Monday, July 30, 2007

Seuraavan sukupolven kasvattaminen

Meillä lasten vanhemmilla on suuri huoli: miten kasvattaa lapsensa Jeesuksen Kristuksen seuraajana Raamatun mukaisessa uskossa, kun aikamme nuorisokulttuuri ei tue kristillistä kasvatusta? Tarvitsemme tukea. Yksikään vanhempi ei ole niin voimakas, että voisi omilla voimillaan kuljettaa lapsensa iankaikkiseen elämään vievää tietä.


Onneksi on herätysliikkeet. Herätysliikkeiden piirissä tulee joukko tuttavia ja samalla tavoin ajattelevia, joilla on sama päämäärä, saada kulkea Hyvän Paimenen jäljissä. TYöntekojöiden vaihtuvuus ei ole niin suuri ja uudetkin työntekijät ovat yleensä enemmän ja vähemmän tuttuja seuroista yms. tilaisuuksista. Perheet ja suvutkin tunnetaan.

Alkukirkollinen seurakuntatoiminta perustui perhepiireihin. Kolmeensataan vuoteen ei oikeastaan ollut kirkkorakennuksia, oli ainoastaan sen ja sen kristityn koti, jossa seurakunta viettiä ehtoollisjumalanpalvelusta, sitä, jonka Jeesus asetti viimeisenä iltanaan. Ei varmaankaan ihan sattumalta Herramme vienyt ehtollisjumalanpalveluksen viettopaikkaa kotiin yläsaliin. Hän tahtoi osoittaa tällä, että seurakunta on perhe, joka syö yhdessä ja saa voimaa keskinäisestä, kodinomaisesta yhteydestä. Jeesuskin oli opetuslastensa kanssa yhteydessä kolme vuotta joka päivä.

Usein seurakunta oli myös asettanut talon isännän pastoriksi. Pastoreita saattoi olla useampikin, riippuen seurakunnan koosta (Efesoksen vanhimmat eli pastorit). Lisäksi oli evankelistoja, diakoneja jne.

Kodinomaisessa yhteydessä on mahdollista todellisempaan kohtaamiseen kuin nykyisenmallisessa jumalanpalveluksessa, joka valitettavan usein näyttää perustuvan anonymiteettiin - pappi ei tunne seurakuntalaisia eikä päinvastoin. Seurakuntalaisen tulee olla sieluvarustukseltaan ulospäinsuuntautunut, että hän ylipäänsä voi tulla tutuksi pastorinsa kanssa. Valitettavasti näyttää siltä, että evankelisluterilainen kirkko aikoo tämän asiantilan myös säilyttää. Ei ole näköpiirissä, että papinvirkoja lisättäisiin niin, että todellinen seurakuntalaisten tunteminen olisi edes periaatteessa mahdollista. Laskutikkumalli on tällä hetkellä 3000 seurakuntalaista/pappi - siis periaatteessa. Käytännössä tilanne on huonompi.

Mutta, kuten totesin alussa, onneksi on herätysliikkeet. Niiden suojissa on mahdollista elää täyttä kristillistaä elämää. Pappejakin saadaan. Näyttää siltä, että pian on muutamiakin ns. vanhauskoisia pappeja vapaana huolehtimaan kirkollisesta elämästä herätysliikkeiden piirissä. Ja vaikka saisimmekin jatkaa kansankirkon seurakunnissamme, olemme valmiit sen ohella kantamaan kortemme kekoon myös herätysliikeyhteyksissä. Ennen kaikkea sen tähden, että mekin tarvitsemme tukea. Pappikin tarvitsee yhteisön, jossa hänet tunnetaan ja joka tahtoo häneen sitoutua "karvoineen päivineen".

Palaan lasten kristiliseen kasvatukseen. Vanha viisaus sanoo, että lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Eikö olisi ihanaa, jos voisi turvallisesti tuoda lapsensa Herran pöydän ääreen samassa seurakunnassa, samojen perheiden ja yksityisten kristittyjen kanssa samojen tuttujen paimenten hoidossa. Pyhäkoulussa tutut pyhäkoulusedät ja -tädit opettaisi lapsia. Saisi kokoontua myös seuroihin kuulemaan maallikkoveljien julistusta, kun he murtavat leipää niin, että se käy jokaisen tunnolle. Vähän tuntuu siltä, että sellaisessa olisi tavoittanut jotakin tuosta viisaudesta, "lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä". Raamattu sanoo sen näin: "Totuta poikanen tiensä suuntaan, niin hän ei vanhanakaan siitä poikkea" (Sananl. 22:6). Siihenkin tarvitaan koko kylä.

Thursday, July 26, 2007

Vastaus Kaijalle

Hei Kaija
Kiitos meilistä. Kirjoitus oli hyvä, ja itse ajattelen paljossa samansuuntaisesti.

Turha kai sanoakin, että juuri se loppuosa jää minulta allekirjoittamatta. Perustelen sitä sillä, että astuessani alttarille naispapin kanssa minä tunnustaisin hänen teologisen oikeutensa pappisvirkaan ja siten myös hänen pappeutensa. Enhän voi mennä alttarille ja ajatella, että "tuo ei ole oikea pappi, mutta minä nyt tässä näyttelen seurakunnan edessä kuin hän olisi". Sen jälkeen ei olisi mitään järkeä rehellisyyden nimissä olla olevinaan naispappeuden vastustaja.

Jumalan on tuomio, se on totta. Naispappi sanoo olevansa Kristuksen palvelija, Kristus on siis hänen työnsä tuomitsija, kuten minunkin. MInä en häntä tuomitse kadotukseen - eihän se edes ole ihmisen virka sellainen. Täällä ajassa joudun kuitenkin toimimaan omantuontoni mukaisesti ja kehoittamaan häntä mukaani apostoliseen uskoon sellaisena kuin sen kirkko uskoi 2000 vuotta.
Vesa Pöyhtäri

Kaijan viestiin lisään vielä ajatuksen, että tarkoitukseni ei suinkaan ole sanoa, että pelastus on vain naispappeuden torjujien yhteydessä, eli että täytyy olla naispappeuden torjuja päästäkseen taivaaseen. Kuitenkin kehotan elämään uskossa ja elämässä sen mukaisesti, jota Herramme apostolien kautta on pyhään Raamattuun kirjannut.



Kaijan yleisönosastokirjoitus Ilkka lehdessä 24.7.2007:

PAPIN VIRKA

Keskustelu naispappeudesta ei ota laantuakseen. Eino Mikael Koivula purki omaa sydäntään evankelisena, naispappeuden hyväksyjänä, SLEY:n ”virallista” linjaa vastaan. (Ilkka 19.7.2007) Koivula kokee tulleensa ulosheitetyksi herätysliikkeestään.
Käsittääkseni SLEY ei ole heittämässä ketään ulos. Liikkeen piirissä sen sijaan naispappeuden puoltajat itse ovat tällä hetkellä rakentamassa irtiottoa liikkeestä, päättäessään kanavoida lähetyskannatuksensa ohi SLEY:n virallisten kanavien. Tämä on mielestäni vallankäyttöä ja naispappeutta vastustavien nurkkaan ajamista ja pakottamista hyväksymään naispappeus euroilla.
Itse olen naispappeuden voimaantulon jälkeen ollut puoltaja. Kun aikaa on kulunut, sydämessäni vain tiedän, että papinvirka ei kuulu naiselle. Papinvirka on kaitsijan virka, paimenen virka, isän virka. Tavallisessa perheessä mies on ensisijainen vastuunkantaja perheestä. Hän on perheen pää. Hänen tehtävä on ensimmäisenä ottaa vastaan ulkopuolelta tulevat viimat ja tuiskut ja huoltaa perhettään. Seurakunta on Jumalan perhe, jonka paimenten tehtävä on hoitaa seurakuntaperheen isän virkaa.
Sisimmässäni kuulen hiljaisen äänen, kun näen esimerkiksi naispapin alttarilla ehtoollista asettamassa: ”Nainen ei kuulu alttarille”. Naisen tehtävä seurakunnassa oikein nähtynä ei olisi sen huonompi kuin papin tehtäväkään, vaan sellainen, jossa nainen hoivaajana pääsee oikeuksiinsa. Vanhassa lehtorinvirassa ei ollut vielä löydetty oikeaa käsitystä, vaan kärkyttiin papillisia oikeuksia.
Naispappeuden vastustajien taktiikka kieltäytyä yhteistoiminnasta naispapin kanssa jumalanpalveluksissa ei mielestäni ole oikea. Miespapin tehtävä on hoitaa uskollisesti oma tonttinsa, oli parina jumalanpalveluksissa nainen tai mies. Miespappi ei voi asettua Jumalan paikalle toisen omantunnon tuomitsijaksi, vaan jättää naispapin tuomio Jumalan käsiin.

Kaija Honkala
Seinäjoki

Saturday, July 21, 2007

Ilmoitus tuomiokapitulille

Pappisveljemme, lähetystyöntekijät TT Anssi Simojoki ja TT Martti Vaahtoranta, ovat ilmoittautuneet Turun tuomiokapitulille ja sanoneet pitäytyvänsä kirkon Raamatun mukaisessa virkakäsityksessä sekä saarnaavat kirjeessä parannusta piispoille ja kirkolliselle johdolle. Ilmoituksesta seurasi tuomiokapitulin käynnistämä rikostutkinta. Kristuksessa rakkaat veljemme ovat esirukouksiemme tarpeessa, lisää heidän nimensä esirukouslistaasi.

Pastorit eivät ole tehneet muuta kuin kristillisen velvollisuutensa. Vaikka kieli on välillä suoraa, asia, jonka he esittävät on tosi. Oikeaa rakkautta ei ole se että syntistä silitetään myötäkarvaan, vaan se että häntä kehotetaan parannukseen. He ovat rakastaneet esimiestensä sielua ja antaneet kehoituksen, vaikka tietävät, että sitä voi seurata vaikeuksia.



Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli
Turku

Asia: Ilmoitus tuomiokapitulille


Olemme kasvavalla huolestumisella seuranneet ns. virkakysymyksen kehitystä niin Turun arkkihiippakunnassa kuin koko Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossakin. Kirkon päättävät elimet, Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli mukaanluettuna, ovat ryhtyneet hallinnol-lisiin toimenpiteisiin niitä viranhaltijoita vastaan, jotka ovat sillä kannalla virkakysymyksessä, joka kirkolla on ollut ikimuistoisista ajoista asti. Ensimmäisenä askeleena hallinnollisen syr-jinnän tiellä on ollut vaalikelpoisuuden epääminen vakinaisiin papin virkoihin, erityisesti kirk-koherran virkoihin, niiltä pappismiehiltä, jotka tunnustavat samaa Raamatun opetusta, joka Suomen kirkolla on ollut vuosisadat, joka on ollut uskonpuhdistaja Martti Lutherin opetus ja joka vallitsee edelleen kristikunnan enemmistön piirissä.

Tällaista virkakieltosyrjintää on harjoitettu monta vuotta myös Turun arkkihiippakunnassa. Näkyvästi se tuli ilmi TT Pekka Huhtisen viranhaussa Turkuun, ja nyt kehitys on johtamassa täydelliseen, kattavaan kirkon perinteellisellä kannalla olevien pappien virkakieltoon. Päte-viltä hakijoilta evätään vaalisijat, ja jo virassa olevia pappeja uhkaa kirkon oppiperustan vas-tainen virasta erottaminen ja muu nyrkkivalta. Esille on erityisesti noussut Vammalan seu-rakunnan kappalainen Jari Rankinen ja häntä odottavat kurinpitotoimenpiteet.

Hallinnollisen syrjinnän edellytyksenä on ollut valitettava ja perustavaa laatua oleva juridis-teologinen tietämättömyys tai välinpitämättömyys luterilaisen kirkko-oikeuden luonteesta ja myös Suomen perustulaista. Kirkon johto ja sen mukana myös Turun arkkihiippakunnan tuo-miokapituli toimivat, ikäänkuin Kirkkojärjestyksen tunnustuspykälä ei olisi se kirkon varsi-nainen oikeuslähde, joka se joka suhteessa on. Kirkossa ei sen vuoksi voi olla voimassa mi-tään, mikä on ristiriidassa Pyhän Raamatun ja luterilaisten tunnustuskirjojen opetuksen kans-sa. Ristiriitatilanteessa Raamattu ja luterilainen tunnustus ohittavat kaikki muut oikeuslähteet tunnustuspykälän oman systematiikan mukaisesti. Laajemmat oikeusteologiset perustelut löy-tyvät Anssi Simojoen kirjasta ”Herran Kristuksen seuraaminen – Kuinka eteenpäin Suomen kirkossa?” Luther-Säätiö 2004. Miksi näistä oikeusteologisista asioista ei koskaan keskustella kirkossa niiden vaatimalla vakavuudella ja johtopäätöksiä kunnioittaen?

Kun virkakysymyksessä perinteisellä kannalla olevat viranhaltijat ovat vedonneet Jumalan sa-naan, Pyhään Raamattuun, kuten Martti Luther keisarin edessä Wormsissa vuonna 1521 ja lu-terilaiseen tunnustukseen, kuten luterilaiset 1500-luvun ja myöhempien vuosisatojen tunnus-tustilanteissa, he ovat vedonneet kirkko-oikeuden ensisijaisiin lähteisiin. Muut hallinnolliset ja yhteiskunnan lainsäädännön määräykset ovat päteviä vain siinä määrin (’quatenus’) kuin ne vastaavat luterilaisen kirkon Kirkkojärjestyksen tunnustuspykälässä muotoiltua oikeus-lähdettä.

Mitä taas kirkon väitettyyn valtaan muuttaa oppiaan vastoin Jumalan sanaa tulee, Augsburgin tunnustus v:lta 1530 ja muut luterilaiset tunnustukset torjuvat sen jyrkästi. Kirkossa oikeus on yksinomaan Pyhän Raamatun oikeutta. Martti Luther totesi tutkielmassaan ’Kirkollis-kokouksista ja kirkoista’ vuodelta 1539, että pakanakristittyjen kirkolliskokouksilla ei ole val-taa muuttaa sitä sanaa, jonka Jumala tutkimattomassa viisaudessaan on antanut juutalaisten isien, profeettojen ja apostolien välityksellä. Tästä johtuen kirkon varsinaisen oikeuslähteen ohittava hallinnollinen syrjintä ja rankaiseminen merkitsee luterilaisen kirkon oman oikeuden polkemista ja niiden mielivaltaista sortamista, jotka pitäytyvät Pyhään Raamattuun ja luteri-laisiin tunnustuskirjoihin.

Asenteiden ja toimenpiteiden kiristyminen on ristiriidassa myös sen ponnen kanssa, jonka kir-kolliskokous hyväksyi v. 1986 naispappeuspäätöksen yhteydessä. Olemme kulkeneet pitkän tien v:n 1980 ja 1982 Ilkko I&II seminaareista hyvin muistaen, mitä sillä kirkon foorumilla ai-kanaan puhuttiin ja luvattiin kirkon siihenastisella kannalla oleville papeille, viranhaltijoille ja kristityille. Vastoin laintulkinnan yleisiä periaatteita – lainsäätäjän ponsi säädetyn lain ensimmäisenä selityksenä – kirkon päättävät elimet ja Turun arkkihiippakunnan tuomioka-pituli niiden mukana ovat härkäpäisesti ja ilman Suomen oikeusjärjestyksen voimassaolevia periaatteita kieltäytyneet tunnustamasta mainitun ponnen todistusvoimaa. Suomen Perustus-lain 11. pykälä takaa ehdottoman uskon ja omantunnon vapauden. Kirkon perinteisellä kan-nalla olevat eivät edusta jotakin uusmuotista omantunnonarkuuden lajia vaan sitä kantaa, joka apostolisella kirkolla ja Suomen kirkolla on ollut alusta saakka. Nykyisin valtiovalta, joka lain mukaan edellyttää yleistä asevelvollisuutta, tekee kuitenkin kaikkensa kunnioittaakseen niin sanottujen siviilipalvelusmiesten omaatuntoa ja takaa, ettei heitä yhteiskunnassa tämän vakaumuksen vuoksi syrjitä. Me puolestamme edustamme kirkon ikivanhaa ja edelleen elä-vää päälinjaa ilman, että meidän uskon ja omantunnonvapauttamme enää millään tavoin kun-nioitetaan. Uskon ja omantunnonvapauteen kuuluu myös täysi toimintavapaus, jota meiltä pyritään kirkossa kaikin tavoin epäämään.

Kirkon päättävät elimet ovat virkakysymyksessä myös tulkinneet ja soveltaneet väärin tasa-arvolakia. Lainsäätäjän nimenomainen tahto tasa-arvolakia säädettäessä oli jättää uskonnol-linen elämä ja toiminta lain ulkopuolelle. Vastoin tätä uskonnonvapauden yleistä periaatetta ja tasa-arvolain selkeää syntyhistoriaa kirkon päättävät elimet ovat alkaneet soveltaa tasa-arvolakia virkakysymykseen, joka tuon lain kirjaimen ja hengen mukaan on ehdottomasti sen ulkopuolella.

Edelleen: jos tasa-arvolaki todella koskisi yhtä kirkkoa tai uskonnollista yhdyskuntaa, se kos-kisi ehdottomasti silloin kaikkia kirkkoja ja yhdyskuntia. Jos se puolestaan ei koske kaikkia, kuten esimerkiksi Roomalaiskatolista kirkkoa, Konstantinnopolin tai Moskovan patriarkan alaisia ortodoksikirkkoja tai islamilaisia yhteisöjä, se ei tasa-arvolakina voi koskea myöskään Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa, sen pappeja ja kristittyjä. Muussa tapauksessa hy-lättäisiin kaikki oikeuslogiikka, mihin tiedotusvälineet itse asiassa ovatkin maallisella tasa-arvotautologiallaan syyllistyneet. Kirkon opetusvirka, magisterium, ei ole niitä silti millään tavalla ojentanut.

Arkkipiispa Jukka Paarma antoi ennen Turun arkkipiispan vaalia todistettavasti lupauksen, että kirkon perinteisellä kannalla olevien vihkiminen papeiksi vanhan järjestyksen mukaan tulee järjestymään, vaikka hän ei halunnutkaan käyttää sanaa ’erillisvihkimys’. Tästä lupauk-sesta ei ajallisesti ole pitkä matka nykyiseen tilanteeseen, mutta asiallisesti sitäkin huikeampi. Mitä on ajateltava sellaisesta hengellisestä johtajuudesta, jossa todistettavista lupauksista ei pidetä kiinni? Se asettaa mm. pappisvihkimyksemme 30- ja 20-vuotispäivän johdosta saa-mamme arkkipiispan onnittelukirjeet outoon valoon. Voimmeko todella olla varmat Jumalan kutsusta pyhään saarnavirkaan, jos pitäytyessämme hänen sanaansa, Pyhään Raamattuun ja luterilaiseen tunnustukseen löydämme itsemme rikollisen asemasta?

Emme halua olla epäsolidaarisia Turun arkkihiippakunnan ja koko Suomen evankelis-luteri-laisen kirkon vainottuja pappeja kohtaan nauttien sitä turvaa, jonka lähetyskentän etäisyys isänmaastamme meille muuten antaa. Näemme, että Suomessa vallitsee entistä selkeämmin status confessionis, tunnustustilanne, väärän opin koettaessa päästä tyrannin asemaan suh-teessa Jumalan Pyhään Sanaan ja siihen sanaan sidottuihin omiintuntoihin niin virkakymyksessä kuin vanhurskauttamisopissakin, kun synti vanhurskautetaan katuvan syntisen sijasta, sekä tähän liittyen myös ajakohtaisissa kristillisen moraalin asioissa.

Ilkon toisessa virkaseminaarissa vuonna 1982 silloinen arkkipiispa torjui vihaisesti virka-kysymyksen ja hellenistisen, gnostilaistyyppisen androgyynisen sukupuolisuuden yhdistä-minen toisiinsa. Juuri tähän Vanhan kirkon harhaoppien suuntaan koko Suomen kirkkoa kui-tenkin nyt ajetaan tietä, joka alkoi naispappeuden hyväksymisestä. Aivan kuten Yhdysval-tojen episkopaalikirkossa ja Ruotsin kirkossa, Suomen kirkossakin virkakysymyksessä van-halla kannalla olevan papiston poissulkeminen on neljäs askel niistä seitsemästä, jotka alkavat tunnustuksemme vastaisesta raamattukäsityksestä ja lopulta johtavat avoimesti homosek-suaalien miesten ja naisten nousuun kirkon johtoon.

Tällä Sodoman tiellä omatuntomme vaatii meitä virallisesti ilmoittautumaan tuomioka-pitulillemme: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Turun arkkihiippakunnan pappeina us-komme, opetamme ja tunnustamme sekä toimimme toisin kuin kirkollinen johto ja myös Tu-run arkkihiippakunnan esimiehemme nykyisin edellyttävät ja vaativat. Opetamme julkisesti, suosimme salaisesti ja toimimme kirkossa joka tavalla vastoin sitä, mitä meiltä virkakysy-myksessä Raamatun vastaisesti edellytetään ja vaaditaan sekä kehoitamme muitakin tekemään samoin.

Katsomme, että kirkolliset esimiehemme ovat tässä kysymyksessä joutuneet siihen asemaan, josta luterilainen päätunnustuksemme Augsburgin tunnustus kappaleessa 28 selkeästi sanoo: ”Mutta jos piispat opettavat ja määräävät sellaista, mikä sotii evankeliumia vastaan, niin seu-rakunnalla on tukenaan Jumalan käsky, joka kieltää tottelemasta heitä: ’Kavahtakaa vääriä profeettoja’ (Matt. 7); ’Vaikka enkeli taivaasta julistaisi teille toista evankeliumia, hän olkoon kirottu’ (Gal. 1); ’Sillä emme me voi mitään totuutta vastaan, vaan ainoastaan totuuden puolesta’ (2 Kor. 13).” Mikään arvovalta ei taivaan alla voi kumota maan ja taivaan Herran, Jeesuksen Kristuksen omaa käskyä kaikille pyhien seurakunnille (1 Kor. 14:33-38). Tähän arvovaltaan on oma pappisvirkammekin perustettu ja sidottu.

Lopuksi sillä kristityn vapauden velvoituksella ja valtuutuksella, jonka Jumalan Pyhä Sana luterilaisen opin mukaan antaa, kehoitamme hiippakunnan arkkipiispaa, piispaa ja kaikkia kirkollisia esimiehiä Pyhän Raamatun mukaiseen parannukseen, ennenkuin se on liian myöhäistä.

Diximus et salvavimus animam nostram

31.1.2007

Anssi Simojoki Martti Vaahtoranta
Pastori, TT Pastori, TT
Lähetystyöntekijä Lähetystyöntekijä
Nairobi, Kenia Alzey, Saksa

Friday, July 20, 2007

Miksi vielä jatkan

Miksi vielä jatkan Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Monet ovat ehdottaneet, että olisi jo erottava ja perustettava oma kirkko. En itse ole tätä mieltä. Seuraavassa perustelen muutamilla kohdilla ratkaisuani.

1. Minut on kastettu tässä kirkossa. Vaikka Suomen evl kirkko ei ole omastakaan mielestään ainoa pelastuksen yhteisö maassamme, on se kuitenkin se kirkko, jonka yhteydessä olen saanut nauttia Jumalan teot so. kasteen ja ehtoollisen sakramentit, evankeliumin oikean opetuksen ja yhteisen jumalanpalveluksen.

2. Kastelupaus ei ollut vain minun lupaukseni Kristukselle kilvoitella sanassa ja uskossa, vaan kirkko on ottanut vastuulleen Jumalan edessä huolehtia minusta Raamatun mukaisesti. 40 vuotta sain elää rauhassa kirkon jumalanpalveluselämää.

3. Nykyinen kirkollinen helle ei johdu siitä, että kirkko olisi muuttanut Tunnustuskirjojen opin tai lisännyt jonkin lisädogmin oppiimme. Oppiin ei koskettu kirkolliskokouksessa vuonna 1986 eikä siellä ole siihen koskettu sen jälkeenkään. Oppi ja tunnustus on sama kuin ennenkin. Kirkkolain tunnustuspykälä on edelleenkin järkähtämätön.

4. Helle ja vaino ei johdu kirkosta. Se johtuu näkemykseni mukaan siitä, että kirkon päättäjät ovat ottaneet neuvonantajikseen tahot, jotka uhkailulla saavat heidät horjumaan ja tekemään sellaista, mitä he kaikki eivät tekisi ilman painostusta. Esimerkkinä mainittakoon arkkipiispamme sopuisa kannanotto tammikuussa, sen ampuminen alas Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa kovistelevalla äänensävyllä säestettynä. Viime syksyn surullisen kuuluisasta piispainkokouksesta kirjoitetaan vielä monta tutkimusta ja historiikkiä. Niiden tehtäväksi jää selvittää taustapelit. Joka tapauksessa jo nyt on tiedossa, että kokouksen naispappeuspäätös ei ollut yksimielinen, vaan meni tiukassa muodossaan läpi vasta äänestyksen jälkeen.

5. Saan edelleenkin opettaa jumalanpalveluksissa Raamatun mukaisesti mm. pappeudesta kenekään estämättä ja ilman ennakkokontrollia. Kasvatan siis pappisvirassani seurakuntalaisiani evankeliumin julistuksen ja muun opetuksen ohella kirkon hyväksymään ns. vanhauskoiseen virkateologiaan. Piispalla on myös tiedossaan se, mitä opetan ja teen. Oppi erityisestä virasta ei ole kirkon pääsanoma, mutta se on joka tapauksessa Kristuksen antama säädös noudatettavaksi. Kristus sanoi evankeliumia tulvivassa kaste- ja lähetyskäskyssään "... ja opettakaa heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää..."

Näillä perusteilla siis, muun muassa.

Mutta rehellisyyden nimissä olen kyllä miettinyt, milloin pitää lähteä, tai oikeastaan milloin pitää aloittaa kirkon alueellisten seurakuntien järjestelmästä (parokiaali-) vapaa jumalanpalveluselämä. Nähdäkseni silloin, kun kirkko ei enää anna yksiselitteisesti lupaa huolehtia naispappeuden torjujien jumalanpalveluselämästä ja kasvatuksesta kirkon aikaisemman käytännön mukaisesti. Siitä kuitenkin enemmän tulevissa kirjoituksissa.

Wednesday, July 18, 2007

Merkittävä kannanotto

Oulun seurakuntayhtymän ykkösmies, siis yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtaja, Pekka Lahdenperä, kirjoitti merkittävän kannanoton Kalevassa viime viikolla. Kieltämättä oli mukavaa luettavaa.

Tuntemukseni Karjasillan seurakunnan jumalanpalveluksissa käyviltä on hyvin samansuuntainen. Monet niistäkin, jotka itse ajatteluvat naispappeudesta toisella tavalla kuin kirkkomme vanhempaa käsitystä kannavat, ovat toivoneet, että tilanteemme järjestettäisiin siten, että meilläkin olisi tilaa kirkossa.

Siihen kirkolla olisi mahdollisuudet Raamatun perusteella. Päätöksen tekisi mahdolliseksi myös kirkkolaki ja perustuslaki.

Olen henkilökohtaisesti edelleenkin hyvin motivoitunut palvelemaan Kristuksen kirkkoa Karjasillan seurakunnan paimenena. Joka kerta kun olen yhdessä seurakunnan kanssa viettänyt ehtoollista, olen ennen alttarilta poistumistani rukoillut hiljaa mielessäni, että saisin vielä jatkaa paimenena tässä yhteydessä.

Saturday, July 07, 2007

Ei vastausta piispalta

Ei vastausta - sen jouduin valitettavasti toteamaan. Edellisessä kirjoituksessani olen kertonut taustoja vastauspyynnölleni. Täytyy myöntää, että olen pettynyt piispa Samuelin toimintaan hiippakunnan kaitsijana. En ehkä olisi ollut niinkään pettynyt siihen, jos hän olisi vastannut velvoittamalla minut tekemään kiistanalaisen virkatehtäväni. Se olisi ollut kohtuullisen odotettavaa. Siihen olen nyt pettynyt, ettei hän vastannut ollenkaan. Ikäänkuin minulle ei tarvitsisi vastata. Tuntuu kieltämättä kurjalta. Hän pani lääninrovastin tekemään asiassa alustavan työn, mutta kun asia palautui hänelle, en saanut mitään vastausta, en soittoa, en kirjettä, en sähköpostia.


Lakimiesasessori on kyllä vastannut. Hän sanoo kirjeessään piispan "pyytäneen minua tutustumaan asiaan ja olemaan yhteydessä Teihin." Ymmärtääkseni lakimies voi tehdä asiaan vain lakimiesvalmistelut piispaa varten, ja olla yhteydessä näissä puitteissa, mutta piispa itse allekirjoittamallaan viestillä antaa varsinaisen vastauksen. Piispan oikeudesta delegoida virkatehtäviään on kirkkolaissa selvät määräykset ja rajoitukset.

Mietin mielessäni, miksi hän ei vastannut. Hän kyllä tietää, että virkamieslait ja muut sellaiset velvoittavat virkamiehen antamaan vastauksen säädyllisen ajan kuluessa. Haluan myös uskoa, että piispa tahtoo olla pappiensa tavoitettavissa, miten muuten hän voi olla pappiensa ylin maallinen esimies. Jokin syy täytyy olla hiljaisuuteen. Kuka löytäisi vastauksen?

Itse rippikoululeiri meni hienosti. Pysyimme sopimissamme puitteissa ja lapset saivat keskittyä perussanomaan uskosta ja pelastuksesta. Työntekijöiden kesken meillä oli molempien leirien kesken hauskaa. Minua itseäni varjosti kuitenkin se ikävä mahdollisuus, etten voi konfimoida ja toimittaa omille rippilapsilleni konfirmaatiota ja ensimmäistä ehtoollista. Uskon, että konfrimaatio jännitti myös toisen leirin vetäjiä.

Viimeistä edellisenä päivänä kerroin nuorilleni, etten mahdollisesti voi heitä konfirmoida. Kerroin mahdollisuudesta saada myös naispapiton konfirmaatio. Nuoret ja heidän vanhempansa ovat olleet tietysti tietoisia virkakannastani sekä vakaumuksestani, etten voi olla jumalanpalveluksessa yhdessä naispapin kanssa. Ehkä siksi nuoret eivät mitenkään kommentoineet asiaa. Yksi vain kysyi, " saatko sinä nyt sitten potkut?" Vastasin, että mahdollisesti. Kaikki on kuitenkin Jumalan käsissä.