”Että he kaikki olisivat yhtä”
Nämä otsikossa olevat Herran sanat on aina pidettävä mielessä kun aletaan pohtia ja keskustella seurakunnasta, kirkoista ja jumalanpalveluksista. Kyseinen raamatunkohta on osa Jeesuksen ylimmäispapillista rukousta. Jumalan Poika oli mukana sanallaan luomassa maailmaa, Jumalan Pojan rukous kantaa samaa voimaa: se perusti saman tien sen, mitä rukoilikin. Kristittyjen ykseys on Jumalan luoma lahja, josta me voimme vain nauttia. Ihmiset eivät luo yhteyttä, sen on Jumala jo luonut.
Jumalallinen yhteys
Ykseys ei ole yksimielisyyttä, se ei ole yhdessä olemista, samojen mielipiteiden lausumista. Nämä ovat ykseyden hedelmiä, sen seurausta. Ykseys on jotakin muuta. Se on yhden Hengen synnyttämää elämää, Kristuksen ruumiin elämää. ”..yksi ruumis ja yksi henki, niinkuin te olette kutsututkin yhteen ja samaan toivoon, jonka te kutsumuksessanne saitte; yksi Herra, yksi usko, yksi kaste; yksi Jumala ja kaikkien Isä, joka on yli kaikkien ja kaikkien kautta ja kaikissa.” Ef. 4: 4—6.
Jumalallinen yhteys ei ole jotakin ilmassa leijuvaa tai tämän maailman ulkopuolella olevaa. Jumala ottaa syntisen ihmisen yhteyteensä armonvälineidensä, sanan ja sakramenttien, kautta. Yhteyttä Jumalaan ei voi syntyä ilman seurakuntaa, jonka vastuulle näiden hoitaminen on annettu Pyhän Hengen johdatuksessa jumalallisella käskyllä. Missä näet oikean sanan saarnan ja Kristuksen asetuksen mukaisen sakramenttien hoidon, siellä näet Herran omat. Yhteisessä jumalanpalveluksessa seurakunta tulee näkyväksi.
Tunnustuskirjat määrittelevät pyhän Raamatun perusteella seurakunnan pyhien yhteisöksi, ”jossa evankeliumia puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan”. Jumalanpalvelusta varten tulee siten olla seurakunta, jolla on sana ja sakramentit, ja joka on asettanut pappisviran hoitamaan näitä yhteisessä jumalanpalveluksessa. Kirkossamme tämä on hoidettu paikallisseurakuntien antaman kutsulla (vocatio) ja pappisvihkimyksellä tai vihityn papin kyseessä ollessa virkaan asettamisella.
Jokainen kirkkomme ehtoollisjumalanpalvelus (messu) pidetään paikallisseurakunnassa tai paikallisseurakunnan valvonnassa. Edes herätysliikkeiden kesäjuhlilla vietetty ehtoollinen ei ole herätysliikkeen oma vaan nimenomaan juhlapaikan paikallisseurakunnan ehtoollistilaisuus, jonka seurakunta järjestää kesäjuhlilla käyttäen apunaan juhlavieraita.
Kirkollinen yhteys
Suomen evankelis-luterilainen kirkko koostuu seurakunnista, joiden kautta kirkko "kastaa, saarnaa, ja opettaa". Se on organisoitunut "yhdeksi" kirkoksi, johon kuulutaan kuulumalla kirkon seurakuntiin. Toinen malli olisi esimerkiksi itsenäiset seurakunnat, joista jokainen olisi oma kirkkonsa. Molempi organisoituminen sopii Raamattuun, vaikka ensimmäinen malli on raamatullisempi sen tähden, että se myös yhteisen organisaation kautta ilmaisee sitä yhteyttä, joka seurakunnilla on Kristuksessa. Yhteydellään se vähentää myös ihmisten lihallisuudesta johtuvia seurakuntien välisiä riitoja ja kilpailua jäsenistä.
Raamatun kirjoittamisen aikaista kirkkoa voi pitää lähinnä nykyistä kirkko-organisaatiota vastaavana. Silloin kaksitoista apostolia ja apostoli Paavali perustivat seurakuntia, hallinnoivat niitä, asettivat pastoreita, antoivat seurakunnille kehotuksia ja määräyksiä—myös niille seurakunnille, joita eivät itse olleet perustaneet. Seurakunnat olivat itsenäisiä ja päättivät omista asioistaan, kuitenkin apostolien asettamissa rajoissa. Seurakuntien välillä oli yhteys, ne tunnustivat toisensa, avustivat toisiaan (Jerusalemin köyhien avustuskeräys kaikissa maakunnissa) ja matkalaiset saattoivat osallistua toisten alueiden seurakuntien elämään, kun pastori oli ensin heidän tunnustuksensa kuulustellut (myöhemmin tätä varten laadittiin yhteisiä tunnustuskaavoja). Kirkolliskokouskin Raamatusta löytyy. Ensimmäinen kirkolliskokous löytyy apostolien tekojen luvusta 15. Seurakunnat lähettivät edustajiaan Jesrusalemin ”kirkolliskokoukseen” ja itseoikeutettuina paikalla olivat tietysti myös apostolit. Pyhän Hengen johdatuksessa kokous teki kaikkia seurakuntia sitovia opillisia päätöksiä (Näin ei enää. Kirkolliskokous tänä päivänä voi enää vain liittyä ja tunnustautua siihen uskoon, joka on välitetty meille profeetallisissa ja apostolisissa kirjoituksissa. Raamattuun perustumattomia oppeja se ei voi laatia. Kaiken opin lähde on Raamattu.)
Ongelma
Kun kirkkomme avasi hallinnollisella päätöksellään Raamatun vastustaisesti myös naisille pääsyn pappisvirkaan, joutuivat monen seurakunnan kristityt hankalaan tilanteeseen. Jumalan sanaan sidottu omatunto ei voi hyväksyä, että messu eli seurakunnan yhteinen kokous hoidetaan Kristuksen asetuksen vastaisesti. (Raamatun todistus on selkeä, Herra kutsui kaksitoista miestä apostoliksi ja tälle johdonmukaisesti alkuseurakunta ei asettanut naisia paimenvirkaan. Naisen opetuskielto perusteltiin luomisjärjestyksellä.)
Paikallisseurakunnat ja hiippakuntajohto eivät aina seuraa oikeutta ja kohtuutta. Jos paikallisseurakunnat eivät anna seurakuntansa kristityille lupaa viettää omantunnon ja Raamatun mukaista messua ja saada siihen opetusta, on kristityillä Raamatun ja tunnustuskirjojen oikeutus ja velvoitus järjestää jumalanpalveluselämä parhaalla mahdollisella tavalla. Tässä astuu kuvaan ajatus jumalanpalveluksesta, jota vietetään nykyisen hiippakuntajärjestyksen ulkopuolella.
Jumalanpalvelusta viettävä pyhien yhteisö on seurakunta
Etteivät kristityt joutuisi villiin menoon ja epäjärjestykseen vastoin järjestyksen Jumalaa, kristittyjen tulee ottaa vastuu alueellaan yhteydessä kaikkien alueensa kristittyjen tahojen kanssa (yhdessä muiden apostolis-luterilaista uskoa tunnustavien kanssa—ettei yhteisö tulisi lahkoksi ja olisi lihallisuutta) järjestää Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen mukaista jumalanpalveluselämää. Viettäessään raamatun mukaista yhteistä jumalanpalvelusta yhteisö on tosiasiallisesti tunnustuskirjojen määrittelyn mukaisesti näkyvä ”seurakunta”. Sille kuuluvat siinä tapauksessa myös kirkon tuntomerkit, joista Luther puhuu: Sanan julistus, kaste, ehtoollinen, pappisvirka, kaitsenta, rukous ja risti. On huomattava tarkoin, että tällainen jumalan palvelus ei ole ”uusi” seurakunta tai kirkko. Se on sama seurakunta, sama jumalanpalvelus, sama tunnustus, usko, rukous jne. kuin apostolien ajasta on katkeamattomana jatkunut. Se että organisaatio on muutettu ei muuta itse seurakuntaa ja jumalanpalvelusta. Onhan nykyinenkin kirkkomme pitkin historiaa organisoitunut uusilla tavoilla useinkin.
Seurakunnan yhteys Kristuksen maailmanlaajaan Kirkkoon
Seurakunnan vastakäsite on lahko ja eriseura. Lahko on yhteisö, jolla ei ole oikea kristillinen oppi. Eriseura voidaan käsittää ”oikeaksi” seurakunnaksi, joka kuitenkin hengellisessä ja lihallisessa ylpeydessään eristäytyy muista tunnustajista ja yhteisöistä katsoen olevansa muita parempi tai vaikkapa nöyrempi. Ettei seurakunnasta tulisi lahko tai eriseura sen on alituisesti tutkittava vaikuttimiaan.
Kristityt muodostavat Kristuksen maailmanlaajan kirkkoon kuuluvan paikallisseurakunnan, jos heillä on sanan ja sakramenttien yhteys maailmanlaajaan yleiseen kirkkoon. Muussa tapauksessa he ovat eriseura. Yhteyteen riittää, kuten tunnustuskirjat sanoo: ”Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset.” Augsburgin tunn. VII.
Käytännössä tämä tarkoittaa, että seurakunta tunnustaa ne kirkot ja seurakunnat, joissa on raamatullinen ja luterilainen oppi ja jumalanpalveluselämä. Tunnustamisen seuraus on yhteistyö ”yhteisen Kristuksen maailmanlaajan seurakunnan” rakentamisessa muiden seurakuntien ja kirkkojen kanssa, silloin kun se organisaation ja välimatkojen kannalta on mahdollista ja tarkoituksenmukaista.
Seurakuntien ja kirkkojen välinen yhteys on ilmaistu jo varhaiskirkon ajalta asti siten, että piispanvihkimyksiin kutsutaan myös läheisten kirkkojen piispoja ja/tai pappeja osallistumaan kättenpäällepanoon. Kätten päällepanijoita on vanhastaan ollut vähintään kolme. Pappisvihkimyksessä kutsutaan läheisistä seurakunnista pappeja osallistumaan kätten päällepanoon.
(Läheisten kirkkojen piispojen osallistumisessa voidaan nähdä myös se tapa, joka näkyy Raamatussa apostolien seurakuntien perustamistoiminnassa. Alkuajan seurakunnilla oli välitön yhteys apostoleihin, ne olivat heidän perustamiaan ja he olivat kätten päällepanolla asettaneet niiden ensimmäiset kaitsijat.)
Miten säilyttää yhteisen kirkko-organisaation edut kirkkomme kohtaamassa uudessa tilanteessa?
JOS kirkkomme pakottaa "vanhauskoiset" pystyttämään hiippakunnista riippumattoman kirkollisen toiminnan, mielestäni olisi syytä, että hengelliset järjestöt ottaisivat vastuuta yhteisen organisaation muodostamiseksi. Yhteinen kirkkokansa on niin hajallaan, ettei sitä saada kokoon yhteiseen kokoukseen ilman taustajärjestöjen roolia.
Syntyvän organisaation tulisi olla riittävän väljä erilaisten herätysten painotuksille ja perinteille ja sillä tulisi olla selkeä opillinen perustansa yhteisessä tunnustuksessa (luterilaiset tunnustuskirjat). Jälkimmäinen meillä jo on. Kaikki herätysliikkeet hyväksyvät luterilaiset Tunnustuskirjat.
Vanhimmat meistä muistavat vielä aikaisemman kansankirkollisuuden. Siinä oli mukana kirkollinen hallinto ja vahvat alueelliset herätysliikkeittäin painottuneet perinteet. Kuitenkin sovittiin yhteen. Sopisiko se suunnittelun lähtökohdaksi, malliksi uudelle organisoitumiselle?
Entä yhteys evankelis-luterilaisen kirkon hiippakuntajärjestykseen?
Kirkon uususkoiset ovat sanoutumassa nopeaa vauhtia irti ns. vanhauskoisistaan. Heidän johdossaan kirkko ei enää salli kaikilla maantieteellisillä alueilla seurakuntien huolehtia aikaisemman virkakäsityksen omaavien heidän omantuntonsa mukaisesta raamatullisesta jumalanpalveluksesta ja opetuksesta. Piispat ovat kieltäytyneet enää vihkimästä niitä, jotka eivät lupaa tehdä yhteistyötä naispappien kanssa. Ymmärrämme, että yhteyttä ei voi pitää yksipuolisesti. Yhteyttä ei voi pitää myöskään sellaisilla teologisilla ehdoilla, jotka edellyttävät omasta teologiasta luopumista tai sen suhteellistamisen.
Vanhauskoinen kirkollinen elämä (täysimittainen) sopisi nykyiseen hiippakuntajärjestykseen vain siinä tapauksessa, että saisimme Jumalan johdatuksessa jossakin piispanvaalissa vanhauskoisen piispan. Todennäköisempänä pidän kuitenkin ”lentävä piispa”-järjestelmää. Siinä vanhauskoiset saisivat oman piispan, joka hoitaisi vanhauskoisten vihkimykset ja piispantarkastukset sekä seurakuntien kaitsennan sekä pappien sielunhoidon ja tukemisen. Sisarkirkossamme anglikaanikirkossa on mainitun tyyppinen järjestys. Kirkolliskokoukselle olisi sen laatimisessa nyt töitä. Pois on aika, jolloin vielä ajateltiin mahdollisuudeksi piispa, jolla olisi itseensä sulautettuna kaksi toisensa poissulkevaa teologiaa, tai mikä pahempaa, hän valehtelisi toiselle osapuolelle. Sellaista en toivo kenellekään. Se ei myöskään herättäisi luottamusta kummassakaan leirissä—luottamus on piispan keskeinen työväline.
TOinen mahdollisuus olisi Suomen evl kirkon ulkopuolinen kirkollinen rakenne samaan tyyliin kuin Ruotsin lähetyshiippakunta.
Päiväjumalanpalveluksen ulkopuolista "vanhauskoista" jumalanpalvelustoimintaa Suomessa
-Oulun hiippakunnan ja Luther-säätiön yhteistyö: Luther-säätiön messut eri puolilla maatamme.
-Suomen evankelis-luterilaisen Kansanlähetyksen Filia– ja F5-messut sekä Ryttylän kappelin messu.
-Suomen luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen Luther-kirkkojen ja rukoushuoneiden messut.
-Suomen Raamattuopiston messut.
-Opiskelija- ja koululaislähetyksen messu Helsingissä.
Vesa Pöyhtäri
