Tunnustus kirkon oikeutena
Järjestys, niin tärkeä kuin se kirkolle onkin, on aina toissijainen. Oikeus on aina järjestys. Mutta järjestys ei aina ole oikeus. Järjestyksen on heijastettava ja palveltava tunnustusta. Samalla tavalla kuin lain täytyy olla pelastuksen asiassa alisteinen evankeliumilIe, kirjoittaa Arto Seppänen.
Tunnustus on luterilaiselle kirkolle luovuttamaton asia. Sitä se on ollut aina kristilliselle kirkolle. "Älä siirrä vanhaa rajapyykkiä, jonka esi-isäsi ovat paikalleen panneet." (Snl. 22:28).
Tämän sanan kohdan vanhan kirkon opettajat liittivät oikean opin säilyttämiseen. Tämä rajalinja on määritelty myös Augsburgin Tunnustuksessa seuraavasti: "Tässä ovat esitettynä oppimme pääpiirteet - siinä ei ole mitään, mikä on ristiriidassa Raamatun, katolisen kirkon tai Roomankaan kirkon kanssa." Edellä sanottu periaate pätee myös kirkko:oikeuteen. Siksi kirkkolain alussa on tunnustuspykälä. Siinä kirkko sitoutuu Raamattuun, kolmeen vanhan kirkon tunnustukseen ja luterilaiseen tunnustukseen. Kirkon oikeuden on oltava samassa linjassa.
"Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka perustuu Jumalan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoihin, ja joka on ilmaistu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä muuttamattomassa Augsburgin tunnustuksessa, ja muissa luterilaisen kirkon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa.
Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan." (KJ 1:1§)
Tunnustuspykälä on kirkko-oikeuden etumerkki.
Tunnustuspykälää voisi verrata sävellyksen etumerkkiin. Se määrittää yksittäisten sävelten tehtävän (esim. perussävelen paikan) ja sävelten keskinäiset suhteet. Etumerkin huomiotta jättäminen tai sen korvaaminen jollakin muulla satunnaisella tekee muuten niin tutun melodian vääräksi, jopa täysin tunnistamattomaksi.
Kirkkolaissa tunnustuspykälä ,määrittää yksittäisten pykälien sisältää, käsitteitä ja niiden keslanäisiä suhteita. Siksi kirkkolainsäädäntöä tulee lukea tunnustuspykälän valossa. Siihen velvoittavat myös kirkkolain esityöt. Hallituksen esitys kirkkolaiksi sisältää nimittäin oikeusperiaatteita, jotka nousevat tunnustuspykälästä. Suoraan laista ja sen esitäistä nousevilla oikeusperiaatteilla ja niiden huomioonottamisella on ratkaiseva merkitys oikeuden toteutumisen kannalta. Tällöin ne ovat oikeuslähteitä, joihin oikeudellisen ratkaisun on perustuttava.
Tällaisia laista ja hallituksen esityksestä nousevia periaatteita ovat raamattuperiaate (sola scriptura, eli yksin Raamattu periaate), tunnustuksellisuuden periaate ja vanhan kirkon tunnustuksiin sitoutumisen periaate. Jos näitä periaatteita ei kirkkolain tulkinnassa noudateta, mennään harhaan. Samoin käy, jos käytettävät oikeusperiaatteet haetaan muusta lainsäädännöstä. Tällöin voidaan sanoa, että meillä on kirkkolaki, mutta ei kirkko-oikeutta. Oikeus ei toteudu.
Oikeusteoreetikko Hannu Tolosen mukaan: "Ratkaisu joka ei perustu oikeuslähteisiin, ei ole oikeudellinen ratkaisu. Sen sijaan se on näytelmä, poliittinen ratkaisu tai muu sosiaalinen toiminta."
Järjestys vai tunnustus
Edellä on jo puhuttu tunnustuspykälästä sävellyksen etumerkkinä. Jokin kirkkolain pykälä näyttää aivan toiselta, kun se luetaan tunnustuspykälän valossa. Otan yhden esimerkin. Kirkkojärjestys 2: 9§ määrää, että jos ehtoollista vietetään muualla kuin kirkossa, siihen on oltava tuomiokapitulin lupa. Tilapäisesti luvan voi antaa myös kirkkoherra. Äkkilukemalta säädös näyttää koskevan ensisijaisesti hyvää järjestystä.
Tarvitaanko hyvän järjestyksen ylläpitämiseen piispaa tai kirkkoherraa? Mikä on se yhteinen nimittäjä tässä tapauksessa piispan ja kirkkoherran välillä? Tarkasteltaessa kirkkolainsäädäntöä lähemmin huomataan, että yhdistävä tekijä on tunnustuksellisuuden· valvominen. Piispa tekee sen korkeimmalla tasolla, mutta sama vastuu on kirkkoherralla oman seurakuntansa alueella tapahtuvaan toimintaan.
Kun säädöstä luetaan tunnustuspykälän valossa, kysymys ei olekaan vain hyvästä järjestyksestä. Säädöksen tarkoitus ( oikeustieteen ratio legis) on turvata tunnustuksenmukaisen messun toimittaminen ja estää tunnustuksenvastainen ehtoolliskäytäntö.
Järjestys, niin tärkeä kuin se kirkolle on1cin, on aina toissijainen. Oikeus on aina järjestys. Mutta järjestys ei aina ole oikeus. Järjestyksen on heijastettava ja palveltava tunnustusta. Samalla tavalla kuin lain täytyy olla pelastuksen asiassa alisteinen evankeliumille.
Onko pappi virkamies vai paimen?
Toinen esimerkki koskee papin virkaa. Tunnustuksesta irrotettuna papin virkaa koskevat säädökset voivat näyttää olevan puhtaasti virkamiesoikeutta. Tunnustuksen valossa luettuna on kuitenkin kyseessä paimenen ja Jumalan sanan palvelijan virka.
Näiden kohtien lukeminen virkamieslainsäädännön silmälasein johtaa väärään tulkintaan. Katsoihan Turun hallinto-oikeus jokin aika sitten, että pappi jumalanpalvelusta toimittaessaan ei harjoita uskontoaan, vaan on virkamies. Ei kai kirkkolaki tarkoita sitä, että "leipäpappi" on kirkon papinviran ihanne?
Kirkolla on oikeus tunnustukseensa
Kirkolla on oikeus tunnustukseensa. Se on kirkon perustuslaillinen oikeus (PeL 76§) ja vielä enemmän: se on kirkon jumalallinen oikeus. Tunnustuspykälän tähden kirkon oikea oikeus nousee ja kasvaa tunnustuksesta.
1900-luvun merkittävimpiin kuuluva protestanttinen systemaatikko, tanskalainen Regin Prenter näkee, että evankelisen kirkko-oikeuden, ollakseen todellista kirkko-oikeutta eikä lavastettua kirkko-oikeudettomuutta, on perustuttava Raamattuun ja kirkon tunnustukseen. Miten meillä Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa?
ARTO SEPPÄNEN
Kirjoittaja on Utsjoen kirkkoherra ja teologian tohtori
Kirjoitus on julkaistu Sanansaattajassa 23.8.2007
Sunday, August 26, 2007
Thursday, August 23, 2007
Alustus Karkun teologipäivillä 21.-23-8-07
Tunnustuksellisena luterilaisena pappina nykykirkossa
1. Kirkon tunnustuksellinen tilanne
Elämme hektisessä ajassa. Maailma ympärillämme muuttuu ehkä nopeammassa temmossa kuin koskaan aikaisemmin. Tiedon kulku on nopeuttanut eri ideologioiden ja uskontojen esiinmarssia, kun yksi on tullut, seuraava jo kolkuttelee ovella.
Kirkollisessa elämässä olemme samassa temmossa. Saamme reaaliajassa napin painalluksella tietoa toisten kirkkojen ratkaisuista eri kysymyksissä, tiedämme niiden kiistoista ja menestyksistä, yhteys toimii päätteeltä päättelle, pastorilta pastorille, komiteoiden päätökset ovat luettavissa nettisivuistoilla ja tulkitsemme asioita ilman lehdistön suodatusta.
Yksi on kuitenkin pysynyt vapaana muutoksilta – kirkkomme tunnustus. Minut kastettiin Rovaniemen seurakunnassa keväällä 1964. Tänä päivänä kirkollamme on täsmälleen sama tunnustus ja oppi kuin silloinkin. Minut vihittiin pappisvirkaan Oulun tuomikirkossa toinen kesäkuuta 1992. Saman päivänä annoin myös pappisvalan tuomiokapitulissa. Tänä päivänä minun edellytetään pysyvän täsmälleen samassa tunnustuksessa, samoin kuin kaikkien uusienkin pappien. Kuinka niin? Eivätkö Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta ja Porvoon sopimus nimenomaan muuttaneetkaan oppiperustaamme? Eivät muuttaneet. Ne eivät ole edes Tunnustuskirjojemme tulkintaa. Niiden kategoria on ekumeeninen asiakirja. Se on totta, kuten eilen kuulimme Anssi Simojoen alustuksessa, että niiden pohjalta tehdään kirkkoa ja seurakuntaelämää koskevia päätöksiä ja annetaan opetusta, joka perustuu enemmän niihin kuin tunnustukseemme. Siitä huolimatta, ne eivät ole meidän oppiperustaamme.
2. Hyökkäys Kirkon pappisvirkaa ja viran tehtäviä kohtaan
Naispappeuden perustanut kirkolliskokouksen päätös tehtiin vuonna 1986. Samaan päätökseen liitettiin ponsi, jolla annettiin kotipaikkaoikeus myös viran avaamiseen naisille torjuvasti suhtautuville. Ensimmäiset naispapit vihittiin 1988. Pappien ammattiliitto julkaisi pian ajo-ohjeet, jotka perustuivat väistämisvelvollisuudelle, tai toisin sanoen väistämisoikeudelle. Väistämiskäytäntö hyväksyttiin kirkon tavaksi hoitaa kiistan synnyttämä ongelma. Väistämiskäytäntö on säilynyt kirkossamme yli kaksikymmentä vuotta.
Piispainkokous syksyllä 2006 tähtäsi väistämiskäytännön lopettamiseen. Kokouksen tarkoitus oli lopettaa kirkosta väli-aika ja siirtyä normaaliin kirkolliseen elämään, jossa kaikki kirkontyöntekijät tunnustaisivat toistensa virat ja oikeudet. Kokous otti menetelmäksi lähestyä ongelmaa siviililain kautta. Se ei voinut käsitellä asiaa tunnustuksellisena kysymyksenä, koska naispappeutta ei oltu hyväksytty opillisena asiana. Kirkolliskokouksen päätös ohjasi tähän.
Piispainkokouksen päätös ei sen itsensäkään mielestä ole muuta kuin selonteko asiasta. Se on siis yhden kirkollisen elimen mielipide. Juridista päätäntävaltaa tämäntasoisiin muutoksiin ei piispainkokouksella ymmärtääkseni ole, sen päätäntävalta on tarkoin rajattu. Kuten olen aikaisemmin sanonut, kirkolliskokous tämän kiistan aloitti, kirkolliskokouksen on se ratkaistava. Ei ole reilua, että ongelmapallo heitetään alaspäin komiteoihin ja seurakuntiin, jossa se vain riitauttaa niiden toimintaa.
Nyt olemme tilanteessa, jossa maalliset tuomioistuimet joutuvat ratkaisemaan ongelman perustuslain kautta. Niiden on otettava huomioon myös kirkkolaki ja sen erityisolemus uskonnollisena lakina ja kirkko-oikeutena, koska kirkkolaki on osa eduskunnan hyväksymää lainsäädäntöä. Kirkkolain ensimmäinen pykälän mainitsemat Raamattu ja luterilainen tunnustus on perustuslain tähden katsottava kirkkolain avaimeksi ja oikeudelliseen ratkaisuun tähtäävässä harkinnassa oikeuslähteeksi.
Perustuslakimme ja tasa-arvolakimme kirkkomomentin tähden tunnustuksellisen papin oikeudet ja mahdollisuudet tehdä työtä ja kasvattaa seuraavakin sukupolvi samassa Herran sanassa ja nuhteessa kuten aikaisemminkin ovat hyvät – ainakin periaatteessa. Piispainkokous on riitauttanut perustuslain tulkinnan kirkollisessa kiistassa, sillä kokouksen päätös on otettu ja se on julkaistu ikään kuin kirkkoherroja ja esimiehiä velvoittavana asiana. Tästä seuraa, että törmäys on väistämätön ja uskon myös että se on näin myös suunniteltu.
Oikeus uskoa, elää ja tunnustaa on tällä hetkellä siis kysymysmerkin takana. Maallinen oikeus ei ole vielä ottanut ennakkopäätöstä asiaan, mutta prosessit ovat liikeellä eri tahoilla. Korkeimman hallinto-oikeuden ennakkopäätöskanta tulee ratkaisemaan sen, saako kirkossa vielä pappina tunnustaa kirkkolain ensimmäisen pykälän mukaista uskoa vai ei. Jos oikeus hyväksyy piispainkokouksen tulkinnan olisi johdonmukaista, että kirkko poistaisi tunnustuspykälän raamattuperiaatteen tai liittäisi naispappeuden oppiperustaansa.
Väistämisoikeuden säilymisen/häviämisen ohella on meneillään toinenkin keskeinen kiista. Kirkkomme on vähitellen kriminalisoimassa Jumalan sanan vapaan julistamisen. Piispainkokouksen sana ei näytä painavan enää mitään. Piispainkokoushan sanoi, monen muun ohella, ettei naispappeuden torjuminen ole Raamattua vastaan, siis harhaoppi. Oulun hallinto-oikeus on pitänyt voimassa Oulun tuomiokapitulin päätöksen, jolla se on tuominnut allekirjoittaneen vanhemman virkateologian mukaisesta mielipiteestä kirjalliseen varoitukseen. Lehtihaastattelussa sanoin, että "jos jumalanpalveluksessa on naispapin nimi, on suositeltavaa, ettei mene toimitukseen, koska tältä toimitukselta puuttuvat Raamatun jumalanpalvelukselle osoittamat merkit". Olen suunnitellut valittamista korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Annan tämän kaikille rukousaiheeksi. Kyse on lopulta raamattuperiaatteesta: jos Raamatun mukaista opetusta ei saa enää antaa rankaisematta, kirkko on faktisesti siirtynyt tunnustuspykälän tulkinnassa uuteen vaiheeseen. Voimme perustellusti kysyä, miten kirkko voi enää sanoa, että se ”pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.”? Kuinka voi tutkia ja arvioida, eli arvostella kuten sana tulee lukea, jos kirkko rankaisee sellaisestakin opetuksesta, joka ei ole vastoin Raamattua, ei ole vastoin kirkon oppia, on kirkon aikaisemman uskontulkinnan mukainen ja on piispainkokouksen selonteossakin hyväksytty ei-harhaopiksi? Herää kysymys, valmistautuuko kirkko itse asiassa tämän riidan varjossa luopumaan kirkkolain ensimmäisen pykälän raamattuperiaatteesta? Silloinhan kirkon kiistat olisi kerralla pyyhkäisty pois. Enää ei voisi oikeudellisesti vedota kirkon omaan oikeuslähteeseen eli pyhään Raamattuun.
3. Kirkon hallinto
Tunnustuksellisena pappina tämän päivän kirkossa papin keskustelukumppani hyvin usein on kirkollinen hallinto. Itse olen mukana hiippakuntahallinnossa hiippakuntavaltuutettuna, ja siinä ominaisuudessa saan keskustella sisältäpäin hiippakunnan toimivan johdon, tuomiokapitulin ja piispan, kanssa. Kun valmistuin hiippakuntavaltuuston ensimmäiseen kokoukseen mietin, minkälaisen linjan otan pappina hallintotyöskentelyssä. Pohdinnassani tulin siihen tulokseen, etten voi valtuutettuna olla jotakin muuta, kuin mitä olen teologina ja seurakunnassa. Edustan samaa teologiaa ja käytäntöä kaikissa yhteyksissä. Hallinnollisessa työskentelyssä ei ole saarnatuolia, josta voi tuoda esiin Herran sanan, valtuustossa ”saarnatuolini” ovat kahvikeskustelut, kokouspuheenvuoroni, äänestykseni, ja lopulta myös liittymiseni tai irtautumiseni päätöksistä. Koin tärkeäksi sen, että irrottaudun sellaisista päätöksistä, jotka eivät edistä apostolista uskoa kirkossamme. Ainoa tapa irrottautua on jättää eriävä mielipide. Ja niitä onkin sitten vuosien mittaa tullut muutamiakin. Esimerkiksi hyväksyessämme tuomiokapitulin toimintakertomusta olen joka kerta jättänyt sen hyväksymättä, sillä katson, ettei piispa Salmen johtama tuomiokapituli ole tukenut työssään kirkon hyväksymän vanhemman virkateologian säilymistä hiippakunnan seurakunnissa. Pikemminkin päin vastoin. Yhtenä todisteena olen käyttänyt sitä, että Salmi, de facto, kieltäytyy vihkimästä kirkon vanhemman teologia edustajia papeiksi. Sellaista en voi tunnustuksellisena pappina hyväksyä.
Eriävä mielipide toimintasuunnitelmaan 2006 - 2008.
...Uskonnonvapauslain tähden hiippakunnan on huolehdittava yhdyskuntansa jäsenten turvallisuudesta yhdyskunnan tilaisuuksissa. Kirkon jäsenillä on oikeus saada uskonnolliselta yhdyskunnaltaan sen uskon mukaista palvelua ja opetusta, kuin yhdyskunnan virallisissa päätöksissä on luvattu antaa. Koska Suomen evankelisluterilainen kirkko antaa itsestään monimerkityksisen kuvan paitsi sitoutumalla uskonharjoituksessaan Raamattuun ja tunnustuskirjoihin, sitoutumalla myös omiin päätöksiinsä, jotka ovat Jumalan sanan opetuksen vastaisia, koskevat uskonnonvapauslain oikeudet myös niitä kirkon jäseniä, jotka eivät voi hyväksyä kirkon virkaratkaisua vuodelta 1986 Raamattuun, luterilaiseen tunnustukseen ja kirkon omaan 2000-vuotiseen käytäntöön perustuen. Siten kirkon aikaisemman virkaratkaisun kannattajilla on oikeus uskonnonvapauslakiin perustuen saada uskonnolliselta yhdyskunnaltaan omantuntonsa mukaista opetusta ja palvelua. Hiippakunta on velvoitettu järjestämään ulkonaiset puitteensa siten, että sen piirissä voi elää ja opettaa seuraavatkin sukupolvet Raamatun mukaisesti...
Alustukseni lopuksi haluaisin lukea kappaleen Raamattua Apostolien teoista Paavalin kiinniottamisesta. Kukin voi sijoittaa itsesä kertomuksen rooleihin valintansa mukaan.
”Tähän asti juutalaiset olivat kuunnelleet Paavalia, mutta nyt he alkoivat huutaa: "Pois elävien joukosta! Tuollainen ei saa elää!" He huusivat huutamistaan, raastoivat vaatteitaan ja heittelivät hiekkaa ilmaan. Silloin komentaja käski viedä Paavalin kasarmiin. Hän käski ruoskia Paavalia ja kuulustella häntä, jotta saisi selville, miksi juutalaiset niin raivokkaasti hyökkäsivät häntä vastaan.
Mutta kun miehet olivat sitoneet Paavalin ruoskittavaksi, tämä sanoi vieressä seisovalle sadanpäällikölle: "Onko teillä oikeus ruoskia Rooman kansalaista, vieläpä tutkimatta ja tuomitsematta?" Tämän kuultuaan sadanpäällikkö meni komentajan luo, ilmoitti asiasta ja sanoi: "Mitä olet tekemässä? Se mies on Rooman kansalainen."
Ap. t. 22.
1. Kirkon tunnustuksellinen tilanne
Elämme hektisessä ajassa. Maailma ympärillämme muuttuu ehkä nopeammassa temmossa kuin koskaan aikaisemmin. Tiedon kulku on nopeuttanut eri ideologioiden ja uskontojen esiinmarssia, kun yksi on tullut, seuraava jo kolkuttelee ovella.
Kirkollisessa elämässä olemme samassa temmossa. Saamme reaaliajassa napin painalluksella tietoa toisten kirkkojen ratkaisuista eri kysymyksissä, tiedämme niiden kiistoista ja menestyksistä, yhteys toimii päätteeltä päättelle, pastorilta pastorille, komiteoiden päätökset ovat luettavissa nettisivuistoilla ja tulkitsemme asioita ilman lehdistön suodatusta.
Yksi on kuitenkin pysynyt vapaana muutoksilta – kirkkomme tunnustus. Minut kastettiin Rovaniemen seurakunnassa keväällä 1964. Tänä päivänä kirkollamme on täsmälleen sama tunnustus ja oppi kuin silloinkin. Minut vihittiin pappisvirkaan Oulun tuomikirkossa toinen kesäkuuta 1992. Saman päivänä annoin myös pappisvalan tuomiokapitulissa. Tänä päivänä minun edellytetään pysyvän täsmälleen samassa tunnustuksessa, samoin kuin kaikkien uusienkin pappien. Kuinka niin? Eivätkö Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta ja Porvoon sopimus nimenomaan muuttaneetkaan oppiperustaamme? Eivät muuttaneet. Ne eivät ole edes Tunnustuskirjojemme tulkintaa. Niiden kategoria on ekumeeninen asiakirja. Se on totta, kuten eilen kuulimme Anssi Simojoen alustuksessa, että niiden pohjalta tehdään kirkkoa ja seurakuntaelämää koskevia päätöksiä ja annetaan opetusta, joka perustuu enemmän niihin kuin tunnustukseemme. Siitä huolimatta, ne eivät ole meidän oppiperustaamme.
2. Hyökkäys Kirkon pappisvirkaa ja viran tehtäviä kohtaan
Naispappeuden perustanut kirkolliskokouksen päätös tehtiin vuonna 1986. Samaan päätökseen liitettiin ponsi, jolla annettiin kotipaikkaoikeus myös viran avaamiseen naisille torjuvasti suhtautuville. Ensimmäiset naispapit vihittiin 1988. Pappien ammattiliitto julkaisi pian ajo-ohjeet, jotka perustuivat väistämisvelvollisuudelle, tai toisin sanoen väistämisoikeudelle. Väistämiskäytäntö hyväksyttiin kirkon tavaksi hoitaa kiistan synnyttämä ongelma. Väistämiskäytäntö on säilynyt kirkossamme yli kaksikymmentä vuotta.
Piispainkokous syksyllä 2006 tähtäsi väistämiskäytännön lopettamiseen. Kokouksen tarkoitus oli lopettaa kirkosta väli-aika ja siirtyä normaaliin kirkolliseen elämään, jossa kaikki kirkontyöntekijät tunnustaisivat toistensa virat ja oikeudet. Kokous otti menetelmäksi lähestyä ongelmaa siviililain kautta. Se ei voinut käsitellä asiaa tunnustuksellisena kysymyksenä, koska naispappeutta ei oltu hyväksytty opillisena asiana. Kirkolliskokouksen päätös ohjasi tähän.
Piispainkokouksen päätös ei sen itsensäkään mielestä ole muuta kuin selonteko asiasta. Se on siis yhden kirkollisen elimen mielipide. Juridista päätäntävaltaa tämäntasoisiin muutoksiin ei piispainkokouksella ymmärtääkseni ole, sen päätäntävalta on tarkoin rajattu. Kuten olen aikaisemmin sanonut, kirkolliskokous tämän kiistan aloitti, kirkolliskokouksen on se ratkaistava. Ei ole reilua, että ongelmapallo heitetään alaspäin komiteoihin ja seurakuntiin, jossa se vain riitauttaa niiden toimintaa.
Nyt olemme tilanteessa, jossa maalliset tuomioistuimet joutuvat ratkaisemaan ongelman perustuslain kautta. Niiden on otettava huomioon myös kirkkolaki ja sen erityisolemus uskonnollisena lakina ja kirkko-oikeutena, koska kirkkolaki on osa eduskunnan hyväksymää lainsäädäntöä. Kirkkolain ensimmäinen pykälän mainitsemat Raamattu ja luterilainen tunnustus on perustuslain tähden katsottava kirkkolain avaimeksi ja oikeudelliseen ratkaisuun tähtäävässä harkinnassa oikeuslähteeksi.
Perustuslakimme ja tasa-arvolakimme kirkkomomentin tähden tunnustuksellisen papin oikeudet ja mahdollisuudet tehdä työtä ja kasvattaa seuraavakin sukupolvi samassa Herran sanassa ja nuhteessa kuten aikaisemminkin ovat hyvät – ainakin periaatteessa. Piispainkokous on riitauttanut perustuslain tulkinnan kirkollisessa kiistassa, sillä kokouksen päätös on otettu ja se on julkaistu ikään kuin kirkkoherroja ja esimiehiä velvoittavana asiana. Tästä seuraa, että törmäys on väistämätön ja uskon myös että se on näin myös suunniteltu.
Oikeus uskoa, elää ja tunnustaa on tällä hetkellä siis kysymysmerkin takana. Maallinen oikeus ei ole vielä ottanut ennakkopäätöstä asiaan, mutta prosessit ovat liikeellä eri tahoilla. Korkeimman hallinto-oikeuden ennakkopäätöskanta tulee ratkaisemaan sen, saako kirkossa vielä pappina tunnustaa kirkkolain ensimmäisen pykälän mukaista uskoa vai ei. Jos oikeus hyväksyy piispainkokouksen tulkinnan olisi johdonmukaista, että kirkko poistaisi tunnustuspykälän raamattuperiaatteen tai liittäisi naispappeuden oppiperustaansa.
Väistämisoikeuden säilymisen/häviämisen ohella on meneillään toinenkin keskeinen kiista. Kirkkomme on vähitellen kriminalisoimassa Jumalan sanan vapaan julistamisen. Piispainkokouksen sana ei näytä painavan enää mitään. Piispainkokoushan sanoi, monen muun ohella, ettei naispappeuden torjuminen ole Raamattua vastaan, siis harhaoppi. Oulun hallinto-oikeus on pitänyt voimassa Oulun tuomiokapitulin päätöksen, jolla se on tuominnut allekirjoittaneen vanhemman virkateologian mukaisesta mielipiteestä kirjalliseen varoitukseen. Lehtihaastattelussa sanoin, että "jos jumalanpalveluksessa on naispapin nimi, on suositeltavaa, ettei mene toimitukseen, koska tältä toimitukselta puuttuvat Raamatun jumalanpalvelukselle osoittamat merkit". Olen suunnitellut valittamista korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Annan tämän kaikille rukousaiheeksi. Kyse on lopulta raamattuperiaatteesta: jos Raamatun mukaista opetusta ei saa enää antaa rankaisematta, kirkko on faktisesti siirtynyt tunnustuspykälän tulkinnassa uuteen vaiheeseen. Voimme perustellusti kysyä, miten kirkko voi enää sanoa, että se ”pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.”? Kuinka voi tutkia ja arvioida, eli arvostella kuten sana tulee lukea, jos kirkko rankaisee sellaisestakin opetuksesta, joka ei ole vastoin Raamattua, ei ole vastoin kirkon oppia, on kirkon aikaisemman uskontulkinnan mukainen ja on piispainkokouksen selonteossakin hyväksytty ei-harhaopiksi? Herää kysymys, valmistautuuko kirkko itse asiassa tämän riidan varjossa luopumaan kirkkolain ensimmäisen pykälän raamattuperiaatteesta? Silloinhan kirkon kiistat olisi kerralla pyyhkäisty pois. Enää ei voisi oikeudellisesti vedota kirkon omaan oikeuslähteeseen eli pyhään Raamattuun.
3. Kirkon hallinto
Tunnustuksellisena pappina tämän päivän kirkossa papin keskustelukumppani hyvin usein on kirkollinen hallinto. Itse olen mukana hiippakuntahallinnossa hiippakuntavaltuutettuna, ja siinä ominaisuudessa saan keskustella sisältäpäin hiippakunnan toimivan johdon, tuomiokapitulin ja piispan, kanssa. Kun valmistuin hiippakuntavaltuuston ensimmäiseen kokoukseen mietin, minkälaisen linjan otan pappina hallintotyöskentelyssä. Pohdinnassani tulin siihen tulokseen, etten voi valtuutettuna olla jotakin muuta, kuin mitä olen teologina ja seurakunnassa. Edustan samaa teologiaa ja käytäntöä kaikissa yhteyksissä. Hallinnollisessa työskentelyssä ei ole saarnatuolia, josta voi tuoda esiin Herran sanan, valtuustossa ”saarnatuolini” ovat kahvikeskustelut, kokouspuheenvuoroni, äänestykseni, ja lopulta myös liittymiseni tai irtautumiseni päätöksistä. Koin tärkeäksi sen, että irrottaudun sellaisista päätöksistä, jotka eivät edistä apostolista uskoa kirkossamme. Ainoa tapa irrottautua on jättää eriävä mielipide. Ja niitä onkin sitten vuosien mittaa tullut muutamiakin. Esimerkiksi hyväksyessämme tuomiokapitulin toimintakertomusta olen joka kerta jättänyt sen hyväksymättä, sillä katson, ettei piispa Salmen johtama tuomiokapituli ole tukenut työssään kirkon hyväksymän vanhemman virkateologian säilymistä hiippakunnan seurakunnissa. Pikemminkin päin vastoin. Yhtenä todisteena olen käyttänyt sitä, että Salmi, de facto, kieltäytyy vihkimästä kirkon vanhemman teologia edustajia papeiksi. Sellaista en voi tunnustuksellisena pappina hyväksyä.
Eriävä mielipide toimintasuunnitelmaan 2006 - 2008.
...Uskonnonvapauslain tähden hiippakunnan on huolehdittava yhdyskuntansa jäsenten turvallisuudesta yhdyskunnan tilaisuuksissa. Kirkon jäsenillä on oikeus saada uskonnolliselta yhdyskunnaltaan sen uskon mukaista palvelua ja opetusta, kuin yhdyskunnan virallisissa päätöksissä on luvattu antaa. Koska Suomen evankelisluterilainen kirkko antaa itsestään monimerkityksisen kuvan paitsi sitoutumalla uskonharjoituksessaan Raamattuun ja tunnustuskirjoihin, sitoutumalla myös omiin päätöksiinsä, jotka ovat Jumalan sanan opetuksen vastaisia, koskevat uskonnonvapauslain oikeudet myös niitä kirkon jäseniä, jotka eivät voi hyväksyä kirkon virkaratkaisua vuodelta 1986 Raamattuun, luterilaiseen tunnustukseen ja kirkon omaan 2000-vuotiseen käytäntöön perustuen. Siten kirkon aikaisemman virkaratkaisun kannattajilla on oikeus uskonnonvapauslakiin perustuen saada uskonnolliselta yhdyskunnaltaan omantuntonsa mukaista opetusta ja palvelua. Hiippakunta on velvoitettu järjestämään ulkonaiset puitteensa siten, että sen piirissä voi elää ja opettaa seuraavatkin sukupolvet Raamatun mukaisesti...
Alustukseni lopuksi haluaisin lukea kappaleen Raamattua Apostolien teoista Paavalin kiinniottamisesta. Kukin voi sijoittaa itsesä kertomuksen rooleihin valintansa mukaan.
”Tähän asti juutalaiset olivat kuunnelleet Paavalia, mutta nyt he alkoivat huutaa: "Pois elävien joukosta! Tuollainen ei saa elää!" He huusivat huutamistaan, raastoivat vaatteitaan ja heittelivät hiekkaa ilmaan. Silloin komentaja käski viedä Paavalin kasarmiin. Hän käski ruoskia Paavalia ja kuulustella häntä, jotta saisi selville, miksi juutalaiset niin raivokkaasti hyökkäsivät häntä vastaan.
Mutta kun miehet olivat sitoneet Paavalin ruoskittavaksi, tämä sanoi vieressä seisovalle sadanpäällikölle: "Onko teillä oikeus ruoskia Rooman kansalaista, vieläpä tutkimatta ja tuomitsematta?" Tämän kuultuaan sadanpäällikkö meni komentajan luo, ilmoitti asiasta ja sanoi: "Mitä olet tekemässä? Se mies on Rooman kansalainen."
Ap. t. 22.
Sunday, August 05, 2007
Vaikka vain yksi kerta
Karjasillan seurakunta kutsui minut
Kirkkoherra Juhani Lavanko vastaa kirjoituksessaan Rauhan Tervehdyksessä (2.8.2007)Pekka Lahdenperän kirjoitukseen Karjasillan seurakunnan kirkkoriidasta. Lavangon kirjoituksen historiakatsaukseen palaan myöhemmin. Tässä vaiheessa totean vain, että argumentaatioketju oli lähes pelkästään kirkkososiologinen.
Kirjoituksessaan Lavanko sanoo minulla olleen tai olevan "vain kaksi" ja "vain kolme" vuoroa naispapin kanssa tiettyinä ajanjaksoina. Omalta kannaltani tarkasteltuna tällä ei ole mitään merkitystä. Vaikka kertoja olisi "vain yksi" koko loppuelämälläni, se yksikin olisi liikaa. Siihen suostumalla tunnustaisin uuden järjestyksen pappisviran oikeaksi raamatulliseksi pappisviraksi. Sen jälkeen minun olisi hyväksyttävä naispapit "aina ja kaikkialla" (ellen tekisi lankeemuksestani parannusta). Yhdenkin kerran jälkeen "vastustamiseni" oli vain sosiologista änkyröintiä ja muutosvastarintaa, ilman teologista perustusta. Mutta nyt perustan ja perustamme toimintamme teologiaan, en aioastaan omaani, vaan myös kirkon hyväksymään raamatuntulkintaan, joka tänäkin päivänä on ylivoimaisesti yleisin maailmassa. Raamatun tähden en voi mennä jumalanpalvelukseen naispapin kanssa, sillä jo vain menemällä tunnustaisin.
On nimittäin vastarintaa, joka perustuu vain ajallisiin syihin, persoonallisuuden rakenteeseen, ulkonaisiin tapoihin, muutosahdistukseen, tai vaikkapa vain "pohojalaisuuteen". Sellainen perusta vastustamiselle ei ole oikein. Mutta kun vastarinnalla on perustus Raamatussa ja sen mukaisessa käytännössä, ja se on hyväksytty semper et ad omnibus, aina ja kaikkialla, täytyy tavan tai käytännön muuttamiseen olla sellaiset perustelut, jotka nousevat selkeästä Jumalan sanasta ja ovat nimenomaan vastaansanomattomat raamatullisesti. Juupas-eipäs väittelyitä ei sellaisissa yhteyksissä käydä, ja ulkopuolisten tahojen "poliittinen" painostus on poissuljettava.
Naispappeuskysymyksessä sellaisia todistuksia ei ole esitetty, jotka Raamatun itsensä perustalta ohjaisivat koko kristikunnan uuteen suuntaan. Naispappeus on Raamatussa torjuttu useaan kertaan, sille asiantilalle emme voi mitään vaikka kuinka jupisisimme ja pitämisimme lukuisia seminaareja. Kristikunta on apostoleista asti pitäytynyt yhtenäisesti miesten hoitamaan pappisvirkaan, harhaoppien piirissä sen sijaan naispappeja esiintyi, mutta se onkin harhaoppien piirissä. Oikeat kristityt eivät ole koskaan järjestelmällisesti käyneet niiden kanssa vetämään yhteistä iestä. Naisten pappeus oli varhaiskirkossa tuttu ajatus, mutta oikein tunnustavien kristittyjen keskuudessa käytäntö oli kielletty.
Kirkkoherra Lavanko ei tuo missään esiin tilannetta, jossa minut kutsuttiin Karjasillan seurakuntaan. Kutsuja ei ollut yhtään vähempi kuin Kristuksen kirkko, jota edusti seurakuntaneuvosto. Tämä on täysin tunnustuskirjojemme mukaista. Suomen evl kirkolla täytyy olla vahva taustavoima, että se voi turhentaa yhdeltäkään vanhauskoiselta papilta tämän kutsun. Jos seurakunnan kutsu turhennetaan epäraamatullisilla perusteilla tai virka viedään vääryydellä ja hallinnollisilla peleillä, kutsu jatkuu vain, se ei lakkaa. Vääryys ei voi ottaa sitä, minkä Kristuksen kirkko on antanut.
Karjasillan seurakunta kutsui minut, todistetusti, Karjasillalle nimenomaan kirkon vanhauskoiseen teologiaan sitoutuneena hoitamaan paimenvirkaa keskuudessaan. Ilman juridisia krumeluureja, minusta esimieheni Lavangon toiminta näyttää siltä, että hän on ottanut tehtäväkseen estää minua toimittamasta paimenvirkaani seurakunnassani sellaisena, kuin sen kutsumuksessani seurakuntaneuvostossa esitin. Se usko on kirkkomme tunnustama. Sellaisena, kirkon uskoa ja siten myös virkateologiaa tunnustavana minut asetettiin paimenvirkaan tähän seurakuntaan vuonna 1999, aikaa ennen Lavankoa. Lavangon pyrkimys ei koske ainoastaan minuun, vaan myös seurakuntaneuvostoon, seurakuntaan kutsun antajana, ja jokaiseen rukoilevaan kristittyyn.
Pidän kummallisena, jos raamatullisen ja kirkonkin hyväksymän uskon noudattaminen ja siinä turvallisesti kasvaminen estetään Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnissa, missä tahansa seurakunnassa ja kuinka vähäiseltä seurakuntalaiselta tahansa. Todella kummallisena pidän. Jopa syntinä.
Kirkkoherra Juhani Lavanko vastaa kirjoituksessaan Rauhan Tervehdyksessä (2.8.2007)Pekka Lahdenperän kirjoitukseen Karjasillan seurakunnan kirkkoriidasta. Lavangon kirjoituksen historiakatsaukseen palaan myöhemmin. Tässä vaiheessa totean vain, että argumentaatioketju oli lähes pelkästään kirkkososiologinen.
Kirjoituksessaan Lavanko sanoo minulla olleen tai olevan "vain kaksi" ja "vain kolme" vuoroa naispapin kanssa tiettyinä ajanjaksoina. Omalta kannaltani tarkasteltuna tällä ei ole mitään merkitystä. Vaikka kertoja olisi "vain yksi" koko loppuelämälläni, se yksikin olisi liikaa. Siihen suostumalla tunnustaisin uuden järjestyksen pappisviran oikeaksi raamatulliseksi pappisviraksi. Sen jälkeen minun olisi hyväksyttävä naispapit "aina ja kaikkialla" (ellen tekisi lankeemuksestani parannusta). Yhdenkin kerran jälkeen "vastustamiseni" oli vain sosiologista änkyröintiä ja muutosvastarintaa, ilman teologista perustusta. Mutta nyt perustan ja perustamme toimintamme teologiaan, en aioastaan omaani, vaan myös kirkon hyväksymään raamatuntulkintaan, joka tänäkin päivänä on ylivoimaisesti yleisin maailmassa. Raamatun tähden en voi mennä jumalanpalvelukseen naispapin kanssa, sillä jo vain menemällä tunnustaisin.
On nimittäin vastarintaa, joka perustuu vain ajallisiin syihin, persoonallisuuden rakenteeseen, ulkonaisiin tapoihin, muutosahdistukseen, tai vaikkapa vain "pohojalaisuuteen". Sellainen perusta vastustamiselle ei ole oikein. Mutta kun vastarinnalla on perustus Raamatussa ja sen mukaisessa käytännössä, ja se on hyväksytty semper et ad omnibus, aina ja kaikkialla, täytyy tavan tai käytännön muuttamiseen olla sellaiset perustelut, jotka nousevat selkeästä Jumalan sanasta ja ovat nimenomaan vastaansanomattomat raamatullisesti. Juupas-eipäs väittelyitä ei sellaisissa yhteyksissä käydä, ja ulkopuolisten tahojen "poliittinen" painostus on poissuljettava.
Naispappeuskysymyksessä sellaisia todistuksia ei ole esitetty, jotka Raamatun itsensä perustalta ohjaisivat koko kristikunnan uuteen suuntaan. Naispappeus on Raamatussa torjuttu useaan kertaan, sille asiantilalle emme voi mitään vaikka kuinka jupisisimme ja pitämisimme lukuisia seminaareja. Kristikunta on apostoleista asti pitäytynyt yhtenäisesti miesten hoitamaan pappisvirkaan, harhaoppien piirissä sen sijaan naispappeja esiintyi, mutta se onkin harhaoppien piirissä. Oikeat kristityt eivät ole koskaan järjestelmällisesti käyneet niiden kanssa vetämään yhteistä iestä. Naisten pappeus oli varhaiskirkossa tuttu ajatus, mutta oikein tunnustavien kristittyjen keskuudessa käytäntö oli kielletty.
Kirkkoherra Lavanko ei tuo missään esiin tilannetta, jossa minut kutsuttiin Karjasillan seurakuntaan. Kutsuja ei ollut yhtään vähempi kuin Kristuksen kirkko, jota edusti seurakuntaneuvosto. Tämä on täysin tunnustuskirjojemme mukaista. Suomen evl kirkolla täytyy olla vahva taustavoima, että se voi turhentaa yhdeltäkään vanhauskoiselta papilta tämän kutsun. Jos seurakunnan kutsu turhennetaan epäraamatullisilla perusteilla tai virka viedään vääryydellä ja hallinnollisilla peleillä, kutsu jatkuu vain, se ei lakkaa. Vääryys ei voi ottaa sitä, minkä Kristuksen kirkko on antanut.
Karjasillan seurakunta kutsui minut, todistetusti, Karjasillalle nimenomaan kirkon vanhauskoiseen teologiaan sitoutuneena hoitamaan paimenvirkaa keskuudessaan. Ilman juridisia krumeluureja, minusta esimieheni Lavangon toiminta näyttää siltä, että hän on ottanut tehtäväkseen estää minua toimittamasta paimenvirkaani seurakunnassani sellaisena, kuin sen kutsumuksessani seurakuntaneuvostossa esitin. Se usko on kirkkomme tunnustama. Sellaisena, kirkon uskoa ja siten myös virkateologiaa tunnustavana minut asetettiin paimenvirkaan tähän seurakuntaan vuonna 1999, aikaa ennen Lavankoa. Lavangon pyrkimys ei koske ainoastaan minuun, vaan myös seurakuntaneuvostoon, seurakuntaan kutsun antajana, ja jokaiseen rukoilevaan kristittyyn.
Pidän kummallisena, jos raamatullisen ja kirkonkin hyväksymän uskon noudattaminen ja siinä turvallisesti kasvaminen estetään Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnissa, missä tahansa seurakunnassa ja kuinka vähäiseltä seurakuntalaiselta tahansa. Todella kummallisena pidän. Jopa syntinä.
Subscribe to:
Posts (Atom)