kuin olisi tullut uusi pykälä, joka olisi muuttanut 20 vuotta noudatetun käytännön ja oikeudet.

Päätös on ilmeinen virhe kirkkomme historiassa. Olemme kuitenkin ehkä liian lähellä sitä, että se vielä voitaisiin tunnustaa virheeksi.