Sunday, September 07, 2008

Uusi tehtävä

Tervehdys ystävä!
Jumala on siunannut ja johdattanut - koettelee, vaan ei hylkää Herra!

Tule mukaan Evankeliumin työhön, bloggaa www.vesapoyhtari.blogspot.com ja lähde seuraamaan Evankeliumillisia tapahtumia...

Mikäli sinulla ei ole säännöllistä tukikohdetta Jumalan valtakunnan työssä niin rukoile Jumalaa ja kysele, olisiko tämä sellainen tehtävä, jota haluaisit tukea.

Joka tapauksessa toivon sinulle ja kaikille rakkaillesi Jumalan siunausta ja Jumalan rauhaa. Anna sanan asua lähellä sydäntäsi, rukoile Herraamme Kristusta ja elä hänen sovitusverensä evankeliumista.

Thursday, May 01, 2008

Ristin teologiasta käytännössä

Luterilaisessa teologiassa tunnetaan eräänä keskeisenä käsitteenä ja Lutherin tekstien teologisena avaimena käsite "ristin teologia". Ristin teologiassa Jumala toimii pelastaessaan meitä päinvastaisesti kuin me omassa inhimillisyydessämme odottaisimme. Me odotamme voittovoimaa, mutta saamme huokailua uskomme heikkoudesta, me toivomme "ihmeitä ja tunnustekoja" mutta saamme vain Jumalan sanan ihmeen, me vaadimme hengellistä kiitoa ja syvällisiä kokemuksia, mutta meille annetaan vain ulkonaiset sana ja sakramentit.

Kirjoitin edellä, että saamme "vain Jumalan sanan ihmeen" ja "vain ulkonaiset sana ja sakramentit". Jeesus sanoo vertauksessaan Lasaruksesta, että rikas mies helvetin ahdistuksissa pyysi saada mennä varoittamaan omaisiaan, etteivät e joutuisi "tähän vaivan paikkaan". Vertauksen Aabrahamin vastaus oli, "Heillä on Mooses ja profeetat, kuulkoot niitä... 'Jos he eivät kuule Moosesta ja profeettoja, niin eivät he usko, vaikka joku kuolleistakin nousisi ylös.'" Jostakin syystä Jumala on säätänyt pelastavan vaikutuksensa omaan sanaansa, ei hengellisiin tunnelmiin ja uskon kokemuksiin, näkyihin ja ilmestyksiin. Nämä jälkimmäiset ovat meille tärkeitä ja Jumala niitä antaa aina toisinaan, mutta taivaaseen ne eivät meitä vie. Sinne vievät vain ja ainoastaan Jumalan omat teot eli hänen pyhä sanansa ja sakramenttinsa.

-Miten niin! Eihän se ole riittävän hengellistä. Haluan jotain enemmän, ajattelet. Mutta pysähdypä ystävä hetkeksi. Kääntymällä tutkimaan sydäntäsi, omaa uskoasi, sen voimaa ja heikkoutta, et koskaan saavuta varmuutta. Aina jää vajaaksi. Aina jää taustalle kaikumaan kirottu epävarmuus. Jonkin aikaa voit kyllä itseäsi pettää, luulotella, uskotella itsellesi, -Minulla on vahva usko, tai ainakin riittävä. Ystäviäsikin voit hämätä, jopa rakkaitasi. Mutta omaatuntoasi et voi lahjoa, sitä et voi vetää mukaan kuvitelmiisi. Hiljaisina hetkinä, niinä arvokkaina hiljaisina hetkinäsi, kun kukaan ei sinua painosta, kun sinun ei tarvitse esittää mitään, kun saat olla "Jumalan edessä", silloin, kun Kaikkivaltias sinua puhuttelee hiljaisuudessa ilma sanoja ja ääntä, sinusta tulee hetkeksi rehellinen omantuntosi kysymykselle, kun se hiljaa kysyy, -Riittääkö uskosi? Silloin et väittele. -Ei riitä, se on aivan mennyttä, vain kulissit on pystyssä muita ihmisiä varten. Saat jostakin kehotuksen, -Juokse kiirellä Jumalan tekojen varaan. Mene jumalanpalvelukseen, mene sanan ja sakramenttien luokse, mene sinne, missä julistetaan sanaa Jumalan pelossa, ja anna Jumalan hoitaa sinua. Jumalan omissa teoissa ei ole ihmisen epävarmuutta ja häilyväisyyttä, niissä eivät merkitse hengelliset suhdanteet ja tuntemukset. Saat aivan levätä omasta uskostasi ja jättäytyä Jumalan Pojan uskoon.

Jotain ristin teologiasta on oheisessa uskonpuhdistajamme rukouksessa.

"Sinä olet ihmeellinen, rakastava Jumala. Sinä hallitset meitä taitavasti ja laupiaasti. Sinä korotat meidät alentamalla meidät. Sinä vanhurskautat meidät tekemällä meistä syntisiä. Sinä viet meitä kohti taivasta syöstessäsi meidät helvettiin. Sinä annat meille voiton antaessasi meidän jäädä tappiolle. Sinä lohdutat meitä, kun annat meidän surra. Sinä ilahdutat meitä, kun annat meidän itkeä. Sinä panet meidät laulamaan kyynelten läpi. Sinä teet meistä viisaita tehdessäsi meidät naurettaviksi. Sinä teet meidät rikkaiksi lähettäessäsi meille köyhyyttä. Sinä teet meistä herroja pannessasi meidät palvelemaan. Aamen. "

Tuesday, April 15, 2008

Oikein kastettu pienokainen kirkonkiroukseen?

Kuopion tuomiokapituli on piispa Vilho Riekkisen johtamana tehnyt päätöksen, jonka mukaan kolmiyhteisen Jumalan nimeen ja vettä käyttäen kastettua pienokaista ei tule ottaa kirkon jäseneksi, jos hänen vanhempansa sitä pyytävät. Perusteluna tuomiokapituli vetoaa väitteeseen, jonka mukaan oikein suoritetun kasteen edellytyksiin kuuluu lapsen kastaminen johonkin kristilliseen kirkkoon tai uskonnolliseen yhdyskuntaan, ja että tätä ei olisi tapahtunut mainitussa kasteessa.

Tuomiokapitulilla lienee ollut tiedossa, että Luther-Säätiön MPR-papit kastavat lapset Kristuksen kirkkoon ja jumalanpalvelusyhteisöön. Ehto seurakunnasta siis toteutuu, vaikkakaan ei ehto järjestäytymisen tavasta - LS ei ole yhdistysrekisterissä kirkkona. Tilannetta voisi järjestäytymisen tavan kannalta verrata useisiin helluntai-seurakuntiin. Ne eivät ole kirkko, mutta niissä kastettu henkilö otettaneen (ja otetaan) vanhempiensa mukana seurakuntaan, jos hänet on harvinaisesti, vaan ei poikkeuksellisesti, kastettu ennen 12 ikävuotta.

Meillä olisi syytä ottaa mallia Ruotsin vastaavasta tilanteesta. Ruotsissahan Missionsprovinssin papit kastavat täyttä päätä Ruotsin kirkkoon lapsia. Miksi se ei täällä muka kävisi? Onko meillä eri teologia Ruotsin evl kirkon kanssa?

Ehkä kapitulilla onkin ollut jokin piiloagenda?

Kyseessä lienee kirkkoriita: kumpi on enemmän Suomen evankelis-luterilainen kirkko? Piispat katsovat edustavansa Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa hallinnollisesti tunnustettujen virkanimikkeidensä voimalla. Säätiön yhteisöt taas katsovat edustavansa Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa kirkkomme tunnustuksen ja Raamatun perusteella (argumenttinaan KL ja KJ 1 §). Nähdäkseni hätätilaoikeus on heidän "jumalallinen oikeutuksensa". Hätätilaoikeus on ollut luterilaiselle kirkolle aina tärkeä.

Kumpikin on vahvoilla, mutta eri tavoin.

Kuopion tuomiokapitulin päätöstä on kuitenkin moraalisesti moitittava. Se on ottanut yksittäisten perheiden lapset kiistakapulaksi koetellakseen vastustajansa asemia ja käydäkseen valtataistelua. Moraalin kannalta tarkasteltuna tuomiokapituli on hävinnyt 6-0. Pielaveden kirkkoherra oli lähellä totuutta todetessaan, että lapset tuomitaan Kuopiossa kirkonkiroukseen (eli kirkollisen yhteyden ulkopuolelle).

Ja muuten.. Hetkinen!

Entäs se etiopialainen hoviherra, jonka Filippus kastoi kesken tämän kotimatkan? Ei etiopiassa ollut seurakuntaa, eikä häntä liitetty myöskään Jerusalemin seurakuntaan, hänhän ei kuulunut edes Israelin kansaan. Ainoaksi mahdollisuudeksi jäänee, että hoviherran katsottiin olevan nyt Etiopian seurakunta yksinkin. Tai että hänet kastettiin yksinkertaisesti Kristuksen maailmanlaajaan kirkkoon, ilman paikallisseurakuntaosoitusta. Tietysti hoviherra sitten omassa maassaan jatkoi rukousta ja jumalanpalvelusta ja evankelioi ja aikanaan sinnekin syntyi paikallisseurakunta. Jumala ei tällaisissa ole pikkumainen.

Kirkollamme olisi nyt kairos-hetki käydä järjestelemään vanhauskoistensa jumalanpalveluselämä ja kirkolliset toimitukset. On jo myöhäistä, mutta ei liian myöhäistä.

Vesa Pöyhtäri
hiippakuntavaltuutettu

Friday, April 04, 2008

Professori Olli Mäenpää ja Päivi Romanov oikeuteen...

...Mikäli edellä mainituissa vireillä olevissa oikeudenkäynneissä
päästään suulliseen käsittelyyn, on tarkoitus saada nämä asiantuntijat
todistamaan antamiensa lausuntojen perusteista. Vasta tämän jälkeen
voidaan ottaa kantaa heidän näkemystensä oikeellisuuteen....

Hallinto-oikeuden professori Olli Mäenpää ja tasa-arvovaltuutettu Päivi Romanov olivat aisantuntijatahot, joiden sanaan vedottiin ns. Heikan paperin tiedotuksessa ja valmistumisessa piispainkokoukseen. Piispainkokous 2006 hyväksyi paperin äänestystuloksena yhden äänen enemmistöllä. Mutta missä on Mäenpään ja Romanovin lausunto? Millä perusteilla he hyväksyivät Heikan paperin juridiikan? Vastaus: Sitä ei ole!

Loput voit lukea oheisesta varatuomari Jyrki Anttisen luennosta Paavalin synodin paastonajan kirkkopäivillä palmusunnuntaina 2008.

TUNNUSTUS JA LAKI
Varatuomari Jyrki Anttisen Paavalin synodin kirkkopäivillä
Kristiinankaupungissa 15.3.2008 pitämän luennon pohjalta toimittanut
teol. yo. Wille Huuskonen.

Johdanto
Suomen evankelis-luterilainen kirkko elää murrosaikoja. Kun kirkko
vuonna 1986 päätti avata pappisviran naisille, hyväksyi se samalla
ponnen, jonka tarkoituksena oli taata kirkon muuttunutta
virkateologiaa vastustaville oikeus toimia kirkon virassa ja useissa
seurakunnissa päädyttiin toteuttamaan työvuorojärjestelyitä tämän
ponnen toteuttamiseksi. Vuonna 2006 kuitenkin piispainkokous piispa
Mikko Heikan työryhmän valmistelun perusteella antoi lausunnon, jota
tulkittiin niin, että työvuorojärjestelyistä on tehtävä loppu.
Tiukentunut linja on ajanut vuoden 1986 kirkolliskokousta edeltävän
virkateologian kannattajat ahtaalle kirkossa, ja ristiriitoja on
selvitelty oikeusistuimia myöten. Tämän artikkelin tarkoitus on luoda
katsaus siihen, missä kirkossa tällä hetkellä mennään: mitä
oikeusprosesseja on meneillään ja mitkä tekevät kirkon tiukentuneen
linjan juridisesti ongelmalliseksi.

Tunnustukseen liittyvät oikeudenkäynnit

Yleiset tuomioistuimet

Pastori Ari Norro ja SLEY:n paikallisosaston puheenjohtaja Pirkko
Ojala tuomittiin 30.11.2007 Hyvinkään käräjäoikeudessa syrjinnästä 20
ja 15 päiväsakkoon. Molemmat ovat valittaneet tuomiosta Kouvolan
hovioikeuteen. Myös syyttäjä on tehnyt asiassa vastavalituksen ja
vaatii Norrolle ja Ojalalle ankarampia rangaistuksia. Hovioikeudelta
on pyydetty asian suullista käsittelyä, joka todennäköisesti
myönnetään. Näin hovioikeudessa voitaneen vielä kuulla asiantuntijoita
ja huomioida uusimpia oikeustieteellisiä tutkimuksia. Hovioikeuden
päätös saataneen kuluvan vuoden aikana.

Samassa yhteydessä tuomittiin Hyvinkään vs. kirkkoherra työsyrjinnästä
ja virkavelvollisuuden laiminlyönnistä 20 päiväsakkoon. Hänen osaltaan
päätös jäi lainvoimaiseksi, mutta käräjäoikeuden ratkaisun
ennakkopäätösarvo jää vähäiseksi.

On todennäköistä, että hovioikeuden päätöksen jälkeen asiassa tullaan
hakemaan vielä valituslupaa ja valitetaan korkeimpaan oikeuteen.
Mikäli korkein oikeus ottaa valituksen tutkittavakseen, kuten
todennäköistä on, lopullisen päätöksen saamiseen menee aikaa ainakin
vuosi. Arvio on, että syrjintäkysymykseen saadaan ennakkoratkaisu
vasta vuonna 2009 tai 2010.

Kun viimeinenkin valitustie on Suomessa käyty loppuun, on sen jälkeen
vielä mahdollista saattaa asia Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen
tutkittavaksi.

Hallintotuomioistuimet

Hallinto-oikeuksissa on vireillä tällä hetkellä kaksi tunnustukseen
liittyvää kirkollista kurinpitoasiaa. Kyseessä ovat Jari Rankisen ja
Vesa Pöyhtärin tapaukset, joita käsitellään Turun ja Oulun hallinto-
oikeuksissa. Pääkysymyksenä niissä on pastorin kieltäytyminen
alttariyhteistyöstä naispapin kanssa. Kummassakin valituksessa on
pyydetty asian suullisen käsittelyn järjestämistä hallinto-oikeudessa,
sillä tuomiokapitulit eivät käsittelyssään suostuneet vastaanottamaan
henkilötodistelua, vaan käsittelivät itsenäisesti. Oulussa on lisäksi
vaadittu asian palauttamista tuomiokapituliin uudelleen
käsiteltäväksi.

Ratkaisut hallinto-oikeuksista saataneen kuluvan vuoden aikana.
Todennäköistä kuitenkin on, että molemmat jutut viedään korkeimpaan
hallinto-oikeuteen, joka ratkaisee valitukset niiden samankaltaisuuden
vuoksi yhtaikaisesti vuoden 2009 aikana.

Myös näissä tapauksissa on mahdollista saattaa asia korkeimman
hallinto-oikeuden ratkaisun jälkeen Euroopan
ihmisoikeustuomioistuimeen, joka sitten harkitsee ottaako asian
tutkittavakseen.

Korkeimmassa hallinto-oikeudessa on tällä hetkellä vireillä kaksi
tunnustukseen liittyvää kirkollista kurinpitoasiaa. Toisessa on
kysymys muun muassa papin sananvapauden rajoista, siinä vedetään rajaa
siihen, miten pappi voi julkisuudessa ilmaista kantansa
naispappeuskysymyksessä. Toisessa kurinpitoasiassa käsitellään
tapausta, jossa nuoriso-ohjaaja kieltäytyi osallistumasta
jumalanpalvelukseen vedoten omantunnon syihin koskien virkakysymystä.
Näissä jutuissa haetaan tunnustuksellisuuteen perustuvan toiminnan
rajoja, mutta ei ratkaista vielä papin virkatyöhön liittyvää
alttariyhteistyökysymystä.

KHO 2008:8

Tunnustuksellisen papin vaalikelpoisuus kirkkoherran vaalissa on
päätöksessä KHO 2008:8 - ainakin toistaiseksi - ratkaistu. Kyseinen
päätös näyttää perustuvan oletukseen kirkon nykyisen virallisen linjan
lainmukaisuudesta. Tämä on kuitenkin asetettu kyseenalaiseksi ja siitä
tullaan käymään vielä kamppailua muun muassa edellä mainittujen
oikeudenkäyntien yhteydessä sekä tutkimussektorilla, joista tarkemmin
jäljempänä.

Tunnustuksellisten asemaa selvitetään lainvalvonnassa

Eduskunnan oikeusasiamiehelle on jätetty syksyllä 2007 kantelu
Mikkelin piispankokouksen selonteon (tiedonanto 1/2006)
puutteellisesta ja juridisesti virheellisestä valmistelusta.
Kantelussa esitetään kritiikkiä muun muassa Heikan työryhmän ja
piispainkokouksen valmistusvaliokunnan puutteellisesta
perusoikeusselvityksestä. Kirkkohallitus on antanut asiassa vastauksen
ja kantelun keskimääräinen käsittelyaika 7-8 kuukautta.
Oikeusasiamiehen päätös saataneen kesään mennessä tai viimeistään
syksyllä.

Eduskunnan oikeusasiamiehelle esitetyn kirkon virallisen linjan
kritiikin pääkohdat ovat:

perustuslain ehdottoman kiellon huomiotta jättäminen (perustuslain 11
§:n 2 momentin viimeinen virke "Kukaan ei ole velvollinen
osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen."),
tasa-arvolain ja yhdenvertaisuuslain soveltamiskysymysten
selvittämättä jättäminen (tasa-arvolain 2 §:n 1 momentin
rajoitussäännös: "tämän lain säännöksiä ei sovelleta evankelis-
luterilaisen kirkon... uskonnonharjoitukseen liittyvään toimintaan";
yhdenvertaisuuslain 6 §:n lakiviittaussäännös: "sukupuoleen
perustuvasta syrjinnän kiellosta säädetään naisten ja miesten
välisestä tasa-arvosta annetussa laissa.",
puutteellinen selvitys kirkkolain muutosvaiheista
kirkolliskokouksessa ja eduskunnassa vuosina 1986 -1988 (valmistelusta
puuttuu kokonaan lainopillinen selvitys ja oikeudellinen arviointi)
välillisen syrjinnän niin sanottu hyväksyttävyysperuste jätetty
selvittämättä, (Erilainen kohtelu ei ole syrjintää, jos siihen on
olemassa hyväksyttävä peruste. Tässä perusteena on uskonnollinen
vakaumus, joka on kirkon tunnustuksen mukainen.)
virheellinen tulkinta virkamiehen perusoikeuksien rajoittamisesta.

Juridisia argumentteja, joihin oikeudenkäynneissä on vedottu

Kirkolliskokouksen ponnen merkityksestä

Kirkossa on noudatettu lähes 20 vuotta vakiintunutta käytäntöä
työvuorojärjestelyissä. Tämä kertoo siitä, miten kirkolliskokouksen
vuoden 1986 päätös aikanaan ymmärrettiin. Pappisliiton ajo-ohjeet
neuvoteltiin ja julkaistiin ennen kyseisen kirkkolakimuutoksen
eduskuntakäsittelyä.

Vastakkain ovat nyt alkuperäinen vuoden 1986 tulkinta ja vuoden 2006
piispainkokouksen selonteon myötä muuttunut tulkinta. Onko
nykytulkinnalle olemassa juridisesti hyväksyttävät perusteet?
Kirkkolain muutoksen yhteydessä vuonna 1986 keskusteltiin laajasti
perinteisen virkakannan pappien omantunnonvapaudesta ja
alttariyhteistyöpakosta. Näistä kumpaakaan ei kirjattu lakiin. Sen
sijaan lakiehdotukseen sisällytettiin ponsi, joka turvaa täyden
toimintavapauden kirkossa niille, jotka kannattavat kirkon perinteistä
virkakäsitystä, sekä oikeuden tulla valituksi kaikkiin kirkon
virkoihin.

Ponnella on ollut merkitystä kirkkolakimuutosehdotuksen
eduskuntakäsittelyssä. Se on osaltaan vaikuttanut kirkkolain
säätämisjärjestykseen, niin että laki säädettiin tavanomaisessa
järjestyksessä. Jos pontta ei olisi ollut ja papeilta olisi vastedes
edellytetty alttariyhteistyöpakkoa, olisi laki tullut käsitellä
perustuslain säätämisjärjestyksessä, sillä se olisi ollut jännitteinen
perustuslakivaliokunnan omaksuman silloisen hallitusmuodon
uskonnonvapausoikeuden kanssa. Ainakin asiasta olisi tullut hankkia
tuolloin perustuslakivaliokunnan lausunto, mitä ei siis tehty. Sen
sijaan asia käsiteltiin eduskunnan laki- ja talousvaliokunnassa,
missä tuotiin esille muun muassa oikeus väistää ja pappisliiton ajo-
ohjeet. Tämä viittaa siihen, että valiokunnat katsoivat ponnen
takaavan, ettei ongelmia suhteessa uskonnonvapausoikeuteen tule uuden
kirkkolain myötä.

Virheellinen käsitys papin uskonnon ja omantunnon vapaudesta

Muun muassa Hyvinkään käräjäoikeuden ratkaisun perusteluissa
nojauduttiin Martin Scheininin kannanottoon, jossa hän tulkitsee papin
uskonnon ja omatunnon vapauden käyttämistä erään
perustuslakivaliokunnan lausunnon pohjalta. Tuossa lausunnossa
perustuslakivaliokunta otti kantaa papin sananvapauteen Suomen
ortodoksisen kirkon lainsäädäntövalmistelun yhteydessä. Scheinin
tulkitsee näin: pappi käyttää uskonnonvapautta silloin, kun hän
liittyy kirkkoon ja kun hän eroaa siitä.
Väitöskirjassaan Arto Seppänen kritisoi tätä Scheininin yksioikoista
tulkintaa ja osoittaa sen virheelliseksi, jos sitä käytetään
tunnustuksellisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Papilla on
perustuslaillinen oikeus kieltäytyä osallistumasta
uskonnonharjoittamiseen, jos hän voi vedota sellaisiin
omantunnonsyihin, jotka ovat kirkon tunnustuksen mukaiset.

Perustuslain etusija

Perustuslakimuutoksen myötä vuonna 2000 astui voimaan perustuslain
suora sovellettavuus. Se tarkoittaa, että oikeudessa voidaan vedota
suoraan perusoikeuksiin, mikäli kysymyksessä on tarkkarajainen normi,
kuten perustuslain 11 §:n 2 momentin viimeinen virke ("Kukaan ei ole
velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon
harjoittamiseen.") näyttäisi olevan. Jos perusoikeudet joutuvat
ristiriitaan keskenään, niitä on punnittava. Jos taas perusoikeus
katsotaan säännöksi eikä periaatteeksi, sitä ei punnita, vaan sitä on
välttämättä sovellettava. Normihierarkian vuoksi perustuslaintasoinen
säännös ohittaa laintasoisen säännöksen, esimerkiksi kirkkolain.

Omantunnon vapauteen vedotaan kirkon tunnustuksen sisällä

Perustuslain turvaama omantunnonvapauden suoja tarkoittaa, ettei
ketään, edes pappia, voida pakottaa omantunnon vastaiseen
uskonnonharjoittamiseen. Jos pappi ei hyväksy uskonyhteisönsä
tunnustusta, häntä ei voida silloinkaan pakottaa, mutta tällöin hänet
voidaan erottaa tehtävästään. Näissä puheena olevissa tapauksissa,
papin vakaumus nimenomaisesti on kirkon tunnustuksen mukainen, minkä
myös piispat ovat kannanotoissaan myöntäneet.

Pyrkimys avoimeen juridiseen argumentointiin

Piispainkokouksen selonteon valmistelun yhteydessä piispainkokouksen
valmistusvaliokunnan työryhmä, jossa ei ollut yhtään juristia, kuuli
14.8.2006 hallinto-oikeuden professori Olli Mäenpäätä, sekä silloista
tasa-arvovaltuutettua Päivi Romanoffia. Kuuleminen tapahtui vasta sen
jälkeen kun Heikan työryhmän mietintö oli valmistunut ja uutisoitu
laajasti. Edellä mainitut asiantuntijat ilmeisesti hyväksyivät
kirkollisen valmistelun tässä asiassa, mutta heidän argumenttejaan
esimerkiksi perusoikeusselvitykseen tai soveltamiskysymyksiin ei ole
saatavissa - itse asiassa heidän kuulemisestaan ei ole tehty mitään
kirjallista dokumenttia. On siis epäselvää millä perusteilla Heikan
työryhmän mietinnön katsottiin olevan linjassa vallitsevan
lainsäädännön kanssa.

Mikäli edellä mainituissa vireillä olevissa oikeudenkäynneissä
päästään suulliseen käsittelyyn, on tarkoitus saada nämä asiantuntijat
todistamaan antamiensa lausuntojen perusteista. Vasta tämän jälkeen
voidaan ottaa kantaa heidän näkemystensä oikeellisuuteen.

Vastaavaan argumentaatio-ongelmaan törmää myös julkisuudessa
käydyissä keskusteluissa. Esimerkiksi Helsingin oikeustieteellisen
tiedekunnan dekaani Jukka Kekkonen on ottanut voimakkaan negatiivisen
kannan tunnustuksellisten pappien oikeuksiin, mutta hänen
lehtikirjoituksissa käyttämänsä argumentaatio on ollut pinnallista,
eikä hän ole perustanut argumenttejaan mihinkään asiasta tehtyyn
tutkimukseen. Samoin hyvin pinnallista on ollut se keskustelu, jossa
on kritisoitu Arto Seppäsen väitöstutkimusta perehtymättä itse
tutkimukseen.

Piispa Heikka käytti Seppäsen väitöskirjan julkistamisen jälkeen
väistämisoikeudesta puheenvuoron Kotimaa -lehdessä 7.2.2008. Hän
esiintyy siinä työryhmän puheenjohtajana ja toteaa vuonna 1986 tehdyn
naispappeuspäätöksen perustuneen ajatukseen, ettei pappisviran
sukupuoli kuulu uskonnonharjoittamisen piiriin ja että tästä syystä
tasa-arvolaki koskee myös pappisviran haltijoita. Tämä näkemys on
juridisesti virheellinen - tasa-arvolaki ei tunne tällaista
poikkeusta, - eikä se saa tukea niistä lähteistä, jotka koskevat
kirkolliskokouksen päätöksen valmistelua. Itse asiassa Heikan Kotimaa-
lehdessä esittämää väitettä ei löydy edes piispainkokouksen selonteon
valmistelusta.

Aiheeseen liittyvä oikeustieteellinen tutkimus

OTT, kirkko-oikeuden dosentti Pekka Leino on vuosina 2002-2005 tehnyt
merkittävää hallinto-oikeudellista ja kirkko-oikeuden alaan kuuluvaa
tutkimusta. Hänen viimeisin artikkelinsa "Virka, laki ja vakaumus",
joka pohjautuu luentoon Suomen teologisessa instituutissa, on
luettavissa STI:n sivuilta. http://www.teolinst.fi/luennot/files/PL200907.htm

TT Arto Seppänen, joka väitteli vastikään oikeustieteessä, teki
merkittävän kirkko-oikeudellisen selvityksen kirkko-oikeuden
perusteista, tunnustuksen merkityksestä kirkkolain systematisoinnissa
sekä tunnustuksellisten pappien oikeudellisesta asemasta.

Joensuun yliopistossa on tutkimusrekisterin mukaan tekeillä hallinto-
oikeudellinen tutkimus "Kirkon viranhaltijan perusoikeudet." Väitöstä
valmistelee YTM Ulla Väätäinen ja se on kirjattu vireillä olevien
väitösten rekisteriin vuonna 2004. Väätäinen on julkaissut aikaisemmin
Oikeus-lehdessä vuonna 2005 artikkelin, jonka perusteella voisi
arvella, että tutkimus tulee olemaa lähellä kirkkohallinto-oikeuden
alaa.

Oikeusteologian dosentti TT Hannu Juntunen on kirjoittanut pamfletin
"Kirkkolaki ja omatunto", johon piispainkokouksen valmistusvaliokunta
osaltaan nojasi Mikkelin piispainkokouksen valmistelussa 2006.
Juntunen on kirjoittanut uuden valtiosääntöoikeudellinen tutkimuksen,
joka on parhaillaan painossa. Lisäksi hän arvioi Arto Seppäsen
väitöskirjaa Oikeus-lehdessä 1/2008.

Lapin yliopistossa on lisäksi vireillä valtiosääntöoikeudellinen
tutkimus "Vakaumus vai virka? Väitöksen valmistelu on alkanut
syksyllä 2006 ja siinä käsitellään virkakysymystä erityisesti
valtiosääntö- ja hallinto-oikeudellisesta näkökulmasta.



Friday, March 28, 2008

Uskon rukous epätoivon keskellä

Rakas Herra Jumala, oma Isämme, tämä kurja elämä on niin täynnä valitusta, epäonnea ja epävarmuutta, niin täynnä uskottomuutta ja pahuutta, että olemme saaneet siitä kylliksemme. Me toivomme jo kuolemaa. Näin meidän sydämiämme yhä uudestaan ahdistaa kärsimättömyys ja elämänväsymys Me kyllästymme elämään ja toivomme itsellemme kuolemaa, vain siksi ettei meidän enää tarvitsisi kärsiä ja pitää puoliamme. Mutta sinä, Isä rakas, tunnet heikkoutemme. Anna meille siis kärsivällisyyttä kaikessa, mitä on kärsittävä. Auta meitä vapaaehtoisesti kestämään tämän elämän vaivat. Saata itse meitä turvallisesti halki kaiken pahuuden. Ja kun lopulta olemme matkan päässä, ota meidät silloin armollisesti pois tästä maailmasta. Älä salli kuoleman kauhistaa tai masentaa meitä. Lujassa uskossa laskemme sielumme sinun käsiisi.

Rakas vaimoni tapaa lukea ennen nukkumaan menemistä "Martti Lutherin rukouksia" ääneen. Lukee hän välillä Aku Ankkaakin. Nuo Lutherin rukoukset menevät sieluuni kuin kuuma veitsi voihin. Niissä ei lässytetä, ne ovat lujasti sanaan juurtuneita ja elämänmakuisia - aivan toista kuin monet nykypäivän Jumalan "rakkaudesta" heruttavat lörpöttelyt. Lutherin ja tämän päivän hurskastelijoiden ero on mielestäni siinä, että Luther eli Jumalan kirjoitetusta sanasta. Sanassa, sen jokaisessa jakeessa niin evankeliumeissa kuin kirjeissäkin puhui hänelle Pyhä Henki. Tämän lisäksi Luther myös eli vahvasti sanan todeksi. Sanan tähden hän sanoi aikansa kirkon johtajalle Roomassa, "Teillä on väärä vanhurskauttamisoppi", ja sai pian tuntea vainoa ja uhkailua. Hän ei pitänyt sanaa vain omana aarteenaan, vaan julisti sen eteenpäin kaikessa voimassaan, vaikka itse inhimillisesti arkaillen.

Helppoa se ei ollut Lutherillekaan. Oheinen rukous kertoo niistä tunnoista, joita hän joutui kokemaan, kun kaikki tiet näyttivät nousevan pystyyn. Jotakin samanlaista joudumme mekin kokemaan. Luotetaan kuitenkin, että Taivaan Isä on suuri. Hän johdattaa myös läpi tuiskun ja auttaa vainon ristin kantamisessa. Nämä meidän ristimme ovat pieniä verrattuna siihen ristiin jonka Herramme kantoi edestämme. Taivas on auki ja voitto saatu.

Rukoilkaa piispojemme puolesta! Tänään ymmärsin kuin ilmestyksenä, ettemme me Jarin ja Arin kanssa ole suurinta hätää kärsimässä, vaan piispamme, jotka maailma on pakottanut ja pakottamassa luopumaan Jumalan sanasta. Meiltä viedään työ ja toimeentulo, mutta heiltä Jumalan sana. Rukoilkaa heidän ja meidän puolestamme, että sana saisi pysyä Jumalan sanana ja kirkko Kristuksen kirkkona. "Herra Jeesus Kristus. Avaa kahleet. Tätä me syntiset pyydämme!" Amen, hyvää yötä, ja nyt nopeasti nukkumaan.

Thursday, March 27, 2008

Lutherin rukous

Alla oleva rukous hengellisyydessä ja nöyryydessään riisuu kyllä aseista meidät tämän ajan papit ja saarnamiehet, jotka olemme kyllä kunniaa ottamassa, mutta liian usein unohdamme, että "viisaus on Jumalalta lainassa" ja se on annettava lähimmäisten ja Jumalan kunnian palvelukseen.

Papin rukouksia

Rakas Jumala, auta meitä kaikkia elämään niin kuin me opetamme. Auta meitä muuttamaan sanat teoiksi. Me olemme niin usein niitä, jotka sanovat "Herra, Herra", ja näkevät vaivaa julistaakseen sanaasi oikein. Mutta teot ja seuraaminen puuttuvat. Älä anna meidän itse riistää pyhyyttä pyhältä sanaltasi!
Anna armosi, rakas Herra Jumala, että ymmärtäisin sanasi oikein. Auta minua ennen kaikkea toimimaan sen mukaisesti. Kaikkein rakkain Herra Jeesus Kristus, jos opintoni eivät tuota kunniaa yksinomaan sinulle, niin jääkööt aakkosetkin minulta ymmärtämättä! Lainaa minulle ymmärrystä vain sen verran, kuin minä syntisparka tarvitsen tuottaakseni sinulle kunniaa. Amen


Herra Jumala, sinä olet asettanut minut papiksi kirkkoosi. Sinä näet miten taitamaton minä olen hoitamaan näin suurta ja raskasta virkaa. Ilman sinun apuasi olisin jo aikaa sitten kaiken tärvellyt. Siksi minä huudan sinun puoleesi! Sydämin ja suin tahdon olla sinun käytössäsi ja seistä paikallani. Tahdon julistaa sinun sanaasi eteenpäin. Tahdon itse sitä jatkuvasti opiskella, sitä tutkia ja ahkerasti soveltaa. Käytä minua työkalunasi! Rakas Herra, ethän hylkää minua! Sillä jos sinä jätät minut yksin, minä heti tärvelen kaiken! Amen

Saturday, March 22, 2008

A-talk 20.3.2008

Olette vasrmaankin katsoneet joko kotona tai netistä YLE Areena sivustolta A-talk keskustluohjelman. Ohjelmassa saimme ohjelman rungon etukäteen, ja kun keskustelu lähti käyntiin, niin se vei sitten omaa tahtiansa. Paljon jäi sanomatta.

Oheisen suunnitelman kuitenkin laadin itselleni.
Kysymykset ja runko toimittaja Jan Anderssonilta


Lähdemme liikkeelle eroamisista.

-miksi ihmiset erovat kirkosta?
Rakenteellinen tekijä: Parokiaaliperiaate, eli pakko vaihtaa seurakuntaa, kun muuttaa vaikka kadun toiselle puolelle, suurin yksittäinen tekijä. Muuttoliike ohentaa suhdetta kirkkoon, ja seuraava sukupolvi ei enää löydä kirkon sanomaa. Kirkon identiteettikriisi Kirkon tulisi olla uskollinen sanomalleen ja eritysilaadulleen. Yleinen maallistuminen ja vaikuttaa myös. Kaikesta samaa
massaa.

Jyväskylän 100 000 hengen jättiläisseurakunta on karmea esimerkki kirkon kekseliäisyyden puutteesta. Pitääkö aina seurata yhteiskunnan trendejä. 500-1000 hengen Don Camillo-seurakunnat omalla papilla olisi paljon parempi Jyväskylälle kuin kasvoton jättiläinen.

Julistuksen ristiriidat: Pastorit saavat julkisissa puheenvuoroissaan opettaa vastoin apostolista tunnustusta, muuttaa ylösnousemusopin, neitseestäsyntymisopin ja sovitusopin.

-mitä mieltä olemme eroa kirkosta.fi:n toiminnasta?
Sivujen taustalla on uskomusyhteisö ”Vapaa ajattelijat”. Se itsekin toimii kuin uskonnollinenyhteisö: sillä on uhri, sillä on profeetat, sillä on dogmit. Tieteellinen maailmankuva on itsessään uskonnollinen, se perustuu uskonlauseeseen ”Jumalaa ei ole”. Sen lähetystyötä on sivuston ylläpitäminen.

-johtuuko eroamiset liiasta suvaitsemattomuudesta vai liiasta suvaitsevaisuudesta?

Ei ratkaisevasti kummastakaan. Ratkaisevaa on se, ettei kirkko ole kyennyt luopumaan rakenteellisella tasolla entisestä valtiokirkollisuudesta. Järjestelmä on edelleen rakennettu sellaista yhteiskuntaa varten, jossa asutaan pienissä kylissä, opitaan ammatti isältä ja pysytään paikallaan. Tämän päivän Suomi on aivan jotain muuta. Kykeneekö uusi
kirkolliskokous muutoksen tekemiseen? Toivoisin.

Sitten jatkamme erikseen ja tarkemmin teemalla naispapit
-miksi naispapit aiheuttavat yhä ristivetoa kirkossa?
Ristivedotjohtuvat kirkon taitamattomuudesta päätöksentekijänä. Piispaikokouksen päätös oli luvattoman puutteellinen: Heikan paperissa oli 1) puuttellinen perusoikeusselvitys (ns. negatiivinen uskonnonvapaus jätetty kokonaan selvittämättä eli perustuslain 11§ 2 mom. Piispa Björkstrandin näkemys negatiivisesta vapaudesta vain oikeutena erota ja perustaa uusi kirkko on liian ahtaasti tulkittu. Tosiasia on, että nykyinen lainsäädäntö ja kansainväliset sopimukset ovat vain parantaneet uskonnonvapauden suojaa. 2) tasa-arvolain soveltamista uskonnonharjoittamiseen ei selvitetty,
3) ei selvitetty mitä on aikanaan kirkolliskokouksessa päätetty ja keskusteltu samoin kuin valtioneuvostossakaan ja eduskunnassa.

Tämä on ongelmmallista sen johdosta, että KHO nojautuu kirkon "valmistelutyöhön" tehdessään päätöksiä näistä asioista. Virhe kertautuu ja tulee toisiinsa nojautuva virhetulkintojen sarja, joka johtuu vain siitä, että ensimmäinnen tulkitsija ei tehnyt esityötä asianmukaisesti. Missä ovat esimerkiksi prof. Olli Mäenpään ja Päivi Romanovin asiantuntijalausunnot? Mitä se kertoo valmistelutyöstä, että Heikan työryhmä ei kuullut ulkopuolisia perusoikeusasiantuntijoita ja lähetti asiakirjan ennen kuulemista tiedotusvälineille? Vasta piispainkokouksen valmistusvaliokunnan työryhmä (piispa+3 asessoria, ei yhtään lainoppinutta) kuuli 14.8. kokouksessa Mäenpäätä ja Romanovia pannessaan kokousta kasaan, mutta asiantuntijoiden virallista lausuntoa ei ole olemassa.

Kieltämättä outoa valmistelua päätökselle, jota tuomiokapitulit käyttävät jo nyt "oikeusohjeena"! Mielestäni näin toimitaan, kun ei ole puhtaat jauhot pussissa.

-miksi naipapit hyvä/huono asia?
-kenen tehtävä on ratkaista mahd. "ongelma", mitä naispapeuteen liittyy?
Kirkolliskokouksen olisi tehtävä päätös, jossa se määrittelee ponnen merkityksen vastaansanomattomasti. 1986 tiedettiin, että nyt synnytetään vaikea ongelma, eikä tähän päivään saakka ole tullut uusia lakipykäliä aiheesta. 20 vuotta naispappeuden vastustusta ja puoltamista kirkossa todistaa tämän.
-onko joidenkin tahojen kriittinen suhtautuminen naispappeuteen syy siihen, että ihmiset erovat kirkosta? Tutkimusten mukaan ei ole. Suurin syy on yleinen maallistuminen.
-mihin perustuu kieltäytyminen yhteistyöstä naispappien kanssa?
Asia on Raamattukysymys. Siksi se on niin luovuttamaton. Raamattu selkeästi sanoo asian useassa kohdin, ja kirkon 2000 vuotta on vahva todiste. Edelleenkin ylivoimaissesti suurin osa kristikuntaa noudattaa
Raamatun järjestystä.

Hyväksyminen vaatisi Raamattukäsityksen muuttamista. Se ei olisi enää Jumalan sana ihmiselle vaan ihmisen pohdintaa Jumalasta. Paavali ja Johannes voitaisiin päästää lomalle. Evankeliumikin voitaisiin panna lomalle, kuten eräs piispa tekee Kuopiossa pastori Suokonaution kautta.


Tämän jälkeen sivuamme samaa sukupuolta olevien suhteita ja kirkon suhtautumista niihin

-voiko sellainen ihminen, joka seurustelee samaa sukupuolta olevan kanssatyöskennellä kirkossa?
Kirkon virallisten kirjojen mukaan homoseksuaalisuuden harjoittaminen on syntiä. Eihän myöskään avoliitossa eläviä heteroja vihitä papeiksi.Syntinä homoseksuaalisuuden harjoittaminen ei ole suurempi ja tuomittavampi kuin muut, vaan kuuluu anteeksiannettaviin synteihin. Nykytilanteessa on hyvä, että homoseksuaalit eivät tunne itseään enää niin eristetyksi sosiaalisesti. KEskustelussa voisi olla enemmän esillä myös se puoli, että homoseksuaalisesta suuntautumisesta voi usein palautua takaisin luonnonmukaiseen.
-piispat ovat laittaneet työryhmän selvittämään kirkon suhtautumista homoseksuaaleihin (siunaamis- ja vihkimiskaavat, halutaanko/tarvitaanko, miksi ei miksi kyllä?).
Piispainkokouksen asettama Raamatuntutkija esitti Raamatun olevan niin VT kuin UT:sakin yksimielinen tässä kysymyksessä. Jumalan sana torjuu sen syntinä ja luonnottomuutena. Ihminen ei ole muuttunut sitten Jeesuksen
päivien, syntisiä ollaan edelleenkin, vaikka informaatio on lisääntynyt.
-miten kirkon tulisi suhtautua tähän ryhmään ihmisiä?
Rakkaudellinen kehotus parannuksen tekemiseen ja jokaisen syntisen vastaanottamiseen Jumalan armossa ja anteeksiantamuksessa. Evankeliumi kuuluu kaikille.

Sitten esitämme kysymyksen toisin päin: onko ehkä niin, että jos kirkko ei pysy alkuperäisen sanoman äärellä, niin kirkon legitimiteetti murenee.
-käykö niin, että kirkko jakautuu kahtia?
Että tunnustukselliset pakotettaisiin eroamaan? Ei ole toivottavaa. Parempi olisi myös yhteiskunnan kannalta, että kirkkorauha säilyisi ja olot järjestettäisiin kahden kirkkojärjestyksen avulla. Toisessa saisi noudattaa uutta näkemystä, toisessa vanhaa. Tasa-rvolain kirkkopykäla ja uskonnonvapauslaki on tähän riittävä juridinen pohja. Yhteiskunnan täytyisi tähän suuntaan ohjata kirkkoa, kirkko ei siihen nyt itse kykene.
-onko kahtia jakautuminen hyvä vai huono asia?
Kaksi erillistä kirkkojärjestystä olisi ihan OK. Sateenvarjon alla kaksi järjestystä. Ihmiset saisivat
sitten oman Raamattunäkemyksensä mukaan valita mieleisensä.-meillä on esim. luther-säätiö, jolla tiukat rajat: mistä se kertoo? Että kirkko on huonosti hoitanut tunnustukselliset jäsenensä. Samalla se kertoo kuuliaisuudesta Herran käskylle hoitaa kristittyjä sanalla ja sakramenteilla. Siunattu asia, että pappeja saadaan nyt Ruotsin hiippakunnan kautta.
-millä keinoin kirkko saa pidettyä rivinsä kasassa ja jäsenensä kirkossa?
Kirkon olisi rohkeasti oltava "Kristuksen kirkko", Jumalan sanasta voimansa saava. Myös diakoniatyö käytännön evankeliumina on tärkeämpää kuin arvaammekaan.

Pois valtiokirkkopönäkkyydestä.

->loppuun arvokeskustelu, mikä on kirkon tehtävä nyt ja tästä eteenpäin?

Saarnata parannusta ja antaa syntejä anteeksi, avustaa diakoniatyöllä ja tehdä lähetystyötä.. Kaikki muu tukee tätä toimintaa. Synnistä pelastuminen ja Jumalan yhteyteen pääseminen on ihmisen tärkein tarve. Jos kirkko ei pidä siitä huolta, kuka pitää?

Pääsiäinen ompi suuri juhlamme

Hyvää Ristin ja ylösnousemuksen juhlaa kaikille blogin lukijoille!

2000 vuotta sitten tapahtuivat uskomme kannalta kaikkein merkittävimmät tapahtumat: koko maailman synti sovitettiin "yhtenä ainoana päivänä", kuolema voitettiin, vanhurskauden lähde avattiin kaikille siihen turvautuville.

Jumala teki itse teot, joihin me, luodut, emme kyenneet. Saamme jäädä lepäämään Jumalan tekojen varaan.

Herramme ei jättänyt pelastustekojaan vain historian kaukaisuuteen, ikään kuin asioiksi, joita voimme muistella taaksepäin. Kristuksessa ne kaikki ovat läsnä joka päivä ja hetki. Missä on Kristus, siellä on hänen täysi pelastustekonsa kaikkine vivahteineen. Evankeliumissa me kuulemme hänen äänensä ja hänen sanomansa ristinsovituksesta luo uskon lahjan sydämeen, ripissä ja synninpäästössä hän itse antaa syntimme anteeksi, kasteessa "puetaan Kristus yllemme" (Gal. 3:) ja ehtoollisessa syömme hänen ruumiinsa ja verensä uskon vahvistukseksi armolla. Ehtoollisella tulemme myös "osallisiksi" Kristuksesta uudelleen ja uudelleen.

Kaikki edellä luetellut Jumalan teot kiertyvät yhteen jumalanpalveluksessa, jonka Jumala itse asetti. Evankeliumi, synninpäästö, kaste, ehtoollinen, uskon lahja ja paimenvirka ovat läsnä jokaisessa jumalanpalveluksessa. Vaikka kastetta ja ehtoollistakaan ei olisi ihan joka kerta toimitettuna läsnä, on jumalanpalvelus kuitenkin juuri "kastettujen kokous" jotka ovat "osallisia Kristuksesta" eli elävät sakramenttiyhteydessä, vaikka juuri sillä kertaa poikkeuksellisesti ei näitä sakramentteja vietettykään.

Kaikki on Jumalasta. Ristinsovitusta edellisenä iltana Herra Jeesus aloitti jumalanpalveluselämän. Hän on "kutsunut kokoon jumalanpalvelusta viettävän seurakunnan" ja hän on jokaisen jumalanpalveluksen ensimmäinen osanottaja. Joskus kun olen käynyt kirkossa, vaikkapa Kaakkurissa, jossa vielä käy vain vähän seurakuntalaisia, olen sanonut vähäisen osanottajamäärän päivittelijöille, että " Jeesus oli siellä mukana". Vaikka on vähän, on kuitenkin Herra itse paikalla. Hän on jokaisen jumalanpalveluksen ensimmäinen osallistuja.

Kerran vietettiin ensimmäinen uuden liiton jumalanpalvelus. Se oli ehtoollisjumalanpalvelus eli messu. Jumala asetti messun kristittyjen "normaalijumalanpalvelukseksi", kaikki muut ovat tilapäisiä, olosuhteista johtuvia poikkeuksia. Ensimmäinen ehtoollisjumalanpalvelus vietettiin Jerusalemilaisen kodin "yläsalissa". Ja "toista" ei ole vielä vietetty. Jokainen ehtoollisjumalanpalvelus on Jeesuksen aloittaman jumalanpalveuksen jatkoa, läsnä on sama Kristus, sama Kristuksen ruumis ja veri, sama apostolinen virka ja ajan rajat ylittävä seurakunta.

On hämmästyttävää, näin inhimillisesti ajateltuna, että ehtoollisjumalanpalveluksen elementit (edellä lueteltu) ovat pysyneet aikojen saatossa niin samoina. Tai oikeastaan, ei se hämmästytä ollenkaan - onhan elävä Jumala johdattanut kirkkoaan läpi aikojen vaiheiden. Vain ulkonaisessa on ollut muutosta kautta historian.

Hyvää Ylösnousemuksen juhlaa, kuolema on nielty ja voitu saatu!
Vesa

Friday, March 14, 2008

Ihanaa luettavaa Vammalasta, Oulu tulee perässä?

Olipa mukavaa lukea ystäväni Jari Rankisen blogia hänen suunnitelmistaan. Jarihan on, kuten tiedätte, samanlaisessa tilanteessa kuin allekirjoittanut, hänelle ei ollut enää käytännössä mahdollista jatkaa paikallisseurakunnan seurakuntapappina. Valoa kuitenkin pilkottaa. Vammalassa on alettu Jarin uskonystävien toimesta kokoamaan tukirengasta, joka sitoutuu rukoilemaan ja tukemaan taloudellisesti Jarin mahdollisuutta jatkaa Vammalan ja laajemmin Satakunnan alueella Jumalan valtakunnan työssä. Työyhteydeksi on kaavailtu, varovaisesti, Luterilaista evankeliumiyhdistystä. Tehtävinä hänellä on papin ja evankelistan työt, rukoilla, opettaa, vierailla eri yhdistyksissä ja seurakunnissa sekä tehdä pyydettäessä kirkollisia toimituksia. Suunnitelma tarkentuu myöhemmin keväällä. Rukoile sinäkin, että Jari saisi jatkaa Herran töissä!

Tuossa on jotakin iloista meininkiä. Varmasti Jarille on helpottavaa nähdä, että hänen tuekseen on lähdetty ja lähdetään. Suorastaan liikuttavaa oli myös lukea Jarin huoli seurakuntaan jääneestä nuoremmasta pastorista, Markus Malmivaarasta, jota kaiken todennäköisyyden tähden kohtaa sama tilanne. Vammalan seudulla ja Turku-Satakunnassa on nyt uskovien yli herätysliikerajojen asetuttava näiden pastorien taakse.

Meillä täällä Oulunseudulla ja Pohjois-Pohjanmaalla on lisäkseni muutamia pastoreita, joita mahdollisesti uhkaa Vammalan kohtalo. Vielä monissa seurakunnissa on rauhallista, kiitos siitä Herralle. Rukoillaan rauhallista aikaa tänne Oulun hiippakuntaan. Kun teologiat on jo vastakkain, ei asioita tarvitse enää muuten kärjistää (Olen kiitollinen työyhteisöni monille jäsenille hyvistä hetkistä ja hyvästä yhteistyöstä. Me emme, puolin ja toisin, kärjistäneet, vaikka monien kanssa edustimmekin vastakkaisia mielipiteitä. Välillä tosin rätistiinkin. Teitä jää kyllä ikävä. Mutta tavataan vielä varmasti ja monenlaisissa merkeissä.)

Kuten jo tuosta edellisestä aavistelit, olen minäkin vetäytymässä sivuun. Yksityiskohdat on vielä auki, ja mitään virallista ei ole sovittu. Toivoisin voivani palata työhöni. Tälle seurakunnalle minä alttarin edessä lupasin saarnata ja opettaa Herran sanaa ja jakaa sakramentteja Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen mukaisesti. Se oli minulle pyhä hetki. Rakastin työtä seurakunnassa. Edelleenkin olen sitä mieltä, että seurakuntapastorin, hengellisen isän, tehtävä on maailman tärkein tehtävä, ylivoimaisesti. Toiseksi tärkein on sitten äidin ja isän tehtävä kotona. Muut tulee hyvässä järjestyksessä perässä.

Jumala johdattaa heitä, kun he kulkevat rukoillen -sanoo Raamattu. Jumala on nyt sulkemassa yhtä ovea, ja rukoilen perheeni kanssa kysellen, minkä oven hän avaa. Rauhansanalaisuus olisi minulle luonnollinen työyhteys, monta sukupolvea on siinä vierähtänyt suvullani ja vaimoni suvulla. Siellä olen ymmärtänyt evankeliumin. Toivoisin jonkinlaisen tehtävän aukeavan sen piiristä. Ja samalla haluan, kuten Jarikin, palvella myös muita Herran omia. Pappeina olemme sitoutuneet Kristuksen kirkon työhön "aina ja kaikkialla".

Jumalan rauhalla

Vesa-pappi

Monday, March 10, 2008

Piispat aliarvioivat uskonnollista vakaumusta

Kotimaan keskustelupalstalla oli asiantunteva kirjoitus perustuslain tulkinnasta ja piispojen tulkintavirheestä.

Piispat aliarvioivat uskonnollista vakaumusta

Tasa-arvolain toisessa pykälässä todetaan, ettei tasa-arvolaki koske evankelis-luterilaisen kirkon, ortodoksisen kirkkokunnan eikä muiden uskonnollisten yhdyskuntien uskonnonharjoitukseen liittyvää toimintaa.
Espoon Piispa Mikko Heikka selitti puheenvuorossaan (KM 7.2.), kuinka luterilainen kirkko liitti pappisviran haltijat tasa-arvolain piiriin omalla päätöksellään. ”Luterilaisen kirkon ratkaisu oli, ettei pappisviran haltijan sukupuoli ei kuulu uskonnonharjoittamiseen.”Ajatusrakennelman mukaan kukin henkilö tai yhteisö saa itse päättää, mitkä lait koskevat sitä tai sen jäsenistöä ja mitkä eivät. Niinpä rikollinen välttää tuomion, kun ilmoittaa, että on tehnyt henkilökohtaisen päätöksen, ettei tämä laki häntä koske. Ja velvoitteet, kuten ase- tai verovelvollisuuden voi välttää, kun ilmoittaa vastaavalla tavalla viranomaisille omasta päätöksestään, joka näin astuu lakien yläpuolelle.Valitettavasti, tai onneksi, ei kirkko eikä kukaan muukaan voi oikeasti muuttaa lakien vaikutusalueita. Niinpä oikeudelliselta kannalta tasa-arvolain vaikutusalueen evankelis-luterilaisessa kirkossa ratkaisee vain ja ainoastaan se, mitkä kirkon toiminnat ovat uskonnonharjoittamiseen liittyviä ja mitkä eivät. Jumalanpalvelus on itsestään selvästi uskonnonharjoitukseen liittyvää toimintaa. Niinpä miespappi ei riko tasa-arvolakia, jos hän kieltäytyy yhteistyöstä jumalanpalveluksessa naispapin kanssa.
Edes se ei johtaisi jumalanpalveluselämää tasa-arvolain piiriin, vaikka evankelis-luterilaisessa kirkossa alettaisiin väittää, ettei jumalanpalvelus ole uskonnon harjoittamista. Oikeudessa selvitetään se mitä mikin toiminta oikeasti on, ja tulkinnat tehdään siltä pohjalta. Sitä ei noteerata, miksi asiaa väitetään. Siispä niin kauan kuin jumalanpalvelukset ovat uskonnon harjoittamista, tasa-arvolaki ei kyseisiä tilaisuuksia koske.

Suomen kansalaisilla on periaatteessa oikeus kieltäytyä vakaumuksensa vastaisista työtehtävistä. Sen Heikka myöntää. Mutta hän väittää, että tähän perusoikeuteen ei voi turvautua, jos kyseessä on keskeinen työtehtävä, kuten yhteistyö kirkon jumalanpalveluksessa naispapin kanssa. Tuo väite on kuitenkin pitkälti erheellinen.

Kieltäytyä saa vakaumukseensa vedoten, olipa työtehtävä keskeinen tai ei. Mutta sitten toinen ja mutkikkaampi ulottuvuus on, voidaanko työntekijä toistuvien kieltäytymisten vuoksi irtisanoa.Jos kappalainen jätti työtehtävän suorittamatta sen vuoksi, että kirkkoherra itse aiheutti ongelman jättämällä työvuorot järjestelemättä ja omat tunnot huomioimatta, niin vika on kirkkoherrassa eikä kappalaisessa. Työnantaja ikään kuin on koettanut kiusata työntekijää. Tietenkään silloin työntekijää ei voida irtisanoa. Sen sijaan kirkkoherra itse joutuu lain kouriin, jos joku asian vie oikeuteen. Kirkkoherra on sortunut työsyrjintään, kun hän on jättänyt huomioimatta työntekijöidensä vakaumukset. Väärinkäytös on tapahtunut tekemättä jättämisen kautta. Kirkkoherra on rikkonut yhdenvertaisuuslakia, mistä voi seurata mittavat korvaukset sille papille, jonka omaatuntoa on loukattu. Ja tuo kaltoin kohdeltu pappi, jos hänet ennätettiin irtisanoa, saa palata työtehtäväänsä.

Mutta tilanne on toinen, jos joissain seurakunnassa ei pystytä järjestelemään työvuoroja riittävästi. Silloin on mahdollista lähteä joko naispapin tai vanhan virkakäsityksen omaavan erottamisen tielle. Näin tilalle päästään palkkaamaan henkilö, joka soveltuu yhteistyöhön riittävän monen jäljelle jääneen työntekijän kanssa. Viimekädessä työnantajalla on oikeus hoitaa asiat niin, että työt saadaan tehdyksi.

Heikka uskotteli myös, ettei työtehtävästä kieltäytyminen ole mahdollista, koska naispappeuden torjuja loukkaisi naispapin pappisidentiteettiä.Mutta ensinnäkin voidaan kysyä, eikö naispappi loukkaannu turhasta, jos hän loukkaantuu toisen ihmisen uskonnollisen vakaumuksen tähden? Kai jokaisella saa olla oma vakaumuksensa, jota muiden tulee kunnioittaa? Eihän kokkikaan loukkaannu, vaikka muslimivieras ei syö hänen laittamaansa hyvää sianlihapataa.Toisaalta ainakin tasa-arvolain laatijat puntaroivat asioiden tärkeysjärjestykset toisin päin kuin Heikka. Uskonnollinen vakaumus nostettiin hyvin korkea-arvoiseksi. Sen edestä vähempiarvoisemmat seikat kuten tasa-arvolaki saivat väistyä.Miksi piispat eivät elämöi niiden vakavien kriisien vuoksi, joita vanhan virkakäsityksen papit joutuvat kokemaan siinä, kun työvuoroja ei järjestellä? Piispojen toimimattomuudesta huokuu näkemys, ettei uskonnollinen vakaumus ei ole painoarvoltaan tärkeä, mitä erityisesti tarvitsi kunnioittaa. Eikö ole kummallista, kun maalliset lain laatijat pitävät uskonvakaumusta tärkeysjärjestyksessä korkeammalla kuin piispat?
JOUKO K. MARTIKAINEN
TUTKIJA
JOENSUU

Monday, March 03, 2008

Rypälepommi

Nykyaikainen sotateollisuus on kehitellyt niin sanotun rypälepommin. Siinä pommin sisään on ladottu sadoittain tytärpommeja. Kun emäpommi saavuttaa tietyn korkeuden maalin yllä, räjäyttää se itsensä ja tytärpommit leviävät maastoon ja suunnitelman mukaan joko räjähtävät heti taikka tekevät maan asumiskelvottomaksi.

Postmoderni aikamme on hyökännyt kohti kritillisiä tapoja ja raamatullista elämämallia. Hävitystä on tapahtunut lasten ja nuorten hengellisen kasvatuksen alueella. Iltarukous ei ole jokaisen lapsen "perusoikeus", kun yhä useampi vanhempi on korvannut rukouksen pelkällä opettavaisella iltasadulla tai muulla iltarutiinilla. Nekin tietysti ovat hyviä ja lisäävät turvallisuudentunnetta. Mutta lapsen ohjaaminen kääntymään asioissaan kasteensa Kristuksen puoleen antaa lapselle eväitä, joita hän tarvitsee nuoruuden tyrskyissä ja aikuisiänkin koetuksissa. Elävä Jumala on enemmän kuin hyvä iltasatu. Joissakin kouluissa aamunavauksien uskonnollisuudesta on tingitty vaikka vierailijana olisi seurakuntien työntekijät. Uskonnonopetuksessa painopiste on informaatiossa, ei uskonnonharjoittamisessa ja uskonnollisten tapojen opettamisessa.

Murrosikäiselle, tai oikeastaan siitä lähtien yleensäkin ihmiselle, seksuaalisuus on yksi tärkeimpiä Jumalan lahjoja ihmisessä. Kummako se, että saatana juuri sitä lahjaa tahtoo vääristää ja sen avulla tuhota ja hajottaa. Kun lapset saavuttavat nuoruusiän ja puberteetin, koulut opettavat pukemaan kondomin ylle. Sukupuoli-identiteettiäkään ei enää ole annettuna, fyysisen sukupuolen määräämänä. Riippuen opettajasta, lapsia ei vahvisteta sukupuolensa mukaisessa seksuaali-identiteetissä, vaan tilalle on tullut tabula rasa-ajattelu (tyhjä taulu, jonka nuori itse maalaa), jonka mukaan nuoren seksuaalista suuntautumista ei voi tietää, eikä sitä voi silloin tukeakaan, ennenkuin nuori itse on sen päättänyt. Sukupuoli ei sitä määrää. (Onneksi kuitenkin on vielä opettajia, jotka ajattelevat omilla aivoillaan, jotka katsovat ympärilleen ja laskevat yksi plus yksi - tytöt on tyttöjä ja pojat poikia.)

Aikuisiän sääntö on, että parisuhdetta aloitettaessa ensin asutaan avoliitossa, harjoitellaan yhdessäelämistä ilman vastuuta, ennen kuin sitoudutaan eliniäksi. Homman nimi on, että pidetään rakkauden ja uskollisuuden ovi raollaan, ellei kokonaan auki myös ulkopuolisille, että sitten tiedettäisiin miten elää uskollisina ja osattaisiin suojata rakkautta! Nurinkurista.

Vielä voisi puhua työpaikkojen kiusaamisista, veropetoksista ja herrasmiesten kirjanpitovarkauksista, pöytäkirjojen väärentämisistä, totuuden pimittämisistä ja väärentelyistä, oikeuden polkemisesta ja tahallisesta väärintulkinnasta, lahjonnasta ja salaseuroista.

Tuttua vai mitä? Tuosta kaikesta Herramme on puhunut Raamatussa. Sen lyhyt oppimäärä on kymmenen käskyä. Jumala sanoo, että synti on kauhistus hänen edessään. Tämä aika sanoo, että se on ihmisen tulkinta todellisuudesta, sillä kukaan ei voi lopulta sanoa, mikä on oikein ja väärin.

Raamattu sanoo: "Kun laittomuus lisääntyy, kylmenee useimpien rakkaus". Jumalan tahdon hylkääminen, ihmisen ajattelun ja tulkinnan tuleminen suureksi, on rypälepommin emäalus. Ihminen on omaksunut paratiisin käärmeen ajatuksen, "Onko Jumala todella sanonut?". Tästä peruspommista syntyi tuhatmäärin tytärpommeja. Noita tytärpommeja syntyy meidänkin ajassamme - ihminen on synnintekijänä luova. Tunnetko elämässäsi synnin voiman. Minä tunnen. Se jäähdyttää kristittyjen välisen rakkauden, se saa todistuksen Kristuksesta hiljentymään, se vääntää Jumalan sanankin kieroon. -Pyhä Henki, lämmitä se, mikä kylmä on! Murra meistä pimeyden valta!

Onneksi, Jumalalle kiitos, Kristus on tullut tekemään tyhjäksi perkeleen teot. Kääntymällä elämässäsi Kristuksen puoleen, pyytämällä häneltä voimaa luopua synnistä ja uudistaa elämäsi Jumalan kuvan kirkkauteen, saat ystävän, joka johtaa tiellä eteenpäin. Pyhä Henki on Auttaja, Lohduttaja ja perille viejä. Hän johdattaa sinut kristittyjen yhteyteen, jossa saat voimaa sanasta ja saat puhdistaa sydämesi synninpäästössä sydämen pohjamutia myöten. Komapasteluja sattuu myös kristittynä, mutta niistä saa nousta ylös uudelleen ja uudelleen - "seitsemästi vanhurskas lankeaa, mutta Herra antaa hänen nousta jälleen."

Saturday, March 01, 2008

Vaino siirtyy ehtoolllispöytiin, mikään ei riitä

Ystäväni, pastori Jari Rankisen blogissa kerrottiin vaikeasta tilanteesta Vammalan seurakuntaan kuuluvassa Karkun evankelisen opiston kirkkotiloissa. Vammalan seurakunta on ulottanut pakottamispolitiikan myös opiston kurssien yhteydessä pidettäviin jumalanpalveluksiin. Kuvioon, jälleen kerran, kuuluu, että kaikki on muodollisesti moitteetonta. Moraalisesti tarkastellen voimme esittää huomautuksen Vammalan seurakunnan toiminnasta. Hillittömyys on astunut lähimmäisenrakkauden sijalle, ja heikkoa ei armahdeta.

Seurakunnan kirkkoneuvosto ja kirkkoherra ovat tehneet vedenpitävän suunnitelman toiminnan vakavaksi häiritsemiseksi ja muuttamiseksi kirkon naispappeuspäätöksen mukaiseksi. Siihen on tarvittu kaksi päätöstä: 1) Vs. kirkkoherra Kilpeläinen , ja aikaisemmin nykyinen kirkkoherra Ojansivu, kertoi viime keväänä, "ettei Vammalan seurakunnan jumalanpalveluksissa vieraile messun johtajana, avustajana tai saarnaajana yksikään pastori tai saarnamies, joka torjuu naispappeuden." 2) "Kirkkoneuvosto oli päättänyt ilmoittaa opistolle, että siellä on oikeus viettää ehtoollista vain erityisistä ja perustelluista syistä ja luvan tähän myöntää kirkkoherra."

Piispa Paarma/Mäkinen ei ottane muuta ohjaavaa kantaa tapahtuneeseen kuin Heikan paperin "ei oikeuksia tasa-arvolain nojalla".

Samaa naulaa hakataan muissakin hiippakunnissa. Valituksen tultua tuomiokapituliin kapitulit ottavat esille Heikan paperin ja alkavat sen mukaan toimimaan. Päätökset johdetaan päätökseen Heikan paperin "ei oikeuksia tasa-arvolain perusteella"-opin mukaisesti.

Aikaisemmin olen miettinyt, voiko kirkko sallia sitä Heikan paperin pohjalta, että herätysliikkeet ja järjestöt saisivat järjestää ehtoollisjumalanpalveluksia vanheman virkakäsityksen mukaisesti. En enää mieti. Kirkon suunnitelma on kuten Vammalankin, vedenpitävä. Kaikkien ehtoollisten kaikkialla kirkossamme missä tahansa niitä järjestetään Suomen evankelisluterilainen kirkko-nimen alla, on noudatettava Heikka-päätöstä. Joka ei sitä patsaskuvaa kumarra, ei menesty kirkossa. Sen patsaan juurella on myös evankelioimistilaisuudet vietettävä. Tästä on seurauksena, etteivät hengelliset kesäjuhlat enää onnistu yhteydessä sellaisen paikallisseurakunnan kanssa, jossa on naispappi. Kirkkoherra tekee kirkon tulkinnan mukaan rikoksen, jos lupaa naispapittoman messun.

Kirkon suunnitelma perustuu kolmeen kohtaan: 1) ehtoollisjumalanpalvelus voidaan järjestää vain tuomiokapitulin tai paikallisen kirkkoherran luvalla. 2) Tuomiokapituli/kirkkoherra rikkoo Heikka-paperia vastaan, jos järjestää tai antaa luva pitää messu ns. tunnustuksellisille vanhemman teologian mukaisesti. 3) Piispainkokouksen päätös, ns. Heikan-paperi, on kirkkolain ja tunnustuksen yläpuolella. Se on kirkon ylin oppi.

Rukoilemme:
Rakas taivaallinen Isä. Varjele kirkkoamme! Sen ajalliset johtajat seuraajineen ovat kääntyneet sinun omiasi vastaan. He eivät ole kuulleet sanasi opetusta, ja tahtovat estää, etteivät muutkaan sitä enää kuulisi. Sinun sanasi on alennettu ihmissanan veroiseksi.

Varjele, ettei meistä kukaan taipuisi johtajien hengellisen julmuuden alle. Anna herätysliikkeiden vastuuntantajille samaa mieltä kuin entisille pyhille, Tosi Kirkolle, että he hengellisen vainoojan edessä saisivat rohkeuden sanoa: "Näin sanoo Herra!"

Sinä asetit ehtoollisen lahjan, pyhän ruumiisi ja veresi, kristityille matkaevääksi ja uskon vahvistukseksi. Sinun asettamasi lahjan tarjoaminen sinun sanasi mukaisesti on tehty tässä kirkossa rikolliseksi.

Anna nousta jumalanpalveluksia, jotka järjestetään sinun sanaasi kunnioittaen ja Sinua kumartaen. Anna sen tapahtua myös meidän nykyisen kirkkomme sisällä. Siunaa jokaista messua, joka vietetään Jumalan pelossa.

Herra. Anna kirkollisille johtajille tuhlaajapojan armo. Anna kääntymys jokaiselle, joka suostuu, aktiivisesti tai passiivisesti, rajoittamaan pyhän ehtoollisesi lahjaa kristityiltä. Älä anna paatumuksen syvetä heissä. Herätä heidät pettävästä unesta.

Älä anna katkeruuden mielen voittaa, anna totuuden ja rakkauden vallita elämäämme vainojen helteessäkin. Anna iloinen mieli jokaiselle kilvoittelijalle Kristuksessa.
Jeesuksen nimeen, amen.

"Ja vaikka maailmassa
on kirkko vieras niin,
häväisty, haavoitettu,
revitty uuvuksiin,
sen pyhät vartiossa
kuitenkin odottaa,
Yön valta milloin päättyy
ja aamu aukeaa.

Näin seurakunta Herran
melskeessä taistelun
tähyää täyttymystä
rauhansa luvatun.
On kerran juhlariemu
silmissä voittajan, ja kilvoituksen kirkko
on kirkko kunnian.
VK 164:

Thursday, February 21, 2008

Pappiko ei harjoita uskontoa jumalanpalveluksessa?

Piispa Mikko Heikka on sanonut, että KHO 8:2008 olisi ratkaissut kysymyksen papin uskonnonharjoittamisesta jumalanpalveuksessa. Seuraavassa pohdin tämän aiheen problematiikkaa. Jo nyt paljastan, että aikaisempi piispainkokous on paaluttanut papin roolin jumalanpalveluksessa nähdäkseni toisella tavalla kuin mitä HEikka ja vuoden 2006 surullinen piispaikokous.


Oulun tuomiokapituli on lausunut erään päätöksen yhteydessä vuonna 2007:

Lisäksi tuomiokapituli toteaa, että seurakunnan viranhaltijat ja työntekijät ovat olemassa sitä varten, että he järjestävät seurakuntalaisille uskonnonharjoittamista. Jumalanpalvelusta toimittavat henkilöt eivät siten ensisijaisesti osallistu siihen oman uskonnonharjoittamisen vuoksi, vaan he palvelevat muita tilaisuuteen osallistuvia. Tämän vuoksi kysymyksessä ei nyt ole ollut perustuslain tarkoittamalla tavalla pakottaminen vakaumuksen vastaiseen uskonnonharjoittamiseen.


Oulun tuomiokapitulin lausuman johdosta

Oulun tuomiokapitulin mukaan seurakunnan viranhaltijat (tässä tapauksessa papit) ”järjestävät seurakuntalaisille uskonnonharjoittamista." Kirkkojärjestyksen mukaan taas...

”Papin erityisenä tehtävänä on julkisen jumalanpalveluksen toimittaminen ja pyhien sakramenttien jakaminen, muiden kirkollisten toimitusten hoitaminen sekä yksityinen sielunhoito ja rippi.” KJ 5: 1 §.

Kirkkojärjestyksen kielenkäyttö on uskonnollista. Se puhuu mm. ”jumalanpalveluksesta” ja ”pyhien sakramenttien jakamisesta”. Tuomiokapitulin kielenkäyttö pyrkii irrottamaan ao. tapauksessa papin viranhoidon kirkollisesta eli uskonnollisesta ja tunnustuksellisesta viitekehyksestä valitsemalla kirkkolaille vieraan tavan lähestyä asiaa. Lähestyminen on pelkästään virkamiesoikeudellinen. Kuitenkaan kirkkojärjestyksen mukaan pappi ei ”järjestä seurakuntalaisille uskonnonharjoitusta” (Oulun tktli), vaan ”toimittaa jumalanpalveluksen” (KJ). Jumalanpalveluksen merkityssisältö tapahtumana ja toimituksena ja toimituksen tarkoituksena avautuu kirkon tunnustuksesta sekä kirkkokäsikirjasta käsin. Näissä jumalanpalvelus on keskeisesti paimenen ja seurakunnan yhteinen hetki, jossa kumpikin osapuoli yhdessä toistensa kanssa vuoropuhellen palvelevat Jumalaa ja ovat Jumalan palveltavina.

Pappi hengellisen viran haltijana

Papin asemaa erityisesti kirkon uskonnollisena viranhaltijana (vs. valtion virkamies) korostaa se, että jo papiksi vihittävältä edellytetään henkilökohtaista uskoa. Tämä ilmaistaan kirkkojärjestyksessä siten, että vihittävän ”tulee olla jumalaapelkäävä”. Edelleen hänen tulee olla ”kristillisestä elämästään tunnettu konfirmoitu kirkon jäsen.” Tämä tarkoittaa, että henkilön edellytetään olevan julkisesti tunnustautunut kristilliseen uskoon (konfirmaatio) ja toteuttavan tätä uskoa myös elämässään. Näiden edellytysten puuttuessa henkilöä ei voida vihkiä papiksi. (KJ 5: 2 §.) Tämän lisäksi pappisvihkimys voidaan toimittaa ainoastaan yhteisessä jumalanpalveluksessa, tämä osoittaa papinviran varsinaista paikkaa seurakunnassa. Pappi ei ole jumalanpalvelukseen ulkopuolelta tuleva vieras, vaan hänen virkansa on jo virkaan asettamisestaan lähtien keskellä uskoa, tunnustamista ja rukousta. Edelleen papiksi vihittävien henkilökohtaisen uskon tunnustaminen seurakunnan edessä (Nikealaisen tunnustuksen sanoin yhdessä muiden vihittävien kanssa) sekä vihkimyslupausten antaminen muodostavat tärkeän osan jumalanpalvelusta. Tällä ilmaistaan paitsi yhteyttä ja tarkoitusta, johon pappisvirka erityisesti liittyy, myös viranhoidon henkilökohtaista ja persoonallista ulottuvuutta sitoutumisena ”harjoittamaan uskontoa” yhdessä seurakunnan kanssa.


Oulun tuomiokapitulin käyttämä sana ”ensisijaisuus” on toimeton sana niin kirkkolain kuin perustuslainkin kannalta. Uskonnonvapauslaki ei tunne mitään ensisijaisuutta tai toissijaisuutta suhteessa uskonnonharjoitukseen. Laki tuntee vain vapauden osallistua, kuulua ja erota. Käsiteltäessä asiaa Uvl tasolla on pitäydyttävä lain asettamiin puitteisiin.


Oulun tuomiokapitulin näkemys ei nouse kirkon tunnustuksesta ja liturgiasta, kuten sen pitäisi, vaan virkamiesoikeudesta. Siksi perustelu ei ole relevantti, koska se ei ota huomioon kirkollisen toimituksen luonnetta, kirkon toiminnan tarkoitusta ja päämäärää eikä kirkon jumalanpalvelusten kirjan toimitusten rakenteiden teologiaa. Nämä kaikki ovat kirkon toiminnassa ydintä ja tätä varten kirkko on olemassa. Kirkon mukaan pappi saarnaa sanaa ja johtaa yhteistä liturgiaa, että ihmiset sen kautta vahvistuisivat uskossa. Papin toissijainen osallistuminen julistustilanteeseen on paitsi jumalanpalveluksen teologian kannalta mahdoton myös uskonnonvapauslain määritelmissä tuntematon.

Tuomiokapituli lausuu: ”Jumalanpalvelusta toimittavat henkilöt eivät siten ensisijaisesti osallistu siihen oman uskonnonharjoittamisen vuoksi, …” Lausumaa on pidettävä harhaanjohtavana, sillä kirkon jumalanpalveluksessa ei ole kyse papin omasta ja seurakunnan omasta uskonnonharjoituksesta vaan yhteisestä uskonnonharjoituksesta. Kirkon jumalanpalveluskaava alkaen pappisvihkimyksestä on rakennettu siten, että siinä seurakunta ja pappi nimenomaan yhdessä harjoittavat uskontoa ja ovat elimellisesti toisistaan riippuvaisia. Yhtä ei ole ilman toista. ”Yhdessä” on se sana, joka nousee kirkon liturgiassa toistamiseen ja kaikkien kirkollisten toimitusten yhteydessä. Tuomiokapitulin käyttämä ilmaisu ”oma uskonnonharjoitus” ei nouse kirkkojärjestyksen teologiasta.

Tuomiokapituli jatkaa: ”…vaan he palvelevat muita tilaisuuteen osallistuvia”. Tietysti näin. Tilaisuuden rakenne kuitenkin edellyttää, että pappi on omalla uskollaan ja persoonallaan välttämättä mukana jumalanpalveluksessa. Kuulijat eivät ole ainoita jumalanpalvelukseen osallistuvia. Vaikka jumalanpalvelus toteutuukin papin vain konemaisesti luetellessa kirjoitetut sanat, ei se ole se mitä kirkko edellyttää papilta tunnustuksessaan. Jumalanpalvelusta ja papin toimintaa jumalanpalveluksessa voi tulkita ja arvioida ainoastaan kirkon tunnustuksen ja tarkoituksen perustalta. Tunnustuksen perusteella jumalanpalvelus on papin ja seurakunnan yhteistä jumalanpalvelusta, johon kumpikin toimija osallistuu omasta henkilökohtaisesta uskostaan käsin ”Herrassa”. Leipäpappeus ei pitäisi olla se, mitä kirkko erityisesti hakee.


Piispainkokouksen käsitys papin tehtävästä jumalanpalveuksessa

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on ajattelussaan johdonmukaisesti kirkon tunnustuksen ja kirkkojärjestyksen kannalla tarkasteltaessa sen tulkintaa papin roolista jumalanpalveluksessa. Piispainkokous on 19. syyskuuta 2000 hyväksynyt kirkolle Jumalanpalveluksen oppaan (Kirkkohallituksen julkaisuja, 2000: 6) . Opas kokonaisuudessaan on katsottava kirkkojärjestyksen toisen luvun ensimmäisen pykälän, 2: 6 §:n ja 5: 1 § selitykseksi. KJ 2: 6 § todetaan ”Päiväjumalanpalvelus on niiden toimitettava, joille papinvirka seurakunnassa on uskottu.”. Piispainkokouksen oppaassa selostetaan muun muassa saarnan merkitystä, paikkaa ja tehtävää jumalanpalvelusrakenteessa sekä saarnaajan valmistautumista tehtäväänsä.

Jumalanpalveluksen opas osoittaa, että jumalanpalveluksen rakenne, sen toimittajan osallistuminen edellyttää kaikkien henkilökohtaista ja uskossa tapahtuvaa osallistumista palvelukseen. Minkäänlaista ajatusta ”ensisijaisuudesta” tai sellaiseen viittaavaakaan ei oppaasta löydy – päinvastoin. Piispainkokouksen mukaan pappi ja seurakunta toimittavat jumalanpalveluksen yhdessä, toinen toisensa kanssa uskossa vuoropuhellen. Vuoden 2006 piispainkokouksen näkemys papin osallistumisesta uskonnonharjoittamiseen jumalanpalveluksessa on oppaan näkemyksen kanssa ristiriidassa.

Muutamia poimintoja oppaasta:

"Saarna jumalanpalveluksen kokonaisuudessa

Jumalan sana vaikuttaa …puhuttuna sanana eli saarnana.

Saarnan päätöksellä on vastaava haaste. Seurakunnan vastaus Jumalan sanan puhutteluun on kirkon yhteisen uskon tunnustaminen. Näin jumalanpalveluksen rakenne ohjaa kirjoitetun Jumalan sanan ja kirkon yhteisen uskon luo.


Valmistautuminen

Saarnaajan oma rukous alkaa silloin, kun hän ryhtyy valmistamaan saarnaansa. Saarna valmistetaan rukouksessa…

Rukouksessa on mahdollista kuunnella myös lähimmäisten kysymyksiä. Herkkyys lähimmäistä kohtaan estää meistä puhumasta ohi ihmisten.

Vaikka saarnaa tukeutuukin omaan uskontulkintaansa ja elämänkokemukseensa, hän ei ole vain näiden varassa.


Saarna lahjoittaa Kristuksen

Saarnan tarkoitus on…rohkaista kuulijoita uskomaan tällaiseen Jumalaan.


Saarna auttaa uskomaan

Saarna on myös saarnaajan oman uskon tunnustamista (kurs. VP). Sanoillaan hän hahmottaa sen uskonnäkemyksen, jonka varassa hän itse elää. Saarnaaja siis julistaa evankeliumia myös itselleen (kurs. VP). Mikäli saarnan sanoma on hänelle itselleen tosi, se koskettaa myös kuulijoita.

Saarnalla on siis vahva henkilökohtainen ulottuvuus.

Yhteinen uskontunnustus on sekä seurakunnan vastaus kuulemaansa että mittapuu, jota vasten saarnan sisältö ikään kuin asetetaan. Ekumeenisten uskontunnustusten sanoissa saarnaajan oma usko, kuulijoiden usko ja kirkon yhteinen usko lomittuvat toisiinsa (kurs. VP).


C.4. Rukous

Rukous jumalanpalveluksessa

Jumalanpalvelukseen kokoontuu rukoileva kirkko…rukoukset ovat ennen kaikkea seurakuntarukouksia. Ne ovat kirkon julkista, yhteisöllistä ja kultillista rukouselämää, jossa kirkon yhteinen usko (kurs. VP) tiivistyy ja saa ilmauksensa…rukoukset heijastavat ja syventävät yhteistä uskoa.


Rukouksen trinitaarinen perusta

Rukous on Jumalan ja ihmisen välistä yhteistyötä, synergiaa. Jumala synnyttää rukouksen ja pitää sen yllä, mutta ihminen ei ole myöskään siinä tahdoton, vaan osallistuu rukoukseen koko persoonallaan."


Näin siis Jumalanpalveluksen opas. Yhteisöllisyys, vuorovaikutus ja persoonallinen osallistuminen (myös papin) ovat toiminnassa sisäänrakennettuja välttämättömyyksiä.


Perustuslain tulkinnan ongelma

Oulun tuomiokapitulin päätöksessä on ongelmia myös perustuslain uskonnonvapauden tulkinnassa perusteellinen ongelma.

Tämän vuoksi kysymyksessä ei nyt ole ollut perustuslain tarkoittamalla tavalla pakottaminen vakaumuksen vastaiseen uskonnonharjoittamiseen. (Oulun tktli)

Jos näin olisi, olisivat opettajat pakotetut osallistumaan joulukirkkoihin yms. hartaushetkiin riippumatta heidän uskonnostaan, koska he olisivat paikalla virkamiehinä eivätkä osallistuisi itse omana persoonanaan tilaisuuteen. Samoin sotilaat olisivat velvoitetut osallistumaan kenttäjumalanpalveluksiin jne. Tämän perusteella voitaisiin myös koululaiset velvoittaa osallistumaan omalle vakaumukselleen vieraaseen uskonnolliseen tilaisuuteen, jos se järjestettäisiin koulun kanssa yhteistyössä, koskapa koululaisen voidaan katsoa olevan paikalla oppivelvollisuuden tähden ja kykenevän osallistumaan tilaisuuteen vain oppilaana ilman henkilökohtaista osallistumista itse tilaisuuden sisältöön. Tuomiokapitulin tulkinnan perusteella voisi olla mahdollista, että valtio luopuisi uskonnonvapaussäännöksestä kaikkien niiden kohdalla, jotka ovat jossakin virassa, toimessa tai oppivelvollisia taikka holhouksen alaisia. Totalitarismi ja uskontopakko olisi takaisin.


Tuomiokapitulin näkemyksen ongelmallisuus suhteessa ihmiskäsitykseen

Kapitulin näkemyksen mukaan evankelisluterilaista uskontoa harjoittavat penkissä istuvat seurakuntalaiset osallistumalla sydämessään papin toimittamiin tapahtumiin. Pappi itse ei välttämättä osallistu ja harjoita uskoa henkilössään.

Tuomiokapitulin näkemyksessä ei ole paimenen ja seurakunnan yhteistä rukousta, koska papin ei välttämättä edellytetä siihen itse osallistuvan. Näkemyksen mukaan riittää, että hän lukee sanat rukouksista ja seurakuntalaiset itse sydämessään osallistuvat sanoihin ja keskenään rukoukseen, pappi on tilanteessa vain ulkojäsen tai pappisviran kuori ilman persoonallista osallistumista. Kapitulin ajatuksen teologinen rakenne ei vastaa tunnustusta eikä kirkon liturgian lähtökohtaa, sillä rukouksen persoonallinen johtaminen on Raamatussa apostoliseen virkaan erityisesti kuuluva asia (Apt. 6: 4)

Tuomiokapitulin käsitys liturgian vuoropuhelusta paimenviran ja seurakunnan välillä on ongelmallinen: Kenen kanssa seurakunta on vuoropuhelussa jää epäselväksi ja mikä on vuoropuhelun merkitys? Täyttyykö vuoropuhelun merkitys tuomiokapitulin ehdottamalla tavalla? Jos kirkko ei edellytä papin välttämättä henkilökohtaisesti osallistuvan uskonnonharjoittamiseen vuoropuhelussaan seurakunnan kanssa, niin kenen kanssa kirkko katsoo seurakunnan käyvän vuoropuhelua? Kenelle seurakunta toivoo Herran läsnäoloa –”Niin myös sinun henkesi kanssa.”? Olisi seurakunnan pilkkaamista sanoa, että seurakunta vastaa laulullaan viralle, mutta ei läsnä olevalle pastorille. Tai että pastorille, mutta että pastorin persoona ei välttämättä ole varsinaisesti itse mukana, eikä häntä persoonassaan tervehditä. Millaista virkakäsitystä se edellyttäisi? Luterilaista ei ainakaan. Oulun tuomiokapitulin näkemys on kirkon tunnustuksen, tehtävän ja tarkoituksen kannalta mahdoton.

Jumalanpalveluksen ytimeen kuuluu siinä mukana olevien toimiminen ”Herrassa”. Tämä tarkoittaa, että he ovat itse osalliset Herraan ja että Herra tällöin itse toimii heidän kauttaan. Kaste ja usko on liittänyt jokaisen uskovan Herraan Kristukseen. Seurakunta toivottaa Herran läsnäoloa papille ja pappi seurakunnalle. Tämä ei ole vain korulauseita ilman sisältöä, sillä ”Kirkon pyhissä toimituksissa ja opetuksessa käytettävien kirjojen on oltava tunnustuksen mukaisia.” KJ 1: 2§

Monday, February 18, 2008

Kieli vallan välineenä

Joka hallitsee kielen hallitsee myös kansan mielen. Jotenkin noin on Acricola sanonut. Miten ilmaisemme asioita ei ole vain tapa välittää informaatiota. Ilmaisemalla asian tietyllä tavalla asetamme myös ne puitteet, jossa asia on ajateltava ja ymmärrettävä. Tätä teemme jokainen jatkuvasti, jokaisessa kohtaamisessa, lähtien kahvipöytäjutustelusta yliopiston kateederille tai kirkon saarnatuoliin. Puhujina ja keskustelijoina käytämme valtaa.

Emme ainoastaan me jokainen käytä valtaa, vaan myös me olemme vallankäytön kohteina. Valta ei esiinny vain hallintopäätöksinä, itse asiassa se on vain kapea osuus vallankäytöstä. Valta on sanoissa kaikkialla. Sanojen myötä se ulottuu sisäämme, ajatteluumme ja lopulta myös toimintaamme. Media ja yleensä julkinen tiedonvälitys eri muodoissaan on maamme merkittävin vallankäyttäjä. Se asettaa ehdot, joilla keskustelua on käytävä julkisuudessa

Media ja julkisuuden määrittelemä kielenkäyttö ei ole arvovapaata, neutraalia puhetta, vaan aina sitoutuu johonkin tausta-ajatelmaan tai ideologiaan. Mediaa on hyvää ja huonoa ja varmaan siltä väliltäkin. Median kanssa on tehtävä samoin kuin tiedemiehen kanssa, joka väittää olevansa tutkimuksessaan arvovapaata ja ideologisesti riippumatonta - sellaista on syytä olla kuulematta. On reilua tunnustaa ajattelunsa ideologinen pohjavire.

Vallankäyttäjinä, siis tavallisina jutustelijoina, meidän olisi hyvä joskus pysähtyä miettimään omaa suhdettamme ympäröiviin "kieliin" sekä omaa kielenkäyttöämme. Ohjaako ajatteluamme ja toimintaamme jokin suuri ideologia, tai jokin pienempikin ajattelutottumus, jokin joka määrittelee käsitteet, niiden sisällön tai sisältöjen vaihtamisen jne. Aina emme niitä edes tiedosta.

Meidät kaikki suomalaiset on kiedottu postmoderniin, eli modernismin jälkeisen ajan ajatteluun. Se on lähempänä meitä kuin tiedämmekään. Lausumat kuten "Jokaisella on oma jumalakäsityksensä", "Minun Jeesukseni", "Jokaisella on vain oma mielipiteensä, mitään "totta" ja "oikeaa" mielipidettä ei kukaan saa sanoa omistavansa", "Jumalan on suurempi kuin sanat, joilla hänet määrittelemme, siksi jumalasta ei voi puhua ehdottomin sukupuolikäsittein "Isä, Poika ja Pyhä Henki"" jne. ovat mainitun ideologian lapsia. Hyödyllisiä tietyissä yhteyksissä, mutta eksyttäväisiä hengellisissä yhteyksissä.

Postmodernin ajan femistiteologian raamattukäsitys rakentuu sekin postmodernin kielitieteen perustalle: sanat eivät välttämättä välitä sitä todellisuuttaa, jota niiden sanotaan kuvaaavan. Todellisuus on itse lausujan mielessä sekä syntyy samalla hetkellä kuulijan "mielessä" kuin hän kuulee sanoman ja sen ymmärtää. Sanoman ymmärtäminen ei ole sidottu sanoman välittäjän käsitykseen ja ymmärrykseen, koska jokaisen oma tulkinta sanomasta on se hänen "totuutensa". Tämä tarkoittaa käytännössä, että Raamatun kirjoittajat ovat lähettäneet viestin omasta ymmärryksestään - oman tulkintasan totuudesta - kuulija tai lukija otta sen vastaan ja viesti tulee todeksi kuulijan mielessä, ei sellaisena kuin esim. Paavali sen lähetti, vaan sellaisena kuin sen kuulija mielessään muokkaa. Jokaisen kuulijan muokkaamisprosessiin vaikuttaa se ideologinen ja kielellinen ympäristö, jossa hän asuu. Tällaisessa maailmassa asettuu hölmön asemaan, joka sanoo, "Tämä on totta, koska Raamattu sanoo niin", tai joka sanoo jotakin esimerkiksi uskonkäsitystä vääräksi ja toista oikeaksi. Postmodernissa ajattelussa ei ole "oikeaa" ja "väärää", on vain tulkintoja.

Kritittyinä meidät on kutsutta Jumalan sanan määrittelemään maailmaan. Postmodernissa maailmassa me olemme kyllä "hölmöjä", mutta Jumalan maailmassa olemme main stream-väkeä. Jumala, luoja ja Isä on asettanut elämisen ehdot, joita me luodut emme voi kiistää. Ne ovat parhaat ja niiden varassa me elämme täyttä ihmisyyttä ja osallistumme täysimääräisesti siihen luodun ihmisen elämään, jonka Jumala loi ja tarkoitti. Jumalan maailmassa on hyvä elää. Nämä alkuasetukset, lain ja evankeliumin, Hän on välittänyt pyhässä sanassaan. Raamattu ei ole kristittyjen "funtsintaa" vaan Jumalan Pyhän Hengen johdattamaa puhetta kaikille ajoille opiksi., rohkaisuksi ja varoitukseksi. Pakanain apostoli sanoi: Pyhät kirjoitukset "tekevät viisaaksi" ja seurakunnan kaitsijan "tulee pysyä kiinni opinmukaisessa, luotettavassa sanassa, että olisi kykenevä sekä neuvomaan terveellä opilla että kumoamaan vastaansanojain väitteet." Tit. 1:9. Pyhä Paavali ei ollut postmodernisti.

Myöskään oma kirkkomme ei virallisessa tunnustuksessaa ole postmoderni. Tunnustuskirkkona tunnustamme Raamatun opin ja kiellämme muut opit. Viranhaltijoissa on postmoderneja opettajia, jotka yrittävät suhteellistaa kaikki kristinuskon totuudet lähtien Jumalasta itsestään. Heidän metodinsa on yksinkertainen: Raamattu ei ole Jumalan sana, vaan ihmisen sanoja Jumalasta, ja sellaisena siis arvostelun alla. Me tunnustukselliset kristityt haluamme kuitenkin jäädä siihen oppin, jonka mukana kirkkomme tunnustaa Raamatun opin ja liittyy kristillisen kirkon 2000 vuotta vanhaan perunteeseen.

erinomaisen artikkelin feministiteologiasta voit lukea osoitteesta http://www.teolinst.fi/luennot/files/SH270906.htm Kyseessä on Priscilla ry:n puheenjohtajan, TM Soili Haverisen analyysi aiheesta. Lue

Thursday, February 14, 2008

Vaalit: Puolet Oulun hpk papeista "konservatiiiveja"

Oulun hiippakunnassa kirkolliskokousvaalit menivät todella hienosti. Tunnustuksellisten pappien lista sai 72 ääntä, mikä on 25% hiippakunnan papiston äänistä.
Tulos on vakuuttava. Kun tulokseen liittää toisenkin listan konservatiivipappien - SRK-lestadiolaisten pappien (36) ja (23) sekä rauhansanalaisen (9) äänet, on äänisaalis 140 ääntä ja prosenttiosuus lähes puolet, 49%, hiippakunnan papeista.

Sokerina pohjalle, pappien äänikuninkaaksi tuli tunnustuksellinen kirkkoherra ja kirkolliskokousvaikuttaja Lasse Marjokorpi 37 äänellä.

Friday, February 08, 2008

Liberaaliteologian määritelmä

Anglikaaniprofessori, maailmanlaajuisesti tunnettu konservatiiviteologi, Suomessakin tuttu J. I. Packer, on määritellyt liberaaliteologian näin:
"Liberaaliteologia ei tunnusta mitään "Jumalaa", joka käyttäisi kirjoitettua kieltä kertoakseen meille asioista, se ei tunnusta synnin todellisuutta ihmiselämän systeemissä, joka tekisi pelastuksen välttämättömäksi ja uuden syntymisen tarpeelliseksi. Näiden sijalle liberaaliteologia asettaa ihmisen luonnollisen uskonnollisuuden (johonkin korkeampaan voimaan suuntautuvan kunnioituksen) ja ihmisluontoon kuuluvan hyväntahoisuuden toisia kohtaan ja näkee kristillisyyden merkityksen olevan suojata ja kehittää näitä piirteitä. Näiden tulta on vaalittava ja pidettävä palavana kirkossa, jonka tulee joka sukupolvi etsiä oikeutuksensa dialogissa ympäröivien kulttuuristen paineiden, kehitysaskelten ja ennakkoasetelmien keskellä. Toisin sanoen kirkon on jatkuvasti ripustauduttava kulttuuriin ja pysyttävä keskustelussa siitä, mitä milloinkin on "tapahtumassa"; muutoin, näin on opetettu, se menettää kaiken kosketuksensa tosi elämään. "Tapahtumien" lähtökohtainen hyvyys otetaan liberaalikirkossa itsestäänselvyytenä. Seuratessaan tätä agendaa kirkko luonnollisesti ja välttämättömästi luopuu Raamatusta kohta kohdalta, mutta se ei ole sille suuri menetys, koskapa Raamattu on erehtyväisten ihmisten eikä erehtymättömän Jumalan kirja. Well now; with liberal leaders thinking and teaching in these terms, a collision with conservatives - that is, with upholders of the historic biblical and Anglican faith - was bound to come. It came over gay unions, which liberals wish to bless as a form of holiness, a quasimarriage." (Lähde: GAFCON-sivusto).

Liberaaliteologiaa on siis pidettävä kristinuskoa vastaan taistelevana ideologiana. Sen ytimessä on kysymys Raamatusta - onko se Jumalan sana, vai onko se erehtyväisen ihmisen pohdintaa Jumalasta. Maailmanlaajuiset tapahtumat osoittavat, että liberaaliteologia on päässyt sellaiseen asemaan, että se asettaa ratkaisevan haasteen, ultimaatumin, Raamatun asemalle kirkkojen elämässä. Taistelua ei voida enää välttää, on kysymyksessä joko tai. Kysymys homosekualismista (ja naispappeudesta) on troijan hevonen jonka mukana nielassaan liberaaliteologisen ohjelman Raamattukäsitys. Kun se on päästetty kirkkoon sisälle, ei ole enää maata jalkojen alla. Evankeliumikin menetetään, sillä evankeliumin oikea oppi on ainoastaan kirjoitetussa Jumalan sanassa.

Tuesday, January 29, 2008

"Kahden virkanäkemyksen kirkko"

"Kaj-Erik Tulkin mielestä Arto Seppäsen peräänkuuluttama "kahden virkanäkemyksen kirkko" voitaisiin toteuttaa laillisesti joko maallisen lain puitteissa tai kirkon sisäisin työjärjestelyin." Kotimaa.fi 28.1.2008

Oikeustieteen maisteri puhuu viisaita. Lisäisin mahdollisuuksien plakkariin vielä yhden näkökulman kirkon sisäisestä asioiden järjestelystä - työnjakokirja. Tämä malli voisi toimia interim-kaudella, väliajalla, kirkon järjestäessä keskuudessaan eri virkakäsityksiä edustavien elämän esimerkiksi erillisten kirkkojärjestysten avulla.
  • Seurakunnassa, jossa on useampi kuin yksi papinvirka tai yksi tai useampi lehtorinvirka, tulee pappien ja lehtoreiden, ottaen huomioon mitä 2 luvun 24 §:ssä on määrätty, jakaa työ keskenään ja laatia työnjakokirja. Jos työnjaosta ei päästä sopimukseen, ratkaisee asian tuomiokapituli. KJ 6: 16

Työnjakokirja-malli vähentäisi kirkkoherrojen stressiä ja painetta julkisuuden edessä, sillä työnjäkokirja ei ole kirkkoherran päätettäviin kuuluva asia, vaan hän on yksi työnjakokirjan allekirjoittajista. Papisto kantaisi yhdessä asian vaatiman juridisen vastuun. Viime kädessä kuitenkin tuomiokapituli kantaisi vastuun. Työnjakokirja olisi syytä hyväksyttää tuomiokapitulilla tai ainakin lähettää se tiedoksi, että paikallinen piispa ottaisii sen hallinnollisesti virkavastuulleen.

Koska piispamme yhdessä sanovat, ettei ns. vanhempi virkakäsitys ole harhaoppia tai epäraamatullinen, olisi täysin mahdollista työnjakokirjalla yhdessä sopia, että näiden seurakuntalaisten sielunhoito ja jumalanpalveluselämästä huolehtiminen vanhemman virkakäsityksen mukaisesti ja sitä perinnettä jatkaen kuuluisi tietylle seurakunnan papille, joka itsekin olisi sitoutunut tähän näkemykseen. Tällä voitaisiin Vammalan ja Karjasillan seurakuntien kiistat, ja monien vastaavien, hoitaa odottaessamme kunnollista järjestystä.

Koska kirkossamme on hyväksytty kaksi teologista virkakäsitystä, eo. päätös voitaisiin tehdä jo nykyisen kirkkojärjestyksemme puitteissa. Kirkkolain ensimmäinen pykälä on jo riittävä peruste toiminnan aloittamiseen ja sen teologiseksi perustaksi.

Kaikkia ongelmia työnjakokirja-malli ei poistaisi. Välikaudellakin tarvitaan uusia ns. vanhauskoisia pappeja. Uusien pappien vihkiminen tulisi edelleenkin olemaan ongelma niin kauan kuin piispat eivät katso voivansa vihkiä pappeja muualla kuin tuomiokirkoissa. KJ:n kannalta paikallisseurakunnassa tapahtuva vihkimys olisi täysin mahdollinen. Kun vanhempaa virkakäsityksen tunnustava mies vihittäisiin virkaan, vihkimys tapahtuisi siinä seurakunnassa, jossa seurakunnalla olisi tässä tunnsutuksessa elävä yhteisö keskuudessaan.

Näistä yhteisöistä voisi muodostua aikanaan yhteisöjen verkosto, jonka kirkollisen valvonnan, hallinnon ja vihkimykset hoitaisi laaditun kirkkojärejstyksen mukaisesti "lentävä piispa" ja tuomiokapituli. Mukaan otettaisiin tietysti myös nykyiset herätysliikkeiden ja säätiön jumalanpalvelusyhteisöt.

Thursday, January 10, 2008

Arvoisa kirkkomme arkkipiispa. Te luonnehditte Luther-säätiön kastetoimintaa, jolla he kastavat kirkkomme jäsenten lapsia ja kehottavat vanhempia liittämään lapset kirkkomme jäseniksi, "röyhkeäksi uhitteluksi" koska he tietävät toimivansa kirkkojärjestyksen vastaisesti.

Jos haluaisimme nähdä tapahtumat positiiviselta kantilta, voisimme nähdä toiminnassa kristittyjen hädän kirkkomme puolesta ja aktiivista toimintaa sen tervehdyttämiseksi. Tunnustuksellisten seurakuntalaisten tarvetta ja useasti toistettua nöyrää pyyntöä eivät ole kirkkomme johtajat kuunnelleet, siitä minulla on henkilökohtaisia kokemuksia täältä Oulusta. Näen vain hyväksi, Jumalan edessä, että näitä yhä hiljaisempia pyyntöjä on alkanut kuunnella nämä parjatut säätiöläiset. Palkitkoot Jumalan heidät vanhurskasten ylösnousemuksessa.

HErra arkkipiispa. Meidän luterilaisen kirkkomme tunnustuskirjat määrittelevät seurakunnan
  • VII Kirkko Edelleen seurakuntamme opettavat, että yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen yksetyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset. Paavali näet sanoo: "Yksi usko, (Ef. 4:5--6) yksi kaste, yksi Jumala, joka on kaikkien Isä jne.""

Kirkollisessa kiistassamme on kyse siitä, että tunnustuksellinen osapuoli katsoo sakramenttien "oikeaan toimittamiseen " kuuluvaksi myös pappisviran Raamatulliset asetukset, joista yksi olennainen on paimenen sukupuoli. Niissä seurakunnissa, joissa ei seurakuntien työntekijät tue tätä uskoa, on oikein, että joku muu kirkkomme pappi tai tässä tilanteessa Ruotsissa papiksi vihitty henkilö opettaa ja toimittaa sakramentit ja antaa Kristuksen paimenhoitoa - kirkon piirissä ja sen uskoa tukien. Olen vakuuttunut, ja tekin sen tiedätte, etteivät herätysliikkeiden väki ja säätiön väki tee tätä muusta syystä kuin rakentaakseen Kristuksen kirkkoa evankeliumilla. Kristus on toiminnan johtotähti.

Kysyn teiltä, herra arkkipiispa, miksi te ette voi osoittaa meille herätysliikekristityille ja säätiöläisille ja tavallisille kirkkokristityille, jotka tukeudumme vihityn miehen paimenvirkaan, tilaa kirkossamme? Emme ole muuttaneet Raamattua emmekä tunnustusta. Jatkamme kirkkomme aikaisempaa järjestystä ja tapaa. Mikä meidät tekee niin epähaluttaviksi, että niitäkin kirkkomme omiakin pappeja, jotka haluavat tukea tätä osaa kirkossamme, vainotaan nojautuen teidän johtamanne piispainkokouksen päätökseen? Vainotaanko meissä entistä kirkkoa? Oletteko itse tulleet sille vieraaksi? Tällainen kysymys tulee mieleeni. Kirkollisen sateenvarjon alle pitäisi mahtua kaksi kirkkojärjestystä.

Tukijanne kirkollisessa työssä, Vesa Pöyhtäri

Wednesday, January 09, 2008

Kirkko hyväksyy Luther-säätiön pappien kasteet

Suomen evankelis-luterilainen kirkko hyväksyy Luther-säätiön pappien toimittamat kasteet. Kuopion hiippakunnan noudattaman käytännön mukaan lapsia ei kieltäydytä ottamasta paikallisseurakunnan jäseneksi, heitä ei kasteta uudelleen, heitä ei oteta kirkkoon hätäkasteen vahvistamiskaavalla, vaan vanhempien ilmoituksen perusteella. Päätös on merkittävä.

Päätös avaa oven laajempaan toimintaa kirkkomme hyväksi Luther-säätiön niille papeille, jotka ovat saaneet pappisvihkimyksensä Ruotsissa Lähestyshiippakunnassa. Hekin voivat nyt hyvillä mielin kastaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkkoon kuuluvien vanhempien lapsia vakuuttuneina siitä, että kirkko ottaa heidät yhteyteensä.

Tarvetta Kuopion hiippakunnassa otetulle päätökselle todellakin oli. Monessa seurakunnassa seurakuntalaiset huokaavat, että mistä luotettava tunnustuksellinen luterilainen pappi lapsen kastajaksi, kun seurakunnassa on vain ääriliberaaleja tai naispappeja. Nyt on osoitettu käypä ja hyväksytty tapa ratkaista asia.

Ei ole ollenkaan yhdentekevää, kuka lapsen kastaa. Vaikka salassa epäuskoisenkin toimittava sakramentti on pätevä ja antaa kasteen lahjan, ei vanhempia vakuuta kirkon hyvät lupailut, kun he jo varsin usein näkevät pappiensa kannaotoissa selvää Raamatusta luopumista. Silloin ei ole myöskään hengellistä luottamusta. On selvää, että tällaisessa tilanteessa kastajaksi halutaan pappi, joka tunnustautuu pyhään Raamattuun ja kirkkomme tunnustuskirjoihin ja kilvoittelee uskossa ja elämässä niiden mukaisesti. Kastajan kuva jää perhealbumeihin. Vanhempia lämmittää, jos Herran lahjan on tuonut sellainen pappi, joka tahtoo tukea perheen uskoa.

Siunausta teille kaikki Luther-säätiön papit!