Ilmoitus tuomiokapitulille

Pappisveljemme, lähetystyöntekijät TT Anssi Simojoki ja TT Martti Vaahtoranta, ovat ilmoittautuneet Turun tuomiokapitulille ja sanoneet pitäytyvänsä kirkon Raamatun mukaisessa virkakäsityksessä sekä saarnaavat kirjeessä parannusta piispoille ja kirkolliselle johdolle. Ilmoituksesta seurasi tuomiokapitulin käynnistämä rikostutkinta. Kristuksessa rakkaat veljemme ovat esirukouksiemme tarpeessa, lisää heidän nimensä esirukouslistaasi.

Pastorit eivät ole tehneet muuta kuin kristillisen velvollisuutensa. Vaikka kieli on välillä suoraa, asia, jonka he esittävät on tosi. Oikeaa rakkautta ei ole se että syntistä silitetään myötäkarvaan, vaan se että häntä kehotetaan parannukseen. He ovat rakastaneet esimiestensä sielua ja antaneet kehoituksen, vaikka tietävät, että sitä voi seurata vaikeuksia.



Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli
Turku

Asia: Ilmoitus tuomiokapitulille


Olemme kasvavalla huolestumisella seuranneet ns. virkakysymyksen kehitystä niin Turun arkkihiippakunnassa kuin koko Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossakin. Kirkon päättävät elimet, Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli mukaanluettuna, ovat ryhtyneet hallinnol-lisiin toimenpiteisiin niitä viranhaltijoita vastaan, jotka ovat sillä kannalla virkakysymyksessä, joka kirkolla on ollut ikimuistoisista ajoista asti. Ensimmäisenä askeleena hallinnollisen syr-jinnän tiellä on ollut vaalikelpoisuuden epääminen vakinaisiin papin virkoihin, erityisesti kirk-koherran virkoihin, niiltä pappismiehiltä, jotka tunnustavat samaa Raamatun opetusta, joka Suomen kirkolla on ollut vuosisadat, joka on ollut uskonpuhdistaja Martti Lutherin opetus ja joka vallitsee edelleen kristikunnan enemmistön piirissä.

Tällaista virkakieltosyrjintää on harjoitettu monta vuotta myös Turun arkkihiippakunnassa. Näkyvästi se tuli ilmi TT Pekka Huhtisen viranhaussa Turkuun, ja nyt kehitys on johtamassa täydelliseen, kattavaan kirkon perinteellisellä kannalla olevien pappien virkakieltoon. Päte-viltä hakijoilta evätään vaalisijat, ja jo virassa olevia pappeja uhkaa kirkon oppiperustan vas-tainen virasta erottaminen ja muu nyrkkivalta. Esille on erityisesti noussut Vammalan seu-rakunnan kappalainen Jari Rankinen ja häntä odottavat kurinpitotoimenpiteet.

Hallinnollisen syrjinnän edellytyksenä on ollut valitettava ja perustavaa laatua oleva juridis-teologinen tietämättömyys tai välinpitämättömyys luterilaisen kirkko-oikeuden luonteesta ja myös Suomen perustulaista. Kirkon johto ja sen mukana myös Turun arkkihiippakunnan tuo-miokapituli toimivat, ikäänkuin Kirkkojärjestyksen tunnustuspykälä ei olisi se kirkon varsi-nainen oikeuslähde, joka se joka suhteessa on. Kirkossa ei sen vuoksi voi olla voimassa mi-tään, mikä on ristiriidassa Pyhän Raamatun ja luterilaisten tunnustuskirjojen opetuksen kans-sa. Ristiriitatilanteessa Raamattu ja luterilainen tunnustus ohittavat kaikki muut oikeuslähteet tunnustuspykälän oman systematiikan mukaisesti. Laajemmat oikeusteologiset perustelut löy-tyvät Anssi Simojoen kirjasta ”Herran Kristuksen seuraaminen – Kuinka eteenpäin Suomen kirkossa?” Luther-Säätiö 2004. Miksi näistä oikeusteologisista asioista ei koskaan keskustella kirkossa niiden vaatimalla vakavuudella ja johtopäätöksiä kunnioittaen?

Kun virkakysymyksessä perinteisellä kannalla olevat viranhaltijat ovat vedonneet Jumalan sa-naan, Pyhään Raamattuun, kuten Martti Luther keisarin edessä Wormsissa vuonna 1521 ja lu-terilaiseen tunnustukseen, kuten luterilaiset 1500-luvun ja myöhempien vuosisatojen tunnus-tustilanteissa, he ovat vedonneet kirkko-oikeuden ensisijaisiin lähteisiin. Muut hallinnolliset ja yhteiskunnan lainsäädännön määräykset ovat päteviä vain siinä määrin (’quatenus’) kuin ne vastaavat luterilaisen kirkon Kirkkojärjestyksen tunnustuspykälässä muotoiltua oikeus-lähdettä.

Mitä taas kirkon väitettyyn valtaan muuttaa oppiaan vastoin Jumalan sanaa tulee, Augsburgin tunnustus v:lta 1530 ja muut luterilaiset tunnustukset torjuvat sen jyrkästi. Kirkossa oikeus on yksinomaan Pyhän Raamatun oikeutta. Martti Luther totesi tutkielmassaan ’Kirkollis-kokouksista ja kirkoista’ vuodelta 1539, että pakanakristittyjen kirkolliskokouksilla ei ole val-taa muuttaa sitä sanaa, jonka Jumala tutkimattomassa viisaudessaan on antanut juutalaisten isien, profeettojen ja apostolien välityksellä. Tästä johtuen kirkon varsinaisen oikeuslähteen ohittava hallinnollinen syrjintä ja rankaiseminen merkitsee luterilaisen kirkon oman oikeuden polkemista ja niiden mielivaltaista sortamista, jotka pitäytyvät Pyhään Raamattuun ja luteri-laisiin tunnustuskirjoihin.

Asenteiden ja toimenpiteiden kiristyminen on ristiriidassa myös sen ponnen kanssa, jonka kir-kolliskokous hyväksyi v. 1986 naispappeuspäätöksen yhteydessä. Olemme kulkeneet pitkän tien v:n 1980 ja 1982 Ilkko I&II seminaareista hyvin muistaen, mitä sillä kirkon foorumilla ai-kanaan puhuttiin ja luvattiin kirkon siihenastisella kannalla oleville papeille, viranhaltijoille ja kristityille. Vastoin laintulkinnan yleisiä periaatteita – lainsäätäjän ponsi säädetyn lain ensimmäisenä selityksenä – kirkon päättävät elimet ja Turun arkkihiippakunnan tuomioka-pituli niiden mukana ovat härkäpäisesti ja ilman Suomen oikeusjärjestyksen voimassaolevia periaatteita kieltäytyneet tunnustamasta mainitun ponnen todistusvoimaa. Suomen Perustus-lain 11. pykälä takaa ehdottoman uskon ja omantunnon vapauden. Kirkon perinteisellä kan-nalla olevat eivät edusta jotakin uusmuotista omantunnonarkuuden lajia vaan sitä kantaa, joka apostolisella kirkolla ja Suomen kirkolla on ollut alusta saakka. Nykyisin valtiovalta, joka lain mukaan edellyttää yleistä asevelvollisuutta, tekee kuitenkin kaikkensa kunnioittaakseen niin sanottujen siviilipalvelusmiesten omaatuntoa ja takaa, ettei heitä yhteiskunnassa tämän vakaumuksen vuoksi syrjitä. Me puolestamme edustamme kirkon ikivanhaa ja edelleen elä-vää päälinjaa ilman, että meidän uskon ja omantunnonvapauttamme enää millään tavoin kun-nioitetaan. Uskon ja omantunnonvapauteen kuuluu myös täysi toimintavapaus, jota meiltä pyritään kirkossa kaikin tavoin epäämään.

Kirkon päättävät elimet ovat virkakysymyksessä myös tulkinneet ja soveltaneet väärin tasa-arvolakia. Lainsäätäjän nimenomainen tahto tasa-arvolakia säädettäessä oli jättää uskonnol-linen elämä ja toiminta lain ulkopuolelle. Vastoin tätä uskonnonvapauden yleistä periaatetta ja tasa-arvolain selkeää syntyhistoriaa kirkon päättävät elimet ovat alkaneet soveltaa tasa-arvolakia virkakysymykseen, joka tuon lain kirjaimen ja hengen mukaan on ehdottomasti sen ulkopuolella.

Edelleen: jos tasa-arvolaki todella koskisi yhtä kirkkoa tai uskonnollista yhdyskuntaa, se kos-kisi ehdottomasti silloin kaikkia kirkkoja ja yhdyskuntia. Jos se puolestaan ei koske kaikkia, kuten esimerkiksi Roomalaiskatolista kirkkoa, Konstantinnopolin tai Moskovan patriarkan alaisia ortodoksikirkkoja tai islamilaisia yhteisöjä, se ei tasa-arvolakina voi koskea myöskään Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa, sen pappeja ja kristittyjä. Muussa tapauksessa hy-lättäisiin kaikki oikeuslogiikka, mihin tiedotusvälineet itse asiassa ovatkin maallisella tasa-arvotautologiallaan syyllistyneet. Kirkon opetusvirka, magisterium, ei ole niitä silti millään tavalla ojentanut.

Arkkipiispa Jukka Paarma antoi ennen Turun arkkipiispan vaalia todistettavasti lupauksen, että kirkon perinteisellä kannalla olevien vihkiminen papeiksi vanhan järjestyksen mukaan tulee järjestymään, vaikka hän ei halunnutkaan käyttää sanaa ’erillisvihkimys’. Tästä lupauk-sesta ei ajallisesti ole pitkä matka nykyiseen tilanteeseen, mutta asiallisesti sitäkin huikeampi. Mitä on ajateltava sellaisesta hengellisestä johtajuudesta, jossa todistettavista lupauksista ei pidetä kiinni? Se asettaa mm. pappisvihkimyksemme 30- ja 20-vuotispäivän johdosta saa-mamme arkkipiispan onnittelukirjeet outoon valoon. Voimmeko todella olla varmat Jumalan kutsusta pyhään saarnavirkaan, jos pitäytyessämme hänen sanaansa, Pyhään Raamattuun ja luterilaiseen tunnustukseen löydämme itsemme rikollisen asemasta?

Emme halua olla epäsolidaarisia Turun arkkihiippakunnan ja koko Suomen evankelis-luteri-laisen kirkon vainottuja pappeja kohtaan nauttien sitä turvaa, jonka lähetyskentän etäisyys isänmaastamme meille muuten antaa. Näemme, että Suomessa vallitsee entistä selkeämmin status confessionis, tunnustustilanne, väärän opin koettaessa päästä tyrannin asemaan suh-teessa Jumalan Pyhään Sanaan ja siihen sanaan sidottuihin omiintuntoihin niin virkakymyksessä kuin vanhurskauttamisopissakin, kun synti vanhurskautetaan katuvan syntisen sijasta, sekä tähän liittyen myös ajakohtaisissa kristillisen moraalin asioissa.

Ilkon toisessa virkaseminaarissa vuonna 1982 silloinen arkkipiispa torjui vihaisesti virka-kysymyksen ja hellenistisen, gnostilaistyyppisen androgyynisen sukupuolisuuden yhdistä-minen toisiinsa. Juuri tähän Vanhan kirkon harhaoppien suuntaan koko Suomen kirkkoa kui-tenkin nyt ajetaan tietä, joka alkoi naispappeuden hyväksymisestä. Aivan kuten Yhdysval-tojen episkopaalikirkossa ja Ruotsin kirkossa, Suomen kirkossakin virkakysymyksessä van-halla kannalla olevan papiston poissulkeminen on neljäs askel niistä seitsemästä, jotka alkavat tunnustuksemme vastaisesta raamattukäsityksestä ja lopulta johtavat avoimesti homosek-suaalien miesten ja naisten nousuun kirkon johtoon.

Tällä Sodoman tiellä omatuntomme vaatii meitä virallisesti ilmoittautumaan tuomioka-pitulillemme: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Turun arkkihiippakunnan pappeina us-komme, opetamme ja tunnustamme sekä toimimme toisin kuin kirkollinen johto ja myös Tu-run arkkihiippakunnan esimiehemme nykyisin edellyttävät ja vaativat. Opetamme julkisesti, suosimme salaisesti ja toimimme kirkossa joka tavalla vastoin sitä, mitä meiltä virkakysy-myksessä Raamatun vastaisesti edellytetään ja vaaditaan sekä kehoitamme muitakin tekemään samoin.

Katsomme, että kirkolliset esimiehemme ovat tässä kysymyksessä joutuneet siihen asemaan, josta luterilainen päätunnustuksemme Augsburgin tunnustus kappaleessa 28 selkeästi sanoo: ”Mutta jos piispat opettavat ja määräävät sellaista, mikä sotii evankeliumia vastaan, niin seu-rakunnalla on tukenaan Jumalan käsky, joka kieltää tottelemasta heitä: ’Kavahtakaa vääriä profeettoja’ (Matt. 7); ’Vaikka enkeli taivaasta julistaisi teille toista evankeliumia, hän olkoon kirottu’ (Gal. 1); ’Sillä emme me voi mitään totuutta vastaan, vaan ainoastaan totuuden puolesta’ (2 Kor. 13).” Mikään arvovalta ei taivaan alla voi kumota maan ja taivaan Herran, Jeesuksen Kristuksen omaa käskyä kaikille pyhien seurakunnille (1 Kor. 14:33-38). Tähän arvovaltaan on oma pappisvirkammekin perustettu ja sidottu.

Lopuksi sillä kristityn vapauden velvoituksella ja valtuutuksella, jonka Jumalan Pyhä Sana luterilaisen opin mukaan antaa, kehoitamme hiippakunnan arkkipiispaa, piispaa ja kaikkia kirkollisia esimiehiä Pyhän Raamatun mukaiseen parannukseen, ennenkuin se on liian myöhäistä.

Diximus et salvavimus animam nostram

31.1.2007

Anssi Simojoki Martti Vaahtoranta
Pastori, TT Pastori, TT
Lähetystyöntekijä Lähetystyöntekijä
Nairobi, Kenia Alzey, Saksa