Raamattu on jumalallinen oikeutemme
by Arto Seppänen, TT, Utsjoen kirkkoherra

Usein ajatellaan, että uskonpuhdistus koski vain uskon asioita. Näin ei kuitenkaan ollut. Se oli ko-konaisuus, joka kosketti kirkkoa monella tavoin. Reformaatio oli myös kirkko-oikeudellinen tapah-tuma. Uskonpuhdistuksen puhkeaminen voidaan ajatella, niin kuin prof. Kaarlo Arffman on tutki-muksissaan osoittanut, reaktiona teologian juridisoitumista vastaan.

Myöhäiskeskiajalla kirkko ja kristinusko alettiin käsittää vanhan roomalaisen oikeuden antamien ajatusmallien mukaisesti. Kirkkoon oli syntynyt normatiivista raamatuntulkintaa ja oppeja, jotka perustuivat yksin esittäjiensä virka-asemaan. Lutherin reformiohjelma oli teologian puolustustaiste-lu Rooman kirkon kirkko-oikeutta eli kanonista lakia vastaan. Uskonpuhdistus asetti kyseenalaisek-si silloisen kirkko-oikeuden perusteet. Uskonpuhdistajan vakaumus ei jäänyt vain ajatukseksi, vaan se johti toimintaan. Corpus Iuris Canonici -kokoelman polttaminen 10.12.1520 oli Lutherin näkyvä protesti kanonisen lain sisältämää väärää juridista ajattelutapaa vastaan. Toinen käytännön esimerk-ki oli uskonpuhdistusrintaman pappien avioituminen, vaikka se oli selkeästi kanonista oikeutta vas-taan. Raamattu ei nimittäin antanut tukea pappien pakollisen selibaatin, eli naimattomuuden vaati-mukselle. Oikea teologia oli nostettava kirkko-oikeusajattelua korjaavaksi tekijäksi. Oikeaa teologi-aa ei taas voi olla ilman Raamattua.

Kirkko-oikeus tarvitsi Lutherin mielestään perusteellisen puhdistuksen. Kirkkoa tuli johtaa Raama-tusta nousevien teologisten periaatteiden mukaan. Raamatusta tuli kirkko-oikeuden oikeuslähde. Reformaation kirkko-oikeudellinen perusratkaisu kiteytyi tunnustusparolliksi ”Raamattu on juma-lallinen oikeutemme”. Sen taustalla on Lutherin v. 1518 aneteesien selityksissä ilmaistu selvä oh-jelma, jonka mukaan kristitty ei voi mennä Raamattua pitemmälle (ultra sacram scripturam) sillä pyhät kirjoitukset ovat varsinaisesti, nimenomaan ja yksinomaan (proprie) jumalallinen oikeus (ius divinum, WA 1, 533, 15). Vuotta myöhemmin kirjoitetussa väittelyssä Johann Eckin kanssa Luther toistaa sanatarkasti lauseen ja lisää siihen vielä sanat nisi accesserit nove et probata revelatio, ”ellei tule uutta ja varmaa ilmoitusta” (WA 2, 279,23.). Ilmaisun sanatarkka toisto kertoo asian kiteytymi-sestä keskeiseksi periaatteeksi. Tästä kannastaan Luther piti kiinni koko elämänsä ajan. Kristus itse on jumalallinen lainsäätäjä (legislator divinus) ja hänen oppinsa on jumalallinen oikeus, mitä ku-kaan ei voi muuttaa tai lakkauttaa. (WA 1, 533)

Kirkko-oikeus on Suomessa lähes kokonaan laiminlyöty tutkimusalue. Siitä on kyllä kirjoitettu his-torian näkökulmasta. Kirkko-oikeuden systematisointia oikeustieteen näkökulmasta ei ole tehty. Kirkko-oikeuden oikeusperiaatteet ovat edelleen tutkimatta. Vertailun vuoksi todettakoon, että hal-linto-oikeudessa käytettyjä oikeusperiaatteita on tutkimuksessa kirjattu yli kolmesataa. Kirkkolakia luetaan kirkossakin muiden oikeudenalojen, esimerkiksi hallinto-oikeuden, virkamiesoikeuden tai työoikeuden näkökulmasta. Jos kirkkolainsäädäntöä luetaan jonkin muun oikeudenalan kuin sen itsensä ilmaisemassa horisontissa, kirkkolaki ja -järjestys lakkaavat olemasta kirkko-oikeutta muut-tuen esimerkiksi hallinto-oikeuden kirkolliseksi jatkeeksi. Kirkon oman Jumalan sanaan sidotun arvopohjan unohtaminen johtaa – kirkko-oikeuden dosentin Pekka Leinon termiä käyttääkseni – kyklooppimaiseen tarkasteluun, jossa lopulta ainoa näkevä silmäkin sokeutuu.

Luterilaisen uskonpuhdistuksen keskeinen periaatteita on Ecclesia semper reformanda est. Se on jatkuvan uskonpuhdistuksen vaatimus. Kyseessä ei ole jokin uskon nykyaikainen päivitys ja sen saattaminen ajanmukaiseksi kulloistenkin mielipidevirtausten mukaisesti. Kyseessä on niin kuin sana reformatio uskonpuhdistuksen aikaan merkitsi, paluuta alkuperäiseen. Reformaatio tapahtuu aina silloin, kun alkuperäinen saa uudelleen muodon, muodostuu uudelleen alkuperäisen muodon mukaan (lat. re-, uudelleen, formare < forma, muoto). Professori Lauri Haikola tulkitsee teonsanaa siten, ettei se tarkoita kaiken uudelleen muokkaamista, uuden olemuksen, sisällön (forma) luomista, vaan palaamista vanhaan alkuperäiseen sisältöön eli muotoon. Lutherin iskulause merkitsee siis yksinkertaisesti seurakunnan alituista palaamista alkuolemukseensa, alkuessentiaansa. Ilman sitä ei seurakunta voi olla olemassa. Mikkelin piispa (emeritus), aikaisemmin ekumeniikan professori Ka-levi Toiviainen lausuu paimenkirjeessään hiippakuntansa seurakunnille tunnustuksen merkityksestä: ”Tunnustuksen tarkoituksena on lausua julki se, mihin alun perin on uskottu, liittyä siihen ja palata sen pohjalle.”

Uusimman kirkkolain valmistelutöissä Raamattua ei mainita oikeuslähteenä. Kuitenkin nk. tunnus-tuspykälä nostaa Raamatun ja tunnustuksen koko kirkkolainsäädännön avaimeksi. ”Suomen evan-kelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka perustuu Jumalan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden Testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoihin, ja joka on ilmaistu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa ja muuttamattomassa Augsburgin tunnustuksessa ja muissa luterilaisen kirkon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa. Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.” (KJ 1:1§)

Tunnustuksesta kirjoitetaan lain valmistelun esitöissä muutama sivu. Niissä tunnustukset kyllä lue-tellaan nimeltä, käydään valtiosääntöoikeudellista pohdintaa tunnustuspykälän paikasta ja sivutaan lyhyesti tunnustuspykälän synnyn historiaa. Tunnustuksen käsitettä ei pohdita. Kirkko-oikeuden keskeisin käsite jää määrittelemättä. Kuinka tulkita lainsäädäntöä, jos sen keskeisin käsite on avaa-matta?

Kirkkolainsäädännön sisäisessä systematiikassa tunnustus on kuitenkin sitä keskeisesti jäsentävä tekijä. Kirkkolainsäädäntö avautuu mielekkääksi ja loogiseksi vain tunnustuksen näkökulmasta. Kirkko-oikeuteen pääsee vain tunnustuksen avaamasta paraatiovesta. Tunnustuspykälä kuuluu kirk-ko-oikeuden vanhimpaan aineistoon. Tunnustuspykälä nykyisessä laimennetussa muodossaankin sisältää otsikossa mainitun luterilaisen kirkko-oikeudellisen lähtökohdan. Jos uskonpuhdistuksen kirkon on alituisesti palattava lähtökohtaansa, samaa on sanottava sen kirkko-oikeudesta. Senkin on palattava juurilleen, muuten se lakkaa olemasta. Ecclesia semper reformanda on myös kirkko-oikeudellinen tunnuslause.

Arto Seppänen
khra Utsjoki
teol.tri
valmistelee oikeusteoreettista väitöskirjaa kirkko-oikeudesta Lapin Yliopistossa
Artikkeli on julkaistu Pyhäkön Lampussa 2006.