Luther-säätiö ja Oulun hiippakunta.


Oulun hiippakunta on tehnyt päätöksen, jolla se on hyväksynyt virkamääräyksen Juhana Pohjolalle ja Juha Muukkoselle Suomen Luther-säätiön palvelukseen. Päätökset ovat edelleen voimassa, eikä tuomiokapituli ole tällä haavaa sanomassa virkamäräyksiä irti. Hiippakunnan toimintaa on tässä suhteessa pidettävä esimerkillisenä ajatellen nykyistä kirkollista tilannetta.

Tuomiokapitulin toiminta antaa esimerkin siitä, miten Oulun hiippakunnassa tulee tulkita syksyn 2006 piispainkokouksen naispappeuspäätöstä. Koska yhteistoiminta säätiön ja hiippakunnan välillä jatkuu virkamääräysten muodossa on se tulkittava siten, että piispa yksittäisviranomaisena hengellisellä kaitsennalla (KL 18: 1§; KJ 18: 1§) sekä tuomiokapituli yhdessä piispan kanssa katsovat, ettei kirkon vanhemman virkakäsityksen opettaminen ja sen mukainen toiminta ole papille tuomittavaa, vaan sitä voi kirkon piirissä harjoittaa.

Piispamme valitsemalla linjalla on merkitystä myös meidän ns. vanhauskoisten seurakuntapappien viranhoidollemme. Karjasillan seurakunnassa on yleisesti tiedossa, että noudatan kirkon aikaisempaa (ja edelleenkin hyväksymää) virkateologiaa "uskoen, opettaen ja tunnustaen" kuten vähintään ne sata tukiadressin allekirjoittajaa (ks. Jari Rankisen blogi). Minulle se merkitsee valtakirjaa, Raamatun ja kirkkolain ohella, noudattaa viranhoidossani kirkon aikaisempaa virkateologiaa. Sillä olisihan kummallista, että tuomiokapituli sallisi uskonkäsityksen noudattamisen toisille, mutta toisille saman uskon noudattamista ei sallittaisi. Se rikkoisi perustuslakia. Virkasuhteella ei ole tähän mitään merkitystä, sillä kaikki teemme papintyötä tuomiokapitulin työmääräyksellä. Olisi hyvin luontevaa, että se mikä kirkon mukaan on uskossa oikein, on sitä sen mukaan myös elämässä sallittua noudattaa.

Olen iloinen siitä, että kirkko ei ole luopunut raamatullisesta perustastaan kokonaisuudessaan ja pitää yhä kiinni oikeudestaan opettaa aikaisempaa virkakäsitystä. Sen osoitti välillisesti myös piispainkokouksen päätös. Sen on myös Samuel Salmi ja muut piispat osoittaneet kaitsijantoimellaan.

Luther-säätiön opetus ja toiminta on ollut luterilaisen opin suhteen moitteetonta. Kuitenkaan sekään järjestö ei ole välttynyt alkuvaiheiden radikalismilta. Yhteistyökuviot kirkon kanssa ovat olleet pitkin matkaa hankauksessa, kuten kaikkien herätysliikkeiden toiminta niiden syntyvaiheessa. Säätiön viimeaikainen toiminta ei aiheuta moitteita. Voimme syyllä toivottaa Jumalan siunausta säätiön ja Oulunhiippakunnan yhteistyölle.

Vesa Pöyhtäri
Oulun hiippakuntavaltuutettu

Voiko vielä jatkaa yhdessä?

”Että he kaikki olisivat yhtä”

Nämä otsikossa olevat Herran sanat on aina pidettävä mielessä kun aletaan pohtia ja keskustella seurakunnasta, kirkoista ja jumalanpalveluksista. Kyseinen raamatunkohta on osa Jeesuksen ylimmäispapillista rukousta. Jumalan Poika oli mukana sanallaan luomassa maailmaa, Jumalan Pojan rukous kantaa samaa voimaa: se perusti saman tien sen, mitä rukoilikin. Kristittyjen ykseys on Jumalan luoma lahja, josta me voimme vain nauttia. Ihmiset eivät luo yhteyttä, sen on Jumala jo luonut.

Jumalallinen yhteys

Ykseys ei ole yksimielisyyttä, se ei ole yhdessä olemista, samojen mielipiteiden lausumista. Nämä ovat ykseyden hedelmiä, sen seurausta. Ykseys on jotakin muuta. Se on yhden Hengen synnyttämää elämää, Kristuksen ruumiin elämää. ”..yksi ruumis ja yksi henki, niinkuin te olette kutsututkin yhteen ja samaan toivoon, jonka te kutsumuksessanne saitte; yksi Herra, yksi usko, yksi kaste; yksi Jumala ja kaikkien Isä, joka on yli kaikkien ja kaikkien kautta ja kaikissa.” Ef. 4: 4—6.

Jumalallinen yhteys ei ole jotakin ilmassa leijuvaa tai tämän maailman ulkopuolella olevaa. Jumala ottaa syntisen ihmisen yhteyteensä armonvälineidensä, sanan ja sakramenttien, kautta. Yhteyttä Jumalaan ei voi syntyä ilman seurakuntaa, jonka vastuulle näiden hoitaminen on annettu Pyhän Hengen johdatuksessa jumalallisella käskyllä. Missä näet oikean sanan saarnan ja Kristuksen asetuksen mukaisen sakramenttien hoidon, siellä näet Herran omat. Yhteisessä jumalanpalveluksessa seurakunta tulee näkyväksi.

Tunnustuskirjat määrittelevät pyhän Raamatun perusteella seurakunnan pyhien yhteisöksi, ”jossa evankeliumia puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan”. Jumalanpalvelusta varten tulee siten olla seurakunta, jolla on sana ja sakramentit, ja joka on asettanut pappisviran hoitamaan näitä yhteisessä jumalanpalveluksessa. Kirkossamme tämä on hoidettu paikallisseurakuntien antaman kutsulla (vocatio) ja pappisvihkimyksellä tai vihityn papin kyseessä ollessa virkaan asettamisella.

Jokainen kirkkomme ehtoollisjumalanpalvelus (messu) pidetään paikallisseurakunnassa tai paikallisseurakunnan valvonnassa. Edes herätysliikkeiden kesäjuhlilla vietetty ehtoollinen ei ole herätysliikkeen oma vaan nimenomaan juhlapaikan paikallisseurakunnan ehtoollistilaisuus, jonka seurakunta järjestää kesäjuhlilla käyttäen apunaan juhlavieraita.

Kirkollinen yhteys

Suomen evankelis-luterilainen kirkko koostuu seurakunnista, joiden kautta kirkko "kastaa, saarnaa, ja opettaa". Se on organisoitunut "yhdeksi" kirkoksi, johon kuulutaan kuulumalla kirkon seurakuntiin. Toinen malli olisi esimerkiksi itsenäiset seurakunnat, joista jokainen olisi oma kirkkonsa. Molempi organisoituminen sopii Raamattuun, vaikka ensimmäinen malli on raamatullisempi sen tähden, että se myös yhteisen organisaation kautta ilmaisee sitä yhteyttä, joka seurakunnilla on Kristuksessa. Yhteydellään se vähentää myös ihmisten lihallisuudesta johtuvia seurakuntien välisiä riitoja ja kilpailua jäsenistä.

Raamatun kirjoittamisen aikaista kirkkoa voi pitää lähinnä nykyistä kirkko-organisaatiota vastaavana. Silloin kaksitoista apostolia ja apostoli Paavali perustivat seurakuntia, hallinnoivat niitä, asettivat pastoreita, antoivat seurakunnille kehotuksia ja määräyksiä—myös niille seurakunnille, joita eivät itse olleet perustaneet. Seurakunnat olivat itsenäisiä ja päättivät omista asioistaan, kuitenkin apostolien asettamissa rajoissa. Seurakuntien välillä oli yhteys, ne tunnustivat toisensa, avustivat toisiaan (Jerusalemin köyhien avustuskeräys kaikissa maakunnissa) ja matkalaiset saattoivat osallistua toisten alueiden seurakuntien elämään, kun pastori oli ensin heidän tunnustuksensa kuulustellut (myöhemmin tätä varten laadittiin yhteisiä tunnustuskaavoja). Kirkolliskokouskin Raamatusta löytyy. Ensimmäinen kirkolliskokous löytyy apostolien tekojen luvusta 15. Seurakunnat lähettivät edustajiaan Jesrusalemin ”kirkolliskokoukseen” ja itseoikeutettuina paikalla olivat tietysti myös apostolit. Pyhän Hengen johdatuksessa kokous teki kaikkia seurakuntia sitovia opillisia päätöksiä (Näin ei enää. Kirkolliskokous tänä päivänä voi enää vain liittyä ja tunnustautua siihen uskoon, joka on välitetty meille profeetallisissa ja apostolisissa kirjoituksissa. Raamattuun perustumattomia oppeja se ei voi laatia. Kaiken opin lähde on Raamattu.)

Ongelma

Kun kirkkomme avasi hallinnollisella päätöksellään Raamatun vastustaisesti myös naisille pääsyn pappisvirkaan, joutuivat monen seurakunnan kristityt hankalaan tilanteeseen. Jumalan sanaan sidottu omatunto ei voi hyväksyä, että messu eli seurakunnan yhteinen kokous hoidetaan Kristuksen asetuksen vastaisesti. (Raamatun todistus on selkeä, Herra kutsui kaksitoista miestä apostoliksi ja tälle johdonmukaisesti alkuseurakunta ei asettanut naisia paimenvirkaan. Naisen opetuskielto perusteltiin luomisjärjestyksellä.)

Paikallisseurakunnat ja hiippakuntajohto eivät aina seuraa oikeutta ja kohtuutta. Jos paikallisseurakunnat eivät anna seurakuntansa kristityille lupaa viettää omantunnon ja Raamatun mukaista messua ja saada siihen opetusta, on kristityillä Raamatun ja tunnustuskirjojen oikeutus ja velvoitus järjestää jumalanpalveluselämä parhaalla mahdollisella tavalla. Tässä astuu kuvaan ajatus jumalanpalveluksesta, jota vietetään nykyisen hiippakuntajärjestyksen ulkopuolella.

Jumalanpalvelusta viettävä pyhien yhteisö on seurakunta

Etteivät kristityt joutuisi villiin menoon ja epäjärjestykseen vastoin järjestyksen Jumalaa, kristittyjen tulee ottaa vastuu alueellaan yhteydessä kaikkien alueensa kristittyjen tahojen kanssa (yhdessä muiden apostolis-luterilaista uskoa tunnustavien kanssa—ettei yhteisö tulisi lahkoksi ja olisi lihallisuutta) järjestää Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen mukaista jumalanpalveluselämää. Viettäessään raamatun mukaista yhteistä jumalanpalvelusta yhteisö on tosiasiallisesti tunnustuskirjojen määrittelyn mukaisesti näkyvä ”seurakunta”. Sille kuuluvat siinä tapauksessa myös kirkon tuntomerkit, joista Luther puhuu: Sanan julistus, kaste, ehtoollinen, pappisvirka, kaitsenta, rukous ja risti. On huomattava tarkoin, että tällainen jumalan palvelus ei ole ”uusi” seurakunta tai kirkko. Se on sama seurakunta, sama jumalanpalvelus, sama tunnustus, usko, rukous jne. kuin apostolien ajasta on katkeamattomana jatkunut. Se että organisaatio on muutettu ei muuta itse seurakuntaa ja jumalanpalvelusta. Onhan nykyinenkin kirkkomme pitkin historiaa organisoitunut uusilla tavoilla useinkin.

Seurakunnan yhteys Kristuksen maailmanlaajaan Kirkkoon

Seurakunnan vastakäsite on lahko ja eriseura. Lahko on yhteisö, jolla ei ole oikea kristillinen oppi. Eriseura voidaan käsittää ”oikeaksi” seurakunnaksi, joka kuitenkin hengellisessä ja lihallisessa ylpeydessään eristäytyy muista tunnustajista ja yhteisöistä katsoen olevansa muita parempi tai vaikkapa nöyrempi. Ettei seurakunnasta tulisi lahko tai eriseura sen on alituisesti tutkittava vaikuttimiaan.

Kristityt muodostavat Kristuksen maailmanlaajan kirkkoon kuuluvan paikallisseurakunnan, jos heillä on sanan ja sakramenttien yhteys maailmanlaajaan yleiseen kirkkoon. Muussa tapauksessa he ovat eriseura. Yhteyteen riittää, kuten tunnustuskirjat sanoo: ”Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset.” Augsburgin tunn. VII.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että seurakunta tunnustaa ne kirkot ja seurakunnat, joissa on raamatullinen ja luterilainen oppi ja jumalanpalveluselämä. Tunnustamisen seuraus on yhteistyö ”yhteisen Kristuksen maailmanlaajan seurakunnan” rakentamisessa muiden seurakuntien ja kirkkojen kanssa, silloin kun se organisaation ja välimatkojen kannalta on mahdollista ja tarkoituksenmukaista.

Seurakuntien ja kirkkojen välinen yhteys on ilmaistu jo varhaiskirkon ajalta asti siten, että piispanvihkimyksiin kutsutaan myös läheisten kirkkojen piispoja ja/tai pappeja osallistumaan kättenpäällepanoon. Kätten päällepanijoita on vanhastaan ollut vähintään kolme. Pappisvihkimyksessä kutsutaan läheisistä seurakunnista pappeja osallistumaan kätten päällepanoon.

(Läheisten kirkkojen piispojen osallistumisessa voidaan nähdä myös se tapa, joka näkyy Raamatussa apostolien seurakuntien perustamistoiminnassa. Alkuajan seurakunnilla oli välitön yhteys apostoleihin, ne olivat heidän perustamiaan ja he olivat kätten päällepanolla asettaneet niiden ensimmäiset kaitsijat.)

Miten säilyttää yhteisen kirkko-organisaation edut kirkkomme kohtaamassa uudessa tilanteessa?

JOS kirkkomme pakottaa "vanhauskoiset" pystyttämään hiippakunnista riippumattoman kirkollisen toiminnan, mielestäni olisi syytä, että hengelliset järjestöt ottaisivat vastuuta yhteisen organisaation muodostamiseksi. Yhteinen kirkkokansa on niin hajallaan, ettei sitä saada kokoon yhteiseen kokoukseen ilman taustajärjestöjen roolia.

Syntyvän organisaation tulisi olla riittävän väljä erilaisten herätysten painotuksille ja perinteille ja sillä tulisi olla selkeä opillinen perustansa yhteisessä tunnustuksessa (luterilaiset tunnustuskirjat). Jälkimmäinen meillä jo on. Kaikki herätysliikkeet hyväksyvät luterilaiset Tunnustuskirjat.

Vanhimmat meistä muistavat vielä aikaisemman kansankirkollisuuden. Siinä oli mukana kirkollinen hallinto ja vahvat alueelliset herätysliikkeittäin painottuneet perinteet. Kuitenkin sovittiin yhteen. Sopisiko se suunnittelun lähtökohdaksi, malliksi uudelle organisoitumiselle?

Entä yhteys evankelis-luterilaisen kirkon hiippakuntajärjestykseen?

Kirkon uususkoiset ovat sanoutumassa nopeaa vauhtia irti ns. vanhauskoisistaan. Heidän johdossaan kirkko ei enää salli kaikilla maantieteellisillä alueilla seurakuntien huolehtia aikaisemman virkakäsityksen omaavien heidän omantuntonsa mukaisesta raamatullisesta jumalanpalveluksesta ja opetuksesta. Piispat ovat kieltäytyneet enää vihkimästä niitä, jotka eivät lupaa tehdä yhteistyötä naispappien kanssa. Ymmärrämme, että yhteyttä ei voi pitää yksipuolisesti. Yhteyttä ei voi pitää myöskään sellaisilla teologisilla ehdoilla, jotka edellyttävät omasta teologiasta luopumista tai sen suhteellistamisen.

Vanhauskoinen kirkollinen elämä (täysimittainen) sopisi nykyiseen hiippakuntajärjestykseen vain siinä tapauksessa, että saisimme Jumalan johdatuksessa jossakin piispanvaalissa vanhauskoisen piispan. Todennäköisempänä pidän kuitenkin ”lentävä piispa”-järjestelmää. Siinä vanhauskoiset saisivat oman piispan, joka hoitaisi vanhauskoisten vihkimykset ja piispantarkastukset sekä seurakuntien kaitsennan sekä pappien sielunhoidon ja tukemisen. Sisarkirkossamme anglikaanikirkossa on mainitun tyyppinen järjestys. Kirkolliskokoukselle olisi sen laatimisessa nyt töitä. Pois on aika, jolloin vielä ajateltiin mahdollisuudeksi piispa, jolla olisi itseensä sulautettuna kaksi toisensa poissulkevaa teologiaa, tai mikä pahempaa, hän valehtelisi toiselle osapuolelle. Sellaista en toivo kenellekään. Se ei myöskään herättäisi luottamusta kummassakaan leirissä—luottamus on piispan keskeinen työväline.

TOinen mahdollisuus olisi Suomen evl kirkon ulkopuolinen kirkollinen rakenne samaan tyyliin kuin Ruotsin lähetyshiippakunta.

Päiväjumalanpalveluksen ulkopuolista "vanhauskoista" jumalanpalvelustoimintaa Suomessa

-Oulun hiippakunnan ja Luther-säätiön yhteistyö: Luther-säätiön messut eri puolilla maatamme.

-Suomen evankelis-luterilaisen Kansanlähetyksen Filia– ja F5-messut sekä Ryttylän kappelin messu.

-Suomen luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen Luther-kirkkojen ja rukoushuoneiden messut.

-Suomen Raamattuopiston messut.

-Opiskelija- ja koululaislähetyksen messu Helsingissä.

Vesa Pöyhtäri

Neutraaliksi kirkoksi?

Akavaan kuuluvan Pappisliiton päivillä piispa Mikko Heikka pohti palkkausseminaarissa kirkon työtä teologiselta kannalta. Alustuksessaan hän useaan kertaan toisti ajatuksen, että "pappisvirka kuuluu lunastuksen alueelle ja papinvirka luomisen alueelle". Hän liitti ajatukseen viime vuosina lanseeratun hokeman "uskon ja rakkauden" koreista ("korit" sanaa hän ei käyttänyt). Alustus oli tietysti ääneen-pohdintaa, mutta kun sitä harrasti piispa ammattiliiton tilaisuudessa, sitä ei voi ohittaa kovin helposti.

Heikan alustuksen teologiseen malliin otettiin kantaa kolmessa puheenvuorossa, joissa kaikissa siihen suhtauduttiin enemmän tai vähemmän kriittisesti tai vähintään ihmettelevästi. Ihmeteltiin mm. tämän ajattelutavan vaikutusta ekumeenisessa työskentelyssä sekä erityisesti sen ongelmasta verrattaessa sitä anglikaanikirkon kanssa annettuun Porvoon julistukseen ja sen velvotteisiin.

Itse näin lausumassa tarpeen neutralisoida kirkko. Miksi neutralisoidaan? Siksi, että valtiovalta, joka toimii uskonnollisesti neutraalina, ei voi perustellusti toimia läheisessä yhteistyössä kirkon kanssa, joka on kestävästi omalla ei-neutraalilla perustallaan. Ehkä Heikalla oli mielessään Suomen evl-kirkon yhteiskunnallisen aseman säilyttäminen, eli hän puhui siis kansankirkon puolesta (tätä motiivia ei sovi moittia. Kirkko on tehnyt ja tekee edelleen kaikkia hyödyttävää julistus- ja kasvastustyötä).

Puhetta on kuitenkin moitittava. Ensinnäkin teologisesti se synnyttää tukun ongelmia. Toiseksi sen puolustettavaan pyrkimykseen (jolliseksi sen oletan) liittyy sudenkuoppa. Jos vahvan aseman hinta on itse uskonnonharjoituksen neutralisoiminen, hinta on liian suuri. Kirkolla on asema ja tehtävä yhteiskunnassa, olipa yhteiskuntajärjestys minkä hyvänsä ideologian läpäisemä . Kirkon tehtävä on profeetallinen. Sen tehtävä on tuoda julkiseen keskusteluun asioita sen omasta arvopohjasta käsin. Sen on oltava yhteiskuntaa muuttamaan pyrkivä voima. Tätä se ei voi kuitenkaan tehdä, jos se LUOPUU JUMALANPALVELUKSESTA, kuten näen asian kaikessa karmivuudessaan. Onhan jo olemassa polittiset puolueet, jotka operoivat pelkästään yhteiskunnallisella tasolla. Kirkon ei tarvitse tulla "puolueeksi" tai antautua jonkun puolueen ideologian palvelijaksi. Kirkon tulee olla Kirkko.

Liioittelenko? Toivottavasti. En kuitenkaan voi sille mitään, että näin alustuksessa tällaisia silmuja.

Kirkon asema Jumalan luomassa maailmassa on olla Jumalan palvelija Jumalan toisen palvelijan - yhteiskunnan ja sen jäsenten - hyväksi. Palvelun luonne ja lähtökohta on lunastus iankaikkiseen elämään Kristuksen verellä. Tässä Heikka oli täsmälleen oikeassa. Lunastus on kirkon perusolemusta: Kristuksen Kirkko perustuu Lunastajaan ja hänen lunastukseensa ristillä, sen tehtävä on palvella lunastusta kiitosuhrilla (jumalanpalveluksen sekä yksityinen rukous ja ylistys), julistuksella ja sakramenttien viettämisellä. Jos kirkon tehtävä nähdään vain papeista käsin, erehdytään. Jos papin toimittama virka ja tehtävät messussa määritellään luomisen teologiasta käsin, erehdytään. Kirkon toiminnan subjekti ja objekti on pyhien yhteisö kokonaisuudessaan. Yhteinen pappeus ja erityinen pappeus (paimenvirka) toimivat lunastuksen virassa yhdessä toinen toiseensa nojaten. Toista ei ole ilman toista. Molempien olemus perustuu Lunastajaan so. yhteinen pappeus on Kristuksen pappeutta, paimenvirka on Kristuksen taivaasta antama armolahja (Ef. 4: 11).

Pappisviran (saadaa vihkimyksessä) ja papinviran (pappisviran virkanimike historiallisessa kirkossa) erottaminen kahteen eri teologiseen lokukseen on nähdäkseni kaukaa haettua. Papinviralla ei nimittäin ole tehtävää jumalanpalveluksessa ellei se ole olemuksellisesti pappisvirkaa. Ilman olemuksellista osallisuutta lunastuksen tehtävään pappi olisi jumalanpalveluksessa jonkinlainen käsittämätön ulkojäsen, vierailija, maallista regimenttiä, joka voisi seisoa vain kädet suorina. Tämä tietysti mahdotonta. Lutherkin aikanaan sanoi, ettei regimenttejä (hengellinen ja maallinen valtapiiri) saa sekoittaa.

Tästä pälkähästä ei päästä sillä, että korostetaan kaiken viran ja tehtävien perustuvan yhteiseen pappeuteen ja että paimenvirankin pappeus olisi tätä samaa. Jos tälle tielle lähdetään joudutaan pian funktionalistiseen virkateologiaan (jossa olisi kuitenkin sama ongelma - maallinen regimetti pitäisi hallussaan hengellisen regimentin tehtäviä.). Paimenvirka on Kristuksen asettama (institutum est) erityinen virka. Se on pyhien palvelusta varten asetettu. Se ei ole osa maallista regimenttiä. Sen suhde maalliseen regimenttiin on täsmälleen sama kuin seurakunnankin: seurakunta on pyhien yhteisö, joka tulee näkyväksi yhteisessä tunnustuksessa ja sanan ja sakramenttien vietossa. Seurakunnalla on ajallinen nimi (Malmin seurakunta, Utsjoen seurakunta) ja maallisten pykälien avulla muodostettu organisaatio. Pykälät luovat seurakunnan ajallisen olemuksen hahmon ja sijoittavat sen yhteiskuntajärjestykseemme, mutta ne eivät ole seurakuntaa konstituoivia elementtejä eli ne eivät tee kirkkoa Kirkoksi. Kätketyltä eli varsinaiselta olemukseltaan Kirkko ei ole osa maallista valtapiiriä, vaan kokonaan hengellistä. Se kuuluu uuteen luomakuntaan. Samoin paimenvirallakin on maalliset pykälät ja virkanimitykset, vaikka virka saadaan henkilön sisäisen ja seurakunnan ulkoisen kutsun välittämänä Pyhän Hengen kautta pappisvihkimyksessä. Vihkimyksen jälkeen jokainen virassa otettu askel on uskonnonharjoitusta täysmääräisesti.

Piispainkokouksen surullisen kuuluisassa syksyn selonteossa mainitaan ajatus, että pappi harjoittaisi henkilökohtaisesti uskontoa vasta polvistuessaan itse ehtoolliselle. Kun tähän liittää Heikan alustuksessa mainitun jaottelun tulee pakottamattakin mieleen, että on ilmiselvä tarve saada jumalanpalvelus valtiollisten lakien kontrolliin. Kontrolli merkitsisi sitä, että jumalanpalveluksen sisällöstä päättäisi viimekädessä yhteiskunnallisten lakien laatijat. Kirkko olisi näin neutralisoitu, irrotettu Jumalasta ja hänen sanastaan, ja sitä johtaisi kulloinenkin ideologia eli maailman henki. Tuliko mieleen portto ja peto?

Haluan uskon Mikko Heikasta kuitenkin hyvää, hän vaikutti hyvältä tyypiltä, kun vaihdoimme alustuksesta muutaman sanan kahden kesken. Olkoot nämä ajatukseni vain minun mielikuvitustani, ei hänen tarkoituksiaan...

Muuten. Horisonttia Heikan alustukselle luokoon vaikkapa EU:n uskontopolitiikka, jossa on nähtävissä pyrkimys uskontojen aseman vähentämiseen EU:n julkisessa elämässä. Ajatellaanpa vaikka "Jumalan" mainitsemista EU:n perustuslakiluonnoksessa. Roomalaiskatolisten ja kristillisesti värittyneiden puolueiden avulla pyrittiin saamaan EU:n henkisen perustan osaksi kristillinen usko (mm. tapaus Puttiglione), siinä kuitenkaan onnistumatta. Vaikutuksensa on myös Turkin EU jäsenyydellä, jonka muhamettilaisuuden vaikutukseen suhtaudutaan varauksella. Ei kristityt luovuteta vielä, kristinuskolla on annettavaa ihan omalta pohjalta Jumalan luomassa maailmassa.

Vesa Pöyhtäri

Rohkaistu uskomaan

Rohkaistu uskomaan! 30.9.2006
Moni tahtoisi tunnustautua kristityksi, muttei uskalla. Enemmän kuin ehkä ympäristön reaktiota pelätään sitä, ettei riitä täyttämään kristitylle tai ”uskovalle” asetettua mittaa.
Paljon totta on tokaisussa ”Jumala armahtaa, uskovaiset eivät”. Tätä tokaisua voisi kuitenkin laajentaa myös muihin kuin uskoviin. Moni ei jaksa armahtaa itse itseäänkään. Minusta näyttää siltä, että moni uskova ja ei-uskova on asettanut itselleen niin korkeat vaatimukset Jumalan mielen mukaisesta elämästä, ettei rohkene enää tunnustaa. Rohkeus on mennyt.
Mutta Jumala armahtaa! Hän on armahtanut jo ennen kuin synnyit tähän maailmaan. Jumalan Pojan sovituskuolema Golgatan ristillä teki tilisi puhtaaksi jo ennen kuin tiliä oli perustettukaan. Jeesuksen veressä on suuri voima.
Kristitty, joka on tehnyt vararikon itsensä kanssa, nähnyt sydämeensä asti, ettei tästä miehestä/naisesta tule pyhää jos se on oman innon ja yrityksen varassa, on joutunut pakomatkalle. Kymmenen käskyn laki on saanut ihmisen pakenemaan Kristuksen sovitusveren suojiin. Kristus on turvakallio syntiselle.
Vararikko itsensä kanssa on tehnyt ihmisen armolliseksi myös toisia kohtaan. Armon saanut syntinen ei leuhki toisten edessä. Hän osoittaa vain suuntaa, mistä apu löytyy. Tätä on syntisten solidaarisuus. Kun on löytänyt pesulähteen, haluaa siitä muillekin kertoa.
Rohkaistu uskomaan! Et sinä koskaan täytä mittaa, Jeesus on sen mitan täyttänyt sinun puolestasi. Evankeliumi on siinä, että uskon kautta Jeesukseen saa kaikki synnit anteeksi. Jättäydy uskossa Jeesuksen Kristuksen sovitusveren varaan.
Vesa Pöyhtäri

Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, jonka Jumala on asettanut armoistuimeksi uskon kautta hänen vereensä. Room. 3:24—25

”Sovitusta saarnatahan, rohkaistu siis uskomahan, anteeksanto syntien.” Siionin Matkalaulut