Hyvää adventinaikaa!

Adventti on pienen paaston aikaa. Kutsun sinua syventymään tekstien äärellä omassa jumalanpalveluksessasi sekä yksityisessä hartaudenharjoituksessa Kristuksen tulemisen sanomaan.

1. adventti
Kuninkaasi tulee kunniassa
Uskonpuhdistuksen kirkoissa päivän päätekstinä on keskiajan perinteen mukaisesti kertomus Jeesuksen ratsastuksesta Jerusalemiin. Jeesus ei tullut Jerusalemiin maallisten valtiaiden tavoin, vaan nöyränä, aasilla ratsastaen. Näin hän liittyi Sakarjan kirjan profetiaan rauhan kuninkaan tulemisesta. Tähän viittaa myös päivän nimitys nöyrtymisen adventti (adventus humiliationis).

Nöyrtyminen ja kunnia rinnakkain. Suomalaisessa käsikirjassa kunnia ja vanha nimitys nöyrtymisen adventti. Kristus Herra astui alas kunniasta, otti orjan muodon ja syntyi ihmiseksi. Miksi Jumalan täytyi tulla ihmiseksi? Cur Deus homo? Kysyi kirjassaa keskiajan teologi Anselm Canreburyläinen. Jumalan taytyi tulla pelastaakseen meidät syntiset ihmiset iankaikkisesta kadotuksesta. Hän otti päälleen meidän syntimme, Jumala tuli sinun edestäsi "vikauhriksi", "sijaisuhriksi", "Jmala teki hänet synniksi", että voisit päästä taivaaseen.

Nöyrry sinä ja minä tänä adventtina tuon Herran edessä, joka vieläkin tulee luoksemme ratsastaen aasilla mitättömyyteen, heikkouteen ja alhaisuuteen verhottuna. Kristus tulee luoksemme jokaisessa heikossa ja apua tarvitsevassa lähimmäisessä. Häntä autettaessa autetaan Kristusta.

Meille sopisi, että me kyllä nöyrrymme suuren ja mahtavan edessä, jonkun sellaisen, jolla on asemia, valtaa ja rahaa takanaan. Nöyrryme sen edessä, joka on meitä vahvempi. Mutta kun herramme kätkeytyy heikkoon lähimmäiseen, kiittämättömään nuorukaiseen, traumojensa kuluttamaan kulkijaan, on nöyrtyminen jo vaikeampaa. Jeesus sanoo: "Joka ottaa tykönsä yhden minun vähimmistä veljistäni, ottaa tykönsä minut".

Pelastajana Kristus tulee luoksemme sanassa ja sakramenteissa. Vihollinen tulee yrittämään maailman loppuun asti hiljentämään Kristuksen todistuksen, muuttamaan sen, tuomaan erilaisen "Kristuksen", tuhoamaan sanan ja sakramentin. Monella eri tavalla, joko "hengellisenä" tai väkivallan kautta. Siitä ei tule yllättyä. Sitä tapahtuu myös meidän kirkossamme aivan julkisesti. Mitä muuta se on, kysyn, kun jumalankieltäjä ja pilkkaaja John Shelby Spong kutsutaan saarnaamaan ja opettamaan kirkkomme jumalanpalveluksessa? Näitä heilujia on ollut aina ja tulee olemaan. Mutta Kristus tulee luoksemme "siellä missä sana oikein saarnataan ja sakramnetit Kristuksen asetuksen mukaisesti jaetaan". Muualla hän ei tule.

Vietä adventtia evankeliumin ääressä ja pyhän sakramentin lohdutuksessa. Herrasi antaa sinulle itsensä sanassa ja leivässä ja viinissä. Hän tulee nyt adventin aikana, Hän tulee kerran lopullisessa kunniassa ja voimassa. Iloitkaa kristityt, Herramme tulee!

Kaupungin ja Kristuksen hommissa

Aina toisinaan osallistun Oulun kaupungin kaupunginvaltuuston kokouksiin. Varajäsenenä tuuraamisia tulee melko harvoin, mutta tulee kuitenkin. Ympäristölautakunnassa olen sitten useamminkin. Kristittynä olen toisinaan pohtinut Raamatun maailmankuvaa ja yhteiskunnallista osallistumista.

Apostoli Paavali oli aikansa oppineita ja jo nuoruudestaan monipuolisesti maailmaa nähneitä. Tarson monikultuurinen kaupunki, kauppiaiden, ajatusten ja uskontojen solmukohta, oli hänen kasvualustansa. Kristityksi tultuaan ja Herran kutsumana apostolina hän sai suuren vastuun kantaakseen. Hänen tuli olla Kristuksen, entisen vainottunsa, todistaja kansojen edessä. Paavalista tuli pakanain apostoli.

Kaupunkilaisena hän tunsi kaupungin asukkaiden sielunelämää ja ajattelumalleja. Hän osasi käyttää kokemuksiaan ja tietojaan hyväkseen viedessään sanaa eteenpäin. Areiopagin puhe on tästä vain yksi kulttuurin ja uskontojen ymmärtämisen esimerkki. Paljon myöhemmin, apostolinvirkansa loppusuoralla, jo vangittuna Herran palvelijana, hän jälleen käyttää hyväkseen kulttuurin ja lakien tuntemustaan. Kun helpotusta ei tullut Kesarean oikeudesta, ja Jerusalemin oikeuden eteen joutumista oli viisasta välttää, hän vetosi keisariin. Hän tiesi, että keisariin vetoamisella hän saisi hengähdystauon ja pääsisi taas eteen päin. Kaksi vuotta Kesareassa tutkintovankeudessa vaihtui Rooman lähetysmatkaan "kruunun kyydillä".

Paavalin esimerkissä on merkittävää, että hän vetosi maalliseen oikeuteen. Tästä voisi joku ajatella, että Paavali lähti väärään suuntaan - hänen olisi pitänyt jättää asiansa vain Herralle rukouksissa ja jos johonkin mennä niin juuri Jerusalemiin, sinnehän Herrakin meni tuomittavaksi. Mutta niin Paavali ei siis tehnyt. Hän ei jättänyt asiaansa "Herralle". Vai eikö? Tarkemmin ajateltuna, juuri niin hän teki.

Jo aikaisemmin, asuessaan ja julistaessaan Korinttissa, hän kirjoitti kirjeen Rooman kristityille. Tässä kirjeessään hän käyttää esivallasta määrettä "Jumalan palvelija" (Theou diakonos). Rooman valtakunnan esivallasta hän oli valmis käyttämään noin hurskasta nimitystä! Tiedämme hyvin, ja hänkin tiesi, että esivalta omassa elämässään ja myös usein hallitustoimissaan oli varsin jumalaton. Kuitenkin hän sanoi, vakaasti ja harkitusti, - "Jumalan palvelija".

Uskonpuhdistaja Martti Luther oli paavalilainen teologi, kun hän määritteli Jumalan työn kahteen valtapiiriin - maalliseen ja hengelliseen. Molemmat ovat Jumalan työtä ja molemmilla on oma tehtävänsä. Kumpikaan ei myöskään saa astua toisensa tontille. Maallinen hoitaa maalliset, hallinnon, oikeuslaitoksen ja esivallan miekan. Hengellinen hoitaa evankeliumin saarnaamisen ja sakramenttien jakamisen sekä seurakunnan hallinnon.

Takaisin Oulun kaupungintalolle. Istumapaikkamme vieressä oikealla puolella ovat vihreiden edustajat ja vasemmalla ja edessä kokoomuksen edustajat, etu-oikealla sdp ja keskusta jne. Olen kokenut hienoa "veljeyttä ja sisaruutta" näiden eri puolueiden edustajien kanssa. Kullakin meillä on tietysti omat mielipiteemme ja puolueemme, mutta se ei estä reilua henkeä ja peliä toisten kanssa. Tällaisessa veljeydessä (on siellä kyllä sitten ikäviä hankauksiakin) olen tuntevinani jotakin siitä todellisuudesta, että kaikki yhdessä olemme salatulla tavalla "Jumalan palvelijoita".

Sunnuntaina puen sitten päälleni mustan paidan, panen "sokerinpalan" kaulaan ja lähden johtamaan Herran kansa jumalanpalvelusta.

Kahdessa virassa, yhden Herran palvelijana.

Vesa Pöyhtäri

Raamattu on jumalallinen oikeutemme
by Arto Seppänen, TT, Utsjoen kirkkoherra

Usein ajatellaan, että uskonpuhdistus koski vain uskon asioita. Näin ei kuitenkaan ollut. Se oli ko-konaisuus, joka kosketti kirkkoa monella tavoin. Reformaatio oli myös kirkko-oikeudellinen tapah-tuma. Uskonpuhdistuksen puhkeaminen voidaan ajatella, niin kuin prof. Kaarlo Arffman on tutki-muksissaan osoittanut, reaktiona teologian juridisoitumista vastaan.

Myöhäiskeskiajalla kirkko ja kristinusko alettiin käsittää vanhan roomalaisen oikeuden antamien ajatusmallien mukaisesti. Kirkkoon oli syntynyt normatiivista raamatuntulkintaa ja oppeja, jotka perustuivat yksin esittäjiensä virka-asemaan. Lutherin reformiohjelma oli teologian puolustustaiste-lu Rooman kirkon kirkko-oikeutta eli kanonista lakia vastaan. Uskonpuhdistus asetti kyseenalaisek-si silloisen kirkko-oikeuden perusteet. Uskonpuhdistajan vakaumus ei jäänyt vain ajatukseksi, vaan se johti toimintaan. Corpus Iuris Canonici -kokoelman polttaminen 10.12.1520 oli Lutherin näkyvä protesti kanonisen lain sisältämää väärää juridista ajattelutapaa vastaan. Toinen käytännön esimerk-ki oli uskonpuhdistusrintaman pappien avioituminen, vaikka se oli selkeästi kanonista oikeutta vas-taan. Raamattu ei nimittäin antanut tukea pappien pakollisen selibaatin, eli naimattomuuden vaati-mukselle. Oikea teologia oli nostettava kirkko-oikeusajattelua korjaavaksi tekijäksi. Oikeaa teologi-aa ei taas voi olla ilman Raamattua.

Kirkko-oikeus tarvitsi Lutherin mielestään perusteellisen puhdistuksen. Kirkkoa tuli johtaa Raama-tusta nousevien teologisten periaatteiden mukaan. Raamatusta tuli kirkko-oikeuden oikeuslähde. Reformaation kirkko-oikeudellinen perusratkaisu kiteytyi tunnustusparolliksi ”Raamattu on juma-lallinen oikeutemme”. Sen taustalla on Lutherin v. 1518 aneteesien selityksissä ilmaistu selvä oh-jelma, jonka mukaan kristitty ei voi mennä Raamattua pitemmälle (ultra sacram scripturam) sillä pyhät kirjoitukset ovat varsinaisesti, nimenomaan ja yksinomaan (proprie) jumalallinen oikeus (ius divinum, WA 1, 533, 15). Vuotta myöhemmin kirjoitetussa väittelyssä Johann Eckin kanssa Luther toistaa sanatarkasti lauseen ja lisää siihen vielä sanat nisi accesserit nove et probata revelatio, ”ellei tule uutta ja varmaa ilmoitusta” (WA 2, 279,23.). Ilmaisun sanatarkka toisto kertoo asian kiteytymi-sestä keskeiseksi periaatteeksi. Tästä kannastaan Luther piti kiinni koko elämänsä ajan. Kristus itse on jumalallinen lainsäätäjä (legislator divinus) ja hänen oppinsa on jumalallinen oikeus, mitä ku-kaan ei voi muuttaa tai lakkauttaa. (WA 1, 533)

Kirkko-oikeus on Suomessa lähes kokonaan laiminlyöty tutkimusalue. Siitä on kyllä kirjoitettu his-torian näkökulmasta. Kirkko-oikeuden systematisointia oikeustieteen näkökulmasta ei ole tehty. Kirkko-oikeuden oikeusperiaatteet ovat edelleen tutkimatta. Vertailun vuoksi todettakoon, että hal-linto-oikeudessa käytettyjä oikeusperiaatteita on tutkimuksessa kirjattu yli kolmesataa. Kirkkolakia luetaan kirkossakin muiden oikeudenalojen, esimerkiksi hallinto-oikeuden, virkamiesoikeuden tai työoikeuden näkökulmasta. Jos kirkkolainsäädäntöä luetaan jonkin muun oikeudenalan kuin sen itsensä ilmaisemassa horisontissa, kirkkolaki ja -järjestys lakkaavat olemasta kirkko-oikeutta muut-tuen esimerkiksi hallinto-oikeuden kirkolliseksi jatkeeksi. Kirkon oman Jumalan sanaan sidotun arvopohjan unohtaminen johtaa – kirkko-oikeuden dosentin Pekka Leinon termiä käyttääkseni – kyklooppimaiseen tarkasteluun, jossa lopulta ainoa näkevä silmäkin sokeutuu.

Luterilaisen uskonpuhdistuksen keskeinen periaatteita on Ecclesia semper reformanda est. Se on jatkuvan uskonpuhdistuksen vaatimus. Kyseessä ei ole jokin uskon nykyaikainen päivitys ja sen saattaminen ajanmukaiseksi kulloistenkin mielipidevirtausten mukaisesti. Kyseessä on niin kuin sana reformatio uskonpuhdistuksen aikaan merkitsi, paluuta alkuperäiseen. Reformaatio tapahtuu aina silloin, kun alkuperäinen saa uudelleen muodon, muodostuu uudelleen alkuperäisen muodon mukaan (lat. re-, uudelleen, formare < forma, muoto). Professori Lauri Haikola tulkitsee teonsanaa siten, ettei se tarkoita kaiken uudelleen muokkaamista, uuden olemuksen, sisällön (forma) luomista, vaan palaamista vanhaan alkuperäiseen sisältöön eli muotoon. Lutherin iskulause merkitsee siis yksinkertaisesti seurakunnan alituista palaamista alkuolemukseensa, alkuessentiaansa. Ilman sitä ei seurakunta voi olla olemassa. Mikkelin piispa (emeritus), aikaisemmin ekumeniikan professori Ka-levi Toiviainen lausuu paimenkirjeessään hiippakuntansa seurakunnille tunnustuksen merkityksestä: ”Tunnustuksen tarkoituksena on lausua julki se, mihin alun perin on uskottu, liittyä siihen ja palata sen pohjalle.”

Uusimman kirkkolain valmistelutöissä Raamattua ei mainita oikeuslähteenä. Kuitenkin nk. tunnus-tuspykälä nostaa Raamatun ja tunnustuksen koko kirkkolainsäädännön avaimeksi. ”Suomen evan-kelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka perustuu Jumalan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden Testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoihin, ja joka on ilmaistu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa ja muuttamattomassa Augsburgin tunnustuksessa ja muissa luterilaisen kirkon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa. Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.” (KJ 1:1§)

Tunnustuksesta kirjoitetaan lain valmistelun esitöissä muutama sivu. Niissä tunnustukset kyllä lue-tellaan nimeltä, käydään valtiosääntöoikeudellista pohdintaa tunnustuspykälän paikasta ja sivutaan lyhyesti tunnustuspykälän synnyn historiaa. Tunnustuksen käsitettä ei pohdita. Kirkko-oikeuden keskeisin käsite jää määrittelemättä. Kuinka tulkita lainsäädäntöä, jos sen keskeisin käsite on avaa-matta?

Kirkkolainsäädännön sisäisessä systematiikassa tunnustus on kuitenkin sitä keskeisesti jäsentävä tekijä. Kirkkolainsäädäntö avautuu mielekkääksi ja loogiseksi vain tunnustuksen näkökulmasta. Kirkko-oikeuteen pääsee vain tunnustuksen avaamasta paraatiovesta. Tunnustuspykälä kuuluu kirk-ko-oikeuden vanhimpaan aineistoon. Tunnustuspykälä nykyisessä laimennetussa muodossaankin sisältää otsikossa mainitun luterilaisen kirkko-oikeudellisen lähtökohdan. Jos uskonpuhdistuksen kirkon on alituisesti palattava lähtökohtaansa, samaa on sanottava sen kirkko-oikeudesta. Senkin on palattava juurilleen, muuten se lakkaa olemasta. Ecclesia semper reformanda on myös kirkko-oikeudellinen tunnuslause.

Arto Seppänen
khra Utsjoki
teol.tri
valmistelee oikeusteoreettista väitöskirjaa kirkko-oikeudesta Lapin Yliopistossa
Artikkeli on julkaistu Pyhäkön Lampussa 2006.

Luther-säätiö ja Oulun hiippakunta.


Oulun hiippakunta on tehnyt päätöksen, jolla se on hyväksynyt virkamääräyksen Juhana Pohjolalle ja Juha Muukkoselle Suomen Luther-säätiön palvelukseen. Päätökset ovat edelleen voimassa, eikä tuomiokapituli ole tällä haavaa sanomassa virkamäräyksiä irti. Hiippakunnan toimintaa on tässä suhteessa pidettävä esimerkillisenä ajatellen nykyistä kirkollista tilannetta.

Tuomiokapitulin toiminta antaa esimerkin siitä, miten Oulun hiippakunnassa tulee tulkita syksyn 2006 piispainkokouksen naispappeuspäätöstä. Koska yhteistoiminta säätiön ja hiippakunnan välillä jatkuu virkamääräysten muodossa on se tulkittava siten, että piispa yksittäisviranomaisena hengellisellä kaitsennalla (KL 18: 1§; KJ 18: 1§) sekä tuomiokapituli yhdessä piispan kanssa katsovat, ettei kirkon vanhemman virkakäsityksen opettaminen ja sen mukainen toiminta ole papille tuomittavaa, vaan sitä voi kirkon piirissä harjoittaa.

Piispamme valitsemalla linjalla on merkitystä myös meidän ns. vanhauskoisten seurakuntapappien viranhoidollemme. Karjasillan seurakunnassa on yleisesti tiedossa, että noudatan kirkon aikaisempaa (ja edelleenkin hyväksymää) virkateologiaa "uskoen, opettaen ja tunnustaen" kuten vähintään ne sata tukiadressin allekirjoittajaa (ks. Jari Rankisen blogi). Minulle se merkitsee valtakirjaa, Raamatun ja kirkkolain ohella, noudattaa viranhoidossani kirkon aikaisempaa virkateologiaa. Sillä olisihan kummallista, että tuomiokapituli sallisi uskonkäsityksen noudattamisen toisille, mutta toisille saman uskon noudattamista ei sallittaisi. Se rikkoisi perustuslakia. Virkasuhteella ei ole tähän mitään merkitystä, sillä kaikki teemme papintyötä tuomiokapitulin työmääräyksellä. Olisi hyvin luontevaa, että se mikä kirkon mukaan on uskossa oikein, on sitä sen mukaan myös elämässä sallittua noudattaa.

Olen iloinen siitä, että kirkko ei ole luopunut raamatullisesta perustastaan kokonaisuudessaan ja pitää yhä kiinni oikeudestaan opettaa aikaisempaa virkakäsitystä. Sen osoitti välillisesti myös piispainkokouksen päätös. Sen on myös Samuel Salmi ja muut piispat osoittaneet kaitsijantoimellaan.

Luther-säätiön opetus ja toiminta on ollut luterilaisen opin suhteen moitteetonta. Kuitenkaan sekään järjestö ei ole välttynyt alkuvaiheiden radikalismilta. Yhteistyökuviot kirkon kanssa ovat olleet pitkin matkaa hankauksessa, kuten kaikkien herätysliikkeiden toiminta niiden syntyvaiheessa. Säätiön viimeaikainen toiminta ei aiheuta moitteita. Voimme syyllä toivottaa Jumalan siunausta säätiön ja Oulunhiippakunnan yhteistyölle.

Vesa Pöyhtäri
Oulun hiippakuntavaltuutettu

Voiko vielä jatkaa yhdessä?

”Että he kaikki olisivat yhtä”

Nämä otsikossa olevat Herran sanat on aina pidettävä mielessä kun aletaan pohtia ja keskustella seurakunnasta, kirkoista ja jumalanpalveluksista. Kyseinen raamatunkohta on osa Jeesuksen ylimmäispapillista rukousta. Jumalan Poika oli mukana sanallaan luomassa maailmaa, Jumalan Pojan rukous kantaa samaa voimaa: se perusti saman tien sen, mitä rukoilikin. Kristittyjen ykseys on Jumalan luoma lahja, josta me voimme vain nauttia. Ihmiset eivät luo yhteyttä, sen on Jumala jo luonut.

Jumalallinen yhteys

Ykseys ei ole yksimielisyyttä, se ei ole yhdessä olemista, samojen mielipiteiden lausumista. Nämä ovat ykseyden hedelmiä, sen seurausta. Ykseys on jotakin muuta. Se on yhden Hengen synnyttämää elämää, Kristuksen ruumiin elämää. ”..yksi ruumis ja yksi henki, niinkuin te olette kutsututkin yhteen ja samaan toivoon, jonka te kutsumuksessanne saitte; yksi Herra, yksi usko, yksi kaste; yksi Jumala ja kaikkien Isä, joka on yli kaikkien ja kaikkien kautta ja kaikissa.” Ef. 4: 4—6.

Jumalallinen yhteys ei ole jotakin ilmassa leijuvaa tai tämän maailman ulkopuolella olevaa. Jumala ottaa syntisen ihmisen yhteyteensä armonvälineidensä, sanan ja sakramenttien, kautta. Yhteyttä Jumalaan ei voi syntyä ilman seurakuntaa, jonka vastuulle näiden hoitaminen on annettu Pyhän Hengen johdatuksessa jumalallisella käskyllä. Missä näet oikean sanan saarnan ja Kristuksen asetuksen mukaisen sakramenttien hoidon, siellä näet Herran omat. Yhteisessä jumalanpalveluksessa seurakunta tulee näkyväksi.

Tunnustuskirjat määrittelevät pyhän Raamatun perusteella seurakunnan pyhien yhteisöksi, ”jossa evankeliumia puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan”. Jumalanpalvelusta varten tulee siten olla seurakunta, jolla on sana ja sakramentit, ja joka on asettanut pappisviran hoitamaan näitä yhteisessä jumalanpalveluksessa. Kirkossamme tämä on hoidettu paikallisseurakuntien antaman kutsulla (vocatio) ja pappisvihkimyksellä tai vihityn papin kyseessä ollessa virkaan asettamisella.

Jokainen kirkkomme ehtoollisjumalanpalvelus (messu) pidetään paikallisseurakunnassa tai paikallisseurakunnan valvonnassa. Edes herätysliikkeiden kesäjuhlilla vietetty ehtoollinen ei ole herätysliikkeen oma vaan nimenomaan juhlapaikan paikallisseurakunnan ehtoollistilaisuus, jonka seurakunta järjestää kesäjuhlilla käyttäen apunaan juhlavieraita.

Kirkollinen yhteys

Suomen evankelis-luterilainen kirkko koostuu seurakunnista, joiden kautta kirkko "kastaa, saarnaa, ja opettaa". Se on organisoitunut "yhdeksi" kirkoksi, johon kuulutaan kuulumalla kirkon seurakuntiin. Toinen malli olisi esimerkiksi itsenäiset seurakunnat, joista jokainen olisi oma kirkkonsa. Molempi organisoituminen sopii Raamattuun, vaikka ensimmäinen malli on raamatullisempi sen tähden, että se myös yhteisen organisaation kautta ilmaisee sitä yhteyttä, joka seurakunnilla on Kristuksessa. Yhteydellään se vähentää myös ihmisten lihallisuudesta johtuvia seurakuntien välisiä riitoja ja kilpailua jäsenistä.

Raamatun kirjoittamisen aikaista kirkkoa voi pitää lähinnä nykyistä kirkko-organisaatiota vastaavana. Silloin kaksitoista apostolia ja apostoli Paavali perustivat seurakuntia, hallinnoivat niitä, asettivat pastoreita, antoivat seurakunnille kehotuksia ja määräyksiä—myös niille seurakunnille, joita eivät itse olleet perustaneet. Seurakunnat olivat itsenäisiä ja päättivät omista asioistaan, kuitenkin apostolien asettamissa rajoissa. Seurakuntien välillä oli yhteys, ne tunnustivat toisensa, avustivat toisiaan (Jerusalemin köyhien avustuskeräys kaikissa maakunnissa) ja matkalaiset saattoivat osallistua toisten alueiden seurakuntien elämään, kun pastori oli ensin heidän tunnustuksensa kuulustellut (myöhemmin tätä varten laadittiin yhteisiä tunnustuskaavoja). Kirkolliskokouskin Raamatusta löytyy. Ensimmäinen kirkolliskokous löytyy apostolien tekojen luvusta 15. Seurakunnat lähettivät edustajiaan Jesrusalemin ”kirkolliskokoukseen” ja itseoikeutettuina paikalla olivat tietysti myös apostolit. Pyhän Hengen johdatuksessa kokous teki kaikkia seurakuntia sitovia opillisia päätöksiä (Näin ei enää. Kirkolliskokous tänä päivänä voi enää vain liittyä ja tunnustautua siihen uskoon, joka on välitetty meille profeetallisissa ja apostolisissa kirjoituksissa. Raamattuun perustumattomia oppeja se ei voi laatia. Kaiken opin lähde on Raamattu.)

Ongelma

Kun kirkkomme avasi hallinnollisella päätöksellään Raamatun vastustaisesti myös naisille pääsyn pappisvirkaan, joutuivat monen seurakunnan kristityt hankalaan tilanteeseen. Jumalan sanaan sidottu omatunto ei voi hyväksyä, että messu eli seurakunnan yhteinen kokous hoidetaan Kristuksen asetuksen vastaisesti. (Raamatun todistus on selkeä, Herra kutsui kaksitoista miestä apostoliksi ja tälle johdonmukaisesti alkuseurakunta ei asettanut naisia paimenvirkaan. Naisen opetuskielto perusteltiin luomisjärjestyksellä.)

Paikallisseurakunnat ja hiippakuntajohto eivät aina seuraa oikeutta ja kohtuutta. Jos paikallisseurakunnat eivät anna seurakuntansa kristityille lupaa viettää omantunnon ja Raamatun mukaista messua ja saada siihen opetusta, on kristityillä Raamatun ja tunnustuskirjojen oikeutus ja velvoitus järjestää jumalanpalveluselämä parhaalla mahdollisella tavalla. Tässä astuu kuvaan ajatus jumalanpalveluksesta, jota vietetään nykyisen hiippakuntajärjestyksen ulkopuolella.

Jumalanpalvelusta viettävä pyhien yhteisö on seurakunta

Etteivät kristityt joutuisi villiin menoon ja epäjärjestykseen vastoin järjestyksen Jumalaa, kristittyjen tulee ottaa vastuu alueellaan yhteydessä kaikkien alueensa kristittyjen tahojen kanssa (yhdessä muiden apostolis-luterilaista uskoa tunnustavien kanssa—ettei yhteisö tulisi lahkoksi ja olisi lihallisuutta) järjestää Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen mukaista jumalanpalveluselämää. Viettäessään raamatun mukaista yhteistä jumalanpalvelusta yhteisö on tosiasiallisesti tunnustuskirjojen määrittelyn mukaisesti näkyvä ”seurakunta”. Sille kuuluvat siinä tapauksessa myös kirkon tuntomerkit, joista Luther puhuu: Sanan julistus, kaste, ehtoollinen, pappisvirka, kaitsenta, rukous ja risti. On huomattava tarkoin, että tällainen jumalan palvelus ei ole ”uusi” seurakunta tai kirkko. Se on sama seurakunta, sama jumalanpalvelus, sama tunnustus, usko, rukous jne. kuin apostolien ajasta on katkeamattomana jatkunut. Se että organisaatio on muutettu ei muuta itse seurakuntaa ja jumalanpalvelusta. Onhan nykyinenkin kirkkomme pitkin historiaa organisoitunut uusilla tavoilla useinkin.

Seurakunnan yhteys Kristuksen maailmanlaajaan Kirkkoon

Seurakunnan vastakäsite on lahko ja eriseura. Lahko on yhteisö, jolla ei ole oikea kristillinen oppi. Eriseura voidaan käsittää ”oikeaksi” seurakunnaksi, joka kuitenkin hengellisessä ja lihallisessa ylpeydessään eristäytyy muista tunnustajista ja yhteisöistä katsoen olevansa muita parempi tai vaikkapa nöyrempi. Ettei seurakunnasta tulisi lahko tai eriseura sen on alituisesti tutkittava vaikuttimiaan.

Kristityt muodostavat Kristuksen maailmanlaajan kirkkoon kuuluvan paikallisseurakunnan, jos heillä on sanan ja sakramenttien yhteys maailmanlaajaan yleiseen kirkkoon. Muussa tapauksessa he ovat eriseura. Yhteyteen riittää, kuten tunnustuskirjat sanoo: ”Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset.” Augsburgin tunn. VII.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että seurakunta tunnustaa ne kirkot ja seurakunnat, joissa on raamatullinen ja luterilainen oppi ja jumalanpalveluselämä. Tunnustamisen seuraus on yhteistyö ”yhteisen Kristuksen maailmanlaajan seurakunnan” rakentamisessa muiden seurakuntien ja kirkkojen kanssa, silloin kun se organisaation ja välimatkojen kannalta on mahdollista ja tarkoituksenmukaista.

Seurakuntien ja kirkkojen välinen yhteys on ilmaistu jo varhaiskirkon ajalta asti siten, että piispanvihkimyksiin kutsutaan myös läheisten kirkkojen piispoja ja/tai pappeja osallistumaan kättenpäällepanoon. Kätten päällepanijoita on vanhastaan ollut vähintään kolme. Pappisvihkimyksessä kutsutaan läheisistä seurakunnista pappeja osallistumaan kätten päällepanoon.

(Läheisten kirkkojen piispojen osallistumisessa voidaan nähdä myös se tapa, joka näkyy Raamatussa apostolien seurakuntien perustamistoiminnassa. Alkuajan seurakunnilla oli välitön yhteys apostoleihin, ne olivat heidän perustamiaan ja he olivat kätten päällepanolla asettaneet niiden ensimmäiset kaitsijat.)

Miten säilyttää yhteisen kirkko-organisaation edut kirkkomme kohtaamassa uudessa tilanteessa?

JOS kirkkomme pakottaa "vanhauskoiset" pystyttämään hiippakunnista riippumattoman kirkollisen toiminnan, mielestäni olisi syytä, että hengelliset järjestöt ottaisivat vastuuta yhteisen organisaation muodostamiseksi. Yhteinen kirkkokansa on niin hajallaan, ettei sitä saada kokoon yhteiseen kokoukseen ilman taustajärjestöjen roolia.

Syntyvän organisaation tulisi olla riittävän väljä erilaisten herätysten painotuksille ja perinteille ja sillä tulisi olla selkeä opillinen perustansa yhteisessä tunnustuksessa (luterilaiset tunnustuskirjat). Jälkimmäinen meillä jo on. Kaikki herätysliikkeet hyväksyvät luterilaiset Tunnustuskirjat.

Vanhimmat meistä muistavat vielä aikaisemman kansankirkollisuuden. Siinä oli mukana kirkollinen hallinto ja vahvat alueelliset herätysliikkeittäin painottuneet perinteet. Kuitenkin sovittiin yhteen. Sopisiko se suunnittelun lähtökohdaksi, malliksi uudelle organisoitumiselle?

Entä yhteys evankelis-luterilaisen kirkon hiippakuntajärjestykseen?

Kirkon uususkoiset ovat sanoutumassa nopeaa vauhtia irti ns. vanhauskoisistaan. Heidän johdossaan kirkko ei enää salli kaikilla maantieteellisillä alueilla seurakuntien huolehtia aikaisemman virkakäsityksen omaavien heidän omantuntonsa mukaisesta raamatullisesta jumalanpalveluksesta ja opetuksesta. Piispat ovat kieltäytyneet enää vihkimästä niitä, jotka eivät lupaa tehdä yhteistyötä naispappien kanssa. Ymmärrämme, että yhteyttä ei voi pitää yksipuolisesti. Yhteyttä ei voi pitää myöskään sellaisilla teologisilla ehdoilla, jotka edellyttävät omasta teologiasta luopumista tai sen suhteellistamisen.

Vanhauskoinen kirkollinen elämä (täysimittainen) sopisi nykyiseen hiippakuntajärjestykseen vain siinä tapauksessa, että saisimme Jumalan johdatuksessa jossakin piispanvaalissa vanhauskoisen piispan. Todennäköisempänä pidän kuitenkin ”lentävä piispa”-järjestelmää. Siinä vanhauskoiset saisivat oman piispan, joka hoitaisi vanhauskoisten vihkimykset ja piispantarkastukset sekä seurakuntien kaitsennan sekä pappien sielunhoidon ja tukemisen. Sisarkirkossamme anglikaanikirkossa on mainitun tyyppinen järjestys. Kirkolliskokoukselle olisi sen laatimisessa nyt töitä. Pois on aika, jolloin vielä ajateltiin mahdollisuudeksi piispa, jolla olisi itseensä sulautettuna kaksi toisensa poissulkevaa teologiaa, tai mikä pahempaa, hän valehtelisi toiselle osapuolelle. Sellaista en toivo kenellekään. Se ei myöskään herättäisi luottamusta kummassakaan leirissä—luottamus on piispan keskeinen työväline.

TOinen mahdollisuus olisi Suomen evl kirkon ulkopuolinen kirkollinen rakenne samaan tyyliin kuin Ruotsin lähetyshiippakunta.

Päiväjumalanpalveluksen ulkopuolista "vanhauskoista" jumalanpalvelustoimintaa Suomessa

-Oulun hiippakunnan ja Luther-säätiön yhteistyö: Luther-säätiön messut eri puolilla maatamme.

-Suomen evankelis-luterilaisen Kansanlähetyksen Filia– ja F5-messut sekä Ryttylän kappelin messu.

-Suomen luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen Luther-kirkkojen ja rukoushuoneiden messut.

-Suomen Raamattuopiston messut.

-Opiskelija- ja koululaislähetyksen messu Helsingissä.

Vesa Pöyhtäri

Neutraaliksi kirkoksi?

Akavaan kuuluvan Pappisliiton päivillä piispa Mikko Heikka pohti palkkausseminaarissa kirkon työtä teologiselta kannalta. Alustuksessaan hän useaan kertaan toisti ajatuksen, että "pappisvirka kuuluu lunastuksen alueelle ja papinvirka luomisen alueelle". Hän liitti ajatukseen viime vuosina lanseeratun hokeman "uskon ja rakkauden" koreista ("korit" sanaa hän ei käyttänyt). Alustus oli tietysti ääneen-pohdintaa, mutta kun sitä harrasti piispa ammattiliiton tilaisuudessa, sitä ei voi ohittaa kovin helposti.

Heikan alustuksen teologiseen malliin otettiin kantaa kolmessa puheenvuorossa, joissa kaikissa siihen suhtauduttiin enemmän tai vähemmän kriittisesti tai vähintään ihmettelevästi. Ihmeteltiin mm. tämän ajattelutavan vaikutusta ekumeenisessa työskentelyssä sekä erityisesti sen ongelmasta verrattaessa sitä anglikaanikirkon kanssa annettuun Porvoon julistukseen ja sen velvotteisiin.

Itse näin lausumassa tarpeen neutralisoida kirkko. Miksi neutralisoidaan? Siksi, että valtiovalta, joka toimii uskonnollisesti neutraalina, ei voi perustellusti toimia läheisessä yhteistyössä kirkon kanssa, joka on kestävästi omalla ei-neutraalilla perustallaan. Ehkä Heikalla oli mielessään Suomen evl-kirkon yhteiskunnallisen aseman säilyttäminen, eli hän puhui siis kansankirkon puolesta (tätä motiivia ei sovi moittia. Kirkko on tehnyt ja tekee edelleen kaikkia hyödyttävää julistus- ja kasvastustyötä).

Puhetta on kuitenkin moitittava. Ensinnäkin teologisesti se synnyttää tukun ongelmia. Toiseksi sen puolustettavaan pyrkimykseen (jolliseksi sen oletan) liittyy sudenkuoppa. Jos vahvan aseman hinta on itse uskonnonharjoituksen neutralisoiminen, hinta on liian suuri. Kirkolla on asema ja tehtävä yhteiskunnassa, olipa yhteiskuntajärjestys minkä hyvänsä ideologian läpäisemä . Kirkon tehtävä on profeetallinen. Sen tehtävä on tuoda julkiseen keskusteluun asioita sen omasta arvopohjasta käsin. Sen on oltava yhteiskuntaa muuttamaan pyrkivä voima. Tätä se ei voi kuitenkaan tehdä, jos se LUOPUU JUMALANPALVELUKSESTA, kuten näen asian kaikessa karmivuudessaan. Onhan jo olemassa polittiset puolueet, jotka operoivat pelkästään yhteiskunnallisella tasolla. Kirkon ei tarvitse tulla "puolueeksi" tai antautua jonkun puolueen ideologian palvelijaksi. Kirkon tulee olla Kirkko.

Liioittelenko? Toivottavasti. En kuitenkaan voi sille mitään, että näin alustuksessa tällaisia silmuja.

Kirkon asema Jumalan luomassa maailmassa on olla Jumalan palvelija Jumalan toisen palvelijan - yhteiskunnan ja sen jäsenten - hyväksi. Palvelun luonne ja lähtökohta on lunastus iankaikkiseen elämään Kristuksen verellä. Tässä Heikka oli täsmälleen oikeassa. Lunastus on kirkon perusolemusta: Kristuksen Kirkko perustuu Lunastajaan ja hänen lunastukseensa ristillä, sen tehtävä on palvella lunastusta kiitosuhrilla (jumalanpalveluksen sekä yksityinen rukous ja ylistys), julistuksella ja sakramenttien viettämisellä. Jos kirkon tehtävä nähdään vain papeista käsin, erehdytään. Jos papin toimittama virka ja tehtävät messussa määritellään luomisen teologiasta käsin, erehdytään. Kirkon toiminnan subjekti ja objekti on pyhien yhteisö kokonaisuudessaan. Yhteinen pappeus ja erityinen pappeus (paimenvirka) toimivat lunastuksen virassa yhdessä toinen toiseensa nojaten. Toista ei ole ilman toista. Molempien olemus perustuu Lunastajaan so. yhteinen pappeus on Kristuksen pappeutta, paimenvirka on Kristuksen taivaasta antama armolahja (Ef. 4: 11).

Pappisviran (saadaa vihkimyksessä) ja papinviran (pappisviran virkanimike historiallisessa kirkossa) erottaminen kahteen eri teologiseen lokukseen on nähdäkseni kaukaa haettua. Papinviralla ei nimittäin ole tehtävää jumalanpalveluksessa ellei se ole olemuksellisesti pappisvirkaa. Ilman olemuksellista osallisuutta lunastuksen tehtävään pappi olisi jumalanpalveluksessa jonkinlainen käsittämätön ulkojäsen, vierailija, maallista regimenttiä, joka voisi seisoa vain kädet suorina. Tämä tietysti mahdotonta. Lutherkin aikanaan sanoi, ettei regimenttejä (hengellinen ja maallinen valtapiiri) saa sekoittaa.

Tästä pälkähästä ei päästä sillä, että korostetaan kaiken viran ja tehtävien perustuvan yhteiseen pappeuteen ja että paimenvirankin pappeus olisi tätä samaa. Jos tälle tielle lähdetään joudutaan pian funktionalistiseen virkateologiaan (jossa olisi kuitenkin sama ongelma - maallinen regimetti pitäisi hallussaan hengellisen regimentin tehtäviä.). Paimenvirka on Kristuksen asettama (institutum est) erityinen virka. Se on pyhien palvelusta varten asetettu. Se ei ole osa maallista regimenttiä. Sen suhde maalliseen regimenttiin on täsmälleen sama kuin seurakunnankin: seurakunta on pyhien yhteisö, joka tulee näkyväksi yhteisessä tunnustuksessa ja sanan ja sakramenttien vietossa. Seurakunnalla on ajallinen nimi (Malmin seurakunta, Utsjoen seurakunta) ja maallisten pykälien avulla muodostettu organisaatio. Pykälät luovat seurakunnan ajallisen olemuksen hahmon ja sijoittavat sen yhteiskuntajärjestykseemme, mutta ne eivät ole seurakuntaa konstituoivia elementtejä eli ne eivät tee kirkkoa Kirkoksi. Kätketyltä eli varsinaiselta olemukseltaan Kirkko ei ole osa maallista valtapiiriä, vaan kokonaan hengellistä. Se kuuluu uuteen luomakuntaan. Samoin paimenvirallakin on maalliset pykälät ja virkanimitykset, vaikka virka saadaan henkilön sisäisen ja seurakunnan ulkoisen kutsun välittämänä Pyhän Hengen kautta pappisvihkimyksessä. Vihkimyksen jälkeen jokainen virassa otettu askel on uskonnonharjoitusta täysmääräisesti.

Piispainkokouksen surullisen kuuluisassa syksyn selonteossa mainitaan ajatus, että pappi harjoittaisi henkilökohtaisesti uskontoa vasta polvistuessaan itse ehtoolliselle. Kun tähän liittää Heikan alustuksessa mainitun jaottelun tulee pakottamattakin mieleen, että on ilmiselvä tarve saada jumalanpalvelus valtiollisten lakien kontrolliin. Kontrolli merkitsisi sitä, että jumalanpalveluksen sisällöstä päättäisi viimekädessä yhteiskunnallisten lakien laatijat. Kirkko olisi näin neutralisoitu, irrotettu Jumalasta ja hänen sanastaan, ja sitä johtaisi kulloinenkin ideologia eli maailman henki. Tuliko mieleen portto ja peto?

Haluan uskon Mikko Heikasta kuitenkin hyvää, hän vaikutti hyvältä tyypiltä, kun vaihdoimme alustuksesta muutaman sanan kahden kesken. Olkoot nämä ajatukseni vain minun mielikuvitustani, ei hänen tarkoituksiaan...

Muuten. Horisonttia Heikan alustukselle luokoon vaikkapa EU:n uskontopolitiikka, jossa on nähtävissä pyrkimys uskontojen aseman vähentämiseen EU:n julkisessa elämässä. Ajatellaanpa vaikka "Jumalan" mainitsemista EU:n perustuslakiluonnoksessa. Roomalaiskatolisten ja kristillisesti värittyneiden puolueiden avulla pyrittiin saamaan EU:n henkisen perustan osaksi kristillinen usko (mm. tapaus Puttiglione), siinä kuitenkaan onnistumatta. Vaikutuksensa on myös Turkin EU jäsenyydellä, jonka muhamettilaisuuden vaikutukseen suhtaudutaan varauksella. Ei kristityt luovuteta vielä, kristinuskolla on annettavaa ihan omalta pohjalta Jumalan luomassa maailmassa.

Vesa Pöyhtäri

Rohkaistu uskomaan

Rohkaistu uskomaan! 30.9.2006
Moni tahtoisi tunnustautua kristityksi, muttei uskalla. Enemmän kuin ehkä ympäristön reaktiota pelätään sitä, ettei riitä täyttämään kristitylle tai ”uskovalle” asetettua mittaa.
Paljon totta on tokaisussa ”Jumala armahtaa, uskovaiset eivät”. Tätä tokaisua voisi kuitenkin laajentaa myös muihin kuin uskoviin. Moni ei jaksa armahtaa itse itseäänkään. Minusta näyttää siltä, että moni uskova ja ei-uskova on asettanut itselleen niin korkeat vaatimukset Jumalan mielen mukaisesta elämästä, ettei rohkene enää tunnustaa. Rohkeus on mennyt.
Mutta Jumala armahtaa! Hän on armahtanut jo ennen kuin synnyit tähän maailmaan. Jumalan Pojan sovituskuolema Golgatan ristillä teki tilisi puhtaaksi jo ennen kuin tiliä oli perustettukaan. Jeesuksen veressä on suuri voima.
Kristitty, joka on tehnyt vararikon itsensä kanssa, nähnyt sydämeensä asti, ettei tästä miehestä/naisesta tule pyhää jos se on oman innon ja yrityksen varassa, on joutunut pakomatkalle. Kymmenen käskyn laki on saanut ihmisen pakenemaan Kristuksen sovitusveren suojiin. Kristus on turvakallio syntiselle.
Vararikko itsensä kanssa on tehnyt ihmisen armolliseksi myös toisia kohtaan. Armon saanut syntinen ei leuhki toisten edessä. Hän osoittaa vain suuntaa, mistä apu löytyy. Tätä on syntisten solidaarisuus. Kun on löytänyt pesulähteen, haluaa siitä muillekin kertoa.
Rohkaistu uskomaan! Et sinä koskaan täytä mittaa, Jeesus on sen mitan täyttänyt sinun puolestasi. Evankeliumi on siinä, että uskon kautta Jeesukseen saa kaikki synnit anteeksi. Jättäydy uskossa Jeesuksen Kristuksen sovitusveren varaan.
Vesa Pöyhtäri

Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, jonka Jumala on asettanut armoistuimeksi uskon kautta hänen vereensä. Room. 3:24—25

”Sovitusta saarnatahan, rohkaistu siis uskomahan, anteeksanto syntien.” Siionin Matkalaulut

Tervehdys ystävät
Toivon sinun löytävän tältä blogilta ajatuksia uskosta, elämästä, kirkosta ja seurakunnista, ja niiden liepeillä olevista asioista.

Ote pappisvihkimyskaavasta

Tahdotko pyhän kolmiyhteisen Jumalan nimessä ryhtyä pappisvirkaan ja hoitaa sitä oikein ja uskollisesti Jumalan kunniaksi ja seurakunnan rakentamiseksi?
Tahdon

Tahdotko pysyä Jumalan puhtaassa sanassa, karttaa väärää oppia, julistaa rohkeasti Kristuksen evankeliumia ja jakaa pyhiä sakramentteja hänen asetuksensa mukaan?
Tahdon

Tahdotko myös kilvoitella niin, että elämäsi on esikuvana seurakunnalle?
Tahdon

Kaikkivaltias Jumala, taivaallinen Isä auttakuun teitä pitämään, mitä olette luvanneet.
Valtuutuksella, jonka Kristuksen kirkko on Jumalan tahdon mukaisesti minulle antanut, vihin teidät pappisvirkaan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen (+). Amen

Jeesus sanoo: Ota minun ikeeni harteillesi. minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.

Siunatkoon sinua kolmiyhteinen Jumala ja pyhittäköön sinut palvelemaan Kristuksen kirkkoa aina ja kaikkialla. Aamen.