Pappispula on totta

Oulun hiippakunta lienee Kuopion hiippakunnan kanssa niitä hiippakuntia, joihin pappispula tulee koskemaan rankimmin. Enää ei kysellä tuleeko pula, vaan pohdinta on siitä, milloin ja minkälaisena se tulee.

Oulun hiippakunnassa pula on ollut totta jo joitakin vuosia. Jumalanpalveluksia jää yhä enemmän pitämättä pappispulan tähden. Kanttoreista on ollut pulaa jo ties kuinka kauan, mutta sen pulan syyt ovat toisaalla, ehkäpä lähinnä palkkauksessa. Kaupungit selviävät paremmin kuin maaseutu, kaupunkiin on aina tulijoita. Mutta olen kuullut uutisia, että jo hiippakunnan alueen kaupungissakin olisi jäänyt messuja pitämättä tästä syystä.

Ongelmaa pyritään ratkaisemaan monella tavalla. Kehnoin tapa ja samalla omaa oksan sahaamista on kätkeä ongelma. Seurakuntien luottamuselinten olisi saatava kaikki tarpeellinen tieto asioiden tilasta kaikessa paljastavuudessaan. Kuinka muuten he voivat toimia vastuullisina luottamushenkilöinä? Eikö heistä tule vain virkamiesten juoksuttamia kumileimasimia?

Pyrkimys pappiskoulutuksen saamiseksi Ouluun oli tarpeellinen yritys, vaikka se ei sellaisenaan toteutunutkaan. Toteutuessaan se olisi auttanut pohjoista hiippakuntaa vaikeimman yli. Ehkä asia vielä kaivetaan esiin ja siitä tulee hetkellinen apu.

Varsinainen ongelma on kuitenkin nähdäkseni siinä, ettei kirkon sanoma enää tavoita sitä ikäluokkaa, josta uusia pappeja olisi mahdollista rekrytoida. Maallistuminen on yksinkertaisesti päässyt JO liian pitkälle. Satsaaminen tiloihin (joita tietysti tarvitaan, mutta rajansa kaikella) työntekijömäärän sijasta on valtiokirkolliseen ideaan nojaava ratkaisu. Ajatellaan, että vaikuttavat rakennukset saavat ihmiset pysymään kirkon julistamassa sanomassa tai ainakin sen liepeillä. "Valtiokirkollisuuden" sijasta lähtökohdaksi olisi otettava ihminen itse, laumaisuus. Meidät on luotu laumaeläimeksi, me opimme toisiltamme, me saamme vaikutteita toisiltamme, me uskomme sen, mitä joku toinen meille sanoo (lähes aina), me käymme siellä missä muutkin käyvät jne. Tästä lähtökohdasta seuraisi, että kirkon tulisi lisätä työntekijäkaartiaan voimakkaasti, ainakin niin paljon, että henkilökohtainen kohtaaminen tulisi mahdolliseksi. Nykyinen 2500-3000 seurakuntalaista per pappi on lähinnä surkuhupaista seurakunnan työn päämäärän ja sanoman kannalta. Tulkitsen tuon lukumäärän siten, ettei kirkko ole edes kiinnostunut seurakuntalaisistaan. Seurakunta on kirkolle nimetön massa ilman kasvoja.

Raamatun mukaan seurakunta on joukko uskovia, jotka paimenviran kanssa yhdessä pitävät huolta toinen toisistaan. Tällaisella näyllä olisi kirkkoon tulossa pappeja, sen tiedän. Mutta heitä ei tänne haluta. Tilalle halutaan virkamiespappeja ilman omaatuntoa. Torjutaanko siinä samalla Kristus omasta kirkostaan, jälleen kerran.