Onko pappi virkamies vai paimen?

Tunnustus kirkon oikeutena
Järjestys, niin tärkeä kuin se kirkolle onkin, on aina toissi­jainen. Oikeus on aina järjestys. Mutta järjestys ei aina ole oikeus. Järjestyksen on heijastettava ja palveltava tunnus­tusta. Samalla tavalla kuin lain täytyy olla pelastuksen asiassa alisteinen evankeliumilIe, kirjoittaa Arto Seppänen.

Tunnustus on luterilaiselle kir­kolle luovuttamaton asia. Sitä se on ollut aina kristilliselle kir­kolle. "Älä siirrä vanhaa raja­pyykkiä, jonka esi-isäsi ovat pai­kalleen panneet." (Snl. 22:28).
Tämän sanan kohdan van­han kirkon opettajat liittivät oi­kean opin säilyttämiseen. Tämä rajalinja on määritelty myös Augsburgin Tunnustuksessa seuraavasti: "Tässä ovat esitetty­nä oppimme pääpiirteet - siinä ei ole mitään, mikä on ristirii­dassa Raamatun, katolisen kir­kon tai Roomankaan kirkon kanssa." Edellä sanottu periaate pätee myös kirkko:oikeuteen. Siksi kirkkolain alussa on tunnustus­pykälä. Siinä kirkko sitoutuu Raamattuun, kolmeen vanhan kirkon tunnustukseen ja luteri­laiseen tunnustukseen. Kirkon oikeuden on oltava samassa lin­jassa.
"Suomen evankelis-luterilai­nen kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka perustuu Ju­malan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden testamentin profee­tallisiin ja apostolisiin kirjoi­hin, ja joka on ilmaistu kolmes­sa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä muuttamatto­massa Augsburgin tunnustuk­sessa, ja muissa luterilaisen kir­kon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa.
Kirkko pitää korkeimpana oh­jeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioi­tava Jumalan pyhän sanan mu­kaan." (KJ 1:1§)

Tunnustuspykälä on kirkko-oikeuden etumerkki.
Tunnustuspykälää voisi verrata sävellyksen etumerkkiin. Se määrittää yksittäisten sävelten tehtävän (esim. perussävelen paikan) ja sävelten keskinäiset suhteet. Etumerkin huomiotta jättäminen tai sen korvaaminen jollakin muulla satunnaisella tekee muuten niin tutun melo­dian vääräksi, jopa täysin tun­nistamattomaksi.
Kirkkolaissa tunnustuspykä­lä ,määrittää yksittäisten pykä­lien sisältää, käsitteitä ja niiden keslanäisiä suhteita. Siksi kirk­kolainsäädäntöä tulee lukea tunnustuspykälän valossa. Sii­hen velvoittavat myös kirkko­lain esityöt. Hallituksen esitys kirkkolaiksi sisältää nimittäin oikeusperiaatteita, jotka nouse­vat tunnustuspykälästä. Suo­raan laista ja sen esitäistä nou­sevilla oikeusperiaatteilla ja nii­den huomioonottamisella on ratkaiseva merkitys oikeuden toteutumisen kannalta. Tällöin ne ovat oikeuslähteitä, joihin oikeudellisen ratkaisun on pe­rustuttava.
Tällaisia laista ja hallituksen esityksestä nousevia periaattei­ta ovat raamattuperiaate (sola scriptura, eli yksin Raamattu ­periaate), tunnustuksellisuu­den periaate ja vanhan kirkon tunnustuksiin sitoutumisen pe­riaate. Jos näitä periaatteita ei kirkkolain tulkinnassa nouda­teta, mennään harhaan. Samoin käy, jos käytettävät oikeusperi­aatteet haetaan muusta lainsäädännöstä. Tällöin voidaan sa­noa, että meillä on kirkkolaki, mutta ei kirkko-oikeutta. Oi­keus ei toteudu.
Oikeusteoreetikko Hannu Tolosen mukaan: "Ratkaisu jo­ka ei perustu oikeuslähteisiin, ei ole oikeudellinen ratkaisu. Sen sijaan se on näytelmä, po­liittinen ratkaisu tai muu so­siaalinen toiminta."

Järjestys vai tunnustus
Edellä on jo puhuttu tunnus­tuspykälästä sävellyksen etumerkkinä. Jokin kirkkolain py­kälä näyttää aivan toiselta, kun se luetaan tunnustuspykälän valossa. Otan yhden esimerkin. Kirkkojärjestys 2: 9§ määrää, et­tä jos ehtoollista vietetään muualla kuin kirkossa, siihen on oltava tuomiokapitulin lu­pa. Tilapäisesti luvan voi antaa myös kirkkoherra. Äkkilukemalta säädös näyttää koskevan ensisijaisesti hyvää järjestystä.
Tarvitaanko hyvän järjestyk­sen ylläpitämiseen piispaa tai kirkkoherraa? Mikä on se yhtei­nen nimittäjä tässä tapauksessa piispan ja kirkkoherran välillä? Tarkasteltaessa kirkkolainsää­däntöä lähemmin huomataan, että yhdistävä tekijä on tunnus­tuksellisuuden· valvominen. Piispa tekee sen korkeimmalla tasolla, mutta sama vastuu on kirkkoherralla oman seurakun­tansa alueella tapahtuvaan toi­mintaan.
Kun säädöstä luetaan tun­nustuspykälän valossa, kysymys ei olekaan vain hyvästä järjes­tyksestä. Säädöksen tarkoitus ( oikeustieteen ratio legis) on turvata tunnustuksenmukaisen messun toimittaminen ja estää tunnustuksenvastainen ehtool­liskäytäntö.
Järjestys, niin tärkeä kuin se kirkolle on1cin, on aina toissijai­nen. Oikeus on aina järjestys. Mutta järjestys ei aina ole oi­keus. Järjestyksen on heijastet­tava ja palveltava tunnustusta. Samalla tavalla kuin lain täytyy olla pelastuksen asiassa alistei­nen evankeliumille.
Onko pappi virkamies vai paimen?
Toinen esimerkki koskee papin virkaa. Tunnustuksesta irrotet­tuna papin virkaa koskevat säädökset voivat näyttää ole­van puhtaasti virkamiesoikeut­ta. Tunnustuksen valossa luet­tuna on kuitenkin kyseessä paimenen ja Jumalan sanan palvelijan virka.
Näiden kohtien lukeminen virkamieslainsäädännön sil­mälasein johtaa väärään tul­kintaan. Katsoihan Turun hal­linto-oikeus jokin aika sitten, että pappi jumalanpalvelusta toimittaessaan ei harjoita us­kontoaan, vaan on virkamies. Ei kai kirkkolaki tarkoita sitä, että "leipäpappi" on kirkon papinviran ihanne?

Kirkolla on oikeus tunnustukseensa
Kirkolla on oikeus tunnustuk­seensa. Se on kirkon perustus­laillinen oikeus (PeL 76§) ja vie­lä enemmän: se on kirkon ju­malallinen oikeus. Tunnustus­pykälän tähden kirkon oikea oi­keus nousee ja kasvaa tunnus­tuksesta.
1900-luvun merkittävimpiin kuuluva protestanttinen syste­maatikko, tanskalainen Regin Prenter näkee, että evankelisen kirkko-oikeuden, ollakseen to­dellista kirkko-oikeutta eikä la­vastettua kirkko-oikeudetto­muutta, on perustuttava Raa­mattuun ja kirkon tunnustuk­seen. Miten meillä Suomen evankelis-luterilaisessa kirkos­sa?

ARTO SEPPÄNEN
Kirjoittaja on Utsjoen kirkkoherra ja teologian tohtori
Kirjoitus on julkaistu Sanansaattajassa 23.8.2007