Seuraavan sukupolven kasvattaminen

Meillä lasten vanhemmilla on suuri huoli: miten kasvattaa lapsensa Jeesuksen Kristuksen seuraajana Raamatun mukaisessa uskossa, kun aikamme nuorisokulttuuri ei tue kristillistä kasvatusta? Tarvitsemme tukea. Yksikään vanhempi ei ole niin voimakas, että voisi omilla voimillaan kuljettaa lapsensa iankaikkiseen elämään vievää tietä.


Onneksi on herätysliikkeet. Herätysliikkeiden piirissä tulee joukko tuttavia ja samalla tavoin ajattelevia, joilla on sama päämäärä, saada kulkea Hyvän Paimenen jäljissä. TYöntekojöiden vaihtuvuus ei ole niin suuri ja uudetkin työntekijät ovat yleensä enemmän ja vähemmän tuttuja seuroista yms. tilaisuuksista. Perheet ja suvutkin tunnetaan.

Alkukirkollinen seurakuntatoiminta perustui perhepiireihin. Kolmeensataan vuoteen ei oikeastaan ollut kirkkorakennuksia, oli ainoastaan sen ja sen kristityn koti, jossa seurakunta viettiä ehtoollisjumalanpalvelusta, sitä, jonka Jeesus asetti viimeisenä iltanaan. Ei varmaankaan ihan sattumalta Herramme vienyt ehtollisjumalanpalveluksen viettopaikkaa kotiin yläsaliin. Hän tahtoi osoittaa tällä, että seurakunta on perhe, joka syö yhdessä ja saa voimaa keskinäisestä, kodinomaisesta yhteydestä. Jeesuskin oli opetuslastensa kanssa yhteydessä kolme vuotta joka päivä.

Usein seurakunta oli myös asettanut talon isännän pastoriksi. Pastoreita saattoi olla useampikin, riippuen seurakunnan koosta (Efesoksen vanhimmat eli pastorit). Lisäksi oli evankelistoja, diakoneja jne.

Kodinomaisessa yhteydessä on mahdollista todellisempaan kohtaamiseen kuin nykyisenmallisessa jumalanpalveluksessa, joka valitettavan usein näyttää perustuvan anonymiteettiin - pappi ei tunne seurakuntalaisia eikä päinvastoin. Seurakuntalaisen tulee olla sieluvarustukseltaan ulospäinsuuntautunut, että hän ylipäänsä voi tulla tutuksi pastorinsa kanssa. Valitettavasti näyttää siltä, että evankelisluterilainen kirkko aikoo tämän asiantilan myös säilyttää. Ei ole näköpiirissä, että papinvirkoja lisättäisiin niin, että todellinen seurakuntalaisten tunteminen olisi edes periaatteessa mahdollista. Laskutikkumalli on tällä hetkellä 3000 seurakuntalaista/pappi - siis periaatteessa. Käytännössä tilanne on huonompi.

Mutta, kuten totesin alussa, onneksi on herätysliikkeet. Niiden suojissa on mahdollista elää täyttä kristillistaä elämää. Pappejakin saadaan. Näyttää siltä, että pian on muutamiakin ns. vanhauskoisia pappeja vapaana huolehtimaan kirkollisesta elämästä herätysliikkeiden piirissä. Ja vaikka saisimmekin jatkaa kansankirkon seurakunnissamme, olemme valmiit sen ohella kantamaan kortemme kekoon myös herätysliikeyhteyksissä. Ennen kaikkea sen tähden, että mekin tarvitsemme tukea. Pappikin tarvitsee yhteisön, jossa hänet tunnetaan ja joka tahtoo häneen sitoutua "karvoineen päivineen".

Palaan lasten kristiliseen kasvatukseen. Vanha viisaus sanoo, että lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Eikö olisi ihanaa, jos voisi turvallisesti tuoda lapsensa Herran pöydän ääreen samassa seurakunnassa, samojen perheiden ja yksityisten kristittyjen kanssa samojen tuttujen paimenten hoidossa. Pyhäkoulussa tutut pyhäkoulusedät ja -tädit opettaisi lapsia. Saisi kokoontua myös seuroihin kuulemaan maallikkoveljien julistusta, kun he murtavat leipää niin, että se käy jokaisen tunnolle. Vähän tuntuu siltä, että sellaisessa olisi tavoittanut jotakin tuosta viisaudesta, "lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä". Raamattu sanoo sen näin: "Totuta poikanen tiensä suuntaan, niin hän ei vanhanakaan siitä poikkea" (Sananl. 22:6). Siihenkin tarvitaan koko kylä.