Kun piispat katsovat peiliin..

Löytyykö ratkaisua?

Tunnustukseen ja pyhään Raamattuun pitäytyvien pappien ahdinko käy koko ajan suuremmaksi. Kirkon tuomiokapitulien ratkaisut käydyissä kiistoissa ovat osoittaneet johdonmukaisesti samaan suuntaan – tunnustuksellisella papilla ei ole mahdollisuutta jatkaa seurakuntapappina Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa, jos seurakunnassa on naispappi. Jos tunnustuksellinen pappi on kirkkoherran asemassa, hänellä on vielä mahdollisuus. Harvassa ovat ne kirkkoherrat, jotka enää uskaltavat antaa tilaa seurakunnassaan tunnustukselliselle papille. Järjestöjenkin työtä, usein maallikkojen käsissä, estetään seurakunnissa!

(Korkeimpien tuomioistuinten ratkaisuille on joka tapauksessa jätettävä vielä sijaa. Jari Rankinen teki oikein kun päätti valittaa tuomiostaan.)

Uskon, että kirkon nykyiset päättäjät ovat tulleet tähän – ei tilaa – ratkaisuun kirkon yksimielisyyden näkökulmasta. Ei näytä hyvältä ulospäin, jos kirkko sanoo olevansa yksi, mutta sillä on alttari, jolle työntekijät eivät voi yhdessä polvistua. Kieltäytyjä ei ole vain vanhauskoinen, myös naispappi kieltäytyy, jos hän noudattaa uskoaan, tulemasta tunnustuksellisen opetuksen mukaan järjestettyyn ehtoolliskirkkoon – hän kun tunnustaisi tulemisellaan oman teologisen katsantonsa vääräksi.

Mutta onko ratkaisu ottanut huomioon kaikkia mahdollisia tekijöitä?

Olemme kuitenkin kaikki vielä muodollisesti samassa kirkossa. Ainoa teologisesti ehjä ulospääsy ilman henkistä- ja hengellistä väkivaltaa ja maallisen oikeuden oikeustoimia on järjestää kirkko sateenvarjo-mallin mukaan. Tunnustuksellisilla olisi oma kirkkojärjestys, jota noudatettaisiin niissä seurakunnissa ja yhteisöissä, jotka katsovat kirkon aikaisemman käytännön mm. naispappeuskysymyksessä oikeaksi. Naispappeuden puoltajilla olisi myös oma kirkkojärjestyksensä. Näin tulisi rauha, ja kirkkorakennusten jumalanpalvelusvuoroja voitaisiin jakaa sitten lähimmäisenrakkauden hengessä.

Kirkollinen työ Suomessa pääsisi näin nitkahduksen, ehkä voimakkaankin, eteenpäin. Kirkon velvollisuudet huolehtia kulttuuritehtävästää rakennustensuojelun alalla sekä muu kirkkojärjestysten kannattajien yhteiset tehtävät (hautaustoimi, katastrofityö, ulkomaanapu, koululais- ja päiväkotityö jne.) turvattaisiin ainakin vähäksi aikaa eteenpäin.

Kirkon voima on työntekijöissä ja aktiivisissa seurakuntalaisissa. Kirkon taloudellinen tilanne heikkenee voimakkaasti tulevina vuosina olipa ratkaisu mikä tahansa. Siksi päättäjien tulisi nähdä askeleen pidemmälle, euro ei saa olla ratkaiseva konsultti – se on kuin tuli, hyvä renki, mutta huono isäntä.

Tuleva myrsky homoseksuaalisuuden harjoittajien asemasta kirkossa voitaisiin hoitaa samalla kirkkojärjestysratkaisulla.

En usko, että piispat huokaavat tyytyväisinä katsoessaan itseään peiliin ja ajatellessaan nykyistä kirkollista tilannetta. ON menty jo pitkälle. Jumala suokoon, ettei liian pitkälle.

Prof. Matti Leisola evoluutiosta ja Raamatusta

Nuotta-lehdessä lokakuulta 2006 oli mielenkiintoinen artikkeli. Olen ottanu haastattelusta muutaman lohkaisun tähän blogiini. Haastattelu löytyy kokonaisuudessaan Nuotan nettisivuilta.


Matti Leisola on kristitty 59-vuotias tekniikan tohtori jonka erikoisalaa on biotekniikka. Hän toimii Helsingin teknisen korkeakoulun bioprosessitekniikan professorina ja kemian tekniikan osaston johtajana. Matti kirjoitti ylioppilaaksi 1966 Lahden Yhteiskoulusta minkä jälkeen hän opiskeli diplomi-insinööriksi, tekniikan lisensiaatiksi ja viimein tekniikan tohtoriksi.
Vuonna 1988 Matti Leisola muutti perheineen Sveitsiin seitsämäksi vuodeksi. Siellä hän toimi tutkimusryhmän johtajana biotekniikan dosenttina Sveitsin teknillisessä korkeakoulussa (EHT). Vuodesta 1988 vuoteen 1995 hän toimi Suomen sokerin tutkimusjohtajana.

Onko Raamatusta mahdollista vetää johtopäätöksiä miten maailma tieteellisesti on syntynyt?
Kysymys on ongelmallinen – se olettaa, että maailman synty on tieteellisesti selitettävissä. Uskon että Raamattu on Jumalan ilmoitusta. Se on ajatteluni perusta; ei erehtyväinen tiede tai ateistinen ns. tieteellinen maailmankuva. Raamattu kertoo melko yleisellä tasolla maailman synnystä, mutta se mitä se sanoo, on Totta. Maailma on luotu viisauden kautta ja alussa oli Sana eli Logos.

Onko oikein vetää pitäviä johtopäätöksiä maailman synnystä Raamatusta?
Totta kai on. Ainoa, joka oli alussa paikalla, oli Luoja, joka on kertonut meille, että Hän loi kaiken Kristuksen kautta..

Mikä on kantasi Raamattuun ja evoluutioon?
Raamattu on Jumalan ilmoitus ja auttaa meitä näkemään todellisuuden oikeassa valossa. Se vastaa sellaisiin suuriin kysymyksiin kuin mistä tulemme, miksi olemme täällä ja mihin menemme. Se antaa myös uskottavan selityksen ihmisen julmuudelle ja maailman ongelmille. Se vastaa myös pieniin kysymyksiin kuten miten kohdella lähimmäisiä, miten kasvattaa lapsia tai miten suhtautua omaisuuteen.
Evoluutio on pohjimmiltaan harhaoppi, joka kertoo, että aine synnytti elämän ja ihmisen itsestään ja että elämällä ei ole mitään lopullista merkitystä ja moraalilla ei ole mitään todellista perustaa.

Mitä ovat fossiilit? Mitä niistä voi päätellä? Ja miten ne sopivat Raamattuun? Entä dinosaurukset?
Fossiilit omat muinaisten eliöiden kivettyneitä jäännöksiä – ikään kuin valoksia alkuperäisestä eliöstä. Niistä voi päätellä, että a) jotain katastrofaalista on joskus tapahtunut, b) monet eliöt ovat pysyneet aina samanlaisina, c) ennen eli eliöitä, joita nyt ei ole elossa, d) kaikki eliökunnan pääryhmät ovat syntyneet lähes samanaikaisesti ja e) kaikki aikanaan eläneet eliöt olivat aina täysin valmiita kokonaisuuksia, ei puolivalmiita ja joksikin kehittyviä. Fossiileja ei nykyoloissa synny. Fossiilien ja fossiilisten polttoaineiden (kivihiili ja öljy) valtavat määrät viittaavat suuriin luonnonmullistuksiin. Kertomus vedenpaisumuksesta antaa uskottavan selityksen näille ilmiöille. Raamattukin puhuu dinosauruksista ja lohikäärmeistä. Itse en ole niitä nähnyt, mutta kertomukset lohikäärmeistä viittaavat siihen, että joku on.

Näin siis Matti Leisola. Tuo viimeinen kappale folliileista on mielenkiintoinen ja hauskakin. Meille on fossiililöytöjen perusteella syötetty melkein mitä vain evoluution "todisteita", mutta tarkempi analyysi osoittaakin, että vedetyt johtopäätökset kustakin löydöstä ovat riippuvaisia ideologisesta taustauskomuksesta.

Kummallisia juttuja fossiililöydöissa riittää. Muutama viikko sitten oli muistaakseni Kalevassa kuva eräästä nilviäisen fossiilista. Se oli aivan samantyyppinen kuin nykyisetkin, korkeintaan muutaman sentin kokoiset nilviäiset. Koko vain oli jättimäinen. Ihminenkin oli pienmpi. Mistä se todistaa? Tutkijoiden mukaan ilman happipitoisuus voi olla yksi syy...

TT Vaahtoranta pappeudesta

Martti Vaahtoranta
“Tämä salaisuus on suuri”
Apostolisen virkakonstituution raamatulliset ja dogmaattiset perusteet
1. Kirkkona Raamatun ja tunnustuksen pohjalla
Tässä artikkelissa, joka perustuu Paavalin synodin ja Priscilla–yhdistyksen järjestämässä seminaarissa lokakuussa 2006 pidettyyn esitelmään, etsitään seurakunnan apostolisen virkakonstituution
raamatullisia ja dogmaattisia perusteita. Sen vuoksi tarkastelun ulkopuolelle rajataan kokonaan
sellainen argumentaatio, joka hakee kirkon virkaa ja virkoja pohdittaessa ohjeet ja perustelut
maallisten ideologioiden, yhteiskunnallisen lainsäädännön tai liike-elämän käytäntöjen parista, mutta
sivuuttaa Raamatun ja tunnustuksen. Raamattu on kirkossa opin ja elämän ylin ohje, kuten luterilaiset
tunnustuskirjamme oikein ja kirkkoamme sitovalla tavalla opettavat. Keskustelija, joka kieltää tämän
tunnustusperiaatteen, asettuu itse - ainakin argumentatiivisessa mielessä - kirkon ulkopuolelle, eikä
hänellä voi olla mitään normatiivista sanottavaa kirkon oppia ja järjestystä koskeviin asioihin.
Vaikeaa on keskustelu myös niiden kumppaneiden kanssa, jotka tosin käyttävät Raamattua, mutta
valitsevat Pyhän Sanan ulkopuolisin kriteerein, mikä siinä on heidän mielestään sitovaa ilmoitusta,
mikä taas joutavaa aikahistoriallista roinaa. Markionin jäljet pelottavat!
Mekin tosin tiedämme, että Raamattu on olemukseltaan Jumalan kirjoihin viety pelastushistoriallinen
ilmoitus, joka sisältää monenlaisia kirjallisuuden lajeja ja jonka syntyhistoria sijoittuu ajallisesti
pitkälle akselille kattaen erilaisia maantieteellisiä ja kulttuurisia ympäristöjä. Näin se ankkuroituu
syvälle meidän inhimilliseen todellisuuteemme.
Me ymmärrämme raamatullisen hermeneutiikan tarpeen; siitä on kysymys jokaisessa saarnassa ja
todistuspuheenvuorossa. Me emme kuitenkaan halua asettua Raamatun yläpuolelle emmekä sen
tuomareiksi, vaan sen oppilaiksi Jumalan ilmoituksen omien, sisäisten kriteerien johdolla. Kirkon
tunnustus on puolestaan vastausta Jumalan Sanan puhutteluun ja lohdutukseen. Se ei ole
matemaattinen formeli eikä luonnotieteellisin kokein verifioitavissa eikä falsifioitavissa. Sen sijaan
tunnustus syntyy ja sitä koetellaan Sanan valossa kirkon yhteisen uskonkilvoituksen helteessä. Siihen
ei voi pakottaa ketään järkeen eikä logiikkaan perustuvin menetelmin, mutta se on luovuttamaton,
sitova ja konstitutiivinen osa kirkon identiteettiä.
Juuri tällaisena kirkkona eli Herrassamme kiinni riippuvien uskovien joukkona haluamme olla mukana
siinä pelastushistoriallisessa jatkumossa, johon Jumala Sanansa ja sakramenttiensa kautta meitä
armossaan liittää. Emme istu katselemassa vaeltavaa joukkoa kadun varren ikkunasta tarkkaillen, vaan
kuljemme sen mukana, Sanan valossa tietä etsien, ehkä hitaasti, ontuen ja kompuroiden, mutta
kuitenkin eteenpäin kulkien.
2. Kuinka tähän on tultu?
Keskustelemme siis kirkon viroista Raamatun ja tunnustuksen pohjalta, tai sitten emme puhu niistä
lainkaan. Ajankohtaisen ja alati kiristyvän tilanteemme vuoksi rajaan aihettamme edelleen ja kysyn:
”Mitkä ovat ne raamatullis-dogmaattiset teologiset perusteet, joilla torjumme naispappeuden?” Tällöin
olemme käsillä olevan kysymyksen ytimessä. Samalla olemme argumentativiisessa mielessä yhteisellä
pohjalla niiden naispappeuden kannattajien kanssa, jotka kanssamme hyväksyvät pyhän Raamatun
kirkon ylimpänä auktoriteettina ja tunnustautuvat tavallamme luterilaiseen uskoon, mutta katsovat
Raamatun itsensä antavan meille vapauden jättää ihmisen sukupuoli huomiotta, kun Kirkkona
kutsumme ja vihimme pappeja saarnavirkaan.
Näinhän karkeasti ottaen argumentoitiin silloin, kun naispappeus hyväksyttiin Suomen kirkossa noin
kaksikymmentä vuotta sitten. Katsottiin, että Uuden Testamentin sanoma on jaettavissa kahteen
”koriin”, josta toisessa olivat muuttumattomat, pelastukselle välttämättömät ”uskon asiat”, joilla
ilmeisesti tarkoitettiin esimerkiksi pelastushistoriallisia tapahtumia, kuten Herramme syntymää,
kärsimystä ja ylösnousemusta, Pyhän Hengen vuodatusta tai vaikkapa sakramenttien asetusta. Myös
itse erityisen palveluksen eli papinviran todettiin keskustelujen jälkeen ja monien yllätykseksi olevan
Jumalan itsensä asettama instituutio eikä pelkkä käytännön pakon sanelema inhimillinen järjestely.
Sen sijaan papin sukupuolen katsottiin olevan toiseen ”korin” eli ajan muuttuvien haasteiden ja
tilanteiden myötä vaihtelevien toimintatapojen piiriin kuuluvaa asia. Niitä ei koskisi mikään erityinen
eikä pysyvä Herran ohje eikä asetus, vaan niissä toteutettaisiin sitovaa, mutta sisällöllisesti joustavaa
rakkauden vaatimusta. Niinpä Raamatussa olevia kieltoja kutsua ”kauniimman sukupuolen edustajia”
saarnavirkaan pidettiin tällaisena aikasidonnaisena aineksena, joka kahdentuhannen vuoden kehityksen
puitteissa oli menettänyt ajankohtaisuutensa ja kuului samaan kategoriaan miesten pitkien hiusten ja
naisten pitkien housujen kanssa. Näin siis ihmisen sukupuolisuus siirrettiin ainakin papinvirasta
puhuttaessa adiaphora –asioiden joukkoon, jotka voivat tilanteesta riippuen olla noin tai näin, kunhan
itse virka Jumalan asetuksena säilyy voimassa. Ja juuri rakkauden nimissä katsottiin, että kauan
alistetun naisen olisi vihdoin saatava oikeus saarnata ja jakaa sakramentteja Jumalan seurakunnassa.
3. Kaksi koria – mutta mitä kumpaankin kuuluu?
”Uskon korin” ja ”rakkauden korin” oikeasta sisällöstä siis nyt keskustellaan. Valitettavasti tässä ei ole
mahdollista paneutua raamatullisen palveluviran Uuden testamentin sisällä havaittavaan kehitykseen
2
eikä myöskään kaikkien kirkon palveluvirkojen ja -tehtävien raamatullisiin eikä dogmaattisiin
perusteisiin. En edes tiedä, olisiko se tarpeellista: Pyhä Henki on kekseliäämpi kuin rakkaus, ja
rakkauskin on kauhean kekseliäs! Sille palvelutehtävien ja niihin vaadittavien armolahjojen
moninaisuudelle, josta Uuden Testamentin kirjat todistavat, voi tuskin kukaan panna rajoja, eikä silloin
kysytä, onko palvelija mies, nainen, lapsi vai vanhus harmaahapsi.
Kaikilla on seurakunnassa oma paikkansa ja oma tehtävänsä, kuten Suomessa tiedetään erityisesti
herätysliikkeitten parissa ja kuten itse olen saanut kokea omassa, verorahoista riippumattomassa
tunnustusluterilaisessa seurakunnassani Saksassa: kaikki tehtävät kirkkomusiikista taloudenhoitoon,
täytekakkujen leipomisesta lastenjumalanpalveluksiin, lähetystyön esillä pitämisestä seurakunnan
organisatoriseen johtamiseen hoituvat vapaaehtoisvoimin tai pientä korvausta vastaan. Vain
kirkkoherra nauttii kuukausipalkkaa. Silti sekä toiminnan laajuus että sen laatu hakisivat vertaistaan,
jos rinnalle asetettaisiin suomalainen, verovaroilla kustannettu alle viidensadan hengen
paikallisseurakunta.
Tästä palvelutehtävien runsaudesta huolimatta luterilaisessa seurakunnassamme on selkeä rakenne,
joka ilmenee erityisesti jumalanpalveluksessa ja laajemmin ottaen vastuuna Sanan julistamisesta ja
sakramenteista: seurakunnan paimen seisoo vastapäätä seurakuntaa ja julistaa Kristuksen nimissä ja
seurakunnassaan läsnäolevan Herran edustajana Jumalan pyhää Sanaa, lakia ja evankeliumia sekä
palvelee sitä Herransa suuna ja käsinä ehtoollisalttarin ääressä, kastaa ja julistaa syntejä anteeksi.
Seurakunta vastaa tähän Jumalan Sanan puhutteluun ja julistukseen sekä sakramenttien osallisuuteen
katumuksella, uskolla ja ylistyksellä, veisaten ja rukoillen – ja monia tehtäviä rakkaudessa ja uskon
kuuliaisuudessa seurakunnassa ja omassa maallisessa kutsumuksessaan toteuttaen.
Näinhän luterilainen tunnustuksemme kuvaa papin ja seurakunnan suhteen. Pappi ei edusta virassaan
itseään, ei omaa uskoaan eikä persoonaansa, vaan Kristusta, seurakunnan Herraa ja Vapahtajaa. Myös
kutsu tähän virkaan tulee paimenelle ensisijaisesti hänen ulkopuoleltaan, vaikka sisäisen kutsun
tietenkin tulisi liittyä ulkoiseen, jotta virkaa voisi hoitaa iloiten.
Saarnavirka ei nimittäin ole kunniatehtävä, ei varsinkaan sellainen, johon uskova voisi itse kutsua
itsensä tai katsoa olevansa siihen oikeutettu, vaan usein hyvin raskas risti, jonka kantamiseen tulee
kutsu viime kädessä Jumalalta, mutta ei välittömästi, vaan Hänen seurakuntansa välityksellä. Pappien
kutsuminen omasta keskuudesta onkin yksi yhteisen, hengellisen pappeuden tärkeimmistä tehtävistä:
juuri uskon syntymiseksi on saarnavirka asetettu, ja usko puolestaan synnyttää yhteisen pappeuden ja
pitää sitä yllä.
Tästä rakenteesta, paimenen ja seurakunnan suhteesta ja sen konstituutiosta olemmekin nyt ensi sijassa
kiinnostuneita. Kysymme, millä teologisilla perusteilla väitämme, että tämä rakenne koostuu juuri
miespuolisesta papista ja seurakunnasta, että mieheys kuuluu ”uskon koriin”, kun saarnavirasta
3
puhutaan – ja miksi tämä kysymys on niin tärkeä, että se näyttää ainakin Suomessa ohittavan
merkityksessä esimerkiksi kiistat ehtoollis- tai vanhurskauttamisopista? Miksi moni on valmis
mieluummin luopumaan virastaan tai vaihtamaan seurakuntaa kuin sopeutumaan tätä järjestystä
vastaan sotivaa järjestelyä?
4. Herran käsky
4.1. Jumalan inkarnatorinen sana
Useat meistä olisivat valmiit ilman hetkenkään epäröintiä vastaamaan näihin kysymyksiin: ”Koska se
on Herran käsky.” (1 Kor. 14:37). Niin minäkin.
Aina se ei kuitenkaan olisi minulta onnisunut. En olisi uskaltanut vedota suoraan Jumalan Sanaan,
vaikka näkemykseni itse asiasta oli jo selvä. Ja ainakin niille sisarille ja veljille, jotka kanssamme
tunnustavat Raamatun auktoriteetin, mutta eivät näe Sanan opettavan samoin, olemme velvolliset
selittämään, mitä tarkoitamme tällä näkemyksellämme ”Herran käskystä”.
Että joudumme ikään kuin ”selittelemään” raamatullista vakaumustamme, voi kuitenkin jonkun
mielestä tuntua loukkaavalta ja Jumalan sanan halveksimiselta. Eikö Sanaa pitäisi vain yksinkertaisesti
totella? Emmekö ole näin kysellessämme kuin sielujen viettelijä ja murhaaja, joka kerran kysyi: ”Onko
Jumala todella sanonut ... ?” (1 Moos. 3:1).
Tietenkin Jumalaa pitää totella, ja on oikein olla aralla tunnolla Hänen Sanansa edessä. Nyt kuitenkin
toimimme päinvastoin kuin Kiusaaja Paratiisissa: emme aseta Jumalan käskyä kyseenalaiseksi eikä
meidän tarvitse selittää Raamatusta mitään pois eikä karsia sitä, vaan saamme asettua Jumalan Sanan
alle, ottaa sen kiitollisina vastaan ja paneutua yhä syvemmälle ilmoituksen salaisuuteen.
Emmehän ole orjia, vaan vapaita, lapsia ja perillisiä Kristuksessa! Meillä on Hänen Henkensä, jossa
huudamme ”Abba, Isä”! Ei meitä ole kutsuttu painamaan otsaamme maahan äärimmäisen alistumisen
merkkinä, vaan – kuten meillä Saksassa on tapana – rukoilemme seisten ja kasvokkain Isämme kanssa,
Häntä vapaina ja onnellisina ylistäen, mutta myös Hänen tahtoaan ja omaa tietämme kysellen.
Ja selvää on, että meiltä on lupa kysyä raamatullisen uskomme perusteita. Meiltä saa esimerkiksi kysyä
ja meidän pitää osata vastata, miksi uskovilla nuorilla miehillä saattaa olla pitkät hiukset ja naisilla
lyhyet, mutta naispappeutta me pidämme Jumalan tahdon vastaisena järjestelynä ja vetoamme siitä
puhuttaessa ”Herran käskyyn”. Meidän pitää tietää, miksi useimmat meistä eivät ole sitä mieltä, että
orjuus on Jumalan sallima järjestys, johon meidän olisi ainakin itse sopeuduttava, jos tilanne osuisi
kohdallemme, mutta silti pidämme ”naisen puhekieltoa seurakunnassa” yhä kirkkoa sitovana
määräyksenä? Miksi ensinmainitut asiat kuuluvat ”ehdonvallan” piiriin ja joustavaan ”rakkauden”
4
koriin, jälkimmäinen taas ei?
Näihin kysymyksiin ole aina helppo vastata. Uusi Testamentti ei tarjoa meille kanonista lakia, joka
yksityiskohtia myöten säätelisi seurakunnallista elämää. Vanhan Testamentin seremonialaki on
kumottu; se ei sido Uuden liiton kansaa. Kohtaamme silti monenlaisten tilanteiden, ohjeiden,
kysymysten, kieltojen ja kehotusten hämmentävän kirjon, kun luemme Apostolien tekojen historiallista
kuvausta tai apostolisten kirjeiden opetuksia siinä alati kehittyvässä ja ajoittain myrskyisässä
tilanteessa, jossa Jumalan seurakunta, kirkko, lähtee tyhjältä haudalta, taivaaseenastumisen vuorelta ja
Helluntain ihmeestä kaikkeen maailmaan ja alkaa saada hahmoa.
Tämä hämmennys ja kirjo myös Vanhaa Testamenttia lukiessamme kertoo meille kuitenkin Jumalan
ilmoituksen luonteesta. Tämä on ilmeistä sitä varsinkin islamin ilmoituskäsityksen taustaa vasten
tarkasteltaessa: meillä kristityillä ei ole, kuten muslimeilla, pohjimmiltaan historiattomasti
ymmärrettyä Koraania, joka on ikään kuin pudonnut taivaasta ja sisältää ennen kaikkea ohjeita ja
määräyksiä oikeasta elämästä niin hengellisissä kuin maallisissakin asioissa ja jonka kruununa on alati
toistettu idea Jumalan ykseydestä ja ilmoitus tämän Jumalan profeetasta. Raamattu sen sijaan vastaa
olemukseltaan yhden Jumalan Kolminaisuutta ja meidän Herramme lihaksi tulemista ja alennuksen
tilaa Hänen silti pysyessään todellisena Jumalan Poikana ja ikuisena Sanana.
Jumala ei puhukaan Sanaansa meidän ohitsemme eikä meidän ylitsemme, vaan meille. Hänen
ilmoituksensa ei sivuuta kirkkoa eli sitä Sanan ja sakramenttien yhteydessä elävää uskovien joukkoa,
jolle tämä ilmoitus ensin suullisessa muodossa ja sitten kirjoihin ja kansiin vietynä annettiin:
päinvastoin, Jumalan Sana edellyttää sen ihmiskunnan ja seurakunnan, jolle se on puhuttu. Jumalan
ikuisen Sanan tulo sanoiksi on sidoksissa Hänen ihmiseksi tulemiseensa ja historialliseen
pelastustekoonsa Kristuksessa Jeesuksessa, ja Herramme inkarnaatio puolestaan on sidoksissa meidän
lankeemukseemme ja hätäämme. Sen tähden ei ole olemassa saarnattua ja kirjoitettua Sanaa an sich eli
ilman sen suhdetta ihmiskuntaan ja Kirkkoon. Sana on Jumalan rakkauden tahdosta olemassa
ainoastaan siinä suhteessa, jossa Hän sen puhuu ja julistaa meille ja antaa myös kirjata sen meitä
varten muistiin, ja niin se on myös kirjallisena Jumalan vaikuttava Sana.
Kaiken lisäksi tämä tapahtuu poikkeuksetta meidän ihmisten kautta: jopa ne profetiat, jotka Jumala on
ekstaattisessa kokemuksessa antanut kirkolleen, on puhuttu ”profeettojen kautta”, ja Mooseksen
laintaulujenkin sisällön tunnemme vain ihmisten kirjoittaman tekstin välityksellä. Ylivoimaisesti
suurin osa Jumalan kirjoitettua Sanaa on lisäksi sellaista, mitä voisimme yhtä hyvin sanoa ”ihmisen
sanaksi”, ellemme tietäisi, että se on syntynyt Pyhän Hengen vaikutuksesta ja uskon yhteydessä
Jumalaan: se on seurakunnan rukousta, historiallista kuvausta, apostolien opetusta – ja silti Jumalan
autoritatiivista Sanaa.
Sen vuoksi me, syntiset ihmiset, olemme Kristuksen tähden ja Häneen uskossa liittyneinä kirkkona
5
mukana Jumalan ilmoituksen tapahtumisessa. Siitä huolimatta emme missään suhteessa ole sen
subjekteja emmekä ”kanssailmoittajia”. Olemme ainoastaan Sanan vastaanottajia silloinkin, kun Sana
on seurakunnan huutoa ja rukousta tai kertomusta historiasta, jossa Jumala vaikuttaa seurakunnassaan
ja sen kautta. Sillä Kristus itse huutaa ja rukoilee seurakunnassaan ja on läsnä sen ajallisessa
vaelluksessa.
Tällä tavalla Jumalan ilmoitus nivoutuu ihmiskunnan sekulaariin historiaan, yhdistää siihen omat pyhät
pelastustekonsa ja tekee meidän historiastamme pelastushistoriaa. Kun otamme tämän kirkolle ja
kirkon kautta julistetun Jumalan Sanan vastaan ja liitymme uskossa siihen, Jumalan pelastushistoriasta
tulee osa meidän omaa biografiaamme. Meidän elämäkertamme liittyy Jumalan pelastushistoriaan.
Näin esimerkiksi minulle tapahtui jo pyhässä kasteessani, mutta myös tänään käsiteltävä kysymys on
ollut osa samaa prosessia. Se on kuitenkin kivulias, eikä se ole hetkessä valmis. Monen kokemus on,
kuinka hämärältä tuntuva ja monin paikoin käsittämätön Raamattu on yhtäkkiä alkanut avautua
Kristuksessa, Vapahtajassa, joka ilmestyy sen sanoman keskuksessa ja sen Keskuksena. Voi silti
kestää kauan, ennen kuin tämä Kristuksessa ilmestynyt valo on kirkastanut Sanan viimeisetkin kolkat.
Monta kertaa pitää Lutherin ohjeen mukaisesti nostaa matkalla lakkia! Ja lopullisesti tämä ihmeellinen
ja ihana, mutta samalla kertaa vaikea matka päättyy vasta perillä, kun hämärä kuva vaihtuu
näkemiseksi.
Tämä on ollut oma kokemukseni myös naispappeuskysymyksen edessä. En ole koskaan voinut pohtia
sitä kylmästi laskevan järjen avulla enkä tarkastella sitä ulkopuolisena, vaan se on sekä kysymyksinä
että vastauksina nivoutunut tiiviisti omaan henkilöhistoriaani ja ihmisyyteeni siinä sosiaalisessa
kontekstissa, jossa olen elänyt. Tämä kokemus on vahvistanut minussa sitä vanhaluterilaista
vakaumusta, että teologiassa pitää kyllä käyttää järjen valoa apuna niin paljon, kuin Herra on sitä itse
kullekin antanut, mutta viime kädessä Raamattua selittää Raamatulla oikein vain Jumala itse Pyhän
Henkensä kautta, ja tämä Henki puolestaan toimii Selittäjänä siellä, missä on uskossaan kilvoittelevia
Jumalan lapsia eli kirkossa, Jumalan seurakunnassa.
4.2. Tapausselostus - kuinka Herran käsky nivoutui nuoren teologin elämäkertaan
Kun itse nuorena teologina pohdin vaikeaa kysymystä saarnavirasta ja sen konstituutiosta, minulle ei
riittänyt pelkkä ”Herran käsky”. Sen sijaan etsin tämän käskyn sisäistä mielekkyyttä. Miksi Herramme
käskisi tällä tavoin jotakin, mikä mielestäni oli koko Uuden Testamentin hengen ja vapauden sanoman
vastaista?
En tosin silloin vielä ymmärtänyt ”Herran käskyn” vakavuutta. Kyse oli puhtaasti kielellisestä
6
puutoksesta. En ole uusimman suomalaisen raamatunkäännöksen suuri ystävä ja luen edelleen
mieluiten edellistä, ja myös vanhaa käännöstä käytän silloin tällöin. Tämän 1. Korinttolaiskirjeen
luvun 14 kohdan käännös vuoden 1938 raamatunkäännöksessä oli kuitenkin yksi niistä syistä, jotka
loivensivat mielessäni sitä Herran käskyn jyrkkyyttä, johon vasta teologisten keskustelujen yhteydessä
törmäsin. Nykyinen suomalainen kirkkoraamattu sen sijaan kääntää 1 Kor 14:37-38 aivan oikein
seuraavalla tavalla: ”Jos joku uskoo olevansa profeetta tai saaneensa muita Hengen lahjoja, hänen tulee
tietää että tämä, mitä kirjoitan, on Herran käsky. Jos joku ei tätä tunnusta, Jumala ei tunnusta häntä.”
Muistan, että vavahdin sisäisesti, kun ensimmäisen kerran näin tämän käännöksen. Mutta missä saattoi
piillä tämän käskyn sisäinen mielekkyys? Tämän Jumalan Sanan piti nivoutua omaan elämääni, ennen
kuin saatoin ottaa sen vastaan ja todella kuulla, mitä siinä sanottiin.
Tämä tuntuu jälkikäteen ajatellen pahalta. Asetuin sillä tavoin vastustamaan Jumalan selvää Sanaa –
aivan kuin ne omasta mielestään raamatulliset kristityt, jotka kieltävät Herramme ruumiin ja veren
todellisen läsnäolon ehtoollisen leivässä ja viinissä! Ja Paavali perustelee ”Herran käskyn” asiallisesti
juuri samalla tavoin kuin sen ehtoollisopin, jolla hän liittyy synoptiseen evankeliumitraditioon: ”Sillä
minä olen saanut Herralta [kursiivi minun] sen, minkä myös olen teille tiedoksi antanut, että Herra
Jeesus sinä yönä, jona hänet kavallettiin, otti leivän, kiitti, mursi ja sanoi: ’Tämä on minun ruumiini,
joka teidän edestänne annetaan; tehkää tämä minun muistokseni.’" (1. Kor. 11:23-24) Mutta kuten
Ulrich Zwinglin henkiset jälkeläiset pitävät mielettömänä ajatusta Herran ruumiin todellisesta
syömisestä leivässä ja veren juomisesta viinissä, samoin olivat minulle kauhistus ne Uuden testamentin
opetukset, joiden mukaan naisen pitäisi vaieta seurakunnassa tai peräti alistua miehen edessä.
Koin teologina jatkavani vuonna 1895 syntyneen isoäitini perinnettä; hyllyssäni on yhä hänen
Novuminsa, jota hän käytti opiskellessaan Helsingin yliopistossa jo ennen Suomen itsenäistymistä.
Ympärilläni oli muutenkin korkeasti koulutettuja ja itsenäisiä naisihmisiä monessa sukupolvessa
nuorta vaimoani myöten, ja edelleen olen sitä mieltä, että se on oikein, että niin pitää ollakin. Miehet ja
naiset ovat tasa-arvoisia Jumalan edessä, ja tasa-arvoisia heidän pitää olla myös yhteiskunnassa,
kunhan vain lasten hyvä asetettaisiin ensimmäiseksi arvoksi. Miksei näin siis voisi olla myös kirkon
virassa?
Toisaalla kuulin yhä jyrkempänä kaikuvan ”Herran käskyn”. Ymmärsin, että kyse oli todellakin
Herran käskystä eikä vain Paavalin viisaasta neuvosta Pyhän Hengen opastuksella jossakin niistä
monista vaikeista tilanteista, joihin nuori kirkko alati joutui. Se oli Herran käsky, joka ei jäänyt
jonnekin ilmaan roikkumaan ja jonka voi uskoa tai olla uskomatta, kuten vuoden 1938 Raamatun
käännöksen mukaan vielä saattoi ajatella, vaan se päättyi – kiroukseen.
Senkin ymmärsin, että kun puhuttiin orjuudesta ja siihen suostumisesta, oli kysymys
sielunhoidollisesta neuvosta tilanteessa, jossa kirkko ei hurjimmissa unelmissaankaan kuvitellut
7
olevansa tulevaa globaalia kulttuuria moraalisesti normittava yhteisö, vaan pieni, vainottu vähemmistö,
joka koostui suurelta osin orjista ja pani toivonsa ennen kaikkea Jumalan Sanan lupauksiin uusista
taivaista ja uudesta maasta. Kun Uusi Testamentti tässä tilanteessa kehottaa orjina kutsuttuja
kantamaan kutsumuksensa palveluksena Herralle, se tosin pohjustaa niitä vallankumouksellisia
muutoksia, jotka yhteiskunnassa tulisivat tapahtumaan ja joiden yksi tärkeistä virstanpylväistä on ollut
luterilaisen uskonkäsityksen korostus arkipäivän halvimmankin työn siunauksellisuudesta silloin, kun
”se tehdään Herralle”. Ennen kaikkea tarkoituksena lienee kuitenkin ollut yhtäältä Ristin Herran jälkiä
ja Vuorisaarnan opetuksia seuraten antaa hyvä kristillinen todistus isäntäväelle, toisaalta pysyä
mahdollisimman kaukana vaarasta olla lietsomassa orjakapinoita, jotka antiikin Roomassa yleensä
johtivat kaaokseen ja julmaan verenvuodatukseen.
Seurakunnan sisäisten arvojärjestyksien tai myöskään tehtävien jaon kanssa tällä ohjeella ei kuitenkaan
ollut mitään tekemistä. Kaikki Jumalan lapset olivat ja ovat Herransa edessä yhtä arvokkaita. Tässä
asiassa ei ole erotusta orjan eikä vapaan, ei juutalaisen eikä kreikkalaisen, ei myöskään miehen eikä
naisen välillä. Tämän ”sisäisen vallankumouksen” merkitystä tuskin voimme yliarvoida.
Niinpä Uudesta testamentista ei löydy ensimmäistäkään sielunhoidollista ohjetta, ”Herran käskystä”
puhumattakaan, joka kehottaisi välttämään orjien kutsumista seurakunnan kaitsijan toimeen. Ja
kuitenkin tämä mahdollisuus kiellettiin naisilta! Tästäkö siis oli kysymys? Että jokin raja sentään oli
emansipaatiollekin laitettava!
Vai oliko Uuden testamentin kirjoittajia sittenkin ohjaamassa jokin syvempi Pyhän Hengen logiikka?
Kummallinen ristiriita näytti nimittäin tässä kysymyksessä löytyvän jopa itsensä Raamatun sisältä.
Yhtäällä olivat tunnettu Herran käsky ja sen ympärille ryhmittyvät lausumat ”vaimon alamaisuudesta”,
ja vielä voimakkaammin minuun vaikutti se tosiasia, ettei myöskään meidän Herramme maan päällä
vaeltaessaan eikä edes ilmestyessään ylösnousseena omilleen antanut 1. Korinttolaiskirjeen vastaista
”Herran käskyä”. Sen sijaan Hän valitsi kirkkonsa apostoleiksi vain miehiä, ajattelemme sitten ”niitä
kahtatoista” tai laajempaa apostolien joukkoa.
Toiselta puolen juuri Jeesus suhtautui oman juutalaisen kulttuurinsa keskellä vallankumouksellisella
tavalla naiseen, ja tietysti myös lapseen. Tämän me tiedämme. Ei voi myöskään olla vailla merkitystä,
että juuri naiset toivat ensimmäisinä sanoman Herramme ylösnousemuksesta apostoleille, jotka
peloissaan eivät uskaltautuneet edes ulos kolostaan, nämä ”vahvemman sukupuolen edustajat”.
Ja silti juuri meidän Herramme oli jumalallisella auktoriteetilla – niin, jumalallisella auktoriteetilla –
valinnut nämä yksinomaan miespuoliset apostolinsa aina Juudas-parkaa myöten virkaansa. Tätä
tosiasiaa ei suinkaan kumoa se selitys, jonka mukaan ”ne kaksitoista” olivatkin ikään kuin Uuden
liiton ”kaksitoista kantaisää” eivätkä niitä julistajia ja paimenia, joiksi me heidät ymmärrämme. Jos
nimittäin Herramme olisi tässä asiassa halunnut kumota ”miehisen vallan”, Hän olisi varmasti kutsunut
8
kirkolle matriarkkoja ”patriarkkojen” sijaan. Ja muistakaamme, että apostolien piiri oli paljon ”niitä
kahtatoista” laajempi, mutta miehiä siihenkin vain kuului.
Tähän argumenttiin liittyy myös se väite, ettei apostolien virasta olisikaan meidän seurakunnalliseen
palveluvirkaamme mitään sellaista jatkumoa, joka oikeuttaisi puhumaan ”apostolisesta virasta”
nykyisessä kirkossa. Tietenkin koko kirkko on lähetetty maailmaan ja on siinä mielessä apostolinen,
apostolien ja profeettojen päälle rakennettu, mutta myös maailmaan lähetetty kirkko. Ja tässä
missiossa ja siihen liittyvässä todistustehtävässä ei todellakaan ole erotusta paimenen ja lauman,
erityisen palveluviran haltijan ja yhteisen pappeuden välillä, vaan ulospäin seurakunta on kutsuttu
todistamaan Herrastaan kaikin voimin ja kaikkien sen jäsenten kautta, kukin omalla tavallaan ja
paikallaan.
Kuitenkin kirkon sisällä jatkuu yhä apostoleihin ja jopa meidän Herraamme palautuva kaitsennan
virka. Herra, kirkon Ylipaimen, joko itse suoraan asetti apostolit – jopa ”keskensyntyneen” Paavalin –
virkaansa, tai ainakin nämä olivat Herransa maanpäällisen elämän todistajia. Nämä apostolit
vuorostaan asettivat paimenia seurakuntiin, kun he eivät enää henkilökohtaisesti voineet paimentaa
niitä, ja nämä paimenet puolestaan vihkivät seurakunnan kutsusta ja sen valitsemina jälleen uusia
paimenia virkaansa. Ja nämä olivat miehiä.
Toisaalta ei naisia välttämättä alistettu myöskään nuoressa kirkossa. Vapahtajamme
vallankumouksellinen tasa-arvo-ohjelma jatkuu esimerkiksi apostoli Paavalin opetuksessa:
Kristuksessa kaikki uskovat ovat samanarvoisia. Heillä on erilaisia armolahjoja ja erilaisia tehtäviä,
mutta ”käsi” ei voi sanoa ”silmälle” eikä ”jalka” ”korvalle”, ettei tarvitse tätä, ja päinvastoin.
Eivät naiset tässä nuoressa kirkossa myöskään vaienneet. Kohtaamme Apostolien teoissa ja
apostolisissa kirjeissä jatkuvasti erittäin aktiivisia ja uskostaan tietoisia sisaria, jotka kantavat monella
tavalla vastuuta seurakunnasta ja jopa opettavat kristillistä uskoa miehille. Mahtoikohan tämä onnistua,
jos nämä sisaret eivät koskaan avanneet suutaan?
Ja Paavali suhtautuu näihin työtovereihinsa erittäin arvostavasti. En kerta kaikkiaan löydä edes
”vaimon alamaisuutta” ja ”hiljaisuudessa oppimista” korostavat raamatunkohdat edessäni koko Uutta
testamenttia tai Paavalin kirjeitä läpäisevää ihannekuvaa naisesta, joka ei tiedä mitään eikä osaa
mitään, ei koskaan näy eikä kuulu missään ja vaikuttaa, jos vaikuttaa, vain kodin seinien sisällä, kuten
äärikonservatiivin islamin parissa tapahtuu. Toisaalta on tärkeää huomata, että Uuden testamentin
pareneesi ei suinkaan edusta vanhaa eikä modernia gnostilaista naiskuvaa, joka halveksii sekä
sukupuolisuutta että siihen liittyvää äitiyttä. Päinvastoin, se pitää juuri äidin tehtävää, lasten
synnyttämistä ja kasvattamista jopa uskoon ja pelastukseen liittyvänä kysymyksenä tilanteessa, jossa
ihmisihanne – ja sen myötä varmasti myös käsitys mieheydestä – irtoaa Jumalan luomistarkoituksen
mukaisesta dualiteetista ja ruumiillisuudesta sekä siihen liittyvistä arkisista, mutta ihanista puuhista
9
ensimmäisen uskonkappaleen palveluksessa.
Ja joka tapauksessa meillä on Jumalan pyhässä Sanassa ”Herran käsky”, jyrkästi annettu ”Herran
käsky”. Vapahtajamme ratkaisuissa näkyvä diskrepanssi sukupuolten periaatteellisen tasa-arvon ja
erilaisten tehtävien välillä siis jatkuu nuoressa kirkossa, ja Paavalin mukaan tämän jatkumon takana on
seurakunnan Herran itsensä auktoriteetti. Yhtäältä sukupuolet ovat tasa-arvoisia, toisaalta vain miehiä
kutsutaan paimenen virkaan. Kuinka nämä kaksi erilaista linjaa jopa apostoli Paavalin opetuksessa
sopivat yhteen? Kuinka ”Herran käsky” sopii siihen naisen uuteen asemaan, joka hänellä on
seurakunnassa ja Jumalan lapsena?
Tätä nuorena teologina pohtiessani minulle oli syvä heuristinen merkitys Erkki Koskenniemen pienellä
tutkimuksella ”Naispappeuden eksegeettinen argumentointi; erityisesti 1 Kor 11-14 problematiikka”
vuodelta 1983. Koskenniemi pyrki osoittamaan, että kieltäessään naisen ”puhumisen” seurakunnassa
Uusi Testamentti ei suinkaan tarkoita, että naisihminen saisi avata suunsa ainoastaan kotona, ja
silloinkin v ain ky sellä mieheltään, mitä p appi k irkossa tarkoitti. λαλει̃ν, ’puhua’, tarkoittaa tässä
yhteydessä aivan tiettyä puhumista. Ei siis ole ristiriitaa siinä, että yhtäältä Uuden testamentin
todistuksen mukaan vaimoväki profetoi ja rukoilee julkisesti ja jopa yksityisesti opettaa, mutta silti
”naisen on vaiettava seurakunnassa”.
Koskenniemen tulkinnan mukaan tässä puhumista merkitsevä verbi tarkoittaa nimenomaan tietyssä
asemassa ja virassa tapahtuvaa julkista opettamista. Luterilaisittain sanoisimme, että Jumalan asettama
saarnavirka on se, joka tässä merkityksessä ”puhuu”, ja sen kieltävät tunnetut ”naispappeuden
vastaiset” raamatunkohdat. Kaikki sellainen naisten esiintyminen seurakunnassa, jonka voi katsoa
olevan heidän yritystään asettua siihen virkaan, johon heitä ei Herran käskyllä voida kutsua, on
torjuttava.
Ja tähän selitykseen meistä moni tyytyneekin: meille riittää, että yhtäältä olemme miehinä ja naisina
uskon kautta tasa-arvoisia Jumalan lapsia ja muodostamme yhdessä sen Jumalan kuvan, jonka synti on
turmellut ja joka uskossa uudistuu. Toisaalta tiedämme, että Jumala on asettanut saarnaviran
palvelemaan seurakuntaa ”vastapäätä” sen yhteistä pappeutta, jonka kautta Pyhä Henki toimii
sukupuoleen katsomatta ja varmasti myös puheen lahjaa hyödyntäen. Uskomme, että tämä yhteisen
pappeuden ja erityisen, uskon saamiseksi annetun saarnaviran dialektiikka on Jumalan asetus ja että
”Herran käsky” säätelee jumalallisella auktoriteetilla juuri tätä asetusta.
Jatkan kuitenkin vielä. Tulin nimittäin itse tähän vakaumukseeni vähän eri reittiä, kuin ehkä useimmat
kohtalotovereistani. Muutenkin minulla on ollut taipumus ensin nähdä asiat ja vasta sitten hahmottaa
näkemääni käsitteellisesti, niin kuin koko uskonkehitykseeni liittyy Vapahtajani armahtavan läsnäolon
väkevä kokemus tilanteessa, jossa en väliin uskaltanut edes lukea Ramattua, koska se vain tuomitsi
minut joka sivullaan ja joka jakeessaan. Mutta kun ymmärsin, että sama Vapahtaja, joka ei päästänyt
10
minua sittenkään putoamaan helvetin syvyyksiin, puhui jopa Vuorisaarnassa, jota eniten pelkäsin, ja
lohdutti minua Johanneksen evankeliumin viimeisissä luvuissa, aloin nähdä Hänet kaikkialla Sanan
keskuksessa. Monin paikoin vaikeasti ymmärrettävä Raamattu alkoi avautua – ja avautuu yhä.
Myös siinä vaiheessa, kun käsitykseni seurakunnan palveluviran konstituutiosta alkoi sopia edellä
kuvattuihin raamatullisiin raameihin, minulla oli joitakin aavistuksia siitä, miksi Jumala ehkä näin
tahtoi. Nämä aavistukset puolestaan liittyivät omaan kasvuuni ihmisenä, ja tämän kasvun lähtökohtana
oli tietenkin se suomalainen kulttuuri ja ympäristö, jossa olen saanut kasvaa ja josta olin joskus ylpeä –
ja olen tietysti vieläkin.
Silti kysyn yhä useammin, kuinka korkea hinta on maksettu siitä, että Suomesta on tehty tasa-arvon
mallimaa. Olen melkein varma, että lapsille se on maksanut paljon, ja lapsia me kaikki olemme joskus
olleet. Niinpä luulen, että siitä ovat maksaneet melkoisesti myös miehet, ja ehkä vielä enemmän -
naiset.
Eli olemmeko sittenkin saaneet vamman sielullemme, kun olemme halunneet voittaa omaksemme
maailman? En tiedä. Sen kuitenkin tiedän, että lopputuloksena on usein ollut heikko miehinen ja
heikko naisellinen identiteetti. Ei ole ollut sopivaa olla tosissaan ja täysillä mies, mutta ei myöskään
nainen, vaan mieluummin jotakin siltä väliltä. Ja tämä sopii hyvin siihen argumentaatioon, joka sanoo,
ettei ”papin sukupuolella ole väliä”. Sukupuolta nimittäin pidetään jotensakin epäolennaisena asiana
ihmisessä.
Itsekin olin sisäistänyt tämän ajattelun, jossa miehisyys nähtiin oikeastaan pahana asiana, mutta
myöskään nainen ei saanut olla naisellinen, vaan mahdollisuuksien mukaan ”hyvä jätkä”. En
välttämättä tiedostanut tätä, mutta koin sen syvällä sielussani.
Sitten kuitenkin tapahtui jotakin, mikä muutti elämäni jotensakin perusteellisesti. Menin naimisiin!
Mitään sen parempaa ei nuorelle miehelle voikaan hengellisen herätyksen ja uskoon tulon lisäksi
tapahtua.
Olimme vaimoni kanssa silloin vielä varsin nuoria, vähän päälle kahdenkymmenen. Emme olleet enää
ihan lapsia, mutta emme vielä aikuisiakaan. Saimme siis armon aikuistua yhdessä. Ja osa tätä
aikuistumisen prosessia oli muutos, jonka jouduimme perä perää tekemään käsityksessämme
naispappeudesta.
Tämä prosessi ei ole vieläkään valmis. Saamme yhä oppia toisiltamme tulemaan siksi, miksi Jumala on
meidät luonut – mieheksi ja naiseksi, kahdeksi erilaiseksi tavaksi olla ihminen, jotka yhdessä ja
suhteessa toisiinsa muodostavat Jumalan kuvan. Saamme oppia iloitsemaan ja kiittämään
mieheydestämme ja naiseudestamme. Ja varmasti tätä ovat meille opettaneet myös kolme lastamme.
Avioliitto ja isyys olivat minulle siis se korkeakoulu, joka avasi näkemään sukupuolisuuden perustavaa
11
laatua olevan merkityksen ihmisyydelle. Ne olivat myös se tekijä, joka loi pohjaa Jumalan Sanan
totuudelle, kun pohdin kysymystä seurakunnan virasta, tai se ”koukku”, johon Jumalan Sana tarttui.
Tajusin nimittäin, että jos kerran on niin, että saarnavirka on Jumalan asettama instuutio ja kuuluu
sellaisena ”uskon koriin”, me joudumme luopumaan kristillisestä ihmiskuvasta eli uskosta ihmiseen
Jumalan kuvana sukupuolten suhteessa toisiinsa ja ylipäätään sukupuolisuuden luomismerkityksestä,
jos sanomme, ettei ”papin sukupuolella ole väliä”.
Tai kun uskomme, ettei pappi edusta virassaan itseään eikä omaa uskoaan, vaan Sanassa ja
sakramenteissa läsnäolevaa Kristusta, mitä ajattelemme Vapahtajamme ihmisyydestä, jos sanomme,
”ettei papin sukupuolella ole väliä”? Oliko Herramme androgyyni? Ei varmasti! Herramme oli ja on
yhä tosi Jumala ja tosi ihminen. Ihmisiä puolestaan on Jumalan luomistahdon mukaan vain kahta lajia,
jotka yhdessä muodostavat Hänen kuvansa. Ja Herramme oli ja on yhä varmasti mies.
Tällöin on myös ymmärrettävää, että sama Herramme antoi sen ”käskyn”, jota olemme tässä pohtineet.
Herramme halusi varmistaa, että se järjestys, jonka Hän itse oli kirkolleen suunnitellut ja tahtonut ja
josta Hän oli maksanut äärettömän hinnan tulemalla ihmiseksi, pieneksi pojaksi, mieheksi ja Ristin
uhrikaritsaksi, että järjestys, jonka Hän oli meidän autuutemme tähden asettanut juuri tällaiseksi, myös
pysyisi voimassa.
Niinpä ei vain papinvirka itsessään, vaan myös sen sukupuolinen konstituutio kuuluu Jumalan
asettamaan ”uskon” ja ”evankeliumin” eikä luovan ”rakkauden” piiriin. On ilmeisesti Herran tahto,
että järjestyneellä seurakunnalla ensinnäkin on rakenne, jonka puitteissa evankeliumin julistus ja
sakramenttien toimittaminen on sillä tavoin objektivoitu ja institutionalisoitu, ettei se ole riippuvainen
itse kunkin seurakuntalaisen kulloisestakin mielentilasta, kyvyistä eikä innostuksesta yhteisen
pappeuden pohjalta. Voin viluisena syntisenä olla varma siitä, että eivät vain hyvää tarkoittavat veljet
ja sisaret, vaan Herra itse julistaa Sanansa ja jakaa sakramenttinsa sen palvelijan kautta, jonka olemme
Hänen nimissään kutsuneet hoitamaan virkaansa ja jonka Hän itse on siihen palvelijansa kautta
vihkinyt.
Toiseksi tämän sananpalvelijan on oltava mies, ja tämäkin ”Herran käsky” liittyy ”uskon” ja
”evankeliumin” muuttumattomaan alueeseen. Se on osa Jumalan Sanan olemukseen kuuluvaa
nivoutumista meidän luotuun todellisuuteemme, ja sen sisältö on minulle avautunut siinä ”suuressa
salaisuudessa”, johon Paavali Efesolaiskirjeessään (Ef. 5:21-31) viittaa. Ensisijaisesti hän puhuu
avioliitosta, ja se, mitä hän siitä puhuu, ratkaisee nähdäkseni kerralla sen dilemman, johon yhtäältä
miehen ja naisen tasa-arvo, toisaalta tietty hierarkkinen suhde miehen ja naisen välillä (ns. kefaleestruktuuri)
aina naisen alistumisvaatimusta myöten johtaa.
Ensinnäkin on selvää, että tässä, kuten yleensäkin Uuden Testamentin vastaavassa opetuksessa,
puhutaan avioliitosta ja siinä toteutuvasta miehen ja vaimon yhteydestä. Niitä ei voi eikä saa käyttää
12
sukupuolten yhteiskunnallisen aseman määrittelyyn. On loogista, etten esimerkiksi ole kuullut
kenenkään aikansa teologin asettaneen Englannin kuningatar Elisabeth I:n hallintaoikeutta 1500-
luvulla kyseenalaiseksi. Sama koskee Venäjän keisarinna Katariina II.a. Ja itse henkilökohtaisesti olen
kiitollinen siitä, että väitöskirjani ohjasi loppuun professori Eeva Martikainen – vaikka monesta siinä
saan kiittää myös professori Jouko Martikaista (sekä professorejani Seppo Teinonen, Eero Huovinen ja
Miikka Ruokanen).
Toiseksi Paavali liittää tämän miehen ja vaimon suhteen Kristuksen ja seurakunnan suhteeseen.
Miehen tulee olla aviovaimon pää samalla tavalla, kuin Kristus kohteli seurakuntaa, ja Kristus asettui
seurakunnan alimmaksi palvelijaksi ja uhrikuolemansa jälkeen jopa sen hellin käsin hoidettavaksi.
Niin kuin Kristus antoi henkensä seurakunnan puolesta, samoin on miehen asetuttava sydämensä
valtiattaren nöyrimpään palvelukseen. Kuitenkin myös vaimon on kunnioitettava miestään, ritariaan –
ja näin kumpikin saa olla auttamassa puolisoaan Jumalan tahdon mukaiseen mieheyden ja naiseuden
toteutumiseen pohjimmiltaan sisaruksina uskossa. Sillä tavoin mies ja vaimo ovat vastavuoroisesti
”toinen toiselleen alamaiset Kristuksen pelossa” (Ef. 21).
Kolmanneksi kyseessä on ”suuri salaisuus”. Ja juuri tämä ”salaisuus” on minulle ollut avain miehisen
pappeuden ymmärtämiseen.
5. Jumalan perhe maailmassa – ja sen äiti
”Minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa.” Tässä kuvauksessa on viime kädessä kysymys juuri Yljän ja
Morsiamen eli Kristuksen ja Hänen seurakuntansa suhteesta. Tähän kontekstiin sijoitettuna myös
miehinen pappeus seurakunnan palvelijana saa sisäisen mielekkyytensä:
Jumalalla on maailmassa perhe eli Hänen seurakuntansa! Kristologisesti korjattu kefalee -struktuuri ja
siihen sisältyvä mieheyden ja naiseuden suhde heijastaa meille sitä papinviran tehtävää, jossa
seurakunnan paimen edustaa Kristuksessa Jumalan perheväen isää ja on Hänen yksinvaikuttavan,
vanhurskauttavan toimintansa palveluksessa. Jumala tekee kaiken, mutta silti Hänen lahjansa ottaa
vastaan seurakunta, joka on yhtäältä Hänen Poikansa hengellinen ruumis, toisaalta Hänen
morsiamensa; neitsyt, mutta samalla hedelmällinen äiti, jossa ja jonka kautta Jumalan Sana, kaste ja
ehtoollinen vaikuttavat uskoa ja rakkautta. Jumalan Pyhän Hengen vaikutuksesta, Sanan ja
sakramenttien kautta, syntyy näin Jumalalle uusia lapsia. Kristus syntyy hengellisesti oman ruumiinsa
jäsenissä, Jumalan lapsissa. Näiden lasten parista seurakuntaäiti puolestaan valitsee ja kutsuu jälleen
uudet paimenet virkaansa, jotta se itse voisi elää ja olla hedelmällinen.
Yksi suurista haasteistamme olisikin löytää virkoja ja tehtäviä, joissa tämä seurakunnan äitiys
13
toteutuisi koko rikkaudessaan. Tarvitsemme ”äitilampaita”, kuten saksalainen Lutherbibel kääntää
Jesajan kirjan 40. luvun jakeen 11 kaksi viimeistä sanaa (suomalaisen vuoden 1938
raamatunkäännöksen järjestyksen mukaan)!
Tietenkin koko seurakunta on tässä äidin roolissa vastatessaan Jumalan Sanaan uskolla ja rakkaudella
myös silloin, kun diakonian virkaa hoitavat miehet tai urkujen ääressä istuu Johann Sebastian eikä
Johanna Bach. Myös miehen hurskaus voi olla hyvä osa, jota ei häneltä oteta pois. Kuitenkin uskon,
että rakkauden kekseliäisyydellä ja Pyhän Hengen opastuksella löydämme sellaisia virkoja ja tehtäviä
lahjakkaille ja tarmokkaille naisteologeillemme, jotka jatkavat – tästähän todistaa esimerkiksi Priscilla
-yhdistyksen nimi – Uuden Testamentin vahvojen naisten perinnettä.
Tällöin ei ole nähdäkseni olennaista laskea, kuinka monta sanaa ja missä tilaisuudessa kulloinkin
tämän viran haltijoiden olisi sopivaa puhua eikä varsinkaan ajatella sen olevan jonkinlaista
”puolikaspappeutta”. Ylipäätään on vältettävä uskovien ”kilpajuoksua alttarille”, jossa hurskaimmat –
tai vahvimmat – pääsevät pisimmälle, ja heikoimmat jäävät oven pieleen puuskuttamaan. Sen sijaan
pitäisi kokonaisuudessan varjella juuri sitä vastavuoroisen ”antamisen ja saamisen struktuuria”, jota
klassinen papin ja seurakunnan suhde ilmaisee ja joka ilmenee myös seurakunnan hoitavana
rakkautena pappiaan kohtaan. Siitä minulla on monen virkaveljen kanssa yhteisiä, valtavia kokemuksia
juuri siellä, missä papin virkaa pidetään arvossa, mutta pappi ihmisenä on vain heikko, keskeneräinen
veli, jota seurakunnan pitää käsillään kantaa ja hoitaa.
Kun rakenne ja normit ovat selvät, niiden puitteissa vallitsee hyvää tekevä ja luova vapaus. Missä ne
puuttuvat, seurauksena on väärä pelko ja arkuus tai väärin ymmärretty vapaus. Mitä ikinä siis
naisteologimme tekisivätkään, heidän tulisi tehdä se selvästi oman, seurakunnan äitiyttä edustavan
virkansa puitteissa. Tällöin ei kenenkään tarvitsisi sydän syrjällään miettiä, ”onko jo menty liian
pitkälle?” tai ”voiko naisteologi tehdä vielä tämänkin?”
Eli niin kuin nykynainen voi aivan hyvin pitää pitkiä housuja ja käyttää lyhyttä tukkaa, jos vain me
näemme, että ne ovat naisten pukimia ja hiusmuotia, joita kantaa naiseudestaan kiitollinen sisar,
samoin on olennaista, että me seurakunnassa hoidamme virkoja ja täytämme niitä Jumalan antamien
ohjeiden mukaisesti ja pysymme niiden puitteissa, mutta muuten olemme iloisia ja vapaita Jumalan
antamien armolahjojen käyttämisessä. Ja voi miehelläkin olla pitkä tukka, jos se vain on miehekäs
pitkä tukka, kuten jo mainittu Tuomaskanttori Johann Sebastian Bach todistaa – ja tietenkin meidän
Herramme itse, ainakin, jos Hänestä maalattuihin kuviin on uskomista.
14

Olkaa rauhalliset vaikka luodit viuhuu

Vietämme viikon kuluttua itsenäisen Suomen 90-vuotispäiviä. Itseäni itsenäisyys on lähellä siten, että isäni Olavi osallistui nuorena miehenä ensin talvisotaan ja sitten jatkosotaan. Haavoituttuaan jälkimmäisessä hän suoritti lopun palveluksestaan kouluttamalla rintamalle lähteviä.


Kun luodit viuhuu ympärillä, on pidettävä mielessä taistelutehtävä ja pysyttävä rauhallisena. Ryntäily sinne tänne antaa viholliselle tilaisuuden. Näin voisin ajatella isäni neuvoneen sotaan lähteviä.


Luettuani pastorisveljeni, ja varusmiesystäväni, Jari Rankisen blogia näen, että juuri tuota henkeä on ilmassa. Vaikka kirkolliset kanuunat on suunnattu Vammalan seurakunnan uskovia ja häntä itseään kohti hän kehottaa pysymään paikallaan. Ei erota kirkosta.


Lainaan Jarin blogista (lue se kokonaan, löytyy googlettamalla Jari Rankinen). muutaman rivin. Voin allekirjoittaa kaiken.

"Puhe oman kirkon perustamisesta kertoo usein aika pinnallisesta tai kokonaan väärästä käsityksestä siitä, mikä on kirkko. Kirkko ei ole kuin urheiluseura tai poliittinen puolue, josta erotaan, johon liitytään tai joita perustetaan uusia, kun sitä tuntuu. Kirkko on paljon enemmän. Minut on aikanaan kastettu tämän kirkon jäseneksi. Olen saanut tässä kirkossa opetusta ja oppinut tuntemaan hyvän Herrani ja Vapahtajani. Olen tullut vihityksi pastoriksi tähän kirkkoon. Kirkkomme perusta on edelleen juuri se, mihin tahdon sitoutua. Kirkkomme ilmoittaa perustakseen Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen. Minua ei ole saatu vakuuttuneeksi, että olisin poikennut siltä perustalta, joka kirkollamme on – tai jonka se ainakin ilmoittaa perustakseen.

Miksi siis pitäisi lähteä?Jeesus puhui palvelijoista, jotka ryhtyvät lyömään toisia palvelijoita ja muita (Matt 24:45-51). Jeesus tarkoittaa seurakunnan tai kirkon palvelijoita – siis pastoreita, piispoja, sananjulistajia, johtajia. Hän ei kehota lähtemään seurakunnasta tai kirkosta, jossa tapahtuu tällaista. Hän neuvoo uskollisia palvelijoita huolehtimaan siitä, että kaikki saavat ruokaa. Ruoka tarkoittaa varsinkin Sanan leipää."


Esirukouspyyntö: Veljemme Ari Norro (lähetystyöntekijä, pastori, SLEY) perheineen, Pirkko Ojala ja Hyvinkään kappalainen, jotka tänään tuomittin Hyvinkään käräjäoikeudessa, ei syrjimisestä, vaan niin kuin näen, Kristuksen nimen tunnustamisen tähden. Rukoilkaamme myös vastapuolelle sitä armoa, että he entistä syvemmin näkisivät evankeliumin ja Kristuksen seuraamisen merkityksen.

Perustuslain vastainen päätös

Vammalan seurakunnan kappalainen Jari Rankinen tuomittiin Turun tuomiokapitulissa kolmeksi kuukaudeksi eroon virastaan sekä eroon pappisviran toimittamisesta. Turha lienee todetakin, ettei tuomiokapituli ottanut päätöksessään huomioon kirkkomme tunnustusta ja pyhää Raamattua. Näiden lisäksi se ei huomioinut sitäkään, että kirkkomme hyväksyy naispappeuden torjumisen teologisena ratkaisuna ja tahtoo olla sen kirkon kanssa saumattomassa jatkumossa, joka näin opetti lähes 2000 vuotta.

Tuomiokapitulin tulisi ymmärtää kirkollisen oikeuden lähtökohdat. Turun kapituli tuomitsi kirkon uskonnonharjoituksessa nousseita ristiriitakysymyksiä katsoen ainoastaan Suomen perustuslakiin. Näkökulma on suppea. Liian suppea. Suppeana se ei anna jäsenilleen sitä oikeusturvaa, joka kirkon tuomioistuimen tulisi tuomiovallan käyttäjänä jäsenilleen suoda. Suppean näkokulman seuraus oli se, ettei päätös toteuttanut sitä, mitä varten se annettiin. Tarkoitus oli noudattaa perustuslakia, mutta juuri se jäi nyt tekemättä. Turun tuomiokapituli ohitti tarkoituksellisesti tasa-arvolain 2 §:n. Turku ei antanut perustuslakimme suojaa yhdelle jäsenelleen. Suorastaan surkuhupaisaa on, että tasa-arvolain toinen pykälä on säädetty juuri ajatellen mm. Suomen evankelis-luterilaisen jumalanpalveluksia!

Yhtälö näyttää tältä: 1)Kirkon toimintaa perustehtävässään määrää Raamattu ja Tunnustuskirjat (KL ja KJ 1 §). 2)Kirkot ovat saaneet valtiolta tasa-arvolain toisen pykälä, ns. vapautuspykälän, joka vapauttaa kirkot toimimaan maassamme Raamatun mukaiseksi tulkitsemansa virkakäsityksensä mukaisesti rikkomatta tasa-arvolakia. 3) Naispappeus toteutettiin ainoastaan hallintokysymyksenä ja nimenomaan välttäen sen käsittelemistä opillisena ja tunnustukseen liittyvänä kysymyksenä. 4) Suomen evl kirkko hyväksyy, että naispappeuden torjuva virkakäsitys on Raamatun mukainen ja että jumalanpalvelusta saa viettää sitä teologiaa noudattaen. 20 vuotta on osoittanut sen. 5) Turun tuomiokapituli tuomitsee kappalaisen kolmeksi kuukaudeksi viralta, koska hän on noudattanut kirkon hyväksymää teologiaa pappisvirassaan.

Viides kohta tuo yhtälöön riidan.

Valtiovallan olisi vihellettävä pilliin. Kirkko ei siihen itse kykene. Kirkon olisi saatava aikalisä perehtyä kirkollisen oikeuden asemaan maamme oikeusjärjestelmässä. Muuten vaarantuvat kansalaisten oikeudet harjoittaa uskontoa omissa yhteisöissään se on kirkossa.

Kaiken lisäksi uskonnonvapauslakikin rikotaan, sillä kirkon tuomiokapitulitoiminta osoittaa, ettei yhteisön ole huolehdittava uskonnollisesta turvallisuudesta yhteisönsä sisällä. Nyt kirkko rankaisee ja estää jäseniään noudattamassa oppiperustansa mukaista oppia ja käytäntöä tilaisuuksissaan. Tuleeko kirkosta turvattomuuden tyyssija, ja aivan kirkon johdon suunnitelmien mukaisesti? En tahtoisi uskoa sitä.

Sokerina pohjalla, kahden viikon takainen kirkolliskokous nähtävästi romutti yhdellä äänestyksllään syksyn 2006 piispainkokouksen päätöksen juridisen perustan. Tästä minua valisti eräs kirkon hallintoa tiiviisti seuraava jäsen. Kirkolliskokous ei halunnut virkamiespappeutta, vaan tunnustukseen sitoutetun ja kirkon uskon perustasta nousevan pappeuden. Porvoon hiippakunnan uutislehden Kyrkpressenin (Kpr 15.11.07) otsikonti kirkolliskokouksen päätöksestä oli osuva.

Keskustelu "tuomiokapitulin" kanssa

Oulun hiippakunnan tuomiokapituli on joutunut hankalaan välikäteen lakimiesasessorinsa lausunnoista. Asessori oli antanut lausunnon Kalevalle jossa hän luonnehti Luther-säätiön Ruotsin lähetyshiippakunnassa toimitettuja pappisvihkimyksiä seuraavin sanankääntein: "-Kun he tulevat takaisin Ruotsista, kirkon kannalta ei ole tapahtunut mitään muutosta. -He ovat yhtä maallikkoja kuin ennen Ruotsiin menoaan. Minusta vihkimiset ovat lähinnä roolileikkejä. Ei niillä mitään muuta juridista merkitystä ole."

Rahjan sanavalintaaa on pidettävä harkittuna, koska hän on käyttänyt samoja sanoja jo aikaisemminkin pastori Janne Koskelan pappisvihkimyksen yhteydessä (Kaleva 10.12.2005). Rahja edustaa toista kantaa kuin piispa Samuel Salmi, joka ei kiistänyt pastori Koskelan saamaa pappisvihkimystä ja pappeutta kirkkoherroille antamassaan tiedonannossa. Ainoastaan hänen oikeutensa esiintyä Suomen evl-kirkon pappina Salmi kiisti (Rauhan tervehdys 26.1.2006).

Kirjoitin asessori Rahjan lausunnoista avoimen kirjeen tuomiokapitulille. Kirje julkaistiin Kalevassa 7.10. Odottelin vastausta lähinnä Rahjalta itseltään taikka hänen esimeheltään piispa Salmelta. Heidän sijastaan kirjoitukseen vastasi "kolmas taho", pääsihteeri Niilo Pesonen. Hän ei vastannut tuomiokapitulin arvovallalla, vaan kertoi lähinnä oman mielipiteensä vihkimyksistä.

Ruotsin lähetyshiippakunnassa vihityt ovat pappeja
Hiippakunnan pääsihteeri Pesonen vahvisti kirjoituksellaan avoimessa kirjeessä esittämäni näkemyksen. Pesosen sanoin "-Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta erillisellä yhteisöllä on toki mahdollisuus vihkiä oman yhteisönsä palvelukseen pappeja ja kutsua muita työntekijöitä. " Tällä lausunnollaan hän liittyy piispa Salmen kantaan, jonka hän on julkaissut notaarinsa avustamana aikaisemmin.

Näin Suomen kirkolla ei ole monopolia pappisvihkimyksiin, vaan se lähtökohtaisesti tunnustaa toisissa luterilaisissa kirkoissa ja yhteisöissä oikein toimitetut vihkimykset ja kirkolliset toimitukset. Olen iloinen ystäväni Pesosen ottamasta kannasta.

Siinäkin Niilo Pesonen liittyi näkemykseeni, ettei Luther-säätiön papeilla ole pappisoikeuksia Suomen evl kirkossa. Tämä tietysti sillä ehdolla, ettei Suomen kirkko niitä näille papeille anna. Mielestäni voisivat antaa, sillä he vastaavat uhrautumisellaan siihen hätähuutoon, joka nousee Suomen evl kirkon piiristä. Me tarvitsemme Jumalan sanaan sitoutuneita pappeja "joka vuosikerrassa". Mielessäni siunaan näitä nuoria miehiä ja annan roposen heidän tukemisekseen. Ennustan, että he tulevat palvelemaan meitä kaikkia.

Olen tavannut näistä papeista useita. Heissä on nuoruuden raikkautta, uskon rohkeutta, nöyryyttä ja hiljaisuutta suurien asioiden edessä. Löytyy heistä toki ylilyöntejäkin, mutta sallimmehan me sellaiset itsellemmekin, miksemme myös heille. Tärkeintä kaikessa on kuintekin, että he julistavat evankeliumia ja hoitavat sieluja kohti taivaskotia Herran asettamina paimenina. Kirkollamme olisi syytä tehdä heidän kanssaan yhteistyösopimus - tilaa kyllä on.

John Vikströimin kirjoituksen johdosta

Arkkipiispa em. John Vikström kirjoitti artikkelin virasta ja omastatunnosta Teologisessa Aikakauskirjassa 4/2007. Kirjoitus olisi ansainnut pitemmänkin vastauksen, mutta tässä pohdintaani sen keskeisimmästä aiheesta.

Kristus asetti paimenviran virkaan asetettujen miesten tehtäväksi. Raamattu-aineiston tähden kirkot ovat 2000 vuotta pitäytyneet näkemykseen, jonka mukaan paimenvirkaan on asetettava valitut miehet. Tätä on historiallisesti vaikea kumota kolminaisuusoppia tunnustaneiden ja tunnustavien kirkkojen osalta.

Virkaan kuuluu Raamattu-aineiston perusteella yhtenä osa-alueena ihmiskäsitys ja sen kautta sukupuolisuus ja luomisjärjestys. Vikström väistää osan virkateologiaan liittyvistä premisseistä ja tyytyy tarkastelemaan asiaa armonvälineiden ja viran keskinäisellä suhteella. Hän kohdistaa huomion Raamatun omasta aineistosta toisaalle luomalla kysymyksenasettelun, joka ei ole Raamatun virkateologian kannalta täysin relevantti. Vikström tuo kirjoitukseensa mausteeksi vielä ihmiskäsityksen, joka sekään ei ole Raamatun pohjalta nouseva vaan perustuu enemmän valistuksen jälkeiseen positiiviseen ihmiskuvaan. Kirjoituksen yhteiskunnallinen osuus ilahduttaa varmasti monia poliittisia ideologeja.

Vikströmin pääväite voitaisiin ilmaista seuraavasti: ”Pyhä Henki toimii sanassa ja sakramenteissa palvelusviran välityksellä. Viran sukupuolella ei ole merkitystä, koska paino on armonvälineissä eikä niitä hoitavan palveluviran kvaliteeteissa”. Vikströmin väite on ongelmallinen kirkon virallisen raamattunäkemyksen kannalta, koska hän ohittaa Paavalin kirjeiden virkateologisen aineiston osoittaman yhteyden Raamatun ihmiskuvaan. Kirkon virallisen raamattunäkemyksen tähden viran sukupuolisidonnaisuus ja yhteys ihmiskuvaan on liitettävä mukaan virasta käytävään keskusteluun. Virkaa ei voi tarkastella pelkästään viran funktioiden kannalta. Muussa tapauksessa keskustelu tapahtuu toisella maaperällä kuin missä kirkko seisoo paitsi jumalanpalvelusta viettävänä yhteisönä (liturgian vuoropuhelu: -Tämä on Jumalan sana.- Jumalalle kiitos.) myös kirkkolaissa (KJ 1§). Tästä syystä Vikströmin kirjoitus ei kohtaa sitä lähtokohtaa, johon keskustelun toinen osapuoli perustautuu.

Muutamista uutisista

Sain emailin Ruotsalaiselta papilta Länsi-pohjasta. Kirje lämmitti mieltäni kovasti. Sen hengellinen anti myös pysähdytti. Kirjoittaja rohkaisi varjeltumaan katkeruudelta ja muistamaan Jumalan rakkauden kaikkia syntisiä kohtaan, joista jokainen saa itse tuntea olevansa suurin. Tämä antaa voimaa myös antaa anteeksi niille, jotka meitä vainoavat.

Ohessa vastaukseni veli T:lle.

Tack, broder T.
Det värmde i hjärtan då jag läste ditt skrivelse. Ja, att förbli fri av bitterhet, det är en Guds gåva. Jag försöker påminna mig, att det är inte en kamp emot biskop utan en kamp emot onda makter i himlarymden. De försöker att göra olovlig att predika och verka enligt Bibel. Först kvinnoprästsaken, sen homosaken, och till sist evangelium. Om vi ger bort Bibel i ämbetsfrågan, har vi ingenting att stå på i frågan om evangelium heller.

Gud välsigne dig i ditt arbete.
Guds frid
Vesa

Toinen asia oli kiva juttu Oulunseudun paikallislehdessä. Käytkää lukemassa (10.10.2007) http://www.rantalakeus.fi/. Sain olla esillä neutraalisti ja ilman toimittjan ennakkoasennetta.

Viime viikon Helsingin Sanomien uutisoinnista ja suuhuni pannuista sanoista minulla ei ole juuri mitään hyvää sanottavaa. Oikaisin asian toimittajalle, kielsin julkaisemasta lausumiani, ellen ehdi niitä tarkastaa. Hän ei noudattanut tahtoani, eikä ole edes julkaissut vastinettani. Hänelle on myös joku tuomiokapitulista syöttänyt pajunköyttä. Hän sanoi saaneensa kapitulista tiedon, että olisin saanut huomautuksen ("...on huomauttanut Pöyhtäriä...") jo aikaisemmin avioliittoon vihkimis asiassa. En ole saanut kapitulilta yhtään huomautusta. Ensimmäinen juttu jätettiin raukeamaan, sillä tutkintaa ei käynnistetty. Sen yhteydessä kapituli antoi vain ohjeistuksen, ja vielä konditionaalissa. Kapituli antoi myös oikeuden olla vihkimättä eronneita omantunnon tähden.

Toki vihin eronneitakin. En pidä ongelmallisena sitä, että esimerkiksi henkilö menee uuteen avioon, kun hänet on aikaisempi aviopuoliso jättänyt. Näin myös Luther opetti.

Jumalan armon avulla, ja monien esirukouksien tuella me Jari Rankisen, Ari Norron, rouva Ojalan kanssa yritämme pitää sydämemme rauhallisina ja tulevaisuuteen luottavina. Kun on synnit anteeksi ja rauha Jumalan kanssa, sen jälkeen ongelmat voivat olla vain pieniä.

Verkko-Kotimaan kertomaa

Tämän viikon verkkokotimaassa julkaistiin kaksi uutista, joita voisi luonnehtia kirkkomme "ajan merkeiksi". Ensimmäinen oli naispappeusjuttu, toinen oli juttu emeritusprofessori, pastori Heikki Räisäsen mielipiteistä nykykirkosta.

Naispappeusjuttu oli jälkikaikuja Oulun hiippakunnan tuomiokapitulin tuomiosta erottaa allekirjoittanut papinvirasta kahdeksi kuukaudeksi. Kotimaan toimittajalle esitin pettymykseni pohjoisen lehden tiedottamiseen, jossa kiellostani huolimatta minut esitettiin aktiivisena toimijana, ikäänkuin olisin jo perustamassa "omaa seurakuntaa" ja liittymässä Missionsprovinssiin. Näin en tietenkään ole tekemässä. Kerroin jutussa aikomuksestani käydä tämän vanhauskoisten kirkollisiin oikeuksiin liittyvän taistelun loppuun saakka kirkon sisällä. Tähän haluan lisätä, että Jumalan avulla. Omilla voimilla hommat jäisi varmasti kesken ja kuvaan tulisi paljon lihallista kiivailua.

Pastori Heikki Räisänen on kirkkomme "arkkiliberaali". Lehden uutisoinissa Erkki Niinivaara-seuran seminaarista pastori Räisänen toivoi peitetysti, että kirkkomme luopuisi uskontunnustuksistaan. "Räisäsen mukaan kirkossa annetaan ymmärtää, että olisi otettava vastaan ”koko paketti”, etiikka ja dogmatiikka, ollakseen oikea kirkon jäsen.
– Tämä on omiaan vieraannuttamaan yhä useampia. Uskontunnustuksen lausuminen yhteen ääneen tekee monet kirkon jäsenet vaivautuneiksi ja hiljaisiksi.
– ...kirkollinen dogmatiikka takertuu 300-, 400- ja 1500-lukujen uskontunnustuksiin, tavalla joka ei ole kaukana fundamentalismista.

Vierailin eilen Oulunsalon lukion abien uskontotunnilla. Alustin kristinuskosta ja kirkostamme. Esittelin kirkkomme kirkon virallisten kirjojen avulla. Kirkkolain ja -järjestyksen ensimmäinen pykälä pysäytti jälleen kerran. Johtopäätös ei voinut olla muu kuin, että kirkkomme on tunnustuskirkko, jossa jäsenistön edellytetään tunnustavan mm. nämä pastori Räisäsen ongelmoimat tunnustukset. Tunnustamisen perusteella avautuu itsenäinen oikeus käydä ehtoollisella, oikeus päästä kummiksi ja oikeus asettua ehdokkaaksi kirkollisissa vaaleissa.

Ns. vanhauskoiset eivät siten edusta kirkossamme sen virallisen raamattunäkemyksen ja uskontunnustuksien kannalta ääärilaitaa, vaan ovat keskellä kirkkoa.

"Ajan merkkinä" on lopulta myös kirkon oma tunnustuspykälä. Taistelua ei käydä, vaikka siltä näyttää, naispappeudesta, vaan kirkon tunnustusperustasta ja raamattunäkemyksestä. Vielä ne molemmat ovat koskemattomia ja perinteisen kristikunnan mukaisia, ainakin kirkon virallisissa kirjoissa (tunnustuskirjat, kirkkokäsikirjat, virsikirja ja kirkkolaki). Mutta kuinka kauan. Pastori Räisänen ei ole yksin mielipiteensä kanssa, vaan edustaa kirkkomme papistoa, joka kokee yhä suurempaa epämiellyttävää oloa kirkkomme jumalanpalveluksissa joutuessaan liturgiassa tunnustamaan apostolisen uskon ja lausumaan "Tämä on Jumalan sana" luettujen Raamatun kohtien jälkeen.

Taistelu käy kuumana, mutta ollaan hyvillä mielin. Kirkkomme tunnustusperusta on jykevä.

Kauniit rohkaisun sanat

Keskiviikkoisessa myrskyssä sain nämä kauniit rohkaiset sanat eräästä uskonystävältä. Kovasti lievitti ja tuntui hyvältä lukea ja veisata kirkkomme vanhasta aarrearkusta ..

"...Toivotan Sinulle voimia ja Jumalan johdatusta tässä tilanteessa. Laitan pari vanhan virsikirjan Opettajan rukous nimisen virren säettä rohkaisuksi, jotka selatessa kirjaa avautuivat (virresta 321:3-5)":

"Vaan ett' on tämä työs, O rakas Herra! omas, Ja itse sääsit myös Mun paimentamaan laumaas;
Niin ann' myös armoa, Mua lahjoill' lahjoita, Ett' palvelen sinua; Kuul' huuton' palava!

Ett' nimes kunniata, Kuin kristitt' kiivaast' haen, Ja laumas lampaita, Rakennan, ruokin, kaitsen;
En tottel' kunniast', Enk' mailman vainosta; Vaan halust' hartahast' Pyydän parannusta.

Mua vahvist' Hengelläs, Totuuttas julistamaan, Ett' syntei nuhdelless' En huoli vainoi mailman, Sä suojel' minua; Sillä sanaas selkiää Mun tulee puhua, Eik' katsoo mieliä".

Suljettu vai avoin – kirkkomme ehtoollispöytäkäytäntö

Sateenkaarimessujen ongelma on se, ettei niitä järjestetä siten, että konfirmaatiolupus voitaisiin pitää ja synnit tunnustaa, kun tilaisuuden rakenne on se, että olemme jo yhdessä luopuneet konfirmaatiolupauksestamme, papit ja seurakuntalaiset. Piispa, joka hyväksyy tällaisen messun, rikkoo pyhää Raamattua, kirkon oppia, tunnustusta ja järjestystä vastaan.

Kirkkomme ehtoolliskäytäntö on saanut viime aikoina huomiota. Kappalainen Halvar Sandellin toimintaa on kiitetty ja kiistetty. Sandell kehotti erästä homoseksuaalisuuden kirkollisen hyväksynnän puolesta puhuvaa kirkon jäsentä pidättäytymään tulemasta ehtooolliselle seuraavana päivänä vietettävässä konfirmaatiokirkossa.

Ehtoolliseen liittyy tänä päivänä ristiriitaisia mielleyhtymiä. Konfirmoiduille kirkon aktiivijäsenille se on Herran kohtaamisen paikka, jossa saa jälleen kerran vakuuttua syntien anteeksiantamuksesta. Kirkosta eronneille se on paikka, johon he eivät enää koe itseään tervetulleiksi. Julkisynnissä eläville ehtoolliskutsu on aina kirvelevä kokemus, joka muistuttaa, etteivät asiat ole oikein Jumalan edessä.

Monia muitakin kokemistapoja lienee. Miten kirkkomme suhtautuu itse ehtoolliseen? Ovatko kaikki tervetulleita? Porvoon hiippakunnan usea pappi ja maallikkoaktiivi on pyytänyt piispa Bjökstrandilta kannaottoa hänen suhtautumisestaan siihen, että hänen hiippakunnassaan opetetaan homo-, bi- ja transeksuaalisuudesta tavalla, joka ei pidä yhtä Raamatun kanssa. Yhtenä levottomuutta herättävänä asiana ovat olleet kirkkomme niin sanotut sateenkaarimessut, eli ehtoolliskirkot, joihin kutsutaan erityisesti seksuaalisesti eri tavalla orientoituvia kuin valtaväestä. Ajatuksena on, ettei esim. homoseksuaalisuutta harjoittavien tarvitse tuntea suuntautumistaan synniksi, vaan kirkon tukemaksi ja hyväksymäksi.

Björkstrandin vastausta jäämme odottamaan. Kirkolla on kuitenkin selkeä ehtoolliskäytäntö.

Ehtoollisoikeus syntyy sillä hetkellä, kun lapsi kastetaan. Kaste on ovi seurakuntaan. Ennen rippikouluikää lapsi ei kuitenkaan voi käydä ehtoollisella ilman kirkkoon kuuluvan konfirmoidun vanhemman tai kummin mukanaoloa. Ehtoollispöydässä vanhempi kuiskaa papille, että lapselle voi antaa ehtoollisen. Tämän taustalla on edellytys, että vanhemmat ovat opettaneet lapselle ehtoollisen merkityksestä. Ehtoollisen armonvälineluonteesta johtuen lapsi, joka ei kykene vielä käsittämään ehtoollista tiedollisella tasolla, tai jos hän on esimerkiksi kehitysvammainen, voi kuitenkin osallistua ehtoolliselle vanhempansa kanssa.

Lapsen saavutettua konfirmaatioiän hänen oletetaan menevän rippikouluun. Konfirmaatioiän jälkeen, jos rippikoulua ei ole käyty tai jos häntä ei konfirmoitu, hän ei voi enää osallistua ehtoolliselle vanhempiensa luvalla eikä myöskään omalla luvallaan. Hän ei voi alkaa kummiksi, koska tehtävään liittyy myös oikeus vastata kummilapsen kristillisestä kasvatuksesta ja oikeus luvata omalta puoleltaan hänelle ehtoollinen. Lopullisen päätöksen ehtoollisen jakamisesta tekee aina ehtoollisen johtava pastori.

Pastorin oikeudet jakaa ehtoollinen ovat rajoitetut. Ehtoollista ei saa jakaa normaalijärjestyksenä kirkosta eronneelle ja/tai konfirmoimattomalle kirkon jäsenelle. Hätätilanteessa evankeliumi ylittää lain. Kansankirkkotilanteessa kontrollointi on lähes mahdotonta, useinkaan pappi ei tunne ehtoolliselle tulevia. Tällöin on hyvä muistaa ehtoollisen armonvälineluonne ja suhtautua ehtoollisella käyviin suurella, jopa hyvin suurella, pastoraalisella myötämielisyydellä.

Ehtoollista voi lisäksi jakaa sellaisiin kirkkoihin kuuluville, jotka hyväksyvät kirkkomme ehtoollisopin. Ehtoollisyhteydessä yhteinen oppi on ratkaiseva. Keskuudessamme on myös paljon pakolaisia ja kaukana kotikirkostaan olevia. Heille ehtoollinen tulee mielestäni jakaa sen tähden, että he ovat hädänalaisessa tilassa. Jos he tunnustavat kirkkomme ehtoollisen, heidän on sallittava ottaa vastaan ehtoollinen – Jumala on sydänten tuomari.

Edellisen pohjalta voimme nähdä, että kirkkomme järjestyksen mukaan ehtoollisoikeus on rajattu, etupäässä se on varattu kirkon tunnustaville jäsenille. Se ei ole kaikelle kansalle avoin.

Porvoon hiippakunnan ehtoollisjupakassa oli kyse siitä, että pappi käytti pastorin virkaan kuuluvaa opetusoikeutta ja kehotti väärässä opissa elävää seurakuntalaista henkilö jäämään pois ehtoolliselta. Oliko hänellä oikeus sanoa näin kirkkomme konfirmoidulle jäsenelle, on tämän kysymyksen kirkko-oikeudellinen ongelma.

Konfirmaatiossa ihminen tunnustaa uskonsa julkisesti ja sitoutuu uskossa, elämässä ja tunnustuksessa noudattamaan Raamattuun perustuvaa uskoa, joka on selostettu kirkon Tunnustuskirjoissa. Näin oli tehnyt myös mainittu henkilö. Julkisen uskontunnustuksensa perusteella pastori antoi hänelle itsenäisen oikeuden käydä ehtoollisella (Konfirmaatiolupauksen lisäksi henkilö oli myös antanut pappislupauksen ja vihitty papiksi.).

Jos henkilö on todistetusti luopunut konfirmaatiolupuksestaan ja alkanut opettaa väärin tai elämään julkisynnissä, eikä ole kehoituksista huolimatta kääntynyt takaisin kirkon uskon ja kristityn elämän muotoon, on oikeudellisesti epäselvää, voidaanko hänen katsoa täyttävän ehtoolliselle pääsemisen edellytykset.

Asian juridinen puoli on pikaisesti lukien selvä: kun on kerran konfirmoitu saa aina ehtoollista, kun vain tulee messuun. Vaikka olisi ateisti, opettaisi väärin, kieltäisi Kristuksen jne. oikeus ehtoolliseen olisi voimassa. Mutta jo luettuasi tuon, huomaat, ettei asia voi olla näin. Konfirmaation ja ehtoollisyhteyden merkitys ei voi tyhjentyä juridiseen kategoriaan.

Ja sitä se ei teekään. Porvoon hiippakunnan lehden, Kyrkpressen, päätoimittaja Stig Kankkonen pohti kirjoituksessaan 20.9.2007 ao. kysymyksen ongelmaa. Pohdinnassaan hän tuli tulokseen, jonka suuntaviivat hän löysi jumalanpalveluskäytännöstä. Sen avaimena on kuulustelu ja synninpäästö. Kuulustelu tarkoittaa Kankkosen mukaan kirkkomme liturgisessa kontekstissa sitä, että me tunnustamme syntimme ja saamme synninpäästön.

Kankkonen osui aivan oikeaan. Synnintunnustus on osa kirkon elämän kokonaisuutta, jolla on yhteys kirkon jäsenten elämään kirkon jäseninä pyhässä ja arjessa. Arkena tehdyt synnit saa tunnustaa ja ne saadaan anteeksi. Ripillä on yhteys myös konfirmaatiolupaukseen, Raamattuun ja kirkon oppiin tunnustuskirjoissa. Rippiä suorittava pappi on omalta puoleltaan sitoutettu hoitamaan ripittäjän virkaansa Raamattuun ja tunnustukseen perustuen. Hän ei voi antaa synninpäästöä synnistä, jota henkilö ei tunnusta. Tällaisessa tapauksessa hän ei voi myöskään kehottaa henkilöä tulemaan ehtoolliselle.

Edellisestä ymmärrämme, että myös julkisessa synnintunnustuksessa on aina mukana kirkon opetuksen, uskon ja elämän koko piiri. Emme ole kirkossa yksin, vaan yhdessä tunnustavan kirkon kanssa. Seurakuntalainen ei tunnusta tai ole tunnustamatta siellä vain niitä syntejään, jotka hän itse tai jopa pappi ajattelee synniksi tai ei-synniksi. Tunnustukseen osallistuva tunnustaa joka tapauksessa Raamatun ja kirkon uskon mukaisesti, muuta hän ei voi tehdäkään osallistuessaan yhteiseen messuun. Kirkkojärjestys on siten kirjoitettu, että hänen oletetaan näin tekevän. Jo ylittäessään kynnyksen hän ilmaisee messun toimittaville papeille, että hän haluaa tunnustautua siihen uskoon ja elämään, jota pyhä kirja opettaa.

Konfirmoitu seurakuntalainen herää siis joka sunnuntaiaamu konfirmaatiolupauksessaan. Jos hän tulee messuun hänen edellytetään tunnustavan synnit Raamatun mukaisesti ja kun hän näin tekee yhteisessä tai yksityisessä ripissä, hänen tulee päästä ehtoolliselle, sillä se lupa hänelle on annettu.

Takaisin sateenkaarimessuihin. Niiden ongelma on se, ettei niitä järjestetä siten, että konfirmaatiolupus voitaisiin pitää ja synnit tunnustaa, kun tilaisuuden rakenne on se, että olemme jo yhdessä luopuneet konfirmaatiolupauksestamme, papit ja seurakuntalaiset. Piispa, joka hyväksyy tällaisen messun, rikkoo pyhää Raamattua, kirkon oppia, tunnustusta ja järjestystä vastaan.

"Kirkon ovella odottaa naispappeutta paljon suurempia kysymyksiä"

©Alueviesti 11.09.2007
Vammalan seurakunnan pastori Markus Malmivaara ei muuttanut kantaansa naispappeuteen palattuaan syyskesästä työhänsä hoitovapaalta. Hän kieltäytyy edelleen toimittamasta jumalanpalvelusta naispuolisen papin kanssa, eikä aio muuttaa kantaansa, koska näkee että naispappeuden perässä kirkkoon marssiin monia muita asioita. Hän sanoo, että siitä huolimatta että joutusi kurinpitotoimien kohteeksi, hänestä tärkeintä on, että nyt käytävän naispappeutta koskevan keskustelun yhteydessä nähdään, että kirkon ovella odottavat paljon suuremmat kysymykset, joiden myötä "uusi kristillinen usko" saattaa rantautua maahamme.
Markus Malmivaara, 32, on seitsemättä polvea Malmberg-Malmivaaran pappissukua. Tunnetuin maamme kirkkohistoriassa täsä ketjussa on ollut Nils Gustaf Malmerg, jonka isä oli jo pappi. Markus malmivaaran isä on punkalaitumen kirkkoherra Klaus Malmivaara. Malmivaaralaisuudesta on puhuttu lähinnä Nils Gustavin pojan Wilhelmin ja tämän pojan Väinön myötä. Markus Malmivaaran hengellinen koti on herännäisyys. - Se ei ole jakaantunut erilaisiin liikkeisiin, mutta sen sisällä on erilaisia vivahteita. Sen "kantaisät" ovat olleet Paavo Ruotsalainen, Nils Gustav Malmberg ja Jonas Lagus. Tämä kolmikko yhdisti 1800-luvulla Pohjanmaan ja Savon herätysliikkeet. Herännäisyyden ydinsanoma on se, että ihminen on maan tomua ja Jumala hallitsee kaiken.Markus Malmivaara on julkisesti ilmoittanut ja myös sen käytännössä osoittanut, ettei hänestä naisen pappisviralle löydy Raamatusta perusteita. Malmivaara sanookin, että kokonaisuudessaan nyt käytävässä keskustelussa ja siihen liittyvistä mahdollisista kurinpitoimista huolimatta kyseessä on nyt laajempi kirkon sisällä käytävä prosessi. - Olemme kuin vedenjakajalla, sanoo Malmivaara. - Koen niin, että pohjimmiltaan kyse on siitä, haluammeko me säilyttää kirkon ikiaikaisen perinnön, jonka olemme menneiltä sukupolvilta saaneet. Kyse on siitä, minkä merkityksen annamme Jumalan sanalle ja lopulta hänen valmistamalleen pelastukselle.Ottaessaan selkeän kannan, ei vain ajatuksissa tai sanoissa vaan myös teoissa, Markus Malmivaara on ilmoittautunut siihen joukkoon, johon julkisuudessa liitetään Oulun seurakunnan kappalainen Vesa Pöyhtäri ja Vammaan seurakunnan kappalainen Jari Rankinen. Pöyhtärin asia on käsitelty pitemmälle Oulun tuomiokapitulissa, Rankisen odottaa ratkaisuaan Turun arkkihiippakunnan tuomiokapitulissa. Rankisen osalta ratkaisu saattaa siirtyä muutamalla kuukaudella, sillä hän on puolen vuoden mittaisella virkavapaalla.- En ajattele asiaa lopputuloksesta käsin eli siitä, mitä mahdollisesti on edessä, sanoo Malmivaara kurinpitomenettelyn vielä avoimesta lopputuloksesta. - Elän päivän kerrallaan ja teen työtäni kuin ennenkin."

Loput kirjoituksesta löydät http:/www.kopteri.net.

On hienoa, että meitä, jotka luemme Raamattua yhteisen kristikunnan tavalla, on jokaisessa herätysliikkeessä. Se vain osoittaa sen, että Jumalan sana puhuu samaa ja ohjaa samaan suuntaan, jos vain tahdomme olla sille kuuliaiset. Jaan Markuksen käsityksen siitä, että naispappeuskysymyksen takana on paljon suuremppiekin kysymyksiä. Minusta näyttää siltä, että ns. vanhauskoiset halutaan siivotä pois kirkosta, että kirkkoa päästään tosi toimella maallistamaan ja kampeamaan Jumalan sanan osoittamalta väylältä. Se väylä vie kuitenkin taivaaseen, vaikka "harvat sen löytävät". Soisin, että moni sen löytäisi, ja siksi tahdon yhdessä rintamassa Markuksen, Jarin , Ari Norron ja monien monien muiden kanssa jatkaa rakkaassa kirkossamme paimenviran hoitamista.

Pappispula on totta

Oulun hiippakunta lienee Kuopion hiippakunnan kanssa niitä hiippakuntia, joihin pappispula tulee koskemaan rankimmin. Enää ei kysellä tuleeko pula, vaan pohdinta on siitä, milloin ja minkälaisena se tulee.

Oulun hiippakunnassa pula on ollut totta jo joitakin vuosia. Jumalanpalveluksia jää yhä enemmän pitämättä pappispulan tähden. Kanttoreista on ollut pulaa jo ties kuinka kauan, mutta sen pulan syyt ovat toisaalla, ehkäpä lähinnä palkkauksessa. Kaupungit selviävät paremmin kuin maaseutu, kaupunkiin on aina tulijoita. Mutta olen kuullut uutisia, että jo hiippakunnan alueen kaupungissakin olisi jäänyt messuja pitämättä tästä syystä.

Ongelmaa pyritään ratkaisemaan monella tavalla. Kehnoin tapa ja samalla omaa oksan sahaamista on kätkeä ongelma. Seurakuntien luottamuselinten olisi saatava kaikki tarpeellinen tieto asioiden tilasta kaikessa paljastavuudessaan. Kuinka muuten he voivat toimia vastuullisina luottamushenkilöinä? Eikö heistä tule vain virkamiesten juoksuttamia kumileimasimia?

Pyrkimys pappiskoulutuksen saamiseksi Ouluun oli tarpeellinen yritys, vaikka se ei sellaisenaan toteutunutkaan. Toteutuessaan se olisi auttanut pohjoista hiippakuntaa vaikeimman yli. Ehkä asia vielä kaivetaan esiin ja siitä tulee hetkellinen apu.

Varsinainen ongelma on kuitenkin nähdäkseni siinä, ettei kirkon sanoma enää tavoita sitä ikäluokkaa, josta uusia pappeja olisi mahdollista rekrytoida. Maallistuminen on yksinkertaisesti päässyt JO liian pitkälle. Satsaaminen tiloihin (joita tietysti tarvitaan, mutta rajansa kaikella) työntekijömäärän sijasta on valtiokirkolliseen ideaan nojaava ratkaisu. Ajatellaan, että vaikuttavat rakennukset saavat ihmiset pysymään kirkon julistamassa sanomassa tai ainakin sen liepeillä. "Valtiokirkollisuuden" sijasta lähtökohdaksi olisi otettava ihminen itse, laumaisuus. Meidät on luotu laumaeläimeksi, me opimme toisiltamme, me saamme vaikutteita toisiltamme, me uskomme sen, mitä joku toinen meille sanoo (lähes aina), me käymme siellä missä muutkin käyvät jne. Tästä lähtökohdasta seuraisi, että kirkon tulisi lisätä työntekijäkaartiaan voimakkaasti, ainakin niin paljon, että henkilökohtainen kohtaaminen tulisi mahdolliseksi. Nykyinen 2500-3000 seurakuntalaista per pappi on lähinnä surkuhupaista seurakunnan työn päämäärän ja sanoman kannalta. Tulkitsen tuon lukumäärän siten, ettei kirkko ole edes kiinnostunut seurakuntalaisistaan. Seurakunta on kirkolle nimetön massa ilman kasvoja.

Raamatun mukaan seurakunta on joukko uskovia, jotka paimenviran kanssa yhdessä pitävät huolta toinen toisistaan. Tällaisella näyllä olisi kirkkoon tulossa pappeja, sen tiedän. Mutta heitä ei tänne haluta. Tilalle halutaan virkamiespappeja ilman omaatuntoa. Torjutaanko siinä samalla Kristus omasta kirkostaan, jälleen kerran.

Onko pappi virkamies vai paimen?

Tunnustus kirkon oikeutena
Järjestys, niin tärkeä kuin se kirkolle onkin, on aina toissi­jainen. Oikeus on aina järjestys. Mutta järjestys ei aina ole oikeus. Järjestyksen on heijastettava ja palveltava tunnus­tusta. Samalla tavalla kuin lain täytyy olla pelastuksen asiassa alisteinen evankeliumilIe, kirjoittaa Arto Seppänen.

Tunnustus on luterilaiselle kir­kolle luovuttamaton asia. Sitä se on ollut aina kristilliselle kir­kolle. "Älä siirrä vanhaa raja­pyykkiä, jonka esi-isäsi ovat pai­kalleen panneet." (Snl. 22:28).
Tämän sanan kohdan van­han kirkon opettajat liittivät oi­kean opin säilyttämiseen. Tämä rajalinja on määritelty myös Augsburgin Tunnustuksessa seuraavasti: "Tässä ovat esitetty­nä oppimme pääpiirteet - siinä ei ole mitään, mikä on ristirii­dassa Raamatun, katolisen kir­kon tai Roomankaan kirkon kanssa." Edellä sanottu periaate pätee myös kirkko:oikeuteen. Siksi kirkkolain alussa on tunnustus­pykälä. Siinä kirkko sitoutuu Raamattuun, kolmeen vanhan kirkon tunnustukseen ja luteri­laiseen tunnustukseen. Kirkon oikeuden on oltava samassa lin­jassa.
"Suomen evankelis-luterilai­nen kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka perustuu Ju­malan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden testamentin profee­tallisiin ja apostolisiin kirjoi­hin, ja joka on ilmaistu kolmes­sa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä muuttamatto­massa Augsburgin tunnustuk­sessa, ja muissa luterilaisen kir­kon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa.
Kirkko pitää korkeimpana oh­jeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioi­tava Jumalan pyhän sanan mu­kaan." (KJ 1:1§)

Tunnustuspykälä on kirkko-oikeuden etumerkki.
Tunnustuspykälää voisi verrata sävellyksen etumerkkiin. Se määrittää yksittäisten sävelten tehtävän (esim. perussävelen paikan) ja sävelten keskinäiset suhteet. Etumerkin huomiotta jättäminen tai sen korvaaminen jollakin muulla satunnaisella tekee muuten niin tutun melo­dian vääräksi, jopa täysin tun­nistamattomaksi.
Kirkkolaissa tunnustuspykä­lä ,määrittää yksittäisten pykä­lien sisältää, käsitteitä ja niiden keslanäisiä suhteita. Siksi kirk­kolainsäädäntöä tulee lukea tunnustuspykälän valossa. Sii­hen velvoittavat myös kirkko­lain esityöt. Hallituksen esitys kirkkolaiksi sisältää nimittäin oikeusperiaatteita, jotka nouse­vat tunnustuspykälästä. Suo­raan laista ja sen esitäistä nou­sevilla oikeusperiaatteilla ja nii­den huomioonottamisella on ratkaiseva merkitys oikeuden toteutumisen kannalta. Tällöin ne ovat oikeuslähteitä, joihin oikeudellisen ratkaisun on pe­rustuttava.
Tällaisia laista ja hallituksen esityksestä nousevia periaattei­ta ovat raamattuperiaate (sola scriptura, eli yksin Raamattu ­periaate), tunnustuksellisuu­den periaate ja vanhan kirkon tunnustuksiin sitoutumisen pe­riaate. Jos näitä periaatteita ei kirkkolain tulkinnassa nouda­teta, mennään harhaan. Samoin käy, jos käytettävät oikeusperi­aatteet haetaan muusta lainsäädännöstä. Tällöin voidaan sa­noa, että meillä on kirkkolaki, mutta ei kirkko-oikeutta. Oi­keus ei toteudu.
Oikeusteoreetikko Hannu Tolosen mukaan: "Ratkaisu jo­ka ei perustu oikeuslähteisiin, ei ole oikeudellinen ratkaisu. Sen sijaan se on näytelmä, po­liittinen ratkaisu tai muu so­siaalinen toiminta."

Järjestys vai tunnustus
Edellä on jo puhuttu tunnus­tuspykälästä sävellyksen etumerkkinä. Jokin kirkkolain py­kälä näyttää aivan toiselta, kun se luetaan tunnustuspykälän valossa. Otan yhden esimerkin. Kirkkojärjestys 2: 9§ määrää, et­tä jos ehtoollista vietetään muualla kuin kirkossa, siihen on oltava tuomiokapitulin lu­pa. Tilapäisesti luvan voi antaa myös kirkkoherra. Äkkilukemalta säädös näyttää koskevan ensisijaisesti hyvää järjestystä.
Tarvitaanko hyvän järjestyk­sen ylläpitämiseen piispaa tai kirkkoherraa? Mikä on se yhtei­nen nimittäjä tässä tapauksessa piispan ja kirkkoherran välillä? Tarkasteltaessa kirkkolainsää­däntöä lähemmin huomataan, että yhdistävä tekijä on tunnus­tuksellisuuden· valvominen. Piispa tekee sen korkeimmalla tasolla, mutta sama vastuu on kirkkoherralla oman seurakun­tansa alueella tapahtuvaan toi­mintaan.
Kun säädöstä luetaan tun­nustuspykälän valossa, kysymys ei olekaan vain hyvästä järjes­tyksestä. Säädöksen tarkoitus ( oikeustieteen ratio legis) on turvata tunnustuksenmukaisen messun toimittaminen ja estää tunnustuksenvastainen ehtool­liskäytäntö.
Järjestys, niin tärkeä kuin se kirkolle on1cin, on aina toissijai­nen. Oikeus on aina järjestys. Mutta järjestys ei aina ole oi­keus. Järjestyksen on heijastet­tava ja palveltava tunnustusta. Samalla tavalla kuin lain täytyy olla pelastuksen asiassa alistei­nen evankeliumille.
Onko pappi virkamies vai paimen?
Toinen esimerkki koskee papin virkaa. Tunnustuksesta irrotet­tuna papin virkaa koskevat säädökset voivat näyttää ole­van puhtaasti virkamiesoikeut­ta. Tunnustuksen valossa luet­tuna on kuitenkin kyseessä paimenen ja Jumalan sanan palvelijan virka.
Näiden kohtien lukeminen virkamieslainsäädännön sil­mälasein johtaa väärään tul­kintaan. Katsoihan Turun hal­linto-oikeus jokin aika sitten, että pappi jumalanpalvelusta toimittaessaan ei harjoita us­kontoaan, vaan on virkamies. Ei kai kirkkolaki tarkoita sitä, että "leipäpappi" on kirkon papinviran ihanne?

Kirkolla on oikeus tunnustukseensa
Kirkolla on oikeus tunnustuk­seensa. Se on kirkon perustus­laillinen oikeus (PeL 76§) ja vie­lä enemmän: se on kirkon ju­malallinen oikeus. Tunnustus­pykälän tähden kirkon oikea oi­keus nousee ja kasvaa tunnus­tuksesta.
1900-luvun merkittävimpiin kuuluva protestanttinen syste­maatikko, tanskalainen Regin Prenter näkee, että evankelisen kirkko-oikeuden, ollakseen to­dellista kirkko-oikeutta eikä la­vastettua kirkko-oikeudetto­muutta, on perustuttava Raa­mattuun ja kirkon tunnustuk­seen. Miten meillä Suomen evankelis-luterilaisessa kirkos­sa?

ARTO SEPPÄNEN
Kirjoittaja on Utsjoen kirkkoherra ja teologian tohtori
Kirjoitus on julkaistu Sanansaattajassa 23.8.2007

Alustus Karkun teologipäivillä 21.-23-8-07

Tunnustuksellisena luterilaisena pappina nykykirkossa


1. Kirkon tunnustuksellinen tilanne
Elämme hektisessä ajassa. Maailma ympärillämme muuttuu ehkä nopeammassa temmossa kuin koskaan aikaisemmin. Tiedon kulku on nopeuttanut eri ideologioiden ja uskontojen esiinmarssia, kun yksi on tullut, seuraava jo kolkuttelee ovella.

Kirkollisessa elämässä olemme samassa temmossa. Saamme reaaliajassa napin painalluksella tietoa toisten kirkkojen ratkaisuista eri kysymyksissä, tiedämme niiden kiistoista ja menestyksistä, yhteys toimii päätteeltä päättelle, pastorilta pastorille, komiteoiden päätökset ovat luettavissa nettisivuistoilla ja tulkitsemme asioita ilman lehdistön suodatusta.

Yksi on kuitenkin pysynyt vapaana muutoksilta – kirkkomme tunnustus. Minut kastettiin Rovaniemen seurakunnassa keväällä 1964. Tänä päivänä kirkollamme on täsmälleen sama tunnustus ja oppi kuin silloinkin. Minut vihittiin pappisvirkaan Oulun tuomikirkossa toinen kesäkuuta 1992. Saman päivänä annoin myös pappisvalan tuomiokapitulissa. Tänä päivänä minun edellytetään pysyvän täsmälleen samassa tunnustuksessa, samoin kuin kaikkien uusienkin pappien. Kuinka niin? Eivätkö Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta ja Porvoon sopimus nimenomaan muuttaneetkaan oppiperustaamme? Eivät muuttaneet. Ne eivät ole edes Tunnustuskirjojemme tulkintaa. Niiden kategoria on ekumeeninen asiakirja. Se on totta, kuten eilen kuulimme Anssi Simojoen alustuksessa, että niiden pohjalta tehdään kirkkoa ja seurakuntaelämää koskevia päätöksiä ja annetaan opetusta, joka perustuu enemmän niihin kuin tunnustukseemme. Siitä huolimatta, ne eivät ole meidän oppiperustaamme.

2. Hyökkäys Kirkon pappisvirkaa ja viran tehtäviä kohtaan
Naispappeuden perustanut kirkolliskokouksen päätös tehtiin vuonna 1986. Samaan päätökseen liitettiin ponsi, jolla annettiin kotipaikkaoikeus myös viran avaamiseen naisille torjuvasti suhtautuville. Ensimmäiset naispapit vihittiin 1988. Pappien ammattiliitto julkaisi pian ajo-ohjeet, jotka perustuivat väistämisvelvollisuudelle, tai toisin sanoen väistämisoikeudelle. Väistämiskäytäntö hyväksyttiin kirkon tavaksi hoitaa kiistan synnyttämä ongelma. Väistämiskäytäntö on säilynyt kirkossamme yli kaksikymmentä vuotta.

Piispainkokous syksyllä 2006 tähtäsi väistämiskäytännön lopettamiseen. Kokouksen tarkoitus oli lopettaa kirkosta väli-aika ja siirtyä normaaliin kirkolliseen elämään, jossa kaikki kirkontyöntekijät tunnustaisivat toistensa virat ja oikeudet. Kokous otti menetelmäksi lähestyä ongelmaa siviililain kautta. Se ei voinut käsitellä asiaa tunnustuksellisena kysymyksenä, koska naispappeutta ei oltu hyväksytty opillisena asiana. Kirkolliskokouksen päätös ohjasi tähän.
Piispainkokouksen päätös ei sen itsensäkään mielestä ole muuta kuin selonteko asiasta. Se on siis yhden kirkollisen elimen mielipide. Juridista päätäntävaltaa tämäntasoisiin muutoksiin ei piispainkokouksella ymmärtääkseni ole, sen päätäntävalta on tarkoin rajattu. Kuten olen aikaisemmin sanonut, kirkolliskokous tämän kiistan aloitti, kirkolliskokouksen on se ratkaistava. Ei ole reilua, että ongelmapallo heitetään alaspäin komiteoihin ja seurakuntiin, jossa se vain riitauttaa niiden toimintaa.

Nyt olemme tilanteessa, jossa maalliset tuomioistuimet joutuvat ratkaisemaan ongelman perustuslain kautta. Niiden on otettava huomioon myös kirkkolaki ja sen erityisolemus uskonnollisena lakina ja kirkko-oikeutena, koska kirkkolaki on osa eduskunnan hyväksymää lainsäädäntöä. Kirkkolain ensimmäinen pykälän mainitsemat Raamattu ja luterilainen tunnustus on perustuslain tähden katsottava kirkkolain avaimeksi ja oikeudelliseen ratkaisuun tähtäävässä harkinnassa oikeuslähteeksi.

Perustuslakimme ja tasa-arvolakimme kirkkomomentin tähden tunnustuksellisen papin oikeudet ja mahdollisuudet tehdä työtä ja kasvattaa seuraavakin sukupolvi samassa Herran sanassa ja nuhteessa kuten aikaisemminkin ovat hyvät – ainakin periaatteessa. Piispainkokous on riitauttanut perustuslain tulkinnan kirkollisessa kiistassa, sillä kokouksen päätös on otettu ja se on julkaistu ikään kuin kirkkoherroja ja esimiehiä velvoittavana asiana. Tästä seuraa, että törmäys on väistämätön ja uskon myös että se on näin myös suunniteltu.

Oikeus uskoa, elää ja tunnustaa on tällä hetkellä siis kysymysmerkin takana. Maallinen oikeus ei ole vielä ottanut ennakkopäätöstä asiaan, mutta prosessit ovat liikeellä eri tahoilla. Korkeimman hallinto-oikeuden ennakkopäätöskanta tulee ratkaisemaan sen, saako kirkossa vielä pappina tunnustaa kirkkolain ensimmäisen pykälän mukaista uskoa vai ei. Jos oikeus hyväksyy piispainkokouksen tulkinnan olisi johdonmukaista, että kirkko poistaisi tunnustuspykälän raamattuperiaatteen tai liittäisi naispappeuden oppiperustaansa.

Väistämisoikeuden säilymisen/häviämisen ohella on meneillään toinenkin keskeinen kiista. Kirkkomme on vähitellen kriminalisoimassa Jumalan sanan vapaan julistamisen. Piispainkokouksen sana ei näytä painavan enää mitään. Piispainkokoushan sanoi, monen muun ohella, ettei naispappeuden torjuminen ole Raamattua vastaan, siis harhaoppi. Oulun hallinto-oikeus on pitänyt voimassa Oulun tuomiokapitulin päätöksen, jolla se on tuominnut allekirjoittaneen vanhemman virkateologian mukaisesta mielipiteestä kirjalliseen varoitukseen. Lehtihaastattelussa sanoin, että "jos jumalanpalveluksessa on naispapin nimi, on suositeltavaa, ettei mene toimitukseen, koska tältä toimitukselta puuttuvat Raamatun jumalanpalvelukselle osoittamat merkit". Olen suunnitellut valittamista korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Annan tämän kaikille rukousaiheeksi. Kyse on lopulta raamattuperiaatteesta: jos Raamatun mukaista opetusta ei saa enää antaa rankaisematta, kirkko on faktisesti siirtynyt tunnustuspykälän tulkinnassa uuteen vaiheeseen. Voimme perustellusti kysyä, miten kirkko voi enää sanoa, että se ”pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.”? Kuinka voi tutkia ja arvioida, eli arvostella kuten sana tulee lukea, jos kirkko rankaisee sellaisestakin opetuksesta, joka ei ole vastoin Raamattua, ei ole vastoin kirkon oppia, on kirkon aikaisemman uskontulkinnan mukainen ja on piispainkokouksen selonteossakin hyväksytty ei-harhaopiksi? Herää kysymys, valmistautuuko kirkko itse asiassa tämän riidan varjossa luopumaan kirkkolain ensimmäisen pykälän raamattuperiaatteesta? Silloinhan kirkon kiistat olisi kerralla pyyhkäisty pois. Enää ei voisi oikeudellisesti vedota kirkon omaan oikeuslähteeseen eli pyhään Raamattuun.

3. Kirkon hallinto
Tunnustuksellisena pappina tämän päivän kirkossa papin keskustelukumppani hyvin usein on kirkollinen hallinto. Itse olen mukana hiippakuntahallinnossa hiippakuntavaltuutettuna, ja siinä ominaisuudessa saan keskustella sisältäpäin hiippakunnan toimivan johdon, tuomiokapitulin ja piispan, kanssa. Kun valmistuin hiippakuntavaltuuston ensimmäiseen kokoukseen mietin, minkälaisen linjan otan pappina hallintotyöskentelyssä. Pohdinnassani tulin siihen tulokseen, etten voi valtuutettuna olla jotakin muuta, kuin mitä olen teologina ja seurakunnassa. Edustan samaa teologiaa ja käytäntöä kaikissa yhteyksissä. Hallinnollisessa työskentelyssä ei ole saarnatuolia, josta voi tuoda esiin Herran sanan, valtuustossa ”saarnatuolini” ovat kahvikeskustelut, kokouspuheenvuoroni, äänestykseni, ja lopulta myös liittymiseni tai irtautumiseni päätöksistä. Koin tärkeäksi sen, että irrottaudun sellaisista päätöksistä, jotka eivät edistä apostolista uskoa kirkossamme. Ainoa tapa irrottautua on jättää eriävä mielipide. Ja niitä onkin sitten vuosien mittaa tullut muutamiakin. Esimerkiksi hyväksyessämme tuomiokapitulin toimintakertomusta olen joka kerta jättänyt sen hyväksymättä, sillä katson, ettei piispa Salmen johtama tuomiokapituli ole tukenut työssään kirkon hyväksymän vanhemman virkateologian säilymistä hiippakunnan seurakunnissa. Pikemminkin päin vastoin. Yhtenä todisteena olen käyttänyt sitä, että Salmi, de facto, kieltäytyy vihkimästä kirkon vanhemman teologia edustajia papeiksi. Sellaista en voi tunnustuksellisena pappina hyväksyä.

Eriävä mielipide toimintasuunnitelmaan 2006 - 2008.
...Uskonnonvapauslain tähden hiippakunnan on huolehdittava yhdyskuntansa jäsenten turvallisuudesta yhdyskunnan tilaisuuksissa. Kirkon jäsenillä on oikeus saada uskonnolliselta yhdyskunnaltaan sen uskon mukaista palvelua ja opetusta, kuin yhdyskunnan virallisissa päätöksissä on luvattu antaa. Koska Suomen evankelisluterilainen kirkko antaa itsestään monimerkityksisen kuvan paitsi sitoutumalla uskonharjoituksessaan Raamattuun ja tunnustuskirjoihin, sitoutumalla myös omiin päätöksiinsä, jotka ovat Jumalan sanan opetuksen vastaisia, koskevat uskonnonvapauslain oikeudet myös niitä kirkon jäseniä, jotka eivät voi hyväksyä kirkon virkaratkaisua vuodelta 1986 Raamattuun, luterilaiseen tunnustukseen ja kirkon omaan 2000-vuotiseen käytäntöön perustuen. Siten kirkon aikaisemman virkaratkaisun kannattajilla on oikeus uskonnonvapauslakiin perustuen saada uskonnolliselta yhdyskunnaltaan omantuntonsa mukaista opetusta ja palvelua. Hiippakunta on velvoitettu järjestämään ulkonaiset puitteensa siten, että sen piirissä voi elää ja opettaa seuraavatkin sukupolvet Raamatun mukaisesti...


Alustukseni lopuksi haluaisin lukea kappaleen Raamattua Apostolien teoista Paavalin kiinniottamisesta. Kukin voi sijoittaa itsesä kertomuksen rooleihin valintansa mukaan.
”Tähän asti juutalaiset olivat kuunnelleet Paavalia, mutta nyt he alkoivat huutaa: "Pois elävien joukosta! Tuollainen ei saa elää!" He huusivat huutamistaan, raastoivat vaatteitaan ja heittelivät hiekkaa ilmaan. Silloin komentaja käski viedä Paavalin kasarmiin. Hän käski ruoskia Paavalia ja kuulustella häntä, jotta saisi selville, miksi juutalaiset niin raivokkaasti hyökkäsivät häntä vastaan.
Mutta kun miehet olivat sitoneet Paavalin ruoskittavaksi, tämä sanoi vieressä seisovalle sadanpäällikölle: "Onko teillä oikeus ruoskia Rooman kansalaista, vieläpä tutkimatta ja tuomitsematta?" Tämän kuultuaan sadanpäällikkö meni komentajan luo, ilmoitti asiasta ja sanoi: "Mitä olet tekemässä? Se mies on Rooman kansalainen."
Ap. t. 22.

Vaikka vain yksi kerta

Karjasillan seurakunta kutsui minut

Kirkkoherra Juhani Lavanko vastaa kirjoituksessaan Rauhan Tervehdyksessä (2.8.2007)Pekka Lahdenperän kirjoitukseen Karjasillan seurakunnan kirkkoriidasta. Lavangon kirjoituksen historiakatsaukseen palaan myöhemmin. Tässä vaiheessa totean vain, että argumentaatioketju oli lähes pelkästään kirkkososiologinen.

Kirjoituksessaan Lavanko sanoo minulla olleen tai olevan "vain kaksi" ja "vain kolme" vuoroa naispapin kanssa tiettyinä ajanjaksoina. Omalta kannaltani tarkasteltuna tällä ei ole mitään merkitystä. Vaikka kertoja olisi "vain yksi" koko loppuelämälläni, se yksikin olisi liikaa. Siihen suostumalla tunnustaisin uuden järjestyksen pappisviran oikeaksi raamatulliseksi pappisviraksi. Sen jälkeen minun olisi hyväksyttävä naispapit "aina ja kaikkialla" (ellen tekisi lankeemuksestani parannusta). Yhdenkin kerran jälkeen "vastustamiseni" oli vain sosiologista änkyröintiä ja muutosvastarintaa, ilman teologista perustusta. Mutta nyt perustan ja perustamme toimintamme teologiaan, en aioastaan omaani, vaan myös kirkon hyväksymään raamatuntulkintaan, joka tänäkin päivänä on ylivoimaisesti yleisin maailmassa. Raamatun tähden en voi mennä jumalanpalvelukseen naispapin kanssa, sillä jo vain menemällä tunnustaisin.

On nimittäin vastarintaa, joka perustuu vain ajallisiin syihin, persoonallisuuden rakenteeseen, ulkonaisiin tapoihin, muutosahdistukseen, tai vaikkapa vain "pohojalaisuuteen". Sellainen perusta vastustamiselle ei ole oikein. Mutta kun vastarinnalla on perustus Raamatussa ja sen mukaisessa käytännössä, ja se on hyväksytty semper et ad omnibus, aina ja kaikkialla, täytyy tavan tai käytännön muuttamiseen olla sellaiset perustelut, jotka nousevat selkeästä Jumalan sanasta ja ovat nimenomaan vastaansanomattomat raamatullisesti. Juupas-eipäs väittelyitä ei sellaisissa yhteyksissä käydä, ja ulkopuolisten tahojen "poliittinen" painostus on poissuljettava.

Naispappeuskysymyksessä sellaisia todistuksia ei ole esitetty, jotka Raamatun itsensä perustalta ohjaisivat koko kristikunnan uuteen suuntaan. Naispappeus on Raamatussa torjuttu useaan kertaan, sille asiantilalle emme voi mitään vaikka kuinka jupisisimme ja pitämisimme lukuisia seminaareja. Kristikunta on apostoleista asti pitäytynyt yhtenäisesti miesten hoitamaan pappisvirkaan, harhaoppien piirissä sen sijaan naispappeja esiintyi, mutta se onkin harhaoppien piirissä. Oikeat kristityt eivät ole koskaan järjestelmällisesti käyneet niiden kanssa vetämään yhteistä iestä. Naisten pappeus oli varhaiskirkossa tuttu ajatus, mutta oikein tunnustavien kristittyjen keskuudessa käytäntö oli kielletty.

Kirkkoherra Lavanko ei tuo missään esiin tilannetta, jossa minut kutsuttiin Karjasillan seurakuntaan. Kutsuja ei ollut yhtään vähempi kuin Kristuksen kirkko, jota edusti seurakuntaneuvosto. Tämä on täysin tunnustuskirjojemme mukaista. Suomen evl kirkolla täytyy olla vahva taustavoima, että se voi turhentaa yhdeltäkään vanhauskoiselta papilta tämän kutsun. Jos seurakunnan kutsu turhennetaan epäraamatullisilla perusteilla tai virka viedään vääryydellä ja hallinnollisilla peleillä, kutsu jatkuu vain, se ei lakkaa. Vääryys ei voi ottaa sitä, minkä Kristuksen kirkko on antanut.

Karjasillan seurakunta kutsui minut, todistetusti, Karjasillalle nimenomaan kirkon vanhauskoiseen teologiaan sitoutuneena hoitamaan paimenvirkaa keskuudessaan. Ilman juridisia krumeluureja, minusta esimieheni Lavangon toiminta näyttää siltä, että hän on ottanut tehtäväkseen estää minua toimittamasta paimenvirkaani seurakunnassani sellaisena, kuin sen kutsumuksessani seurakuntaneuvostossa esitin. Se usko on kirkkomme tunnustama. Sellaisena, kirkon uskoa ja siten myös virkateologiaa tunnustavana minut asetettiin paimenvirkaan tähän seurakuntaan vuonna 1999, aikaa ennen Lavankoa. Lavangon pyrkimys ei koske ainoastaan minuun, vaan myös seurakuntaneuvostoon, seurakuntaan kutsun antajana, ja jokaiseen rukoilevaan kristittyyn.

Pidän kummallisena, jos raamatullisen ja kirkonkin hyväksymän uskon noudattaminen ja siinä turvallisesti kasvaminen estetään Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnissa, missä tahansa seurakunnassa ja kuinka vähäiseltä seurakuntalaiselta tahansa. Todella kummallisena pidän. Jopa syntinä.