Alustus Karkun teologipäivillä 21.-23-8-07

Tunnustuksellisena luterilaisena pappina nykykirkossa


1. Kirkon tunnustuksellinen tilanne
Elämme hektisessä ajassa. Maailma ympärillämme muuttuu ehkä nopeammassa temmossa kuin koskaan aikaisemmin. Tiedon kulku on nopeuttanut eri ideologioiden ja uskontojen esiinmarssia, kun yksi on tullut, seuraava jo kolkuttelee ovella.

Kirkollisessa elämässä olemme samassa temmossa. Saamme reaaliajassa napin painalluksella tietoa toisten kirkkojen ratkaisuista eri kysymyksissä, tiedämme niiden kiistoista ja menestyksistä, yhteys toimii päätteeltä päättelle, pastorilta pastorille, komiteoiden päätökset ovat luettavissa nettisivuistoilla ja tulkitsemme asioita ilman lehdistön suodatusta.

Yksi on kuitenkin pysynyt vapaana muutoksilta – kirkkomme tunnustus. Minut kastettiin Rovaniemen seurakunnassa keväällä 1964. Tänä päivänä kirkollamme on täsmälleen sama tunnustus ja oppi kuin silloinkin. Minut vihittiin pappisvirkaan Oulun tuomikirkossa toinen kesäkuuta 1992. Saman päivänä annoin myös pappisvalan tuomiokapitulissa. Tänä päivänä minun edellytetään pysyvän täsmälleen samassa tunnustuksessa, samoin kuin kaikkien uusienkin pappien. Kuinka niin? Eivätkö Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta ja Porvoon sopimus nimenomaan muuttaneetkaan oppiperustaamme? Eivät muuttaneet. Ne eivät ole edes Tunnustuskirjojemme tulkintaa. Niiden kategoria on ekumeeninen asiakirja. Se on totta, kuten eilen kuulimme Anssi Simojoen alustuksessa, että niiden pohjalta tehdään kirkkoa ja seurakuntaelämää koskevia päätöksiä ja annetaan opetusta, joka perustuu enemmän niihin kuin tunnustukseemme. Siitä huolimatta, ne eivät ole meidän oppiperustaamme.

2. Hyökkäys Kirkon pappisvirkaa ja viran tehtäviä kohtaan
Naispappeuden perustanut kirkolliskokouksen päätös tehtiin vuonna 1986. Samaan päätökseen liitettiin ponsi, jolla annettiin kotipaikkaoikeus myös viran avaamiseen naisille torjuvasti suhtautuville. Ensimmäiset naispapit vihittiin 1988. Pappien ammattiliitto julkaisi pian ajo-ohjeet, jotka perustuivat väistämisvelvollisuudelle, tai toisin sanoen väistämisoikeudelle. Väistämiskäytäntö hyväksyttiin kirkon tavaksi hoitaa kiistan synnyttämä ongelma. Väistämiskäytäntö on säilynyt kirkossamme yli kaksikymmentä vuotta.

Piispainkokous syksyllä 2006 tähtäsi väistämiskäytännön lopettamiseen. Kokouksen tarkoitus oli lopettaa kirkosta väli-aika ja siirtyä normaaliin kirkolliseen elämään, jossa kaikki kirkontyöntekijät tunnustaisivat toistensa virat ja oikeudet. Kokous otti menetelmäksi lähestyä ongelmaa siviililain kautta. Se ei voinut käsitellä asiaa tunnustuksellisena kysymyksenä, koska naispappeutta ei oltu hyväksytty opillisena asiana. Kirkolliskokouksen päätös ohjasi tähän.
Piispainkokouksen päätös ei sen itsensäkään mielestä ole muuta kuin selonteko asiasta. Se on siis yhden kirkollisen elimen mielipide. Juridista päätäntävaltaa tämäntasoisiin muutoksiin ei piispainkokouksella ymmärtääkseni ole, sen päätäntävalta on tarkoin rajattu. Kuten olen aikaisemmin sanonut, kirkolliskokous tämän kiistan aloitti, kirkolliskokouksen on se ratkaistava. Ei ole reilua, että ongelmapallo heitetään alaspäin komiteoihin ja seurakuntiin, jossa se vain riitauttaa niiden toimintaa.

Nyt olemme tilanteessa, jossa maalliset tuomioistuimet joutuvat ratkaisemaan ongelman perustuslain kautta. Niiden on otettava huomioon myös kirkkolaki ja sen erityisolemus uskonnollisena lakina ja kirkko-oikeutena, koska kirkkolaki on osa eduskunnan hyväksymää lainsäädäntöä. Kirkkolain ensimmäinen pykälän mainitsemat Raamattu ja luterilainen tunnustus on perustuslain tähden katsottava kirkkolain avaimeksi ja oikeudelliseen ratkaisuun tähtäävässä harkinnassa oikeuslähteeksi.

Perustuslakimme ja tasa-arvolakimme kirkkomomentin tähden tunnustuksellisen papin oikeudet ja mahdollisuudet tehdä työtä ja kasvattaa seuraavakin sukupolvi samassa Herran sanassa ja nuhteessa kuten aikaisemminkin ovat hyvät – ainakin periaatteessa. Piispainkokous on riitauttanut perustuslain tulkinnan kirkollisessa kiistassa, sillä kokouksen päätös on otettu ja se on julkaistu ikään kuin kirkkoherroja ja esimiehiä velvoittavana asiana. Tästä seuraa, että törmäys on väistämätön ja uskon myös että se on näin myös suunniteltu.

Oikeus uskoa, elää ja tunnustaa on tällä hetkellä siis kysymysmerkin takana. Maallinen oikeus ei ole vielä ottanut ennakkopäätöstä asiaan, mutta prosessit ovat liikeellä eri tahoilla. Korkeimman hallinto-oikeuden ennakkopäätöskanta tulee ratkaisemaan sen, saako kirkossa vielä pappina tunnustaa kirkkolain ensimmäisen pykälän mukaista uskoa vai ei. Jos oikeus hyväksyy piispainkokouksen tulkinnan olisi johdonmukaista, että kirkko poistaisi tunnustuspykälän raamattuperiaatteen tai liittäisi naispappeuden oppiperustaansa.

Väistämisoikeuden säilymisen/häviämisen ohella on meneillään toinenkin keskeinen kiista. Kirkkomme on vähitellen kriminalisoimassa Jumalan sanan vapaan julistamisen. Piispainkokouksen sana ei näytä painavan enää mitään. Piispainkokoushan sanoi, monen muun ohella, ettei naispappeuden torjuminen ole Raamattua vastaan, siis harhaoppi. Oulun hallinto-oikeus on pitänyt voimassa Oulun tuomiokapitulin päätöksen, jolla se on tuominnut allekirjoittaneen vanhemman virkateologian mukaisesta mielipiteestä kirjalliseen varoitukseen. Lehtihaastattelussa sanoin, että "jos jumalanpalveluksessa on naispapin nimi, on suositeltavaa, ettei mene toimitukseen, koska tältä toimitukselta puuttuvat Raamatun jumalanpalvelukselle osoittamat merkit". Olen suunnitellut valittamista korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Annan tämän kaikille rukousaiheeksi. Kyse on lopulta raamattuperiaatteesta: jos Raamatun mukaista opetusta ei saa enää antaa rankaisematta, kirkko on faktisesti siirtynyt tunnustuspykälän tulkinnassa uuteen vaiheeseen. Voimme perustellusti kysyä, miten kirkko voi enää sanoa, että se ”pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.”? Kuinka voi tutkia ja arvioida, eli arvostella kuten sana tulee lukea, jos kirkko rankaisee sellaisestakin opetuksesta, joka ei ole vastoin Raamattua, ei ole vastoin kirkon oppia, on kirkon aikaisemman uskontulkinnan mukainen ja on piispainkokouksen selonteossakin hyväksytty ei-harhaopiksi? Herää kysymys, valmistautuuko kirkko itse asiassa tämän riidan varjossa luopumaan kirkkolain ensimmäisen pykälän raamattuperiaatteesta? Silloinhan kirkon kiistat olisi kerralla pyyhkäisty pois. Enää ei voisi oikeudellisesti vedota kirkon omaan oikeuslähteeseen eli pyhään Raamattuun.

3. Kirkon hallinto
Tunnustuksellisena pappina tämän päivän kirkossa papin keskustelukumppani hyvin usein on kirkollinen hallinto. Itse olen mukana hiippakuntahallinnossa hiippakuntavaltuutettuna, ja siinä ominaisuudessa saan keskustella sisältäpäin hiippakunnan toimivan johdon, tuomiokapitulin ja piispan, kanssa. Kun valmistuin hiippakuntavaltuuston ensimmäiseen kokoukseen mietin, minkälaisen linjan otan pappina hallintotyöskentelyssä. Pohdinnassani tulin siihen tulokseen, etten voi valtuutettuna olla jotakin muuta, kuin mitä olen teologina ja seurakunnassa. Edustan samaa teologiaa ja käytäntöä kaikissa yhteyksissä. Hallinnollisessa työskentelyssä ei ole saarnatuolia, josta voi tuoda esiin Herran sanan, valtuustossa ”saarnatuolini” ovat kahvikeskustelut, kokouspuheenvuoroni, äänestykseni, ja lopulta myös liittymiseni tai irtautumiseni päätöksistä. Koin tärkeäksi sen, että irrottaudun sellaisista päätöksistä, jotka eivät edistä apostolista uskoa kirkossamme. Ainoa tapa irrottautua on jättää eriävä mielipide. Ja niitä onkin sitten vuosien mittaa tullut muutamiakin. Esimerkiksi hyväksyessämme tuomiokapitulin toimintakertomusta olen joka kerta jättänyt sen hyväksymättä, sillä katson, ettei piispa Salmen johtama tuomiokapituli ole tukenut työssään kirkon hyväksymän vanhemman virkateologian säilymistä hiippakunnan seurakunnissa. Pikemminkin päin vastoin. Yhtenä todisteena olen käyttänyt sitä, että Salmi, de facto, kieltäytyy vihkimästä kirkon vanhemman teologia edustajia papeiksi. Sellaista en voi tunnustuksellisena pappina hyväksyä.

Eriävä mielipide toimintasuunnitelmaan 2006 - 2008.
...Uskonnonvapauslain tähden hiippakunnan on huolehdittava yhdyskuntansa jäsenten turvallisuudesta yhdyskunnan tilaisuuksissa. Kirkon jäsenillä on oikeus saada uskonnolliselta yhdyskunnaltaan sen uskon mukaista palvelua ja opetusta, kuin yhdyskunnan virallisissa päätöksissä on luvattu antaa. Koska Suomen evankelisluterilainen kirkko antaa itsestään monimerkityksisen kuvan paitsi sitoutumalla uskonharjoituksessaan Raamattuun ja tunnustuskirjoihin, sitoutumalla myös omiin päätöksiinsä, jotka ovat Jumalan sanan opetuksen vastaisia, koskevat uskonnonvapauslain oikeudet myös niitä kirkon jäseniä, jotka eivät voi hyväksyä kirkon virkaratkaisua vuodelta 1986 Raamattuun, luterilaiseen tunnustukseen ja kirkon omaan 2000-vuotiseen käytäntöön perustuen. Siten kirkon aikaisemman virkaratkaisun kannattajilla on oikeus uskonnonvapauslakiin perustuen saada uskonnolliselta yhdyskunnaltaan omantuntonsa mukaista opetusta ja palvelua. Hiippakunta on velvoitettu järjestämään ulkonaiset puitteensa siten, että sen piirissä voi elää ja opettaa seuraavatkin sukupolvet Raamatun mukaisesti...


Alustukseni lopuksi haluaisin lukea kappaleen Raamattua Apostolien teoista Paavalin kiinniottamisesta. Kukin voi sijoittaa itsesä kertomuksen rooleihin valintansa mukaan.
”Tähän asti juutalaiset olivat kuunnelleet Paavalia, mutta nyt he alkoivat huutaa: "Pois elävien joukosta! Tuollainen ei saa elää!" He huusivat huutamistaan, raastoivat vaatteitaan ja heittelivät hiekkaa ilmaan. Silloin komentaja käski viedä Paavalin kasarmiin. Hän käski ruoskia Paavalia ja kuulustella häntä, jotta saisi selville, miksi juutalaiset niin raivokkaasti hyökkäsivät häntä vastaan.
Mutta kun miehet olivat sitoneet Paavalin ruoskittavaksi, tämä sanoi vieressä seisovalle sadanpäällikölle: "Onko teillä oikeus ruoskia Rooman kansalaista, vieläpä tutkimatta ja tuomitsematta?" Tämän kuultuaan sadanpäällikkö meni komentajan luo, ilmoitti asiasta ja sanoi: "Mitä olet tekemässä? Se mies on Rooman kansalainen."
Ap. t. 22.