Friday, September 21, 2007

Suljettu vai avoin – kirkkomme ehtoollispöytäkäytäntö

Sateenkaarimessujen ongelma on se, ettei niitä järjestetä siten, että konfirmaatiolupus voitaisiin pitää ja synnit tunnustaa, kun tilaisuuden rakenne on se, että olemme jo yhdessä luopuneet konfirmaatiolupauksestamme, papit ja seurakuntalaiset. Piispa, joka hyväksyy tällaisen messun, rikkoo pyhää Raamattua, kirkon oppia, tunnustusta ja järjestystä vastaan.

Kirkkomme ehtoolliskäytäntö on saanut viime aikoina huomiota. Kappalainen Halvar Sandellin toimintaa on kiitetty ja kiistetty. Sandell kehotti erästä homoseksuaalisuuden kirkollisen hyväksynnän puolesta puhuvaa kirkon jäsentä pidättäytymään tulemasta ehtooolliselle seuraavana päivänä vietettävässä konfirmaatiokirkossa.

Ehtoolliseen liittyy tänä päivänä ristiriitaisia mielleyhtymiä. Konfirmoiduille kirkon aktiivijäsenille se on Herran kohtaamisen paikka, jossa saa jälleen kerran vakuuttua syntien anteeksiantamuksesta. Kirkosta eronneille se on paikka, johon he eivät enää koe itseään tervetulleiksi. Julkisynnissä eläville ehtoolliskutsu on aina kirvelevä kokemus, joka muistuttaa, etteivät asiat ole oikein Jumalan edessä.

Monia muitakin kokemistapoja lienee. Miten kirkkomme suhtautuu itse ehtoolliseen? Ovatko kaikki tervetulleita? Porvoon hiippakunnan usea pappi ja maallikkoaktiivi on pyytänyt piispa Bjökstrandilta kannaottoa hänen suhtautumisestaan siihen, että hänen hiippakunnassaan opetetaan homo-, bi- ja transeksuaalisuudesta tavalla, joka ei pidä yhtä Raamatun kanssa. Yhtenä levottomuutta herättävänä asiana ovat olleet kirkkomme niin sanotut sateenkaarimessut, eli ehtoolliskirkot, joihin kutsutaan erityisesti seksuaalisesti eri tavalla orientoituvia kuin valtaväestä. Ajatuksena on, ettei esim. homoseksuaalisuutta harjoittavien tarvitse tuntea suuntautumistaan synniksi, vaan kirkon tukemaksi ja hyväksymäksi.

Björkstrandin vastausta jäämme odottamaan. Kirkolla on kuitenkin selkeä ehtoolliskäytäntö.

Ehtoollisoikeus syntyy sillä hetkellä, kun lapsi kastetaan. Kaste on ovi seurakuntaan. Ennen rippikouluikää lapsi ei kuitenkaan voi käydä ehtoollisella ilman kirkkoon kuuluvan konfirmoidun vanhemman tai kummin mukanaoloa. Ehtoollispöydässä vanhempi kuiskaa papille, että lapselle voi antaa ehtoollisen. Tämän taustalla on edellytys, että vanhemmat ovat opettaneet lapselle ehtoollisen merkityksestä. Ehtoollisen armonvälineluonteesta johtuen lapsi, joka ei kykene vielä käsittämään ehtoollista tiedollisella tasolla, tai jos hän on esimerkiksi kehitysvammainen, voi kuitenkin osallistua ehtoolliselle vanhempansa kanssa.

Lapsen saavutettua konfirmaatioiän hänen oletetaan menevän rippikouluun. Konfirmaatioiän jälkeen, jos rippikoulua ei ole käyty tai jos häntä ei konfirmoitu, hän ei voi enää osallistua ehtoolliselle vanhempiensa luvalla eikä myöskään omalla luvallaan. Hän ei voi alkaa kummiksi, koska tehtävään liittyy myös oikeus vastata kummilapsen kristillisestä kasvatuksesta ja oikeus luvata omalta puoleltaan hänelle ehtoollinen. Lopullisen päätöksen ehtoollisen jakamisesta tekee aina ehtoollisen johtava pastori.

Pastorin oikeudet jakaa ehtoollinen ovat rajoitetut. Ehtoollista ei saa jakaa normaalijärjestyksenä kirkosta eronneelle ja/tai konfirmoimattomalle kirkon jäsenelle. Hätätilanteessa evankeliumi ylittää lain. Kansankirkkotilanteessa kontrollointi on lähes mahdotonta, useinkaan pappi ei tunne ehtoolliselle tulevia. Tällöin on hyvä muistaa ehtoollisen armonvälineluonne ja suhtautua ehtoollisella käyviin suurella, jopa hyvin suurella, pastoraalisella myötämielisyydellä.

Ehtoollista voi lisäksi jakaa sellaisiin kirkkoihin kuuluville, jotka hyväksyvät kirkkomme ehtoollisopin. Ehtoollisyhteydessä yhteinen oppi on ratkaiseva. Keskuudessamme on myös paljon pakolaisia ja kaukana kotikirkostaan olevia. Heille ehtoollinen tulee mielestäni jakaa sen tähden, että he ovat hädänalaisessa tilassa. Jos he tunnustavat kirkkomme ehtoollisen, heidän on sallittava ottaa vastaan ehtoollinen – Jumala on sydänten tuomari.

Edellisen pohjalta voimme nähdä, että kirkkomme järjestyksen mukaan ehtoollisoikeus on rajattu, etupäässä se on varattu kirkon tunnustaville jäsenille. Se ei ole kaikelle kansalle avoin.

Porvoon hiippakunnan ehtoollisjupakassa oli kyse siitä, että pappi käytti pastorin virkaan kuuluvaa opetusoikeutta ja kehotti väärässä opissa elävää seurakuntalaista henkilö jäämään pois ehtoolliselta. Oliko hänellä oikeus sanoa näin kirkkomme konfirmoidulle jäsenelle, on tämän kysymyksen kirkko-oikeudellinen ongelma.

Konfirmaatiossa ihminen tunnustaa uskonsa julkisesti ja sitoutuu uskossa, elämässä ja tunnustuksessa noudattamaan Raamattuun perustuvaa uskoa, joka on selostettu kirkon Tunnustuskirjoissa. Näin oli tehnyt myös mainittu henkilö. Julkisen uskontunnustuksensa perusteella pastori antoi hänelle itsenäisen oikeuden käydä ehtoollisella (Konfirmaatiolupauksen lisäksi henkilö oli myös antanut pappislupauksen ja vihitty papiksi.).

Jos henkilö on todistetusti luopunut konfirmaatiolupuksestaan ja alkanut opettaa väärin tai elämään julkisynnissä, eikä ole kehoituksista huolimatta kääntynyt takaisin kirkon uskon ja kristityn elämän muotoon, on oikeudellisesti epäselvää, voidaanko hänen katsoa täyttävän ehtoolliselle pääsemisen edellytykset.

Asian juridinen puoli on pikaisesti lukien selvä: kun on kerran konfirmoitu saa aina ehtoollista, kun vain tulee messuun. Vaikka olisi ateisti, opettaisi väärin, kieltäisi Kristuksen jne. oikeus ehtoolliseen olisi voimassa. Mutta jo luettuasi tuon, huomaat, ettei asia voi olla näin. Konfirmaation ja ehtoollisyhteyden merkitys ei voi tyhjentyä juridiseen kategoriaan.

Ja sitä se ei teekään. Porvoon hiippakunnan lehden, Kyrkpressen, päätoimittaja Stig Kankkonen pohti kirjoituksessaan 20.9.2007 ao. kysymyksen ongelmaa. Pohdinnassaan hän tuli tulokseen, jonka suuntaviivat hän löysi jumalanpalveluskäytännöstä. Sen avaimena on kuulustelu ja synninpäästö. Kuulustelu tarkoittaa Kankkosen mukaan kirkkomme liturgisessa kontekstissa sitä, että me tunnustamme syntimme ja saamme synninpäästön.

Kankkonen osui aivan oikeaan. Synnintunnustus on osa kirkon elämän kokonaisuutta, jolla on yhteys kirkon jäsenten elämään kirkon jäseninä pyhässä ja arjessa. Arkena tehdyt synnit saa tunnustaa ja ne saadaan anteeksi. Ripillä on yhteys myös konfirmaatiolupaukseen, Raamattuun ja kirkon oppiin tunnustuskirjoissa. Rippiä suorittava pappi on omalta puoleltaan sitoutettu hoitamaan ripittäjän virkaansa Raamattuun ja tunnustukseen perustuen. Hän ei voi antaa synninpäästöä synnistä, jota henkilö ei tunnusta. Tällaisessa tapauksessa hän ei voi myöskään kehottaa henkilöä tulemaan ehtoolliselle.

Edellisestä ymmärrämme, että myös julkisessa synnintunnustuksessa on aina mukana kirkon opetuksen, uskon ja elämän koko piiri. Emme ole kirkossa yksin, vaan yhdessä tunnustavan kirkon kanssa. Seurakuntalainen ei tunnusta tai ole tunnustamatta siellä vain niitä syntejään, jotka hän itse tai jopa pappi ajattelee synniksi tai ei-synniksi. Tunnustukseen osallistuva tunnustaa joka tapauksessa Raamatun ja kirkon uskon mukaisesti, muuta hän ei voi tehdäkään osallistuessaan yhteiseen messuun. Kirkkojärjestys on siten kirjoitettu, että hänen oletetaan näin tekevän. Jo ylittäessään kynnyksen hän ilmaisee messun toimittaville papeille, että hän haluaa tunnustautua siihen uskoon ja elämään, jota pyhä kirja opettaa.

Konfirmoitu seurakuntalainen herää siis joka sunnuntaiaamu konfirmaatiolupauksessaan. Jos hän tulee messuun hänen edellytetään tunnustavan synnit Raamatun mukaisesti ja kun hän näin tekee yhteisessä tai yksityisessä ripissä, hänen tulee päästä ehtoolliselle, sillä se lupa hänelle on annettu.

Takaisin sateenkaarimessuihin. Niiden ongelma on se, ettei niitä järjestetä siten, että konfirmaatiolupus voitaisiin pitää ja synnit tunnustaa, kun tilaisuuden rakenne on se, että olemme jo yhdessä luopuneet konfirmaatiolupauksestamme, papit ja seurakuntalaiset. Piispa, joka hyväksyy tällaisen messun, rikkoo pyhää Raamattua, kirkon oppia, tunnustusta ja järjestystä vastaan.

Wednesday, September 19, 2007

"Kirkon ovella odottaa naispappeutta paljon suurempia kysymyksiä"

©Alueviesti 11.09.2007
Vammalan seurakunnan pastori Markus Malmivaara ei muuttanut kantaansa naispappeuteen palattuaan syyskesästä työhänsä hoitovapaalta. Hän kieltäytyy edelleen toimittamasta jumalanpalvelusta naispuolisen papin kanssa, eikä aio muuttaa kantaansa, koska näkee että naispappeuden perässä kirkkoon marssiin monia muita asioita. Hän sanoo, että siitä huolimatta että joutusi kurinpitotoimien kohteeksi, hänestä tärkeintä on, että nyt käytävän naispappeutta koskevan keskustelun yhteydessä nähdään, että kirkon ovella odottavat paljon suuremmat kysymykset, joiden myötä "uusi kristillinen usko" saattaa rantautua maahamme.
Markus Malmivaara, 32, on seitsemättä polvea Malmberg-Malmivaaran pappissukua. Tunnetuin maamme kirkkohistoriassa täsä ketjussa on ollut Nils Gustaf Malmerg, jonka isä oli jo pappi. Markus malmivaaran isä on punkalaitumen kirkkoherra Klaus Malmivaara. Malmivaaralaisuudesta on puhuttu lähinnä Nils Gustavin pojan Wilhelmin ja tämän pojan Väinön myötä. Markus Malmivaaran hengellinen koti on herännäisyys. - Se ei ole jakaantunut erilaisiin liikkeisiin, mutta sen sisällä on erilaisia vivahteita. Sen "kantaisät" ovat olleet Paavo Ruotsalainen, Nils Gustav Malmberg ja Jonas Lagus. Tämä kolmikko yhdisti 1800-luvulla Pohjanmaan ja Savon herätysliikkeet. Herännäisyyden ydinsanoma on se, että ihminen on maan tomua ja Jumala hallitsee kaiken.Markus Malmivaara on julkisesti ilmoittanut ja myös sen käytännössä osoittanut, ettei hänestä naisen pappisviralle löydy Raamatusta perusteita. Malmivaara sanookin, että kokonaisuudessaan nyt käytävässä keskustelussa ja siihen liittyvistä mahdollisista kurinpitoimista huolimatta kyseessä on nyt laajempi kirkon sisällä käytävä prosessi. - Olemme kuin vedenjakajalla, sanoo Malmivaara. - Koen niin, että pohjimmiltaan kyse on siitä, haluammeko me säilyttää kirkon ikiaikaisen perinnön, jonka olemme menneiltä sukupolvilta saaneet. Kyse on siitä, minkä merkityksen annamme Jumalan sanalle ja lopulta hänen valmistamalleen pelastukselle.Ottaessaan selkeän kannan, ei vain ajatuksissa tai sanoissa vaan myös teoissa, Markus Malmivaara on ilmoittautunut siihen joukkoon, johon julkisuudessa liitetään Oulun seurakunnan kappalainen Vesa Pöyhtäri ja Vammaan seurakunnan kappalainen Jari Rankinen. Pöyhtärin asia on käsitelty pitemmälle Oulun tuomiokapitulissa, Rankisen odottaa ratkaisuaan Turun arkkihiippakunnan tuomiokapitulissa. Rankisen osalta ratkaisu saattaa siirtyä muutamalla kuukaudella, sillä hän on puolen vuoden mittaisella virkavapaalla.- En ajattele asiaa lopputuloksesta käsin eli siitä, mitä mahdollisesti on edessä, sanoo Malmivaara kurinpitomenettelyn vielä avoimesta lopputuloksesta. - Elän päivän kerrallaan ja teen työtäni kuin ennenkin."

Loput kirjoituksesta löydät http:/www.kopteri.net.

On hienoa, että meitä, jotka luemme Raamattua yhteisen kristikunnan tavalla, on jokaisessa herätysliikkeessä. Se vain osoittaa sen, että Jumalan sana puhuu samaa ja ohjaa samaan suuntaan, jos vain tahdomme olla sille kuuliaiset. Jaan Markuksen käsityksen siitä, että naispappeuskysymyksen takana on paljon suuremppiekin kysymyksiä. Minusta näyttää siltä, että ns. vanhauskoiset halutaan siivotä pois kirkosta, että kirkkoa päästään tosi toimella maallistamaan ja kampeamaan Jumalan sanan osoittamalta väylältä. Se väylä vie kuitenkin taivaaseen, vaikka "harvat sen löytävät". Soisin, että moni sen löytäisi, ja siksi tahdon yhdessä rintamassa Markuksen, Jarin , Ari Norron ja monien monien muiden kanssa jatkaa rakkaassa kirkossamme paimenviran hoitamista.

Sunday, September 09, 2007

Pappispula on totta

Oulun hiippakunta lienee Kuopion hiippakunnan kanssa niitä hiippakuntia, joihin pappispula tulee koskemaan rankimmin. Enää ei kysellä tuleeko pula, vaan pohdinta on siitä, milloin ja minkälaisena se tulee.

Oulun hiippakunnassa pula on ollut totta jo joitakin vuosia. Jumalanpalveluksia jää yhä enemmän pitämättä pappispulan tähden. Kanttoreista on ollut pulaa jo ties kuinka kauan, mutta sen pulan syyt ovat toisaalla, ehkäpä lähinnä palkkauksessa. Kaupungit selviävät paremmin kuin maaseutu, kaupunkiin on aina tulijoita. Mutta olen kuullut uutisia, että jo hiippakunnan alueen kaupungissakin olisi jäänyt messuja pitämättä tästä syystä.

Ongelmaa pyritään ratkaisemaan monella tavalla. Kehnoin tapa ja samalla omaa oksan sahaamista on kätkeä ongelma. Seurakuntien luottamuselinten olisi saatava kaikki tarpeellinen tieto asioiden tilasta kaikessa paljastavuudessaan. Kuinka muuten he voivat toimia vastuullisina luottamushenkilöinä? Eikö heistä tule vain virkamiesten juoksuttamia kumileimasimia?

Pyrkimys pappiskoulutuksen saamiseksi Ouluun oli tarpeellinen yritys, vaikka se ei sellaisenaan toteutunutkaan. Toteutuessaan se olisi auttanut pohjoista hiippakuntaa vaikeimman yli. Ehkä asia vielä kaivetaan esiin ja siitä tulee hetkellinen apu.

Varsinainen ongelma on kuitenkin nähdäkseni siinä, ettei kirkon sanoma enää tavoita sitä ikäluokkaa, josta uusia pappeja olisi mahdollista rekrytoida. Maallistuminen on yksinkertaisesti päässyt JO liian pitkälle. Satsaaminen tiloihin (joita tietysti tarvitaan, mutta rajansa kaikella) työntekijömäärän sijasta on valtiokirkolliseen ideaan nojaava ratkaisu. Ajatellaan, että vaikuttavat rakennukset saavat ihmiset pysymään kirkon julistamassa sanomassa tai ainakin sen liepeillä. "Valtiokirkollisuuden" sijasta lähtökohdaksi olisi otettava ihminen itse, laumaisuus. Meidät on luotu laumaeläimeksi, me opimme toisiltamme, me saamme vaikutteita toisiltamme, me uskomme sen, mitä joku toinen meille sanoo (lähes aina), me käymme siellä missä muutkin käyvät jne. Tästä lähtökohdasta seuraisi, että kirkon tulisi lisätä työntekijäkaartiaan voimakkaasti, ainakin niin paljon, että henkilökohtainen kohtaaminen tulisi mahdolliseksi. Nykyinen 2500-3000 seurakuntalaista per pappi on lähinnä surkuhupaista seurakunnan työn päämäärän ja sanoman kannalta. Tulkitsen tuon lukumäärän siten, ettei kirkko ole edes kiinnostunut seurakuntalaisistaan. Seurakunta on kirkolle nimetön massa ilman kasvoja.

Raamatun mukaan seurakunta on joukko uskovia, jotka paimenviran kanssa yhdessä pitävät huolta toinen toisistaan. Tällaisella näyllä olisi kirkkoon tulossa pappeja, sen tiedän. Mutta heitä ei tänne haluta. Tilalle halutaan virkamiespappeja ilman omaatuntoa. Torjutaanko siinä samalla Kristus omasta kirkostaan, jälleen kerran.