Oikein kastettu pienokainen kirkonkiroukseen?

Kuopion tuomiokapituli on piispa Vilho Riekkisen johtamana tehnyt päätöksen, jonka mukaan kolmiyhteisen Jumalan nimeen ja vettä käyttäen kastettua pienokaista ei tule ottaa kirkon jäseneksi, jos hänen vanhempansa sitä pyytävät. Perusteluna tuomiokapituli vetoaa väitteeseen, jonka mukaan oikein suoritetun kasteen edellytyksiin kuuluu lapsen kastaminen johonkin kristilliseen kirkkoon tai uskonnolliseen yhdyskuntaan, ja että tätä ei olisi tapahtunut mainitussa kasteessa.

Tuomiokapitulilla lienee ollut tiedossa, että Luther-Säätiön MPR-papit kastavat lapset Kristuksen kirkkoon ja jumalanpalvelusyhteisöön. Ehto seurakunnasta siis toteutuu, vaikkakaan ei ehto järjestäytymisen tavasta - LS ei ole yhdistysrekisterissä kirkkona. Tilannetta voisi järjestäytymisen tavan kannalta verrata useisiin helluntai-seurakuntiin. Ne eivät ole kirkko, mutta niissä kastettu henkilö otettaneen (ja otetaan) vanhempiensa mukana seurakuntaan, jos hänet on harvinaisesti, vaan ei poikkeuksellisesti, kastettu ennen 12 ikävuotta.

Meillä olisi syytä ottaa mallia Ruotsin vastaavasta tilanteesta. Ruotsissahan Missionsprovinssin papit kastavat täyttä päätä Ruotsin kirkkoon lapsia. Miksi se ei täällä muka kävisi? Onko meillä eri teologia Ruotsin evl kirkon kanssa?

Ehkä kapitulilla onkin ollut jokin piiloagenda?

Kyseessä lienee kirkkoriita: kumpi on enemmän Suomen evankelis-luterilainen kirkko? Piispat katsovat edustavansa Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa hallinnollisesti tunnustettujen virkanimikkeidensä voimalla. Säätiön yhteisöt taas katsovat edustavansa Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa kirkkomme tunnustuksen ja Raamatun perusteella (argumenttinaan KL ja KJ 1 §). Nähdäkseni hätätilaoikeus on heidän "jumalallinen oikeutuksensa". Hätätilaoikeus on ollut luterilaiselle kirkolle aina tärkeä.

Kumpikin on vahvoilla, mutta eri tavoin.

Kuopion tuomiokapitulin päätöstä on kuitenkin moraalisesti moitittava. Se on ottanut yksittäisten perheiden lapset kiistakapulaksi koetellakseen vastustajansa asemia ja käydäkseen valtataistelua. Moraalin kannalta tarkasteltuna tuomiokapituli on hävinnyt 6-0. Pielaveden kirkkoherra oli lähellä totuutta todetessaan, että lapset tuomitaan Kuopiossa kirkonkiroukseen (eli kirkollisen yhteyden ulkopuolelle).

Ja muuten.. Hetkinen!

Entäs se etiopialainen hoviherra, jonka Filippus kastoi kesken tämän kotimatkan? Ei etiopiassa ollut seurakuntaa, eikä häntä liitetty myöskään Jerusalemin seurakuntaan, hänhän ei kuulunut edes Israelin kansaan. Ainoaksi mahdollisuudeksi jäänee, että hoviherran katsottiin olevan nyt Etiopian seurakunta yksinkin. Tai että hänet kastettiin yksinkertaisesti Kristuksen maailmanlaajaan kirkkoon, ilman paikallisseurakuntaosoitusta. Tietysti hoviherra sitten omassa maassaan jatkoi rukousta ja jumalanpalvelusta ja evankelioi ja aikanaan sinnekin syntyi paikallisseurakunta. Jumala ei tällaisissa ole pikkumainen.

Kirkollamme olisi nyt kairos-hetki käydä järjestelemään vanhauskoistensa jumalanpalveluselämä ja kirkolliset toimitukset. On jo myöhäistä, mutta ei liian myöhäistä.

Vesa Pöyhtäri
hiippakuntavaltuutettu

Professori Olli Mäenpää ja Päivi Romanov oikeuteen...

...Mikäli edellä mainituissa vireillä olevissa oikeudenkäynneissä
päästään suulliseen käsittelyyn, on tarkoitus saada nämä asiantuntijat
todistamaan antamiensa lausuntojen perusteista. Vasta tämän jälkeen
voidaan ottaa kantaa heidän näkemystensä oikeellisuuteen....

Hallinto-oikeuden professori Olli Mäenpää ja tasa-arvovaltuutettu Päivi Romanov olivat aisantuntijatahot, joiden sanaan vedottiin ns. Heikan paperin tiedotuksessa ja valmistumisessa piispainkokoukseen. Piispainkokous 2006 hyväksyi paperin äänestystuloksena yhden äänen enemmistöllä. Mutta missä on Mäenpään ja Romanovin lausunto? Millä perusteilla he hyväksyivät Heikan paperin juridiikan? Vastaus: Sitä ei ole!

Loput voit lukea oheisesta varatuomari Jyrki Anttisen luennosta Paavalin synodin paastonajan kirkkopäivillä palmusunnuntaina 2008.

TUNNUSTUS JA LAKI
Varatuomari Jyrki Anttisen Paavalin synodin kirkkopäivillä
Kristiinankaupungissa 15.3.2008 pitämän luennon pohjalta toimittanut
teol. yo. Wille Huuskonen.

Johdanto
Suomen evankelis-luterilainen kirkko elää murrosaikoja. Kun kirkko
vuonna 1986 päätti avata pappisviran naisille, hyväksyi se samalla
ponnen, jonka tarkoituksena oli taata kirkon muuttunutta
virkateologiaa vastustaville oikeus toimia kirkon virassa ja useissa
seurakunnissa päädyttiin toteuttamaan työvuorojärjestelyitä tämän
ponnen toteuttamiseksi. Vuonna 2006 kuitenkin piispainkokous piispa
Mikko Heikan työryhmän valmistelun perusteella antoi lausunnon, jota
tulkittiin niin, että työvuorojärjestelyistä on tehtävä loppu.
Tiukentunut linja on ajanut vuoden 1986 kirkolliskokousta edeltävän
virkateologian kannattajat ahtaalle kirkossa, ja ristiriitoja on
selvitelty oikeusistuimia myöten. Tämän artikkelin tarkoitus on luoda
katsaus siihen, missä kirkossa tällä hetkellä mennään: mitä
oikeusprosesseja on meneillään ja mitkä tekevät kirkon tiukentuneen
linjan juridisesti ongelmalliseksi.

Tunnustukseen liittyvät oikeudenkäynnit

Yleiset tuomioistuimet

Pastori Ari Norro ja SLEY:n paikallisosaston puheenjohtaja Pirkko
Ojala tuomittiin 30.11.2007 Hyvinkään käräjäoikeudessa syrjinnästä 20
ja 15 päiväsakkoon. Molemmat ovat valittaneet tuomiosta Kouvolan
hovioikeuteen. Myös syyttäjä on tehnyt asiassa vastavalituksen ja
vaatii Norrolle ja Ojalalle ankarampia rangaistuksia. Hovioikeudelta
on pyydetty asian suullista käsittelyä, joka todennäköisesti
myönnetään. Näin hovioikeudessa voitaneen vielä kuulla asiantuntijoita
ja huomioida uusimpia oikeustieteellisiä tutkimuksia. Hovioikeuden
päätös saataneen kuluvan vuoden aikana.

Samassa yhteydessä tuomittiin Hyvinkään vs. kirkkoherra työsyrjinnästä
ja virkavelvollisuuden laiminlyönnistä 20 päiväsakkoon. Hänen osaltaan
päätös jäi lainvoimaiseksi, mutta käräjäoikeuden ratkaisun
ennakkopäätösarvo jää vähäiseksi.

On todennäköistä, että hovioikeuden päätöksen jälkeen asiassa tullaan
hakemaan vielä valituslupaa ja valitetaan korkeimpaan oikeuteen.
Mikäli korkein oikeus ottaa valituksen tutkittavakseen, kuten
todennäköistä on, lopullisen päätöksen saamiseen menee aikaa ainakin
vuosi. Arvio on, että syrjintäkysymykseen saadaan ennakkoratkaisu
vasta vuonna 2009 tai 2010.

Kun viimeinenkin valitustie on Suomessa käyty loppuun, on sen jälkeen
vielä mahdollista saattaa asia Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen
tutkittavaksi.

Hallintotuomioistuimet

Hallinto-oikeuksissa on vireillä tällä hetkellä kaksi tunnustukseen
liittyvää kirkollista kurinpitoasiaa. Kyseessä ovat Jari Rankisen ja
Vesa Pöyhtärin tapaukset, joita käsitellään Turun ja Oulun hallinto-
oikeuksissa. Pääkysymyksenä niissä on pastorin kieltäytyminen
alttariyhteistyöstä naispapin kanssa. Kummassakin valituksessa on
pyydetty asian suullisen käsittelyn järjestämistä hallinto-oikeudessa,
sillä tuomiokapitulit eivät käsittelyssään suostuneet vastaanottamaan
henkilötodistelua, vaan käsittelivät itsenäisesti. Oulussa on lisäksi
vaadittu asian palauttamista tuomiokapituliin uudelleen
käsiteltäväksi.

Ratkaisut hallinto-oikeuksista saataneen kuluvan vuoden aikana.
Todennäköistä kuitenkin on, että molemmat jutut viedään korkeimpaan
hallinto-oikeuteen, joka ratkaisee valitukset niiden samankaltaisuuden
vuoksi yhtaikaisesti vuoden 2009 aikana.

Myös näissä tapauksissa on mahdollista saattaa asia korkeimman
hallinto-oikeuden ratkaisun jälkeen Euroopan
ihmisoikeustuomioistuimeen, joka sitten harkitsee ottaako asian
tutkittavakseen.

Korkeimmassa hallinto-oikeudessa on tällä hetkellä vireillä kaksi
tunnustukseen liittyvää kirkollista kurinpitoasiaa. Toisessa on
kysymys muun muassa papin sananvapauden rajoista, siinä vedetään rajaa
siihen, miten pappi voi julkisuudessa ilmaista kantansa
naispappeuskysymyksessä. Toisessa kurinpitoasiassa käsitellään
tapausta, jossa nuoriso-ohjaaja kieltäytyi osallistumasta
jumalanpalvelukseen vedoten omantunnon syihin koskien virkakysymystä.
Näissä jutuissa haetaan tunnustuksellisuuteen perustuvan toiminnan
rajoja, mutta ei ratkaista vielä papin virkatyöhön liittyvää
alttariyhteistyökysymystä.

KHO 2008:8

Tunnustuksellisen papin vaalikelpoisuus kirkkoherran vaalissa on
päätöksessä KHO 2008:8 - ainakin toistaiseksi - ratkaistu. Kyseinen
päätös näyttää perustuvan oletukseen kirkon nykyisen virallisen linjan
lainmukaisuudesta. Tämä on kuitenkin asetettu kyseenalaiseksi ja siitä
tullaan käymään vielä kamppailua muun muassa edellä mainittujen
oikeudenkäyntien yhteydessä sekä tutkimussektorilla, joista tarkemmin
jäljempänä.

Tunnustuksellisten asemaa selvitetään lainvalvonnassa

Eduskunnan oikeusasiamiehelle on jätetty syksyllä 2007 kantelu
Mikkelin piispankokouksen selonteon (tiedonanto 1/2006)
puutteellisesta ja juridisesti virheellisestä valmistelusta.
Kantelussa esitetään kritiikkiä muun muassa Heikan työryhmän ja
piispainkokouksen valmistusvaliokunnan puutteellisesta
perusoikeusselvityksestä. Kirkkohallitus on antanut asiassa vastauksen
ja kantelun keskimääräinen käsittelyaika 7-8 kuukautta.
Oikeusasiamiehen päätös saataneen kesään mennessä tai viimeistään
syksyllä.

Eduskunnan oikeusasiamiehelle esitetyn kirkon virallisen linjan
kritiikin pääkohdat ovat:

perustuslain ehdottoman kiellon huomiotta jättäminen (perustuslain 11
§:n 2 momentin viimeinen virke "Kukaan ei ole velvollinen
osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen."),
tasa-arvolain ja yhdenvertaisuuslain soveltamiskysymysten
selvittämättä jättäminen (tasa-arvolain 2 §:n 1 momentin
rajoitussäännös: "tämän lain säännöksiä ei sovelleta evankelis-
luterilaisen kirkon... uskonnonharjoitukseen liittyvään toimintaan";
yhdenvertaisuuslain 6 §:n lakiviittaussäännös: "sukupuoleen
perustuvasta syrjinnän kiellosta säädetään naisten ja miesten
välisestä tasa-arvosta annetussa laissa.",
puutteellinen selvitys kirkkolain muutosvaiheista
kirkolliskokouksessa ja eduskunnassa vuosina 1986 -1988 (valmistelusta
puuttuu kokonaan lainopillinen selvitys ja oikeudellinen arviointi)
välillisen syrjinnän niin sanottu hyväksyttävyysperuste jätetty
selvittämättä, (Erilainen kohtelu ei ole syrjintää, jos siihen on
olemassa hyväksyttävä peruste. Tässä perusteena on uskonnollinen
vakaumus, joka on kirkon tunnustuksen mukainen.)
virheellinen tulkinta virkamiehen perusoikeuksien rajoittamisesta.

Juridisia argumentteja, joihin oikeudenkäynneissä on vedottu

Kirkolliskokouksen ponnen merkityksestä

Kirkossa on noudatettu lähes 20 vuotta vakiintunutta käytäntöä
työvuorojärjestelyissä. Tämä kertoo siitä, miten kirkolliskokouksen
vuoden 1986 päätös aikanaan ymmärrettiin. Pappisliiton ajo-ohjeet
neuvoteltiin ja julkaistiin ennen kyseisen kirkkolakimuutoksen
eduskuntakäsittelyä.

Vastakkain ovat nyt alkuperäinen vuoden 1986 tulkinta ja vuoden 2006
piispainkokouksen selonteon myötä muuttunut tulkinta. Onko
nykytulkinnalle olemassa juridisesti hyväksyttävät perusteet?
Kirkkolain muutoksen yhteydessä vuonna 1986 keskusteltiin laajasti
perinteisen virkakannan pappien omantunnonvapaudesta ja
alttariyhteistyöpakosta. Näistä kumpaakaan ei kirjattu lakiin. Sen
sijaan lakiehdotukseen sisällytettiin ponsi, joka turvaa täyden
toimintavapauden kirkossa niille, jotka kannattavat kirkon perinteistä
virkakäsitystä, sekä oikeuden tulla valituksi kaikkiin kirkon
virkoihin.

Ponnella on ollut merkitystä kirkkolakimuutosehdotuksen
eduskuntakäsittelyssä. Se on osaltaan vaikuttanut kirkkolain
säätämisjärjestykseen, niin että laki säädettiin tavanomaisessa
järjestyksessä. Jos pontta ei olisi ollut ja papeilta olisi vastedes
edellytetty alttariyhteistyöpakkoa, olisi laki tullut käsitellä
perustuslain säätämisjärjestyksessä, sillä se olisi ollut jännitteinen
perustuslakivaliokunnan omaksuman silloisen hallitusmuodon
uskonnonvapausoikeuden kanssa. Ainakin asiasta olisi tullut hankkia
tuolloin perustuslakivaliokunnan lausunto, mitä ei siis tehty. Sen
sijaan asia käsiteltiin eduskunnan laki- ja talousvaliokunnassa,
missä tuotiin esille muun muassa oikeus väistää ja pappisliiton ajo-
ohjeet. Tämä viittaa siihen, että valiokunnat katsoivat ponnen
takaavan, ettei ongelmia suhteessa uskonnonvapausoikeuteen tule uuden
kirkkolain myötä.

Virheellinen käsitys papin uskonnon ja omantunnon vapaudesta

Muun muassa Hyvinkään käräjäoikeuden ratkaisun perusteluissa
nojauduttiin Martin Scheininin kannanottoon, jossa hän tulkitsee papin
uskonnon ja omatunnon vapauden käyttämistä erään
perustuslakivaliokunnan lausunnon pohjalta. Tuossa lausunnossa
perustuslakivaliokunta otti kantaa papin sananvapauteen Suomen
ortodoksisen kirkon lainsäädäntövalmistelun yhteydessä. Scheinin
tulkitsee näin: pappi käyttää uskonnonvapautta silloin, kun hän
liittyy kirkkoon ja kun hän eroaa siitä.
Väitöskirjassaan Arto Seppänen kritisoi tätä Scheininin yksioikoista
tulkintaa ja osoittaa sen virheelliseksi, jos sitä käytetään
tunnustuksellisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Papilla on
perustuslaillinen oikeus kieltäytyä osallistumasta
uskonnonharjoittamiseen, jos hän voi vedota sellaisiin
omantunnonsyihin, jotka ovat kirkon tunnustuksen mukaiset.

Perustuslain etusija

Perustuslakimuutoksen myötä vuonna 2000 astui voimaan perustuslain
suora sovellettavuus. Se tarkoittaa, että oikeudessa voidaan vedota
suoraan perusoikeuksiin, mikäli kysymyksessä on tarkkarajainen normi,
kuten perustuslain 11 §:n 2 momentin viimeinen virke ("Kukaan ei ole
velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon
harjoittamiseen.") näyttäisi olevan. Jos perusoikeudet joutuvat
ristiriitaan keskenään, niitä on punnittava. Jos taas perusoikeus
katsotaan säännöksi eikä periaatteeksi, sitä ei punnita, vaan sitä on
välttämättä sovellettava. Normihierarkian vuoksi perustuslaintasoinen
säännös ohittaa laintasoisen säännöksen, esimerkiksi kirkkolain.

Omantunnon vapauteen vedotaan kirkon tunnustuksen sisällä

Perustuslain turvaama omantunnonvapauden suoja tarkoittaa, ettei
ketään, edes pappia, voida pakottaa omantunnon vastaiseen
uskonnonharjoittamiseen. Jos pappi ei hyväksy uskonyhteisönsä
tunnustusta, häntä ei voida silloinkaan pakottaa, mutta tällöin hänet
voidaan erottaa tehtävästään. Näissä puheena olevissa tapauksissa,
papin vakaumus nimenomaisesti on kirkon tunnustuksen mukainen, minkä
myös piispat ovat kannanotoissaan myöntäneet.

Pyrkimys avoimeen juridiseen argumentointiin

Piispainkokouksen selonteon valmistelun yhteydessä piispainkokouksen
valmistusvaliokunnan työryhmä, jossa ei ollut yhtään juristia, kuuli
14.8.2006 hallinto-oikeuden professori Olli Mäenpäätä, sekä silloista
tasa-arvovaltuutettua Päivi Romanoffia. Kuuleminen tapahtui vasta sen
jälkeen kun Heikan työryhmän mietintö oli valmistunut ja uutisoitu
laajasti. Edellä mainitut asiantuntijat ilmeisesti hyväksyivät
kirkollisen valmistelun tässä asiassa, mutta heidän argumenttejaan
esimerkiksi perusoikeusselvitykseen tai soveltamiskysymyksiin ei ole
saatavissa - itse asiassa heidän kuulemisestaan ei ole tehty mitään
kirjallista dokumenttia. On siis epäselvää millä perusteilla Heikan
työryhmän mietinnön katsottiin olevan linjassa vallitsevan
lainsäädännön kanssa.

Mikäli edellä mainituissa vireillä olevissa oikeudenkäynneissä
päästään suulliseen käsittelyyn, on tarkoitus saada nämä asiantuntijat
todistamaan antamiensa lausuntojen perusteista. Vasta tämän jälkeen
voidaan ottaa kantaa heidän näkemystensä oikeellisuuteen.

Vastaavaan argumentaatio-ongelmaan törmää myös julkisuudessa
käydyissä keskusteluissa. Esimerkiksi Helsingin oikeustieteellisen
tiedekunnan dekaani Jukka Kekkonen on ottanut voimakkaan negatiivisen
kannan tunnustuksellisten pappien oikeuksiin, mutta hänen
lehtikirjoituksissa käyttämänsä argumentaatio on ollut pinnallista,
eikä hän ole perustanut argumenttejaan mihinkään asiasta tehtyyn
tutkimukseen. Samoin hyvin pinnallista on ollut se keskustelu, jossa
on kritisoitu Arto Seppäsen väitöstutkimusta perehtymättä itse
tutkimukseen.

Piispa Heikka käytti Seppäsen väitöskirjan julkistamisen jälkeen
väistämisoikeudesta puheenvuoron Kotimaa -lehdessä 7.2.2008. Hän
esiintyy siinä työryhmän puheenjohtajana ja toteaa vuonna 1986 tehdyn
naispappeuspäätöksen perustuneen ajatukseen, ettei pappisviran
sukupuoli kuulu uskonnonharjoittamisen piiriin ja että tästä syystä
tasa-arvolaki koskee myös pappisviran haltijoita. Tämä näkemys on
juridisesti virheellinen - tasa-arvolaki ei tunne tällaista
poikkeusta, - eikä se saa tukea niistä lähteistä, jotka koskevat
kirkolliskokouksen päätöksen valmistelua. Itse asiassa Heikan Kotimaa-
lehdessä esittämää väitettä ei löydy edes piispainkokouksen selonteon
valmistelusta.

Aiheeseen liittyvä oikeustieteellinen tutkimus

OTT, kirkko-oikeuden dosentti Pekka Leino on vuosina 2002-2005 tehnyt
merkittävää hallinto-oikeudellista ja kirkko-oikeuden alaan kuuluvaa
tutkimusta. Hänen viimeisin artikkelinsa "Virka, laki ja vakaumus",
joka pohjautuu luentoon Suomen teologisessa instituutissa, on
luettavissa STI:n sivuilta. http://www.teolinst.fi/luennot/files/PL200907.htm

TT Arto Seppänen, joka väitteli vastikään oikeustieteessä, teki
merkittävän kirkko-oikeudellisen selvityksen kirkko-oikeuden
perusteista, tunnustuksen merkityksestä kirkkolain systematisoinnissa
sekä tunnustuksellisten pappien oikeudellisesta asemasta.

Joensuun yliopistossa on tutkimusrekisterin mukaan tekeillä hallinto-
oikeudellinen tutkimus "Kirkon viranhaltijan perusoikeudet." Väitöstä
valmistelee YTM Ulla Väätäinen ja se on kirjattu vireillä olevien
väitösten rekisteriin vuonna 2004. Väätäinen on julkaissut aikaisemmin
Oikeus-lehdessä vuonna 2005 artikkelin, jonka perusteella voisi
arvella, että tutkimus tulee olemaa lähellä kirkkohallinto-oikeuden
alaa.

Oikeusteologian dosentti TT Hannu Juntunen on kirjoittanut pamfletin
"Kirkkolaki ja omatunto", johon piispainkokouksen valmistusvaliokunta
osaltaan nojasi Mikkelin piispainkokouksen valmistelussa 2006.
Juntunen on kirjoittanut uuden valtiosääntöoikeudellinen tutkimuksen,
joka on parhaillaan painossa. Lisäksi hän arvioi Arto Seppäsen
väitöskirjaa Oikeus-lehdessä 1/2008.

Lapin yliopistossa on lisäksi vireillä valtiosääntöoikeudellinen
tutkimus "Vakaumus vai virka? Väitöksen valmistelu on alkanut
syksyllä 2006 ja siinä käsitellään virkakysymystä erityisesti
valtiosääntö- ja hallinto-oikeudellisesta näkökulmasta.