Monday, May 21, 2007

Niin hupaisaa, jos ei olisi niin totta

Tutkija Timo Eskola tarjoilee seuraavassa vaihtoehtoisen tarkastuslistan pastori Kyllä Kuuliaiselle. Alkuperäinenhän oli Tampereen tuomiokapitulin luoma (tosissaan!) lista pastori Markku Koivistolle. Eskola on julkaissut alkuperäisen Kotimaan keskustelupalstalla.

Rajaseudun Tuomiokapitulin vaatimukset pastori Kyllä Kuuliaiselle
Näitä vaatimuksia pastori Kuuliaisen on noudatettava sillä uhalla, että hänet erotetaan puoleksi vuodeksi virasta. Jos hän ei muuta näkemystään, niin hänet tuomitaan menettämään pappisvirkansa. Pastori Kuuliainen voi palata virkaansa vain, jos hän antaa kirjallisen vastauksen tuomiokapitulin esittämiin vaatimuksiin ja osoittaa muutoksen myös käytännössä.
1. Kuuliaisen on toimittava niin, että lapsena kastettuja kasvatetaan seurakunnan piirissä elävään uskoon, ja sanouduttava irti kirjansa väitteistä, että lapsikasteella ei ole oikeutusta.
2. Kuuliaisen on huolehdittava, että opetettaessa ehtoollisesta Kristuksen sovitustyön arvo säilyy. Hänen on sanouduttava irti opetuksestaan, että ehtoollinen olisi vain syyttömänä kuolleen marttyyrin muistelemista.
3. Kuuliaisen on julkisesti torjuttava tulkinta, että historiallis-kriittinen raamatuntutkimus olisi hengellisesti korkeammalla tasolla kuin luterilainen seurakunta.
4. Kuuliaisen on tuotava julkisesti esille se, että Raamattu on Jumalan Sana.
5. Kuuliaisen on korjattava käsitys, että Jumala ei olisi kolmiyhteinen. Hänen on sanouduttava irti kirjansa väitteistä, että Jeesus Kristus ei olisi Jumala ja että Pyhä Henki ei olisi Jumala.
6. Kuuliaisen on toimittava niin, että luovutaan pitämästä ihmistä synnittömänä olentona, joka ei tarvitse sovitusta Jumalan edessä.
7. Kuuliaisen on tehtävä selväksi, että Kristus on ainoa tie pelastukseen. Hänen on sanouduttava irti opetuksestaan, että ihminen voi pelastua muidenkin uskontojen piirissä.
8. Kuuliaisen on luovuttava opetuksestaan, että Jeesus ei syntynyt neitsyestä.
9. Kuuliaisen on luovuttava kirjansa väitteistä, joiden mukaan ylösnousemus ei ollut ruumiillinen.
10. Kuuliaisen on lopetettava sellainen toiminta, joka voidaan kokea lakihenkiseksi vaatimukseksi eettiseen elämään ilman Kristuksen sovitustyön tuomaa anteeksiantamusta.
11. Kuuliaisen on tunnustettava Jumalan kaikkivaltiuden kieltävän retoriikkansa vaarallisuus. Kaikki eivät pääse taivaaseen.
12. Kuuliaisen on näkyvästi ohjattava hänen hengelliseen johtajuuteensa liittyvät auktoriteettitulkinnat sopusointuun luterilaisten oppien kanssa. Yksittäisellä papilla ei ole oikeutta omaan mielipiteeseen kaikissa Raamattuun ja tunnustukseen liittyvissä kysymyksissä.
13. Kuuliaisen on sanouduttava julkisesti irti amerkikkalaisperäisistä teologisista liikkeistä, joiden mukaan teismi tapana määritellä Jumala on kuollut.
14. Kuuliaisen on hyväksyttävä se, että hänen on luterilaisena pappina noudatettava Raamatun ja tunnustuskirjojen ohjausta.

TIMO ESKOLA (Timo Eskola on teologian tohtori, Suomen Teologisen Insituutin tutkija)

Friday, May 18, 2007

Työrauhaa, komiikkaa vai väkivaltaa?

"Olivatpa piispat asiasta mitä mieltä tahansa, näyttää siltä kuten arkkipiispakin on todennut, että lopulta perusoikeudet mitataan ja kannat työjärjestelyihin arvioidaan tuomioistuimissa. Tätä ennen asian kanssa kipuilevissa seurakunnissa olisi hyvä selkeästi tietää, mitä kukin piispa asiasta ajattelee." (Johannes Ijäs, verkko-Kotimaa)

Toimittaja Johennes Ijäksen sanoihin lisäisin, että tuomioistuimen päätöksiä odottaessamme noudattaisimme hyvää työtoveruutta ja antaisimme työrauhan toisillemme. Työrauhaa olen pyytänyt Karjasillan seurakunnassa, mutta vielä ei näytä siltä, että sitä saisin. Tuntuu jo vähän koomiselta, että kirkkoherra tietää, että noudatan uskonvakaumustani, ja kuitenkin hän määrää minut työjärjestelyissä työskentelemään vakaumustani vastaan. Siitä sitten seuraa hankaluuksia, ei suinkaan vain minulle, vaan ennen kaikkea myös työtovereilleni. Uskoisin, että heitäkin kiusaa se, että aina joutuu uudelleen järjestelemään tietyt messut, kun kirkon toista kantaa noudattava ei voi määräyksestä huolimatta tilaisuuteen tulla. Eivätkä seurkuntalaisetkaan siellä niin kylmän viileesti vain istu ja ihmettele.

Juristit ovat sanoneet, että syrjintää voi työyhteisössä varsinaisesti harrastaa työnantaja ja esimies, joka antaa määräykset. Joutuisiko Lavanko linnaan syrjinnästä, jos hän järjestelisi minulle ja muille vanhauskoisille seurakuntalaisille messut siten, että niissä noudatettaisiin vanhempaa käytäntöä? Kyllä. Lavanko syrjisi, jos syy järjestelyyn ei olisi kirkon hyväksymän uskonnäkemyksen noudattaminen. Jos hän taas sallisi minun pitää messut tietyssä paikassa kirkon vanhemman näkemyksen mukaisesti, hän ei rikkoisi tasa-arvolakia. Onhan tiedettyä, että tasa-arvolaki sallii poikkeamisen laista uskonnonharjoittamisessa.

Toisin sanoen: Onko kirkossa rikollista sallia ns. vanhauskoisten viranhaltijoiden pitää vanhauskoisen teologian mukaista kirkollista elämää! Se ei voi olla rikollista! Jokainen soluni huutaa, -Ei voi olla! Tästä on kysymys. JOs se olisi rikollista, kirkko olisi todella tullut vieraaksi. Se olisi alkanut lyömään omia lapsiaan, lapsiaan, joille se on antanut lupaukset Raamatullisen elämän harjoittamisesta keskuudessaan.

Mutta jos ei ole rikollista, miksi on sallittua kiusata työyhteisönsä vanhauskoisia ja kiusata vanhauskoisia seurakuntalaisia pitämällä heitä jatkuvassa ja kuluttavassa henkisessä jännityksessä? Uskonnollinen kiusaaminen omassa yhteisössään on uskonnonvapauslain vastaista. Miksi ns. vanhauskoisia saadaan pitää B-luokan kristittyinä omassa kirkossaan, kirkossa, joka arkkipiispan mukaan "arvostaa ja kunnioittaa" vanhemman virkateologian kannattajia ja tietysti teologiaa?

Herra piispa, olisin todella kiitollinen, jos te puuttuisitte tilanteeseen?

Tuesday, May 15, 2007

Päätös jätettiin pöydälle

Oulun tuomiokapitulin päätös kirkkoherra Lavangon kantelusta seurakunnan kappalaista vastaan jätettiin pöydälle. -Palautamme asian takaisin tutkinta-asiamiehelle, jotta asiassa ei voida vedota siihen, ettei sitä ole selvitetty kaikilta osin, lakimiesasessori Osmo Rahja Oulun hiippakunnan tuomiokapitulista sanoo.

Minua kieltämättä askarruttaa, miksi päätös jätettiin pöydälle?


Monday, May 14, 2007

Piispa Heikan aloite

Kirkkohallituksen asettama tutkija Valdemar Kallunki on puhunut mielenkiintoisia piispa Mikko Heikan blogissa vastatessaan piispa Heikan aloitteeseen ns. henkilöseurakuntien muodostamiseen kirkon sisälle. Erityisesti kiinnostavaa on se, että korkealla taholla on myönnetty, että keskeinen syy tähän on kirkon negatiivinen julkisuus, jonka saa aikaan liberaalien ja konservatiivisen keskinäinen törmäily joustamattomassa kirkollisessa rakenteessa. Mielenkiintoista...

Valdemar Kallunki
Tervehdys, arvoisa piispa!
Olen todella iloinen, että piispan taholta voi saada julkista tukea konkreettiselle seurakuntahallinnon uudistamisesitykselle.
Seurakuntahallinnon uudistamisen komitea teki aikanaan pohjatyön henkilöseurakuntien esiin nostamiseksi. Toivottavasti aika on nyt kypsyttänyt näkemään, että seurakuntarakennetta koskevat muutokset ovat välttämättömiä. Alueellinen seurakuntarakenne on joka tapauksessa haasteiden edessä. Yhdellä seurakuntamuodolla ei voida kattavasti vastata ihmisten tapaan elää ja järjestäytyä sosiaalisesti.
Jatkaminen entisellä mallilla on kyllä mahdollista.Uhkana on kuitenkin jäsenyyden heikkeneminen edelleen. Kielteistä kehitystä voitaisiin ainakin hidastaa, jos seurakuntajärjestelmä saataisiin heijastamaan kirkon sisällä vaikuttavia liberaaleja ja konservatiivisia ajatuksia. Luonnollisesti opin rajoissa. Samalla myös tilaa tulisi myönteiselle oman ajattelutavan edistämiselle. Nythän merkittävin osa kirkon saamasta julkisuudesta keskittyy sisäisiin ristiriitoihin.

Saturday, May 12, 2007

Päteekö tasa-arvolain kirkkopykälä enää?

TASA-ARVOLAKIA EI SOVELLETA EVANKELIS-LUTERILAISEN KIRKON USKONNONHARJOITTAMISEEN

Kirkkoneuvos Matti Halttunen esitti kirjoituksessaan (HS 21.4.) mm., että tasa-arvolain uskonnonharjoittamista koskeva rajoitussäännös "menetti papin sukupuolen osalta merkityksensä luterilaisessa kirkossa" siinä yhteydessä, kun evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous hyväksyi naispappeuden ja että tasa-arvolaki "koskee täydellä voimallaan evankelis-luterilaista kirkkoa sen kaikilla tasoilla". Halttusen tulkinta antaa aihetta valtiosääntöoikeudelliseen kommentointiin.

Korkein oikeus on todennut eräässä kappalaisen valintaan liittyvässä ratkaisussaan (KKO:2001:9) tasa-arvolain valmisteluaineistosta ilmenevän "...tarkoitus sovittaa yhteen kaksi perusoikeutta, sukupuolten tasa-arvo ja uskonnonvapaus, sekä kirkon oikeus päättää sen omiksi katsottavista asioista." Lainsäädännöllisesti tämä yhteensovittaminen tapahtui rajaamalla evankelis-luterilaisen kirkon, ortodoksisen kirkkokunnan sekä myös muiden uskonnollisten yhdyskuntien uskonnonharjoittamiseen liittyvä toiminta tasa-arvolain soveltamisen ulkopuolelle. Mainittuihin seikkoihin puuttuminen olisikin ollut valtiosääntöoikeudellisesti ongelmallista ja vaatinut mm. perustuslain säätämisjärjestyksen.

Evankelis-luterilaisen kirkon kohdalla tasa-arvolain 2 §:n rajaus johtuu siis paitsi yleisestä uskonnonvapauden perusoikeuden suojaamisesta, niin myös kirkon valtiosääntöoikeudellisesta erityisasemasta. Perustuslain 76 §:stä johdetun kirkkolain 2 §:n 1 momentin mukaan vain kirkolliskokouksella on oikeus tehdä aloitteita sellaisten lakien säätämisestä, jotka koskevat "kirkon omia asioita", jota kirkon uskonnonharjoittamiseen liittyvä toiminta voidaan todeta olevan.

Pappisviran naisille avaavan kirkkolainmuutoksen yhteydessä tasa-arvolakiin ei tehty muutoksia. Evankelis-luterilaista kirkkoa koskeva tasa-arvolain rajoitussäännös on edelleen voimassa ja sitä sovellettiin myös korkeimman oikeuden edellä mainitussa ratkaisussa. Tuossa ratkaisussa vedettiinkin rajaa uskonnonharjoittamisen ja kirkon muun toiminnan välillä. Korkein oikeus katsoi, että kappalaisen vaalia ei ole pidettävä
uskonnonharjoittamiseen liittyvänä toimintana, jolloin tasa-arvolakia tulee siihen soveltaa. Tasa-arvolain rajaussäännös ei siten ole oikeuskäytännössäkään menettänyt merkitystä papin sukupuolen osalta. Todettakoon, että myös korkein hallinto-oikeus on tehnyt rajanvetoa uskonnonharjoittamiseen liittyvän toiminnan osalta ja soveltanut tasa-arvolain rajoituslauseketta evankelis-luterilaiseen kirkkoon (KHO:2001:13).

Lain tulkinnallakin on rajansa, eikä tulkinnalla tässä tapauksessa voida syrjäyttää voimassa olevaa lainsäädäntöä ja ohittaa koko kirkkolakijärjestelmää tai puuttua uskonnonvapauden perusoikeuden ulottuvuuteen. Tasa-arvolakia sovelletaan Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa, mutta ei edelleenkään sen uskonnonharjoitukseen liittyvään toimintaan.


Jyrki Anttinen
varatuomari, Pello

Wednesday, May 09, 2007

Paarman puheen johdosta

Perinteisen virkakäsityksen pitäisi mahtua seurakuntatyöhön

Arkkipiispan kirkolliskokouksen maanantaisessa kannaotossa oli hienoa, että hän sanoi kirkon kunnioittavan ja arvostavan ns. perinteistä virkakäsitystä. Tästä on hyvä käydä yhteiseen keskusteluun siitä, miten tämä arvostus voisi tulla lihaksi esimerkiksi seurakuntatyössä. Kirkkomme jäsenistössä on useita tuhansia, jotka ovat edelleen tässä kirkon arvostamassa näkemyksessä. Mielestäni kirkkomme on antanut heille lupauksen silloin, kun se kastoi heidät, turvata heidän oikeutensa elää kirkon hyväksymän opetuksen mukaisesti. Vanha virkakäsityshän ei ole mikään uutuus, vaan edelleenkin suurin osa kristikuntaa noudattaa sitä.

Uskon, että Oulussa päästään ratkaisuun, jossa kirkko antaa molempien virkakäsitysten kannattajien kokoontua messuihinsa, silloinhan ihmiset saisivat rauhassa tulla kirkkoon ilman pelkoa, mitä heille saarnataan.

Uskonnonvapauslaki velvoittaa kirkkoa huolehtimaan myös henkisestä turvallisuudesta tilaisuuksissaan. Ne jotka ovat pro naispappeus saisivat valita omansa ja ne, jotka ovat vanhemmalla kannalla, voisivat valita omansa. Kirkkolaki ja Suomen perustuslaki on valmis sellaisen järjestelyn siunaamaan. Kirkko, joka pakottaa omiatuntoja, tekee jotakin väärin.

Saturday, May 05, 2007

Luopuuko kirkko Jumalan sanaan perustuvasta toimintavapaudestaan?

YLE Turun radio uutisoi toukokuun 5. 2007 "Arkkipiispa Jukka Paarma pitää mahdollisena, että osa naispappien kanssa yhteistyöstä kieltäytyvistä papeista eroaa kirkosta.
Paarma pitää mahdollista eroa jopa ilmapiiriä kirkastavana tekijänä." Varsinainen päätös tehdään asiasta kirkon ulkopuolella.

Tätä ajatusta piispat ovat toistaneet jo jonkin aikaa, uutinen ei ollut ainakaan uusi ja yllättävä. Pastorit Ari Norro, Jari Rankinen ja allekirjoittanut ovat joutuneet nyt koekaniineiksi siihen, salliiko yhtieiskunta kirkon ottaa sen linjan, jonka se arkkipiispan ja muidenkin piispojen sanojen mukaan tahtoisi ottaa. Korkein hallinto-oikeus ja/tai Korkein oikeus joutuu tekemään asiasta ennakkopäätöksen, joka tulee ohjaamaan kirkon toimintaa.

Jos käy niin, että Korkein hallinto-oikeus tai korkein oikeus tekee ennakkopäätöksen, ymmärrykseni mukaan päätöksestä tulee oikeusohje. OIkeusohjeena se ohjaa kirkon ja yhteiskunnan tuomioita samanlaisissa tapauksissa. Kaikkien oikeusistuisten on seurattava oikeusohjeen osoittamaa tietä. Päätös vaikuttaa myös laajemmalle.

Oikeusohjeena päätös ohjaa myös, yllättävää kyllä, kirkon julistusta ja uskonnonharjoitusta. Päätöksestä tulee osa kirkon oppia, vaikkakaan ei suoranaisesti, vaan vaikutushistorialtaan. Se sinetöi evl-kirkon opettamaan ja sallimaan keskuudessaan vain uudemman virkakäsityksen mukaista toimintaa. Päätöksen jälkeen piispa ei saa antaa lupaa kesäjuhlien ehtoollisvietolle, joka pidettäisiin kirkon aikaisemman virkateologian mukaisesti, tuomiokapitulin on lakkautettava kaikille vanhauskoisille papeille annetut virkamääryksen niin herätysliikkeissä, järjestöissä kuin seurakunnissakin, piispat eivät saisi siunataeivätkä järjestöt lähettää lähetystyöhön yhtään "vanhauskoista" pappia tai maallikkoa. Rankinen ei pääsisi edes Afrikkaan. Korkeimpien oikeustasojen päätös asettaa kahleen sille, miten kirkossa saa uskontoa harjoittaa. Tätäkö kirkko haluaa? En haluaisi uskoa.

Suomen evl-kirkko lausuu kirkkolakinsa ensimmäisessä pykälässä, että se "tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa. joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa...sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa...". Kirkkojärjestys tarkentaa "Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitana Jumalan pyhän sanan mukaan". Kirkkolain tunnustuspykälä on kirkon vapauspykälä. Pykälä vapauttaa kirkon noudattamaan Raamatun opetusta ja uskoa keskuudessaan kaikissa yhteiskuntajärjestyskissä Suomen maassa. Mikäli yhteiskunnallinen oikeus sallii kirkon tulkita kirkon vanhemman virkakäsityksen noudattamisen syrjinnäksi tms. johtuu tästä, että kirkko luopuu vapaudestaan. Siitä tulee jälleen valtion kirkko.

On kiistatonta, että Raamatun tulkitseminen virkakysymyksessä siten kuin kirkko sen on jo 1986 vuotta tulkinnut, ei ole väärä oppi. Eli se on raamatullinen opetus. Kirkon uskon tähden tasa-arvolakiin sisällytettiin "kirkko-pykälä", joka vapautti kirkot tasa-arvolain vaatimuksista uskonnonharjoituksessaan. Näin myös yhteiskunta on antanut kirkoille luvan noudattaa Raamatun ohjetta. Vielä mainittakoon kirkkolain hyväksymismenettely, joka merkitsee, että eduskunta on hyväksynyt Raamatun kirkon uskon tunnustamisen perustaksi ja lähteeksi. Raamattu on siis eduskunnalle kirja, jonka mukaisesti on sopiva julkisyhteisössäkin elää.

Tuleeko kahden oikeuslähteen ristiriita? Näyttää siltä, että kirkon uskon tunnustusta ko. kysymyksessä tulee ohjaamaan kaksi oikeusohjetta, Raamattu ja Korkeimman hallinto-oikeuden ennakkopäätös. Tämä voi tulla ongelmaksi juuri valtiolle itselleen, koska se on hyväksynyt Raamattuun perustuvan uskon tunnustamisen (ja tiedettiin jo kirkkolakia hyväksyttäessä eduskunnassa, että vanhempi virkakäsitys mahtuu Raamattuun). Valtion oikeusvirasto ei voine tehdä päätöstä, joka kumoaa eduskunnan antaman päätöksen. Ainakin se olisi outoa.

Käteen jää lopulta se, että joko kirkkolaista on poistettava tunnustuspykälä (tai luovuttava sen Raamattu-sidonnaisuudesta) eduskunnan päätöksellä (kirkko valmistelisi päätöksen) tai kirkko velvoitetaan pitämään huolta kirkon vanhemman virkakäsityksen noudattajista. Rukoilen Kirkon HERraa jälkimmäisen päätöksen puolesta. Samalla rukoilen HERraa kirkon vapauden säilymisen puolesta.
Vesa Pöyhtäri

Friday, May 04, 2007

Toimet kirkon uskon noudattamisen oikeuden puolesta Oulussa

Monenlaisia kuvitelmia liittyy viimeaikaisiin oululaisiin tapahtumiin. Seuraavassa tarjoan yhden "dokumentoidun" näkemyksen tapahtuneista.


Tähän mennessä tapahtunut:

—Muutamat oululaiset kristityt eri herätysliike– ja järjestötahoista ehdottivat keväällä 2004 keskusteluja Oulun evl seurakuntien kirkkoherrojen kanssa aiheesta: Miten saisimme säännöllisiä ja samassa paikassa pidettäviä ”vanhauskoisia” jumalanpalveluksia Ouluun. Saimme audienssin tuomiorovasti Heikki Karvosenojan luo. Tällaista muistion kirjoitin audienssista itseäni varten: ”Vierailu tuomirovastin luona pyhän Henrikin päivänä 2004. Pyysimme NN, NN, NN, NN ja allekirjoittaneen kanssa audienssia tuomiorovastille. Kokoonnuimme minun ja NN kutsusta edellisellä viikolla Kaukovainiolle keskustelemaan Oulun jumalanpalveluselämästä. Yhteinen huolemme oli se, että Oulussa on ilmapiiri kiristynyt suhteessa naispappeuden vastustajiin. Samoin huolena oli ns. vanhauskoisten hajallaan olo ja opetuksen ja tuen puute, jonka johdosta moni on vaarassa taipua vastoin omantuntonsa todistusta. Ratkaisuksi ongelmaan ajattelimme, että säännöllinen jumalanpalveluselämä tietyssä paikassa tukisi merkittävästi raamatullisen virkakäsityksen jatkumista Oulun seudulla. Ennen kuin päätimme pyytää audienssia, sovimme päälinjat. Ratkaisumme on toimia Oulun seurakuntien sisällä. Emme pyri seurakuntien ulkopuolelle, vaan tahdomme etsiä mahdollisuutta toimintaan paikallisissa seurakunnissa niiden työntekijöiden johdossa, joiden työnäkyyn sopii ”vanhauskoiset” messut…. ...Kohtaaminen tuomiorovasti Heikki Karvosenojan kanssa oli lämmin ja yhteisesti totesimme kokoontumisen jälkeen, että me koimme vahvasti, että tulimme kuulluiksi ja että huolemme ymmärrettiin. Tuomiorovasti vastasi kaavailuumme uskoen jumalanpalveluspaikan löytyvän. Hän uskoi kaikkien Oulun kirkkoherrojen tahtovan olla yhteisessä kaavailussa mukana….Tapaamisen lopuksi tuomiorovasti kutsui meidät yhteiseen tapaamiseen 15.3., jonka hän järjestäisi Oulun kirkkoherrojen kanssa. Siinä kokouksessa asia voitaisiin ratkaista niin pitkälle kuin se on mahdollista. Aikataulullisesti yhdessä totesimme, että jo tänä keväänä, mahdollisesti jo maaliskuussa toiminta vietettäisiin ensimmäinen messu. Aluksi messu vietettäisiin kuukausittain.

—15.3.2004 kokouksen lähtökohdaksi lausuimme omalta puoleltamme seuraavaa:

”Arvoisat Oulun ev. lut. seurakuntien kirkkoherrat

”Muistakaa johtajianne, niitä, jotka julistivat teille Jumalan sanaa. Pitäkää mielessänne, miten he elämänsä elivät, ja ottakaa heidän uskonsa esikuvaksenne. Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti.” (Hepr. 13: 7 – 8).

Olemme kolmiyhteisen Jumalan edessä kiitolliset siitä Herran elovainiotyöstä, jota olemme saaneet tehdä Oulun seurakunnissa yhdessä muiden työntekijöiden kanssa Herran alttarin äärellä. Toivomme, että yhteinen työ saisi jatkua hamaan paruusiaan.

Useiden kristittyjen huoli seurakunnissamme on, kuinka saadaan turvattua seuraaville sukupolville aikaisemman virkakäytännön (so. ilman naispappeja) mukainen messu ja opetus Oulun seurakunnissa. Meihin allekirjoittaneisiin on otettu yhteyttä useammalta taholta ja pyydetty järjestämään seurakuntien sisällä säännöllistä jumalanpalveluselämää, jossa joka sunnuntai toteutuvat pyhän Raamatun mukaiset viran merkit.

Nuoret aikuiset ja perheet, joissa on pieniä ja kasvavia lapsia ovat väsyneet jatkuvaan epävarmuuteen ja kiertämiseen kirkosta toiseen naispapittoman jumalanpalveluksen perässä. He kokevat, etteivät he ole toivottuja jäseniä seurakunnissamme. Näkemyksemme mukaan seurakunnillamme on velvoite kirkkolain ensimmäisen pykälän ja ponnen mukaisesti huolehtia myös heidän jumalanpalveluselämästään ja opetuksestaan siten, että he tuntevat olonsa kotoiseksi ja hyväksytyksi seurakunnissamme. Myös pappisvihkimyksessä antamamme ordinaatiolupaus velvoittaa meitä tähän.

Tämän johdosta pyydämme, että yhdessä etsisimme mahdollisuuksia säännöllisen ja samassa paikassa vietettävään messuun, jossa toteutuisi kirkkomme aikaisemman virkakäytännön mukainen messu ja opetus, ja jossa alttaria ja saarnatuolta hoitaisivat aikaisempaan virkakäsitykseen sitoutuneet papit ja miespapit, jotka tahtovat tukea tätä toimintaa.

Toteamme, että kirkossamme on järjestetty vastaavanlaista toimintaa toisissa hiippakunnissa. Helsingissä kokoontuu Pyhän sydämen kappelin messu, F5 messu, Luther-säätiön messu Mellunmäen seurakuntatalolla ja Tikkurilan kirkossa. Myös Tuomas-messu on teologisesti (ekklesiologisesti) katsoen vastaavanlaista toimintaa. Espoon hiippakunnassa Luther-säätiö viettää messua Iivisniemen seurakuntatalossa kerran kuukaudessa ja Kauniaisten Raamattuopistolla on joka pyhä messu. Arkkihiippakunnassa Turussa on Luther-kirkon messu joka sunnuntai. Turussa samoissa tiloissa toimitetaan myös ruotsinkielinen messu. Porin Väinölän kirkossa vietetään Luther-säätiön toimesta messua kerran kuukaudessa. Edelleen muissa hiippakunnissa on Luther-säätiöllä säännöllistä toimintaa Kuopiossa, Imatralla ja Lahdessa. Kansanlähetys hoitaa Ryttylässä messun joka sunnuntai kappelissaan. Vaasassa Kansanlähetys pitää messua seurakunnan tiloissa.

Oulussa 15. maaliskuuta 2004. ”

Kokouksessa ei tehty päätöksiä. Keskustelua päätettiin jatkaa 5.4.2007 ja ilmoitimme, että otamme NN:n kanssa asian puheeksi piispan kanssa audienssissa 15.4.2004. Toivomuksemme oli saada myös piispa Samuel tietoiseksi ja osallistumaan suunnitelmiin. Toive oli turha. Samuel ei osallistunut vaikka tuomiorovasti häntä henkilökohtaisesti pyysi seuraaviin kokouksiin.

—Kirjoitin piispalle kirjeen maaliskuun loppupuolella. Toivoin piispalta tukea hankkeellemme.

Ote kirjeestä piispalle: ”...Oulun tilanteen ratkaisupyyntömme teologia on yksinkertaisesti se, että haemme lupaa saada tietty kellon aika ja sama paikka, jossa viettää joka pyhä messua ns. vanhauskoisin voimin. Ekklesiologisesti ja nykyisen papinviran harjoittamisen kannalta mikään ei muuttuisi, jos toiminta tapahtuisi Karjasillan seurakunnan sisällä. Niin kuin nytkin saan esim. pitää messun ilman naisia ja vastaan selebranttina täysin messun sisällöstä (kirkkoherran valvontavastuu on siinä, että kaikki tapahtuu Raamatun ja tunnustuksen mukaisesti) niin uudessa järjestelyssä muutos edelliseen olisi, että messulla olisi pysyvä kellonaika ja paikka, ja jossa ei siihen aikaan olisi koskaan naispappia. Luonnollisesti vieraileviksi saarnanpitäjiksi kutsuttaisiin myös esim. herra piispa sekä muita toiminnan tukijoita. Kirkkoherrojen valvontavastuu toteutuisi, kuten nykyäänkin, luottamusperiaatteella—ne, jotka ovat saaneet pappisvihkimyksen ovat lähtökohtaisesti luotettuja paimenia ja vastaavat tuomikapitulin edessä puheistaan ja virassa olevat vastaavat toimistaan virkavastuullaan.

Kirkkolain kannalta tämä tarkoittaisi sitä, että ponsi on voimassa Oulun seurakunnissa ja se on tulkittu uudessa tilanteessa, jossa naispappien lukumäärä on niin paljon lisääntynyt, että naispappeuden vastustajien jumalanpalveluselämä on hankalaa ilman uudenlaista jumalanpalveluselämän järjestelyä.

Kokouksessa painotimme sitä, että ensisijainen tahtomme on tällä järjestelyllä edistää kirkon yhteyttä. Näkemyksemme mukaan vaaraksi yhteydelle ovat pikemminkin sellaiset messut, jotka pidetään yhdistyspohjalta, ja joissa parokiaaliseurakunta on vain nimellisesti vastuullinen. Kuumentuneessa kirkollisessa tilanteessa yhdistysmessuista tulee helposti, vaikkakaan ei välttämättä, kasvualusta kirkon sivuuttamismielialalle. Tällaiselta tahtoisimme varjella kirkkoamme, joka, niin uskomme, on edelleenkin Jumalan viljelysmaa huolimatta monista vakavista puutteista.

Mikäli herra piispa ja kirkkoherrat niin hyväksi näkevät, olemme valmiit kuitenkin myös siihen, että ns. vanhauskoista jumalanpalvelustoimintaa jatketaan Oulussa yhdistyspohjalta…”

—Seuraavaan kokoukseen (5.4.) sovittiin, että otan yhteyttä toimiviin jumalanpalvelusyhteisöihin ja järjestöjen jumalanpalveluselämästä hoitaviin teologeihin ja pyydän heitä kertomaan jumalanpalvelustoimintansa järjestelyistä ja teologiasta. Liitin saamani vastaukset luetteloksi ja laadin alkuun lyhyen teologisen katsauksen jumalanpalvelusyhteisöjen asemasta kirkossamme. Loppuun liitin luettelon sen hetkisistä yhteisöistä.

Ote alustuksesta: ”Oulun seurakuntien kirkkoherrojen kokoukselle 5.4.2004

Jumalanpalvelusyhteisöt Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa

Confessio Augustanan mukaan

”…seurakuntamme opettavat, että yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan…” CA VII. CA VIII tarkentaa: ”Mitä kirkko on? Vaikka kirkko varsinaisessa mielessä on pyhien ja tosiuskovien yhteisö, on kuitenkin jumalattomienkin toimittamien sakramenttien käyttäminen sallittua, koska tässä elämässä myös teeskentelijöitä ja jumalattomia on sekoittunut tosiuskovien ja pyhien joukkoon. Onhan Kristus sanonut: "Mooseksen (Matt. 23:2) istuimella istuvat kirjanoppineet ja fariseukset jne." Sakramenteilla ja sanalla on Kristuksen asetuksen ja käskyn tähden tehonsa, vaikka niitä jakaisivat jumalattomatkin.

Seurakuntamme tuomitsevat donatolaiset ja muut samankaltaiset, jotka eivät hyväksyneet sitä, että kirkossa saa käyttää hyväksi jumalattomien pappien palveluksia ja katsoivat niiden olevan hyödyttömiä ja tehottomia.”

Confessio augustanan kirkkoartikloista näemme, että sanan ja sakramenttien läsnäolo liittyy olennaisesti kirkon manifestoitumiseen maailmassa. Kirkkoa, eli pyhien yhteisöä, ei käsitellä periaatteellisella tasolla, vaan konkreettisella, vaikka periaatteellinen taso ”kirkko varsinaisessa mielessä on …tosiuskovien yhteisö”, on niissä keskeisesti mukana. Kirkko siis konstituoituu sanan ja sakramenttien kautta palveluviran hoidossa. Tämä tarkoittaa sitä, että Kristus itse takaa kirkkonsa jokaisessa ehtoollishetkessä, koska Kristus itse, palveluviran välityksellä, johtaa messun (”Niin ei siis istuttaja ole mitään…, vaan Jumala, joka kasvun antaa.” 1. Kor. 3: 7). Kirkon ei sanota manifestoituvan muulla tavalla julkisena yhteisönä, vaikka on todettava, että se on läsnä ja tulee näkyväksi jokaisessa arjen todistuksessa ja Kristuksen nimessä tehdyssä lähimmäisen rakkauden palveluksessa sekä virassa. Tämän perusteella voimme todeta, että jokainen kastettujen ja tunnustavien kristittyjen ehtoollishetki, jota vietetään asetetun viran johdolla, on ”kirkon” näkyväksi tuleminen eli se on kirkko CA VII ja CA VIII merkityksessä. Kirkkolaitosten ja kirkkostruktuurien merkitys on olla yhteysväline yksittäisten jumalanpalvelusyhteisöjen välillä, olivatpa ne sitten parokiaaliseurakunnan päiväjumalanpalveluksissa kokoontuvia jumalanpalvelusyhteisöjä tai päiväjumalanpalveluksen ulkopuolella kokoontuvia jumalanpalvelusyhteisöjä—molemmissa kokoontuvat oikein kastetut tunnustajat palveluviran hoidossa.

Yllämainitun mallin mukaisesti alla mainitut herätysliikkeiden hoitamat messut ovat teologisesti ongelmattomia. Ne ovat ongelmattomia myös Suomen ev. lut. kirkkostruktuurin kannalta, koska ne ovat yhteydessä paikallisseurakuntaan (lupa tuomiokapitulilta seurakuntaneuvoston puoltamana).

Ekklesiologiselta mielikuvaltaan selvempiä ovat luonnollisesti päiväjumalanpalveluksen ulkopuoliset messut, joita johtavat seurakunnan virassa olevat paimenet parokiaaliseurakunnan alueella. Koska naispappeuden vastustus ei ole harhaoppi, vaan kirkon aikaisemmin tunnustama käytäntö, Suomen. ev. lut. kirkon seurakuntien on mahdollista järjestää naispapiton vyöhyke seurakuntiinsa.

Yhteisöjen ongelmallisuus liittyy niiden paimenten ajoittaiseen intomielisyyteen, mutta samaa intomielisyyttä voimme havaita myös päiväjumalanpalveluksien paimenissa. Mm. siitä syystä on hyvä olla olemassa kirkkostruktuuri, jolla on yhteisöjen valvontavastuu eli piispallinen kaitsenta.…”

—”Teillä ei ole enää mitään muuta oikeutta kuin sopeutua!” Näin sanoi eräs oululainen teologi toistuvasti minulle kahdenkeskisissä keskusteluissamme virkateologiasta ja asemastamme evl-kirkon seurakunnissa. Huhtikuun loppuun mennessä minulle oli muodostunut käsitys, ettei kirkko enää tahtonut meistä huolehtia. Olin huolissani siitä, etteivät uskovat välttämättä nähneet tai halunneet nähdä vanhauskoisille asetettua vaatimusta. Itsepetosta oli myös omassa mielessäni. Halusin kuitenkin kilvoitella kaikessa heikkoudessakin. Ohessa pohdintojani huhtikuun 2004 lopulta. Lopussa kirjoituksessani pohdin, miten jatkamme, jos käy huonosti...

”...4. Edellisistä kohdista seuraa, että meille esitetty kysymys kuuluu: Suostutteko sopeutumaan jumalanpalveluselämään, jossa naispapitkin voivat toimia paimenina?

Tähän kysymykseen vastataan ”kyllä, sopeudumme”, silloin, kun…

· suostutaan yhteistyöhön ilman varauksia.

· suostutaan yhteistyöhön, vaikka sanotaankin, ettei itse naispappeutta hyväksytä.

· ei enää opeteta oikeaa virkakäsitystä.

· ei enää kehoteta välttämään naispappien toimittamia messuja.

· ei jatketa raamatullisten messujen pitämistä, vaikka siihen olisi mahdollisuus.

· ei järjestetä taikka tueta pyrkimyksiä järjestää vaihtoehtoista jumalanpalveluselämää niillä paikkakunnilla, joissa ei ole mahdollista enää kilvoitella raamatullisesti.

ei toimita aktiivisesti vihkimysten saamiseksi raamatun virkakäsitykseen tunnustautuville.

Meiltä ei siis kysytä enää, mitä ylipäänsä ajattelemme naispappeudesta. Kirkolla ei ole tarvetta kysellä enää sellaista."

—Vuoden 2004 keväällä kirkon hiippakuntahallintoa uudistettiin. Alkoivat hiippakuntavaltuustot kokoontua. Hiippakuntakokous sai väistyä uuden toimielimen tieltä. Samalla hpk-valtuusto sai rutkasti enemmän valtaa. Hiippakuntavaltuustosta tuli hiippakunnan ylin päättävä elin. Tuomiokapitulin tuli laatia toimintasuunnitelma ja toimintakertomus, jotka se tuo valtuustoon hyväksyttäviksi.

Minut valittiin hiippakuntavaltuustoon konservatiiviteologien listalta. Heti alusta päätin suhtautua toimintaani valtuutettuna avoimin mielin kirkon vanhemman teologian kannalta. Käytännössä tämä tarkoitti, etten voinut hyväksyä tuomiokapitulin ehdotuksia sellaisinaan, vaan vaadin niihin lisäyksiä, jotka olisivat osoittaneet Oulun hiippakunnan huolehtivan myös vanhauskoisista jäsenistään heidän teologiaansa kunnioittaen. Käytännössä jouduin ja joudun edelleen moittimaan tuomiokapitulia usein ja jättämään eriävän mielipiteen melkein jokaisessa kokouksessa. Olisin päässyt helpolla, jos olisin vain ummistanut silmäni ja suostunut kumileimasimeksi, mutta omatuntoni ja pappislupaukseni ei antanut siihen lupaa.

—Syksyllä 2004 saimme tilaa seurakunnassani pitkien keskustelujemme jälkeen. Tässä järjestelyssä toteutui se, mihin olimme pyrkineet alun pitäen—aikaisemman virkateologian mukainen säännöllisesti, samassa paikassa pidettävä messu paikallisseurakunnan papin johdossa. Pastori NN ja minä toimimme yhdessä vastaavina pastoreina. Kirjeeni Oulun muutamille ”vanhauskoisille” (lokakuun alku) valaiskoon tunnelmiani.

Jumalan rauhaa, veljet

Olemme saaneet luvan Juhani Lavangolta viettää perjantaisin joka kerta ehtoollista. Tilaisuus on nimeltään viikkomessu. Se ilmoitetaan Karjasillan seurakunnan jumalanpalvelukset-palstalla ja on siis yksi seurakuntamme jumalanpalveluksista. Siellä meillä on lupa opettaa ja toimittaa messua kirkkokäsikirjan mukaisesti kirkon aikaisemman pappeusnäkemyksen puitteissa. Tapaus on pieni, mutta historiallinen askel eteenpäin….

...Lisääkin olemme Herralta saaneet. Juhani ja Paavo Moilanen ovat molemmat luvanneet kanttorinsa avustaa toimintaa. Karjasillan kanttorit ovat mukana joka kuukauden vimmeisellä kerralla, ja Talvikki, kun hänelle sopii. Vielä voisimme kysyä Tuiran ja tuomiokirkon kanttorit omilla vuoroillaan avustamaan, niin kanttorikysymystkin olisi ratkaistu. ...Synodaalikokouksessa moni pappi oli iloinen toiminnastamme ja toivotti sille Jumalan siunausta.”

Missionsprovinsenin piispanvihkimys ja kantelu. Maaliskuussa vietettiin Göteborgissa piisapanvihkimys, jossa Ruotsin kirkossa ahdistellut kilvoittelijat saivat oman apostolisessa seuraannossa olevan piispan. Ilmoitin aikeestani matkustaa vihkimykseen piispalle etukäteen. Hän kommentoi sitä lakimiesasessorin välityksellä todeten vain, että ”teetkö sen vapaa-ajalla”. Ilmoitin näin tekeväni. Muusta hän ei kysellyt. Ilmoitin asian sitten myös Karjasillan seurakunnan teologikokouksessa, että olen menossa viemään Ruotsiin Missionsprovinssenin piispanvihkimykseen Paavalin synodin tervehdyksen. Kerroin tämän, sillä halusin, että työtoverini tietäisivät asiasta ja osaisivat siihen suhtautua ennen kuin lukisivat sen lehdistä. Tyrmistyin kirkkoherran reaktiosta. Juhani Lavanko menetti malttinsa ilmoitukseni johdosta. Samana viikonloppuna kun olin Göteborgissa hän lähetti kantelun, johon hän oli koonnut eri asioita lähivuosien varrelta.

Aluksi säikähdin kantelusta. Lopulta uskoin, ettei tällainen kantelu voi millään mennä läpi. Kuinka väärässä olinkaan. Kun nyt katselen asiaa, syksyn 2006 piispainkokouksen järkyttävän päätöksen valossa, en ihmettele enää yhtään. Henki oli jo keväällä 2005 kovenemassa. Ilmeisesti alustavat neuvottelut kirkon linjan koventamisesta oli jo käyty.

—Göteborgin matkasta seurasi myös, että kirkkoherra Lavanko sulki kaikki Karjasillan seurakunnan tilat ns. ”Timoteus-ryhmältä”. Oulujoen kirkkoherra Paavo Moilanen otti meidät suosiollisesti suojiinsa. Aloitimme Hintassa huhtikuussa 2005. Kirkkojärjestyksen kannalta olimme Hintassakin osa paikallisseurakunnan jumalanpalveluselämää. Seurakuntalaisia Hintassa oli parhaillaan yli 100. Hintan vaiheessa olimme muutamia kertoja myös televisiossa ja uutislähetyksissä sekä lehdissä.

—Timoteus-yhteisö liittyi Luther-säätiön alaiseksi yhteisöksi syksyllä 2005. Itse en kannattanut tätä vaihtoehtoa. Toivoin, että Timoteus-yhteisö säilyttäisi päätäntävaltansa Oulussa ja alkaisi yhteistyöhön Luther-säätiön kanssa. Toiset halusivat liittyä täysjäseniksi. Päätöksen jälkeen sovimme, että jatkan oto-paimenena siihen asti kunnes Janne on vihitty papiksi. Olen edelleen Timoteus-yhteisön tukija niin saarnavuoroilla kuin taloudellisestikin.

—Janne Koskela vihittiin papiksi toisena suomalaisen pappina Ruotsin kirkon traditiossa elävässä Lähetyshiippakunnassa (Missionsprovinsen) loppiaisena 2006. Aluksi joillakin piispoillamme oli hankalaa tunnustaa Göteborgissa vihittyjä oikeiksi papeiksi. Lopulta he eivät voineet sitä kieltääkään. Piispoista Huovinen oli alusta alkaen tässä valaistunein. Ehkä hänen kunniakseen on pantava vihkimysten teologinen ”hyväksyminen”. Töihin näitä pappeja ei tosin vielä oteta Suomen evl-kirkkoon. Ehkä senkin päivän vielä näemme?

YLE Oulun alueradio,17.1. 2006: ”Oulun hiippakunnan piispa Samuel Salmi kieltää Timoteus-yhteisön toiminnan evankelis-luterilaisen seurakunnan tiloissa.

Salmen mukaan Timoteus-yhteisön paimenella Janne Koskelalla ei ole kirkon lakiin ja järjestykseen kuuluvia pappisoikeuksia. Naispappeuden vastustuksestaan tunnettu Timoteus-yhteisö on aiemmin järjestänyt jumalanpalveluksia Karjasillan ja Oulujoen seurakunnan tiloissa.

Timoteus-yhteisö on hankkinut uudet toimitilat Oulun adventtikirkosta” (..ja pitää messun joka sunnuntai klo 10.30. VP)

—Piispainkokouksen päätös (syksyllä 2006 ) on kirkkomme uskon ja käytännön suhteen kannalta tarkastettuna eriskummallinen. Piispat päättivät, yksinkertaistaen, että vanha virkakäsitys ei ole harhaoppi, eli, että sen mukainen tulkinta on mahdollinen ja ei ainakaan väärää opetusta. Sen noudattamista on kuitenkin mahdollista pitää lain rikkomisena. Uskoa siis saa, mutta kirkko rankaisee, jos sitä uskoa noudatat käytännössä. Ensimmäinen rangaistus on jo annettu.

—Piispainkokouksen päätös on ”selonteko” virkakysymyksen aiheuttamista ongelmista. Yhtään uutta lakipykälää tästä asiasta ei ole tehty vieläkään. Silti kirkko käyttäytyy nyt ikään kuin olisi tullut uusi pykälä, joka olisi muuttanut 20 vuotta noudatetun käytännön ja oikeudet.

Päätös on ilmeinen virhe kirkkomme historiassa. Olemme kuitenkin ehkä liian lähellä sitä, että se vielä voitaisiin tunnustaa virheeksi.