Ilmoitus tuomiokapitulille

Pappisveljemme, lähetystyöntekijät TT Anssi Simojoki ja TT Martti Vaahtoranta, ovat ilmoittautuneet Turun tuomiokapitulille ja sanoneet pitäytyvänsä kirkon Raamatun mukaisessa virkakäsityksessä sekä saarnaavat kirjeessä parannusta piispoille ja kirkolliselle johdolle. Ilmoituksesta seurasi tuomiokapitulin käynnistämä rikostutkinta. Kristuksessa rakkaat veljemme ovat esirukouksiemme tarpeessa, lisää heidän nimensä esirukouslistaasi.

Pastorit eivät ole tehneet muuta kuin kristillisen velvollisuutensa. Vaikka kieli on välillä suoraa, asia, jonka he esittävät on tosi. Oikeaa rakkautta ei ole se että syntistä silitetään myötäkarvaan, vaan se että häntä kehotetaan parannukseen. He ovat rakastaneet esimiestensä sielua ja antaneet kehoituksen, vaikka tietävät, että sitä voi seurata vaikeuksia.



Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli
Turku

Asia: Ilmoitus tuomiokapitulille


Olemme kasvavalla huolestumisella seuranneet ns. virkakysymyksen kehitystä niin Turun arkkihiippakunnassa kuin koko Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossakin. Kirkon päättävät elimet, Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli mukaanluettuna, ovat ryhtyneet hallinnol-lisiin toimenpiteisiin niitä viranhaltijoita vastaan, jotka ovat sillä kannalla virkakysymyksessä, joka kirkolla on ollut ikimuistoisista ajoista asti. Ensimmäisenä askeleena hallinnollisen syr-jinnän tiellä on ollut vaalikelpoisuuden epääminen vakinaisiin papin virkoihin, erityisesti kirk-koherran virkoihin, niiltä pappismiehiltä, jotka tunnustavat samaa Raamatun opetusta, joka Suomen kirkolla on ollut vuosisadat, joka on ollut uskonpuhdistaja Martti Lutherin opetus ja joka vallitsee edelleen kristikunnan enemmistön piirissä.

Tällaista virkakieltosyrjintää on harjoitettu monta vuotta myös Turun arkkihiippakunnassa. Näkyvästi se tuli ilmi TT Pekka Huhtisen viranhaussa Turkuun, ja nyt kehitys on johtamassa täydelliseen, kattavaan kirkon perinteellisellä kannalla olevien pappien virkakieltoon. Päte-viltä hakijoilta evätään vaalisijat, ja jo virassa olevia pappeja uhkaa kirkon oppiperustan vas-tainen virasta erottaminen ja muu nyrkkivalta. Esille on erityisesti noussut Vammalan seu-rakunnan kappalainen Jari Rankinen ja häntä odottavat kurinpitotoimenpiteet.

Hallinnollisen syrjinnän edellytyksenä on ollut valitettava ja perustavaa laatua oleva juridis-teologinen tietämättömyys tai välinpitämättömyys luterilaisen kirkko-oikeuden luonteesta ja myös Suomen perustulaista. Kirkon johto ja sen mukana myös Turun arkkihiippakunnan tuo-miokapituli toimivat, ikäänkuin Kirkkojärjestyksen tunnustuspykälä ei olisi se kirkon varsi-nainen oikeuslähde, joka se joka suhteessa on. Kirkossa ei sen vuoksi voi olla voimassa mi-tään, mikä on ristiriidassa Pyhän Raamatun ja luterilaisten tunnustuskirjojen opetuksen kans-sa. Ristiriitatilanteessa Raamattu ja luterilainen tunnustus ohittavat kaikki muut oikeuslähteet tunnustuspykälän oman systematiikan mukaisesti. Laajemmat oikeusteologiset perustelut löy-tyvät Anssi Simojoen kirjasta ”Herran Kristuksen seuraaminen – Kuinka eteenpäin Suomen kirkossa?” Luther-Säätiö 2004. Miksi näistä oikeusteologisista asioista ei koskaan keskustella kirkossa niiden vaatimalla vakavuudella ja johtopäätöksiä kunnioittaen?

Kun virkakysymyksessä perinteisellä kannalla olevat viranhaltijat ovat vedonneet Jumalan sa-naan, Pyhään Raamattuun, kuten Martti Luther keisarin edessä Wormsissa vuonna 1521 ja lu-terilaiseen tunnustukseen, kuten luterilaiset 1500-luvun ja myöhempien vuosisatojen tunnus-tustilanteissa, he ovat vedonneet kirkko-oikeuden ensisijaisiin lähteisiin. Muut hallinnolliset ja yhteiskunnan lainsäädännön määräykset ovat päteviä vain siinä määrin (’quatenus’) kuin ne vastaavat luterilaisen kirkon Kirkkojärjestyksen tunnustuspykälässä muotoiltua oikeus-lähdettä.

Mitä taas kirkon väitettyyn valtaan muuttaa oppiaan vastoin Jumalan sanaa tulee, Augsburgin tunnustus v:lta 1530 ja muut luterilaiset tunnustukset torjuvat sen jyrkästi. Kirkossa oikeus on yksinomaan Pyhän Raamatun oikeutta. Martti Luther totesi tutkielmassaan ’Kirkollis-kokouksista ja kirkoista’ vuodelta 1539, että pakanakristittyjen kirkolliskokouksilla ei ole val-taa muuttaa sitä sanaa, jonka Jumala tutkimattomassa viisaudessaan on antanut juutalaisten isien, profeettojen ja apostolien välityksellä. Tästä johtuen kirkon varsinaisen oikeuslähteen ohittava hallinnollinen syrjintä ja rankaiseminen merkitsee luterilaisen kirkon oman oikeuden polkemista ja niiden mielivaltaista sortamista, jotka pitäytyvät Pyhään Raamattuun ja luteri-laisiin tunnustuskirjoihin.

Asenteiden ja toimenpiteiden kiristyminen on ristiriidassa myös sen ponnen kanssa, jonka kir-kolliskokous hyväksyi v. 1986 naispappeuspäätöksen yhteydessä. Olemme kulkeneet pitkän tien v:n 1980 ja 1982 Ilkko I&II seminaareista hyvin muistaen, mitä sillä kirkon foorumilla ai-kanaan puhuttiin ja luvattiin kirkon siihenastisella kannalla oleville papeille, viranhaltijoille ja kristityille. Vastoin laintulkinnan yleisiä periaatteita – lainsäätäjän ponsi säädetyn lain ensimmäisenä selityksenä – kirkon päättävät elimet ja Turun arkkihiippakunnan tuomioka-pituli niiden mukana ovat härkäpäisesti ja ilman Suomen oikeusjärjestyksen voimassaolevia periaatteita kieltäytyneet tunnustamasta mainitun ponnen todistusvoimaa. Suomen Perustus-lain 11. pykälä takaa ehdottoman uskon ja omantunnon vapauden. Kirkon perinteisellä kan-nalla olevat eivät edusta jotakin uusmuotista omantunnonarkuuden lajia vaan sitä kantaa, joka apostolisella kirkolla ja Suomen kirkolla on ollut alusta saakka. Nykyisin valtiovalta, joka lain mukaan edellyttää yleistä asevelvollisuutta, tekee kuitenkin kaikkensa kunnioittaakseen niin sanottujen siviilipalvelusmiesten omaatuntoa ja takaa, ettei heitä yhteiskunnassa tämän vakaumuksen vuoksi syrjitä. Me puolestamme edustamme kirkon ikivanhaa ja edelleen elä-vää päälinjaa ilman, että meidän uskon ja omantunnonvapauttamme enää millään tavoin kun-nioitetaan. Uskon ja omantunnonvapauteen kuuluu myös täysi toimintavapaus, jota meiltä pyritään kirkossa kaikin tavoin epäämään.

Kirkon päättävät elimet ovat virkakysymyksessä myös tulkinneet ja soveltaneet väärin tasa-arvolakia. Lainsäätäjän nimenomainen tahto tasa-arvolakia säädettäessä oli jättää uskonnol-linen elämä ja toiminta lain ulkopuolelle. Vastoin tätä uskonnonvapauden yleistä periaatetta ja tasa-arvolain selkeää syntyhistoriaa kirkon päättävät elimet ovat alkaneet soveltaa tasa-arvolakia virkakysymykseen, joka tuon lain kirjaimen ja hengen mukaan on ehdottomasti sen ulkopuolella.

Edelleen: jos tasa-arvolaki todella koskisi yhtä kirkkoa tai uskonnollista yhdyskuntaa, se kos-kisi ehdottomasti silloin kaikkia kirkkoja ja yhdyskuntia. Jos se puolestaan ei koske kaikkia, kuten esimerkiksi Roomalaiskatolista kirkkoa, Konstantinnopolin tai Moskovan patriarkan alaisia ortodoksikirkkoja tai islamilaisia yhteisöjä, se ei tasa-arvolakina voi koskea myöskään Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa, sen pappeja ja kristittyjä. Muussa tapauksessa hy-lättäisiin kaikki oikeuslogiikka, mihin tiedotusvälineet itse asiassa ovatkin maallisella tasa-arvotautologiallaan syyllistyneet. Kirkon opetusvirka, magisterium, ei ole niitä silti millään tavalla ojentanut.

Arkkipiispa Jukka Paarma antoi ennen Turun arkkipiispan vaalia todistettavasti lupauksen, että kirkon perinteisellä kannalla olevien vihkiminen papeiksi vanhan järjestyksen mukaan tulee järjestymään, vaikka hän ei halunnutkaan käyttää sanaa ’erillisvihkimys’. Tästä lupauk-sesta ei ajallisesti ole pitkä matka nykyiseen tilanteeseen, mutta asiallisesti sitäkin huikeampi. Mitä on ajateltava sellaisesta hengellisestä johtajuudesta, jossa todistettavista lupauksista ei pidetä kiinni? Se asettaa mm. pappisvihkimyksemme 30- ja 20-vuotispäivän johdosta saa-mamme arkkipiispan onnittelukirjeet outoon valoon. Voimmeko todella olla varmat Jumalan kutsusta pyhään saarnavirkaan, jos pitäytyessämme hänen sanaansa, Pyhään Raamattuun ja luterilaiseen tunnustukseen löydämme itsemme rikollisen asemasta?

Emme halua olla epäsolidaarisia Turun arkkihiippakunnan ja koko Suomen evankelis-luteri-laisen kirkon vainottuja pappeja kohtaan nauttien sitä turvaa, jonka lähetyskentän etäisyys isänmaastamme meille muuten antaa. Näemme, että Suomessa vallitsee entistä selkeämmin status confessionis, tunnustustilanne, väärän opin koettaessa päästä tyrannin asemaan suh-teessa Jumalan Pyhään Sanaan ja siihen sanaan sidottuihin omiintuntoihin niin virkakymyksessä kuin vanhurskauttamisopissakin, kun synti vanhurskautetaan katuvan syntisen sijasta, sekä tähän liittyen myös ajakohtaisissa kristillisen moraalin asioissa.

Ilkon toisessa virkaseminaarissa vuonna 1982 silloinen arkkipiispa torjui vihaisesti virka-kysymyksen ja hellenistisen, gnostilaistyyppisen androgyynisen sukupuolisuuden yhdistä-minen toisiinsa. Juuri tähän Vanhan kirkon harhaoppien suuntaan koko Suomen kirkkoa kui-tenkin nyt ajetaan tietä, joka alkoi naispappeuden hyväksymisestä. Aivan kuten Yhdysval-tojen episkopaalikirkossa ja Ruotsin kirkossa, Suomen kirkossakin virkakysymyksessä van-halla kannalla olevan papiston poissulkeminen on neljäs askel niistä seitsemästä, jotka alkavat tunnustuksemme vastaisesta raamattukäsityksestä ja lopulta johtavat avoimesti homosek-suaalien miesten ja naisten nousuun kirkon johtoon.

Tällä Sodoman tiellä omatuntomme vaatii meitä virallisesti ilmoittautumaan tuomioka-pitulillemme: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Turun arkkihiippakunnan pappeina us-komme, opetamme ja tunnustamme sekä toimimme toisin kuin kirkollinen johto ja myös Tu-run arkkihiippakunnan esimiehemme nykyisin edellyttävät ja vaativat. Opetamme julkisesti, suosimme salaisesti ja toimimme kirkossa joka tavalla vastoin sitä, mitä meiltä virkakysy-myksessä Raamatun vastaisesti edellytetään ja vaaditaan sekä kehoitamme muitakin tekemään samoin.

Katsomme, että kirkolliset esimiehemme ovat tässä kysymyksessä joutuneet siihen asemaan, josta luterilainen päätunnustuksemme Augsburgin tunnustus kappaleessa 28 selkeästi sanoo: ”Mutta jos piispat opettavat ja määräävät sellaista, mikä sotii evankeliumia vastaan, niin seu-rakunnalla on tukenaan Jumalan käsky, joka kieltää tottelemasta heitä: ’Kavahtakaa vääriä profeettoja’ (Matt. 7); ’Vaikka enkeli taivaasta julistaisi teille toista evankeliumia, hän olkoon kirottu’ (Gal. 1); ’Sillä emme me voi mitään totuutta vastaan, vaan ainoastaan totuuden puolesta’ (2 Kor. 13).” Mikään arvovalta ei taivaan alla voi kumota maan ja taivaan Herran, Jeesuksen Kristuksen omaa käskyä kaikille pyhien seurakunnille (1 Kor. 14:33-38). Tähän arvovaltaan on oma pappisvirkammekin perustettu ja sidottu.

Lopuksi sillä kristityn vapauden velvoituksella ja valtuutuksella, jonka Jumalan Pyhä Sana luterilaisen opin mukaan antaa, kehoitamme hiippakunnan arkkipiispaa, piispaa ja kaikkia kirkollisia esimiehiä Pyhän Raamatun mukaiseen parannukseen, ennenkuin se on liian myöhäistä.

Diximus et salvavimus animam nostram

31.1.2007

Anssi Simojoki Martti Vaahtoranta
Pastori, TT Pastori, TT
Lähetystyöntekijä Lähetystyöntekijä
Nairobi, Kenia Alzey, Saksa

Miksi vielä jatkan

Miksi vielä jatkan Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Monet ovat ehdottaneet, että olisi jo erottava ja perustettava oma kirkko. En itse ole tätä mieltä. Seuraavassa perustelen muutamilla kohdilla ratkaisuani.

1. Minut on kastettu tässä kirkossa. Vaikka Suomen evl kirkko ei ole omastakaan mielestään ainoa pelastuksen yhteisö maassamme, on se kuitenkin se kirkko, jonka yhteydessä olen saanut nauttia Jumalan teot so. kasteen ja ehtoollisen sakramentit, evankeliumin oikean opetuksen ja yhteisen jumalanpalveluksen.

2. Kastelupaus ei ollut vain minun lupaukseni Kristukselle kilvoitella sanassa ja uskossa, vaan kirkko on ottanut vastuulleen Jumalan edessä huolehtia minusta Raamatun mukaisesti. 40 vuotta sain elää rauhassa kirkon jumalanpalveluselämää.

3. Nykyinen kirkollinen helle ei johdu siitä, että kirkko olisi muuttanut Tunnustuskirjojen opin tai lisännyt jonkin lisädogmin oppiimme. Oppiin ei koskettu kirkolliskokouksessa vuonna 1986 eikä siellä ole siihen koskettu sen jälkeenkään. Oppi ja tunnustus on sama kuin ennenkin. Kirkkolain tunnustuspykälä on edelleenkin järkähtämätön.

4. Helle ja vaino ei johdu kirkosta. Se johtuu näkemykseni mukaan siitä, että kirkon päättäjät ovat ottaneet neuvonantajikseen tahot, jotka uhkailulla saavat heidät horjumaan ja tekemään sellaista, mitä he kaikki eivät tekisi ilman painostusta. Esimerkkinä mainittakoon arkkipiispamme sopuisa kannanotto tammikuussa, sen ampuminen alas Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa kovistelevalla äänensävyllä säestettynä. Viime syksyn surullisen kuuluisasta piispainkokouksesta kirjoitetaan vielä monta tutkimusta ja historiikkiä. Niiden tehtäväksi jää selvittää taustapelit. Joka tapauksessa jo nyt on tiedossa, että kokouksen naispappeuspäätös ei ollut yksimielinen, vaan meni tiukassa muodossaan läpi vasta äänestyksen jälkeen.

5. Saan edelleenkin opettaa jumalanpalveluksissa Raamatun mukaisesti mm. pappeudesta kenekään estämättä ja ilman ennakkokontrollia. Kasvatan siis pappisvirassani seurakuntalaisiani evankeliumin julistuksen ja muun opetuksen ohella kirkon hyväksymään ns. vanhauskoiseen virkateologiaan. Piispalla on myös tiedossaan se, mitä opetan ja teen. Oppi erityisestä virasta ei ole kirkon pääsanoma, mutta se on joka tapauksessa Kristuksen antama säädös noudatettavaksi. Kristus sanoi evankeliumia tulvivassa kaste- ja lähetyskäskyssään "... ja opettakaa heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää..."

Näillä perusteilla siis, muun muassa.

Mutta rehellisyyden nimissä olen kyllä miettinyt, milloin pitää lähteä, tai oikeastaan milloin pitää aloittaa kirkon alueellisten seurakuntien järjestelmästä (parokiaali-) vapaa jumalanpalveluselämä. Nähdäkseni silloin, kun kirkko ei enää anna yksiselitteisesti lupaa huolehtia naispappeuden torjujien jumalanpalveluselämästä ja kasvatuksesta kirkon aikaisemman käytännön mukaisesti. Siitä kuitenkin enemmän tulevissa kirjoituksissa.

Merkittävä kannanotto

Oulun seurakuntayhtymän ykkösmies, siis yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtaja, Pekka Lahdenperä, kirjoitti merkittävän kannanoton Kalevassa viime viikolla. Kieltämättä oli mukavaa luettavaa.

Tuntemukseni Karjasillan seurakunnan jumalanpalveluksissa käyviltä on hyvin samansuuntainen. Monet niistäkin, jotka itse ajatteluvat naispappeudesta toisella tavalla kuin kirkkomme vanhempaa käsitystä kannavat, ovat toivoneet, että tilanteemme järjestettäisiin siten, että meilläkin olisi tilaa kirkossa.

Siihen kirkolla olisi mahdollisuudet Raamatun perusteella. Päätöksen tekisi mahdolliseksi myös kirkkolaki ja perustuslaki.

Olen henkilökohtaisesti edelleenkin hyvin motivoitunut palvelemaan Kristuksen kirkkoa Karjasillan seurakunnan paimenena. Joka kerta kun olen yhdessä seurakunnan kanssa viettänyt ehtoollista, olen ennen alttarilta poistumistani rukoillut hiljaa mielessäni, että saisin vielä jatkaa paimenena tässä yhteydessä.

Ei vastausta piispalta

Ei vastausta - sen jouduin valitettavasti toteamaan. Edellisessä kirjoituksessani olen kertonut taustoja vastauspyynnölleni. Täytyy myöntää, että olen pettynyt piispa Samuelin toimintaan hiippakunnan kaitsijana. En ehkä olisi ollut niinkään pettynyt siihen, jos hän olisi vastannut velvoittamalla minut tekemään kiistanalaisen virkatehtäväni. Se olisi ollut kohtuullisen odotettavaa. Siihen olen nyt pettynyt, ettei hän vastannut ollenkaan. Ikäänkuin minulle ei tarvitsisi vastata. Tuntuu kieltämättä kurjalta. Hän pani lääninrovastin tekemään asiassa alustavan työn, mutta kun asia palautui hänelle, en saanut mitään vastausta, en soittoa, en kirjettä, en sähköpostia.


Lakimiesasessori on kyllä vastannut. Hän sanoo kirjeessään piispan "pyytäneen minua tutustumaan asiaan ja olemaan yhteydessä Teihin." Ymmärtääkseni lakimies voi tehdä asiaan vain lakimiesvalmistelut piispaa varten, ja olla yhteydessä näissä puitteissa, mutta piispa itse allekirjoittamallaan viestillä antaa varsinaisen vastauksen. Piispan oikeudesta delegoida virkatehtäviään on kirkkolaissa selvät määräykset ja rajoitukset.

Mietin mielessäni, miksi hän ei vastannut. Hän kyllä tietää, että virkamieslait ja muut sellaiset velvoittavat virkamiehen antamaan vastauksen säädyllisen ajan kuluessa. Haluan myös uskoa, että piispa tahtoo olla pappiensa tavoitettavissa, miten muuten hän voi olla pappiensa ylin maallinen esimies. Jokin syy täytyy olla hiljaisuuteen. Kuka löytäisi vastauksen?

Itse rippikoululeiri meni hienosti. Pysyimme sopimissamme puitteissa ja lapset saivat keskittyä perussanomaan uskosta ja pelastuksesta. Työntekijöiden kesken meillä oli molempien leirien kesken hauskaa. Minua itseäni varjosti kuitenkin se ikävä mahdollisuus, etten voi konfimoida ja toimittaa omille rippilapsilleni konfirmaatiota ja ensimmäistä ehtoollista. Uskon, että konfrimaatio jännitti myös toisen leirin vetäjiä.

Viimeistä edellisenä päivänä kerroin nuorilleni, etten mahdollisesti voi heitä konfirmoida. Kerroin mahdollisuudesta saada myös naispapiton konfirmaatio. Nuoret ja heidän vanhempansa ovat olleet tietysti tietoisia virkakannastani sekä vakaumuksestani, etten voi olla jumalanpalveluksessa yhdessä naispapin kanssa. Ehkä siksi nuoret eivät mitenkään kommentoineet asiaa. Yksi vain kysyi, " saatko sinä nyt sitten potkut?" Vastasin, että mahdollisesti. Kaikki on kuitenkin Jumalan käsissä.

Riitautettu konfirmaatio

Minulla on rippikoululeiri kesäkuun lopulla. Samassa leirikeskuksessa on pitämässä omaa leiriään myös seurakuntamme naispappi. Olemme yhdessä hänen kanssaan jo syystalvella sopineet ajolinjat leireillämme niin, että tarpeettomia törmäyksiä ei siellä tapahdu. Keskusteltavaa oli jonkin verran.

Näin olisimme saaneet rauhallisen leirin, jossa virkakysymys ei nousisi ykkösteemaksi, vaan voisimme keskittyä Kristuksen sovitustyöhön ja kristinopin opettamiseen omille ryhmillemme. Olosuhteisiin nähden mahdollisimman rauhassa, mikäli se meistä riippuu, olisimme käyneet myös konfirmatiomessuihin ja konfirmoineet ryhmämme omien avustajiemme kanssa. Henkilökuntaa oli molemmilla riittävästi.

Kirkkoherra ei ole ilmeisesti ollut tyytyväinen suunnitteluun. Kun ajatukseni oli, että hyvä törmäysten välttämisen linja jatkuu tietysti myös ryhmien konfirmaatioihin, jouduin pettymään. Minulta kysymättä ja vastoin esitystäni kirkkoherra Lavanko määräsi naispapin leirini konfirmaatiomessuun avustajaksi ja minut naispapin leirin konfirmaation avustajaksi. Näin hän riitauttaa kaksi rippikoululeiriä. Muodollinen selitys hänellä lienee tietysti työekonomia ja syrjintä. Syrjinnän suhteen tilanne muodostuu siten sellaiseksi, että syrjintää on hänen mukaansa se, että haluan väistyä naispappeusmessuista, mutta syrjintää ei ole se, että hän pakottaa kirkon vanhempaan virkakäsitykseen sitoutunut pappi vastoin omaatuntoaa ja vakaumustaan yhteistyöhön naispapin kanssa. Perustuslain mukaan se on syrjintää, vaikkakin eri nimikkeellä.

Vetosin asiassa piispaan hyvissä ajoin. 30.4. kirjoitin hänelle kirjeen ja pyysin häntä puuttumaan tilanteeseen. Piispan tehtävänä on ohjata myönteiseen ratkaisuun mm. juuri tämänkaltaiset kirkon uskon tulkinnoista ja työstä johtuvat pappien väliset taistelut. Samuel Salmi alkoi tehtävään määrämällä lääninrovastin keskustelemaan ja laatimaan raportin tilanteesta. Sen Hannu Ojalehto teki selvityksen 15.5. Hänellä ai ollut valtuuksia ratkaista kysymystä. Asia palasi piispalle. Piispan vastausta odottelen edelleen. Leiri alkaa 30.6. ja konfirmaatio on 8.7. joten aikaa vielä on.


Lakimiesasessori on antanut oman mielipiteensä asiasta 19.6. Osmo Rahjan ratkaisu -"ei järjestelyjä"- tuntui tyrmäävältä. Rahja ei ottanut ollenkaan huomioon rippikoululaisten ja konfirmaation juhlaväen tarpeita, jotka lääninrovasti omassa vastauksesaan ymmärsi koko ongelmatiikan ohella. Mitä palvelee se, että nuoruudenajan kirkollista juhlaa käytetään seurakunnassa naispappeuskysymyksen riitauttamiseen? Onko lakimiesasessorilla asiassa jokin piiloagenda? Olen jo 9 vuoden ajan konfirmoinut aluekappalaisena Kaukovainiolaiset nuoret ja toivoisin voivani jatkaa rauhassa työtäni kaukovainiolaisten hyväksi.

Omalta puoleltani totean, että en osaa muuta olla kuin virkateologiassa perinteinen kristitty. Muu olisi minulta falskia. Sellaisena minut vihittiin papiksi vuonna 1992 ja sellaisena asetettiin paimenvirkaan Karjasillan seurakuntaan vuonna 1999. Hallinnollisissa asioissa teen yhteistyötä naispappien kanssa, mutta en voi voi pitää kirkon ratkaisua pyhän Raamatun mukaisena. Siksi jatkan aikaisemmalla linjalla. Se on kirkon hyväksymä oppi.

Porvoon hiippakunnan kirkollinen lehti on nimeltään Kyrkpressen. Sen päätoimittaja on arvostettu kirkollinen keskustelija Stig Kankkonen. Olen nauttinut lukea Kyrkpresseniä Kotimaan rinnalla ja vertaila sitä kuvaa, jonka ne välittävät kansankirkostamme. Mielestäni Kyrkpressen johtaa 6 - 0.
Viimeisin Kyrkpressen nostaa esiin merkittävän huomion. Jutussaan imagotutkija Erkki Karvosesta lehti viittaa Karvosen väitteeseen, että piispat ovat pitäneet aktiivisesti huolta siitä, että kirkon julkisuuskuva säilyy negatiivisena. Tämä siitä huolimatta, että valtaosa kansasta kokee kirkon toiminnan luotettavana ja hyvänä. Miksi siis piispat tahtovat jatkuvasti nostaa esiin ja dramatisoida naispappeuskysymyksen, joka on kuitenkin vain pieni ongelma kirkossa? Hyvä kysymys.
Pääkirjoituksessaan Kankkonen vetää mielenkiintoisen sovelluksen kirkon toiminnasta. Tähänkin voisi media kiinnittää huomiotaan. Kankkosen mukaan otsikoiden ulkopuolelle on jäänyt kysymys, joka vaikuttaa kirkkoon vääjäämättömästi. Kirkon päätösten (epä)johdonmukaisuus on jatkuvasti muhiva ongelma. Toiminnan johdomukaisuuden ongelma on siinä, että tuomiokapituleille ei näytä olevan mikään ongelma ne henkilöt, jotka avoimesti ottavat etäisyyttä siitä, mitä kirkko virallisesti opettaa. Sen sijaan kirkon ongelmana ovat ne kirkon työntekijät, jotka pitäytyvät siihen, mitä kirkko on jo 2000 vuotta opettanut.
Kankkosen huomio on osuva. Johdonmukaisuuden puute johtaa siihen, että kirkkonsa johdon toiminnan kokevat vieraaksi ne kirkon jäsenet, jotka itse tahtovat pitäytyä kirkon ikiaikaiseen sanomaan. Minulle herää kysymys, onko tämä myös kirkon johdon pyrkimys? Haluaako se eroon uskovaisistaan? En tahtoisi uskoa sitä.

Niin hupaisaa, jos ei olisi niin totta

Tutkija Timo Eskola tarjoilee seuraavassa vaihtoehtoisen tarkastuslistan pastori Kyllä Kuuliaiselle. Alkuperäinenhän oli Tampereen tuomiokapitulin luoma (tosissaan!) lista pastori Markku Koivistolle. Eskola on julkaissut alkuperäisen Kotimaan keskustelupalstalla.

Rajaseudun Tuomiokapitulin vaatimukset pastori Kyllä Kuuliaiselle
Näitä vaatimuksia pastori Kuuliaisen on noudatettava sillä uhalla, että hänet erotetaan puoleksi vuodeksi virasta. Jos hän ei muuta näkemystään, niin hänet tuomitaan menettämään pappisvirkansa. Pastori Kuuliainen voi palata virkaansa vain, jos hän antaa kirjallisen vastauksen tuomiokapitulin esittämiin vaatimuksiin ja osoittaa muutoksen myös käytännössä.
1. Kuuliaisen on toimittava niin, että lapsena kastettuja kasvatetaan seurakunnan piirissä elävään uskoon, ja sanouduttava irti kirjansa väitteistä, että lapsikasteella ei ole oikeutusta.
2. Kuuliaisen on huolehdittava, että opetettaessa ehtoollisesta Kristuksen sovitustyön arvo säilyy. Hänen on sanouduttava irti opetuksestaan, että ehtoollinen olisi vain syyttömänä kuolleen marttyyrin muistelemista.
3. Kuuliaisen on julkisesti torjuttava tulkinta, että historiallis-kriittinen raamatuntutkimus olisi hengellisesti korkeammalla tasolla kuin luterilainen seurakunta.
4. Kuuliaisen on tuotava julkisesti esille se, että Raamattu on Jumalan Sana.
5. Kuuliaisen on korjattava käsitys, että Jumala ei olisi kolmiyhteinen. Hänen on sanouduttava irti kirjansa väitteistä, että Jeesus Kristus ei olisi Jumala ja että Pyhä Henki ei olisi Jumala.
6. Kuuliaisen on toimittava niin, että luovutaan pitämästä ihmistä synnittömänä olentona, joka ei tarvitse sovitusta Jumalan edessä.
7. Kuuliaisen on tehtävä selväksi, että Kristus on ainoa tie pelastukseen. Hänen on sanouduttava irti opetuksestaan, että ihminen voi pelastua muidenkin uskontojen piirissä.
8. Kuuliaisen on luovuttava opetuksestaan, että Jeesus ei syntynyt neitsyestä.
9. Kuuliaisen on luovuttava kirjansa väitteistä, joiden mukaan ylösnousemus ei ollut ruumiillinen.
10. Kuuliaisen on lopetettava sellainen toiminta, joka voidaan kokea lakihenkiseksi vaatimukseksi eettiseen elämään ilman Kristuksen sovitustyön tuomaa anteeksiantamusta.
11. Kuuliaisen on tunnustettava Jumalan kaikkivaltiuden kieltävän retoriikkansa vaarallisuus. Kaikki eivät pääse taivaaseen.
12. Kuuliaisen on näkyvästi ohjattava hänen hengelliseen johtajuuteensa liittyvät auktoriteettitulkinnat sopusointuun luterilaisten oppien kanssa. Yksittäisellä papilla ei ole oikeutta omaan mielipiteeseen kaikissa Raamattuun ja tunnustukseen liittyvissä kysymyksissä.
13. Kuuliaisen on sanouduttava julkisesti irti amerkikkalaisperäisistä teologisista liikkeistä, joiden mukaan teismi tapana määritellä Jumala on kuollut.
14. Kuuliaisen on hyväksyttävä se, että hänen on luterilaisena pappina noudatettava Raamatun ja tunnustuskirjojen ohjausta.

TIMO ESKOLA (Timo Eskola on teologian tohtori, Suomen Teologisen Insituutin tutkija)

Työrauhaa, komiikkaa vai väkivaltaa?

"Olivatpa piispat asiasta mitä mieltä tahansa, näyttää siltä kuten arkkipiispakin on todennut, että lopulta perusoikeudet mitataan ja kannat työjärjestelyihin arvioidaan tuomioistuimissa. Tätä ennen asian kanssa kipuilevissa seurakunnissa olisi hyvä selkeästi tietää, mitä kukin piispa asiasta ajattelee." (Johannes Ijäs, verkko-Kotimaa)

Toimittaja Johennes Ijäksen sanoihin lisäisin, että tuomioistuimen päätöksiä odottaessamme noudattaisimme hyvää työtoveruutta ja antaisimme työrauhan toisillemme. Työrauhaa olen pyytänyt Karjasillan seurakunnassa, mutta vielä ei näytä siltä, että sitä saisin. Tuntuu jo vähän koomiselta, että kirkkoherra tietää, että noudatan uskonvakaumustani, ja kuitenkin hän määrää minut työjärjestelyissä työskentelemään vakaumustani vastaan. Siitä sitten seuraa hankaluuksia, ei suinkaan vain minulle, vaan ennen kaikkea myös työtovereilleni. Uskoisin, että heitäkin kiusaa se, että aina joutuu uudelleen järjestelemään tietyt messut, kun kirkon toista kantaa noudattava ei voi määräyksestä huolimatta tilaisuuteen tulla. Eivätkä seurkuntalaisetkaan siellä niin kylmän viileesti vain istu ja ihmettele.

Juristit ovat sanoneet, että syrjintää voi työyhteisössä varsinaisesti harrastaa työnantaja ja esimies, joka antaa määräykset. Joutuisiko Lavanko linnaan syrjinnästä, jos hän järjestelisi minulle ja muille vanhauskoisille seurakuntalaisille messut siten, että niissä noudatettaisiin vanhempaa käytäntöä? Kyllä. Lavanko syrjisi, jos syy järjestelyyn ei olisi kirkon hyväksymän uskonnäkemyksen noudattaminen. Jos hän taas sallisi minun pitää messut tietyssä paikassa kirkon vanhemman näkemyksen mukaisesti, hän ei rikkoisi tasa-arvolakia. Onhan tiedettyä, että tasa-arvolaki sallii poikkeamisen laista uskonnonharjoittamisessa.

Toisin sanoen: Onko kirkossa rikollista sallia ns. vanhauskoisten viranhaltijoiden pitää vanhauskoisen teologian mukaista kirkollista elämää! Se ei voi olla rikollista! Jokainen soluni huutaa, -Ei voi olla! Tästä on kysymys. JOs se olisi rikollista, kirkko olisi todella tullut vieraaksi. Se olisi alkanut lyömään omia lapsiaan, lapsiaan, joille se on antanut lupaukset Raamatullisen elämän harjoittamisesta keskuudessaan.

Mutta jos ei ole rikollista, miksi on sallittua kiusata työyhteisönsä vanhauskoisia ja kiusata vanhauskoisia seurakuntalaisia pitämällä heitä jatkuvassa ja kuluttavassa henkisessä jännityksessä? Uskonnollinen kiusaaminen omassa yhteisössään on uskonnonvapauslain vastaista. Miksi ns. vanhauskoisia saadaan pitää B-luokan kristittyinä omassa kirkossaan, kirkossa, joka arkkipiispan mukaan "arvostaa ja kunnioittaa" vanhemman virkateologian kannattajia ja tietysti teologiaa?

Herra piispa, olisin todella kiitollinen, jos te puuttuisitte tilanteeseen?

Päätös jätettiin pöydälle

Oulun tuomiokapitulin päätös kirkkoherra Lavangon kantelusta seurakunnan kappalaista vastaan jätettiin pöydälle. -Palautamme asian takaisin tutkinta-asiamiehelle, jotta asiassa ei voida vedota siihen, ettei sitä ole selvitetty kaikilta osin, lakimiesasessori Osmo Rahja Oulun hiippakunnan tuomiokapitulista sanoo.

Minua kieltämättä askarruttaa, miksi päätös jätettiin pöydälle?

Piispa Heikan aloite

Kirkkohallituksen asettama tutkija Valdemar Kallunki on puhunut mielenkiintoisia piispa Mikko Heikan blogissa vastatessaan piispa Heikan aloitteeseen ns. henkilöseurakuntien muodostamiseen kirkon sisälle. Erityisesti kiinnostavaa on se, että korkealla taholla on myönnetty, että keskeinen syy tähän on kirkon negatiivinen julkisuus, jonka saa aikaan liberaalien ja konservatiivisen keskinäinen törmäily joustamattomassa kirkollisessa rakenteessa. Mielenkiintoista...

Valdemar Kallunki
Tervehdys, arvoisa piispa!
Olen todella iloinen, että piispan taholta voi saada julkista tukea konkreettiselle seurakuntahallinnon uudistamisesitykselle.
Seurakuntahallinnon uudistamisen komitea teki aikanaan pohjatyön henkilöseurakuntien esiin nostamiseksi. Toivottavasti aika on nyt kypsyttänyt näkemään, että seurakuntarakennetta koskevat muutokset ovat välttämättömiä. Alueellinen seurakuntarakenne on joka tapauksessa haasteiden edessä. Yhdellä seurakuntamuodolla ei voida kattavasti vastata ihmisten tapaan elää ja järjestäytyä sosiaalisesti.
Jatkaminen entisellä mallilla on kyllä mahdollista.Uhkana on kuitenkin jäsenyyden heikkeneminen edelleen. Kielteistä kehitystä voitaisiin ainakin hidastaa, jos seurakuntajärjestelmä saataisiin heijastamaan kirkon sisällä vaikuttavia liberaaleja ja konservatiivisia ajatuksia. Luonnollisesti opin rajoissa. Samalla myös tilaa tulisi myönteiselle oman ajattelutavan edistämiselle. Nythän merkittävin osa kirkon saamasta julkisuudesta keskittyy sisäisiin ristiriitoihin.

Päteekö tasa-arvolain kirkkopykälä enää?

TASA-ARVOLAKIA EI SOVELLETA EVANKELIS-LUTERILAISEN KIRKON USKONNONHARJOITTAMISEEN

Kirkkoneuvos Matti Halttunen esitti kirjoituksessaan (HS 21.4.) mm., että tasa-arvolain uskonnonharjoittamista koskeva rajoitussäännös "menetti papin sukupuolen osalta merkityksensä luterilaisessa kirkossa" siinä yhteydessä, kun evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous hyväksyi naispappeuden ja että tasa-arvolaki "koskee täydellä voimallaan evankelis-luterilaista kirkkoa sen kaikilla tasoilla". Halttusen tulkinta antaa aihetta valtiosääntöoikeudelliseen kommentointiin.

Korkein oikeus on todennut eräässä kappalaisen valintaan liittyvässä ratkaisussaan (KKO:2001:9) tasa-arvolain valmisteluaineistosta ilmenevän "...tarkoitus sovittaa yhteen kaksi perusoikeutta, sukupuolten tasa-arvo ja uskonnonvapaus, sekä kirkon oikeus päättää sen omiksi katsottavista asioista." Lainsäädännöllisesti tämä yhteensovittaminen tapahtui rajaamalla evankelis-luterilaisen kirkon, ortodoksisen kirkkokunnan sekä myös muiden uskonnollisten yhdyskuntien uskonnonharjoittamiseen liittyvä toiminta tasa-arvolain soveltamisen ulkopuolelle. Mainittuihin seikkoihin puuttuminen olisikin ollut valtiosääntöoikeudellisesti ongelmallista ja vaatinut mm. perustuslain säätämisjärjestyksen.

Evankelis-luterilaisen kirkon kohdalla tasa-arvolain 2 §:n rajaus johtuu siis paitsi yleisestä uskonnonvapauden perusoikeuden suojaamisesta, niin myös kirkon valtiosääntöoikeudellisesta erityisasemasta. Perustuslain 76 §:stä johdetun kirkkolain 2 §:n 1 momentin mukaan vain kirkolliskokouksella on oikeus tehdä aloitteita sellaisten lakien säätämisestä, jotka koskevat "kirkon omia asioita", jota kirkon uskonnonharjoittamiseen liittyvä toiminta voidaan todeta olevan.

Pappisviran naisille avaavan kirkkolainmuutoksen yhteydessä tasa-arvolakiin ei tehty muutoksia. Evankelis-luterilaista kirkkoa koskeva tasa-arvolain rajoitussäännös on edelleen voimassa ja sitä sovellettiin myös korkeimman oikeuden edellä mainitussa ratkaisussa. Tuossa ratkaisussa vedettiinkin rajaa uskonnonharjoittamisen ja kirkon muun toiminnan välillä. Korkein oikeus katsoi, että kappalaisen vaalia ei ole pidettävä
uskonnonharjoittamiseen liittyvänä toimintana, jolloin tasa-arvolakia tulee siihen soveltaa. Tasa-arvolain rajaussäännös ei siten ole oikeuskäytännössäkään menettänyt merkitystä papin sukupuolen osalta. Todettakoon, että myös korkein hallinto-oikeus on tehnyt rajanvetoa uskonnonharjoittamiseen liittyvän toiminnan osalta ja soveltanut tasa-arvolain rajoituslauseketta evankelis-luterilaiseen kirkkoon (KHO:2001:13).

Lain tulkinnallakin on rajansa, eikä tulkinnalla tässä tapauksessa voida syrjäyttää voimassa olevaa lainsäädäntöä ja ohittaa koko kirkkolakijärjestelmää tai puuttua uskonnonvapauden perusoikeuden ulottuvuuteen. Tasa-arvolakia sovelletaan Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa, mutta ei edelleenkään sen uskonnonharjoitukseen liittyvään toimintaan.


Jyrki Anttinen
varatuomari, Pello

Paarman puheen johdosta

Perinteisen virkakäsityksen pitäisi mahtua seurakuntatyöhön

Arkkipiispan kirkolliskokouksen maanantaisessa kannaotossa oli hienoa, että hän sanoi kirkon kunnioittavan ja arvostavan ns. perinteistä virkakäsitystä. Tästä on hyvä käydä yhteiseen keskusteluun siitä, miten tämä arvostus voisi tulla lihaksi esimerkiksi seurakuntatyössä. Kirkkomme jäsenistössä on useita tuhansia, jotka ovat edelleen tässä kirkon arvostamassa näkemyksessä. Mielestäni kirkkomme on antanut heille lupauksen silloin, kun se kastoi heidät, turvata heidän oikeutensa elää kirkon hyväksymän opetuksen mukaisesti. Vanha virkakäsityshän ei ole mikään uutuus, vaan edelleenkin suurin osa kristikuntaa noudattaa sitä.

Uskon, että Oulussa päästään ratkaisuun, jossa kirkko antaa molempien virkakäsitysten kannattajien kokoontua messuihinsa, silloinhan ihmiset saisivat rauhassa tulla kirkkoon ilman pelkoa, mitä heille saarnataan.

Uskonnonvapauslaki velvoittaa kirkkoa huolehtimaan myös henkisestä turvallisuudesta tilaisuuksissaan. Ne jotka ovat pro naispappeus saisivat valita omansa ja ne, jotka ovat vanhemmalla kannalla, voisivat valita omansa. Kirkkolaki ja Suomen perustuslaki on valmis sellaisen järjestelyn siunaamaan. Kirkko, joka pakottaa omiatuntoja, tekee jotakin väärin.

Luopuuko kirkko Jumalan sanaan perustuvasta toimintavapaudestaan?

YLE Turun radio uutisoi toukokuun 5. 2007 "Arkkipiispa Jukka Paarma pitää mahdollisena, että osa naispappien kanssa yhteistyöstä kieltäytyvistä papeista eroaa kirkosta.
Paarma pitää mahdollista eroa jopa ilmapiiriä kirkastavana tekijänä." Varsinainen päätös tehdään asiasta kirkon ulkopuolella.

Tätä ajatusta piispat ovat toistaneet jo jonkin aikaa, uutinen ei ollut ainakaan uusi ja yllättävä. Pastorit Ari Norro, Jari Rankinen ja allekirjoittanut ovat joutuneet nyt koekaniineiksi siihen, salliiko yhtieiskunta kirkon ottaa sen linjan, jonka se arkkipiispan ja muidenkin piispojen sanojen mukaan tahtoisi ottaa. Korkein hallinto-oikeus ja/tai Korkein oikeus joutuu tekemään asiasta ennakkopäätöksen, joka tulee ohjaamaan kirkon toimintaa.

Jos käy niin, että Korkein hallinto-oikeus tai korkein oikeus tekee ennakkopäätöksen, ymmärrykseni mukaan päätöksestä tulee oikeusohje. OIkeusohjeena se ohjaa kirkon ja yhteiskunnan tuomioita samanlaisissa tapauksissa. Kaikkien oikeusistuisten on seurattava oikeusohjeen osoittamaa tietä. Päätös vaikuttaa myös laajemmalle.

Oikeusohjeena päätös ohjaa myös, yllättävää kyllä, kirkon julistusta ja uskonnonharjoitusta. Päätöksestä tulee osa kirkon oppia, vaikkakaan ei suoranaisesti, vaan vaikutushistorialtaan. Se sinetöi evl-kirkon opettamaan ja sallimaan keskuudessaan vain uudemman virkakäsityksen mukaista toimintaa. Päätöksen jälkeen piispa ei saa antaa lupaa kesäjuhlien ehtoollisvietolle, joka pidettäisiin kirkon aikaisemman virkateologian mukaisesti, tuomiokapitulin on lakkautettava kaikille vanhauskoisille papeille annetut virkamääryksen niin herätysliikkeissä, järjestöissä kuin seurakunnissakin, piispat eivät saisi siunataeivätkä järjestöt lähettää lähetystyöhön yhtään "vanhauskoista" pappia tai maallikkoa. Rankinen ei pääsisi edes Afrikkaan. Korkeimpien oikeustasojen päätös asettaa kahleen sille, miten kirkossa saa uskontoa harjoittaa. Tätäkö kirkko haluaa? En haluaisi uskoa.

Suomen evl-kirkko lausuu kirkkolakinsa ensimmäisessä pykälässä, että se "tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa. joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa...sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa...". Kirkkojärjestys tarkentaa "Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitana Jumalan pyhän sanan mukaan". Kirkkolain tunnustuspykälä on kirkon vapauspykälä. Pykälä vapauttaa kirkon noudattamaan Raamatun opetusta ja uskoa keskuudessaan kaikissa yhteiskuntajärjestyskissä Suomen maassa. Mikäli yhteiskunnallinen oikeus sallii kirkon tulkita kirkon vanhemman virkakäsityksen noudattamisen syrjinnäksi tms. johtuu tästä, että kirkko luopuu vapaudestaan. Siitä tulee jälleen valtion kirkko.

On kiistatonta, että Raamatun tulkitseminen virkakysymyksessä siten kuin kirkko sen on jo 1986 vuotta tulkinnut, ei ole väärä oppi. Eli se on raamatullinen opetus. Kirkon uskon tähden tasa-arvolakiin sisällytettiin "kirkko-pykälä", joka vapautti kirkot tasa-arvolain vaatimuksista uskonnonharjoituksessaan. Näin myös yhteiskunta on antanut kirkoille luvan noudattaa Raamatun ohjetta. Vielä mainittakoon kirkkolain hyväksymismenettely, joka merkitsee, että eduskunta on hyväksynyt Raamatun kirkon uskon tunnustamisen perustaksi ja lähteeksi. Raamattu on siis eduskunnalle kirja, jonka mukaisesti on sopiva julkisyhteisössäkin elää.

Tuleeko kahden oikeuslähteen ristiriita? Näyttää siltä, että kirkon uskon tunnustusta ko. kysymyksessä tulee ohjaamaan kaksi oikeusohjetta, Raamattu ja Korkeimman hallinto-oikeuden ennakkopäätös. Tämä voi tulla ongelmaksi juuri valtiolle itselleen, koska se on hyväksynyt Raamattuun perustuvan uskon tunnustamisen (ja tiedettiin jo kirkkolakia hyväksyttäessä eduskunnassa, että vanhempi virkakäsitys mahtuu Raamattuun). Valtion oikeusvirasto ei voine tehdä päätöstä, joka kumoaa eduskunnan antaman päätöksen. Ainakin se olisi outoa.

Käteen jää lopulta se, että joko kirkkolaista on poistettava tunnustuspykälä (tai luovuttava sen Raamattu-sidonnaisuudesta) eduskunnan päätöksellä (kirkko valmistelisi päätöksen) tai kirkko velvoitetaan pitämään huolta kirkon vanhemman virkakäsityksen noudattajista. Rukoilen Kirkon HERraa jälkimmäisen päätöksen puolesta. Samalla rukoilen HERraa kirkon vapauden säilymisen puolesta.
Vesa Pöyhtäri

Toimet kirkon uskon noudattamisen oikeuden puolesta Oulussa

Monenlaisia kuvitelmia liittyy viimeaikaisiin oululaisiin tapahtumiin. Seuraavassa tarjoan yhden "dokumentoidun" näkemyksen tapahtuneista.

Tähän mennessä tapahtunut:

—Muutamat oululaiset kristityt eri herätysliike– ja järjestötahoista ehdottivat keväällä 2004 keskusteluja Oulun evl seurakuntien kirkkoherrojen kanssa aiheesta: Miten saisimme säännöllisiä ja samassa paikassa pidettäviä ”vanhauskoisia” jumalanpalveluksia Ouluun. Saimme audienssin tuomiorovasti Heikki Karvosenojan luo. Tällaista muistion kirjoitin audienssista itseäni varten: ”Vierailu tuomirovastin luona pyhän Henrikin päivänä 2004. Pyysimme NN, NN, NN, NN ja allekirjoittaneen kanssa audienssia tuomiorovastille. Kokoonnuimme minun ja NN kutsusta edellisellä viikolla Kaukovainiolle keskustelemaan Oulun jumalanpalveluselämästä. Yhteinen huolemme oli se, että Oulussa on ilmapiiri kiristynyt suhteessa naispappeuden vastustajiin. Samoin huolena oli ns. vanhauskoisten hajallaan olo ja opetuksen ja tuen puute, jonka johdosta moni on vaarassa taipua vastoin omantuntonsa todistusta. Ratkaisuksi ongelmaan ajattelimme, että säännöllinen jumalanpalveluselämä tietyssä paikassa tukisi merkittävästi raamatullisen virkakäsityksen jatkumista Oulun seudulla. Ennen kuin päätimme pyytää audienssia, sovimme päälinjat. Ratkaisumme on toimia Oulun seurakuntien sisällä. Emme pyri seurakuntien ulkopuolelle, vaan tahdomme etsiä mahdollisuutta toimintaan paikallisissa seurakunnissa niiden työntekijöiden johdossa, joiden työnäkyyn sopii ”vanhauskoiset” messut…. ...Kohtaaminen tuomiorovasti Heikki Karvosenojan kanssa oli lämmin ja yhteisesti totesimme kokoontumisen jälkeen, että me koimme vahvasti, että tulimme kuulluiksi ja että huolemme ymmärrettiin. Tuomiorovasti vastasi kaavailuumme uskoen jumalanpalveluspaikan löytyvän. Hän uskoi kaikkien Oulun kirkkoherrojen tahtovan olla yhteisessä kaavailussa mukana….Tapaamisen lopuksi tuomiorovasti kutsui meidät yhteiseen tapaamiseen 15.3., jonka hän järjestäisi Oulun kirkkoherrojen kanssa. Siinä kokouksessa asia voitaisiin ratkaista niin pitkälle kuin se on mahdollista. Aikataulullisesti yhdessä totesimme, että jo tänä keväänä, mahdollisesti jo maaliskuussa toiminta vietettäisiin ensimmäinen messu. Aluksi messu vietettäisiin kuukausittain. ”

—15.3.2004 kokouksen lähtökohdaksi lausuimme omalta puoleltamme seuraavaa:

”Arvoisat Oulun ev. lut. seurakuntien kirkkoherrat

”Muistakaa johtajianne, niitä, jotka julistivat teille Jumalan sanaa. Pitäkää mielessänne, miten he elämänsä elivät, ja ottakaa heidän uskonsa esikuvaksenne. Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti.” (Hepr. 13: 7 – 8).

Olemme kolmiyhteisen Jumalan edessä kiitolliset siitä Herran elovainiotyöstä, jota olemme saaneet tehdä Oulun seurakunnissa yhdessä muiden työntekijöiden kanssa Herran alttarin äärellä. Toivomme, että yhteinen työ saisi jatkua hamaan paruusiaan.

Useiden kristittyjen huoli seurakunnissamme on, kuinka saadaan turvattua seuraaville sukupolville aikaisemman virkakäytännön (so. ilman naispappeja) mukainen messu ja opetus Oulun seurakunnissa. Meihin allekirjoittaneisiin on otettu yhteyttä useammalta taholta ja pyydetty järjestämään seurakuntien sisällä säännöllistä jumalanpalveluselämää, jossa joka sunnuntai toteutuvat pyhän Raamatun mukaiset viran merkit.

Nuoret aikuiset ja perheet, joissa on pieniä ja kasvavia lapsia ovat väsyneet jatkuvaan epävarmuuteen ja kiertämiseen kirkosta toiseen naispapittoman jumalanpalveluksen perässä. He kokevat, etteivät he ole toivottuja jäseniä seurakunnissamme. Näkemyksemme mukaan seurakunnillamme on velvoite kirkkolain ensimmäisen pykälän ja ponnen mukaisesti huolehtia myös heidän jumalanpalveluselämästään ja opetuksestaan siten, että he tuntevat olonsa kotoiseksi ja hyväksytyksi seurakunnissamme. Myös pappisvihkimyksessä antamamme ordinaatiolupaus velvoittaa meitä tähän.

Tämän johdosta pyydämme, että yhdessä etsisimme mahdollisuuksia säännöllisen ja samassa paikassa vietettävään messuun, jossa toteutuisi kirkkomme aikaisemman virkakäytännön mukainen messu ja opetus, ja jossa alttaria ja saarnatuolta hoitaisivat aikaisempaan virkakäsitykseen sitoutuneet papit ja miespapit, jotka tahtovat tukea tätä toimintaa.

Toteamme, että kirkossamme on järjestetty vastaavanlaista toimintaa toisissa hiippakunnissa. Helsingissä kokoontuu Pyhän sydämen kappelin messu, F5 messu, Luther-säätiön messu Mellunmäen seurakuntatalolla ja Tikkurilan kirkossa. Myös Tuomas-messu on teologisesti (ekklesiologisesti) katsoen vastaavanlaista toimintaa. Espoon hiippakunnassa Luther-säätiö viettää messua Iivisniemen seurakuntatalossa kerran kuukaudessa ja Kauniaisten Raamattuopistolla on joka pyhä messu. Arkkihiippakunnassa Turussa on Luther-kirkon messu joka sunnuntai. Turussa samoissa tiloissa toimitetaan myös ruotsinkielinen messu. Porin Väinölän kirkossa vietetään Luther-säätiön toimesta messua kerran kuukaudessa. Edelleen muissa hiippakunnissa on Luther-säätiöllä säännöllistä toimintaa Kuopiossa, Imatralla ja Lahdessa. Kansanlähetys hoitaa Ryttylässä messun joka sunnuntai kappelissaan. Vaasassa Kansanlähetys pitää messua seurakunnan tiloissa.

Oulussa 15. maaliskuuta 2004. ”

Kokouksessa ei tehty päätöksiä. Keskustelua päätettiin jatkaa 5.4.2007 ja ilmoitimme, että otamme NN:n kanssa asian puheeksi piispan kanssa audienssissa 15.4.2004. Toivomuksemme oli saada myös piispa Samuel tietoiseksi ja osallistumaan suunnitelmiin. Toive oli turha. Samuel ei osallistunut vaikka tuomiorovasti häntä henkilökohtaisesti pyysi seuraaviin kokouksiin.

—Kirjoitin piispalle kirjeen maaliskuun loppupuolella. Toivoin piispalta tukea hankkeellemme.

Ote kirjeestä piispalle: ”...Oulun tilanteen ratkaisupyyntömme teologia on yksinkertaisesti se, että haemme lupaa saada tietty kellon aika ja sama paikka, jossa viettää joka pyhä messua ns. vanhauskoisin voimin. Ekklesiologisesti ja nykyisen papinviran harjoittamisen kannalta mikään ei muuttuisi, jos toiminta tapahtuisi Karjasillan seurakunnan sisällä. Niin kuin nytkin saan esim. pitää messun ilman naisia ja vastaan selebranttina täysin messun sisällöstä (kirkkoherran valvontavastuu on siinä, että kaikki tapahtuu Raamatun ja tunnustuksen mukaisesti) niin uudessa järjestelyssä muutos edelliseen olisi, että messulla olisi pysyvä kellonaika ja paikka, ja jossa ei siihen aikaan olisi koskaan naispappia. Luonnollisesti vieraileviksi saarnanpitäjiksi kutsuttaisiin myös esim. herra piispa sekä muita toiminnan tukijoita. Kirkkoherrojen valvontavastuu toteutuisi, kuten nykyäänkin, luottamusperiaatteella—ne, jotka ovat saaneet pappisvihkimyksen ovat lähtökohtaisesti luotettuja paimenia ja vastaavat tuomikapitulin edessä puheistaan ja virassa olevat vastaavat toimistaan virkavastuullaan.

Kirkkolain kannalta tämä tarkoittaisi sitä, että ponsi on voimassa Oulun seurakunnissa ja se on tulkittu uudessa tilanteessa, jossa naispappien lukumäärä on niin paljon lisääntynyt, että naispappeuden vastustajien jumalanpalveluselämä on hankalaa ilman uudenlaista jumalanpalveluselämän järjestelyä.

Kokouksessa painotimme sitä, että ensisijainen tahtomme on tällä järjestelyllä edistää kirkon yhteyttä. Näkemyksemme mukaan vaaraksi yhteydelle ovat pikemminkin sellaiset messut, jotka pidetään yhdistyspohjalta, ja joissa parokiaaliseurakunta on vain nimellisesti vastuullinen. Kuumentuneessa kirkollisessa tilanteessa yhdistysmessuista tulee helposti, vaikkakaan ei välttämättä, kasvualusta kirkon sivuuttamismielialalle. Tällaiselta tahtoisimme varjella kirkkoamme, joka, niin uskomme, on edelleenkin Jumalan viljelysmaa huolimatta monista vakavista puutteista.

Mikäli herra piispa ja kirkkoherrat niin hyväksi näkevät, olemme valmiit kuitenkin myös siihen, että ns. vanhauskoista jumalanpalvelustoimintaa jatketaan Oulussa yhdistyspohjalta…”

—Seuraavaan kokoukseen (5.4.) sovittiin, että otan yhteyttä toimiviin jumalanpalvelusyhteisöihin ja järjestöjen jumalanpalveluselämästä hoitaviin teologeihin ja pyydän heitä kertomaan jumalanpalvelustoimintansa järjestelyistä ja teologiasta. Liitin saamani vastaukset luetteloksi ja laadin alkuun lyhyen teologisen katsauksen jumalanpalvelusyhteisöjen asemasta kirkossamme. Loppuun liitin luettelon sen hetkisistä yhteisöistä.

Ote alustuksesta: ”Oulun seurakuntien kirkkoherrojen kokoukselle 5.4.2004

Jumalanpalvelusyhteisöt Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa

Confessio Augustanan mukaan

”…seurakuntamme opettavat, että yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan…” CA VII. CA VIII tarkentaa: ”Mitä kirkko on? Vaikka kirkko varsinaisessa mielessä on pyhien ja tosiuskovien yhteisö, on kuitenkin jumalattomienkin toimittamien sakramenttien käyttäminen sallittua, koska tässä elämässä myös teeskentelijöitä ja jumalattomia on sekoittunut tosiuskovien ja pyhien joukkoon. Onhan Kristus sanonut: "Mooseksen (Matt. 23:2) istuimella istuvat kirjanoppineet ja fariseukset jne." Sakramenteilla ja sanalla on Kristuksen asetuksen ja käskyn tähden tehonsa, vaikka niitä jakaisivat jumalattomatkin.

Seurakuntamme tuomitsevat donatolaiset ja muut samankaltaiset, jotka eivät hyväksyneet sitä, että kirkossa saa käyttää hyväksi jumalattomien pappien palveluksia ja katsoivat niiden olevan hyödyttömiä ja tehottomia.”

Confessio augustanan kirkkoartikloista näemme, että sanan ja sakramenttien läsnäolo liittyy olennaisesti kirkon manifestoitumiseen maailmassa. Kirkkoa, eli pyhien yhteisöä, ei käsitellä periaatteellisella tasolla, vaan konkreettisella, vaikka periaatteellinen taso ”kirkko varsinaisessa mielessä on …tosiuskovien yhteisö”, on niissä keskeisesti mukana. Kirkko siis konstituoituu sanan ja sakramenttien kautta palveluviran hoidossa. Tämä tarkoittaa sitä, että Kristus itse takaa kirkkonsa jokaisessa ehtoollishetkessä, koska Kristus itse, palveluviran välityksellä, johtaa messun (”Niin ei siis istuttaja ole mitään…, vaan Jumala, joka kasvun antaa.” 1. Kor. 3: 7). Kirkon ei sanota manifestoituvan muulla tavalla julkisena yhteisönä, vaikka on todettava, että se on läsnä ja tulee näkyväksi jokaisessa arjen todistuksessa ja Kristuksen nimessä tehdyssä lähimmäisen rakkauden palveluksessa sekä virassa. Tämän perusteella voimme todeta, että jokainen kastettujen ja tunnustavien kristittyjen ehtoollishetki, jota vietetään asetetun viran johdolla, on ”kirkon” näkyväksi tuleminen eli se on kirkko CA VII ja CA VIII merkityksessä. Kirkkolaitosten ja kirkkostruktuurien merkitys on olla yhteysväline yksittäisten jumalanpalvelusyhteisöjen välillä, olivatpa ne sitten parokiaaliseurakunnan päiväjumalanpalveluksissa kokoontuvia jumalanpalvelusyhteisöjä tai päiväjumalanpalveluksen ulkopuolella kokoontuvia jumalanpalvelusyhteisöjä—molemmissa kokoontuvat oikein kastetut tunnustajat palveluviran hoidossa.

Yllämainitun mallin mukaisesti alla mainitut herätysliikkeiden hoitamat messut ovat teologisesti ongelmattomia. Ne ovat ongelmattomia myös Suomen ev. lut. kirkkostruktuurin kannalta, koska ne ovat yhteydessä paikallisseurakuntaan (lupa tuomiokapitulilta seurakuntaneuvoston puoltamana).

Ekklesiologiselta mielikuvaltaan selvempiä ovat luonnollisesti päiväjumalanpalveluksen ulkopuoliset messut, joita johtavat seurakunnan virassa olevat paimenet parokiaaliseurakunnan alueella. Koska naispappeuden vastustus ei ole harhaoppi, vaan kirkon aikaisemmin tunnustama käytäntö, Suomen. ev. lut. kirkon seurakuntien on mahdollista järjestää naispapiton vyöhyke seurakuntiinsa.

Yhteisöjen ongelmallisuus liittyy niiden paimenten ajoittaiseen intomielisyyteen, mutta samaa intomielisyyttä voimme havaita myös päiväjumalanpalveluksien paimenissa. Mm. siitä syystä on hyvä olla olemassa kirkkostruktuuri, jolla on yhteisöjen valvontavastuu eli piispallinen kaitsenta.…”

—”Teillä ei ole enää mitään muuta oikeutta kuin sopeutua!” Näin sanoi eräs oululainen teologi toistuvasti minulle kahdenkeskisissä keskusteluissamme virkateologiasta ja asemastamme evl-kirkon seurakunnissa. Huhtikuun loppuun mennessä minulle oli muodostunut käsitys, ettei kirkko enää tahtonut meistä huolehtia. Olin huolissani siitä, etteivät uskovat välttämättä nähneet tai halunneet nähdä vanhauskoisille asetettua vaatimusta. Itsepetosta oli myös omassa mielessäni. Halusin kuitenkin kilvoitella kaikessa heikkoudessakin. Ohessa pohdintojani huhtikuun 2004 lopulta. Lopussa kirjoituksessani pohdin, miten jatkamme, jos käy huonosti...

”...4. Edellisistä kohdista seuraa, että meille esitetty kysymys kuuluu: Suostutteko sopeutumaan jumalanpalveluselämään, jossa naispapitkin voivat toimia paimenina?

Tähän kysymykseen vastataan ”kyllä, sopeudumme”, silloin, kun…

· suostutaan yhteistyöhön ilman varauksia.

· suostutaan yhteistyöhön, vaikka sanotaankin, ettei itse naispappeutta hyväksytä.

· ei enää opeteta oikeaa virkakäsitystä.

· ei enää kehoteta välttämään naispappien toimittamia messuja.

· ei jatketa raamatullisten messujen pitämistä, vaikka siihen olisi mahdollisuus.

· ei järjestetä taikka tueta pyrkimyksiä järjestää vaihtoehtoista jumalanpalveluselämää niillä paikkakunnilla, joissa ei ole mahdollista enää kilvoitella raamatullisesti.

ei toimita aktiivisesti vihkimysten saamiseksi raamatun virkakäsitykseen tunnustautuville.

Meiltä ei siis kysytä enää, mitä ylipäänsä ajattelemme naispappeudesta. Kirkolla ei ole tarvetta kysellä enää sellaista."

—Vuoden 2004 keväällä kirkon hiippakuntahallintoa uudistettiin. Alkoivat hiippakuntavaltuustot kokoontua. Hiippakuntakokous sai väistyä uuden toimielimen tieltä. Samalla hpk-valtuusto sai rutkasti enemmän valtaa. Hiippakuntavaltuustosta tuli hiippakunnan ylin päättävä elin. Tuomiokapitulin tuli laatia toimintasuunnitelma ja toimintakertomus, jotka se tuo valtuustoon hyväksyttäviksi.

Minut valittiin hiippakuntavaltuustoon konservatiiviteologien listalta. Heti alusta päätin suhtautua toimintaani valtuutettuna avoimin mielin kirkon vanhemman teologian kannalta. Käytännössä tämä tarkoitti, etten voinut hyväksyä tuomiokapitulin ehdotuksia sellaisinaan, vaan vaadin niihin lisäyksiä, jotka olisivat osoittaneet Oulun hiippakunnan huolehtivan myös vanhauskoisista jäsenistään heidän teologiaansa kunnioittaen. Käytännössä jouduin ja joudun edelleen moittimaan tuomiokapitulia usein ja jättämään eriävän mielipiteen melkein jokaisessa kokouksessa. Olisin päässyt helpolla, jos olisin vain ummistanut silmäni ja suostunut kumileimasimeksi, mutta omatuntoni ja pappislupaukseni ei antanut siihen lupaa.

—Syksyllä 2004 saimme tilaa seurakunnassani pitkien keskustelujemme jälkeen. Tässä järjestelyssä toteutui se, mihin olimme pyrkineet alun pitäen—aikaisemman virkateologian mukainen säännöllisesti, samassa paikassa pidettävä messu paikallisseurakunnan papin johdossa. Pastori NN ja minä toimimme yhdessä vastaavina pastoreina. Kirjeeni Oulun muutamille ”vanhauskoisille” (lokakuun alku) valaiskoon tunnelmiani.

”Jumalan rauhaa, veljet

Olemme saaneet luvan Juhani Lavangolta viettää perjantaisin joka kerta ehtoollista. Tilaisuus on nimeltään viikkomessu. Se ilmoitetaan Karjasillan seurakunnan jumalanpalvelukset-palstalla ja on siis yksi seurakuntamme jumalanpalveluksista. Siellä meillä on lupa opettaa ja toimittaa messua kirkkokäsikirjan mukaisesti kirkon aikaisemman pappeusnäkemyksen puitteissa. Tapaus on pieni, mutta historiallinen askel eteenpäin….

...Lisääkin olemme Herralta saaneet. Juhani ja Paavo Moilanen ovat molemmat luvanneet kanttorinsa avustaa toimintaa. Karjasillan kanttorit ovat mukana joka kuukauden vimmeisellä kerralla, ja Talvikki, kun hänelle sopii. Vielä voisimme kysyä Tuiran ja tuomiokirkon kanttorit omilla vuoroillaan avustamaan, niin kanttorikysymystkin olisi ratkaistu. ...Synodaalikokouksessa moni pappi oli iloinen toiminnastamme ja toivotti sille Jumalan siunausta.”

—Missionsprovinsenin piispanvihkimys ja kantelu. Maaliskuussa vietettiin Göteborgissa piisapanvihkimys, jossa Ruotsin kirkossa ahdistellut kilvoittelijat saivat oman apostolisessa seuraannossa olevan piispan. Ilmoitin aikeestani matkustaa vihkimykseen piispalle etukäteen. Hän kommentoi sitä lakimiesasessorin välityksellä todeten vain, että ”teetkö sen vapaa-ajalla”. Ilmoitin näin tekeväni. Muusta hän ei kysellyt. Ilmoitin asian sitten myös Karjasillan seurakunnan teologikokouksessa, että olen menossa viemään Ruotsiin Missionsprovinssenin piispanvihkimykseen Paavalin synodin tervehdyksen. Kerroin tämän, sillä halusin, että työtoverini tietäisivät asiasta ja osaisivat siihen suhtautua ennen kuin lukisivat sen lehdistä. Tyrmistyin kirkkoherran reaktiosta. Juhani Lavanko menetti malttinsa ilmoitukseni johdosta. Samana viikonloppuna kun olin Göteborgissa hän lähetti kantelun, johon hän oli koonnut eri asioita lähivuosien varrelta.

Aluksi säikähdin kantelusta. Lopulta uskoin, ettei tällainen kantelu voi millään mennä läpi. Kuinka väärässä olinkaan. Kun nyt katselen asiaa, syksyn 2006 piispainkokouksen järkyttävän päätöksen valossa, en ihmettele enää yhtään. Henki oli jo keväällä 2005 kovenemassa. Ilmeisesti alustavat neuvottelut kirkon linjan koventamisesta oli jo käyty.

—Göteborgin matkasta seurasi myös, että kirkkoherra Lavanko sulki kaikki Karjasillan seurakunnan tilat ns. ”Timoteus-ryhmältä”. Oulujoen kirkkoherra Paavo Moilanen otti meidät suosiollisesti suojiinsa. Aloitimme Hintassa huhtikuussa 2005. Kirkkojärjestyksen kannalta olimme Hintassakin osa paikallisseurakunnan jumalanpalveluselämää. Seurakuntalaisia Hintassa oli parhaillaan yli 100. Hintan vaiheessa olimme muutamia kertoja myös televisiossa ja uutislähetyksissä sekä lehdissä.

—Timoteus-yhteisö liittyi Luther-säätiön alaiseksi yhteisöksi syksyllä 2005. Itse en kannattanut tätä vaihtoehtoa. Toivoin, että Timoteus-yhteisö säilyttäisi päätäntävaltansa Oulussa ja alkaisi yhteistyöhön Luther-säätiön kanssa. Toiset halusivat liittyä täysjäseniksi. Päätöksen jälkeen sovimme, että jatkan oto-paimenena siihen asti kunnes Janne on vihitty papiksi. Olen edelleen Timoteus-yhteisön tukija niin saarnavuoroilla kuin taloudellisestikin.

—Janne Koskela vihittiin papiksi toisena suomalaisen pappina Ruotsin kirkon traditiossa elävässä Lähetyshiippakunnassa (Missionsprovinsen) loppiaisena 2006. Aluksi joillakin piispoillamme oli hankalaa tunnustaa Göteborgissa vihittyjä oikeiksi papeiksi. Lopulta he eivät voineet sitä kieltääkään. Piispoista Huovinen oli alusta alkaen tässä valaistunein. Ehkä hänen kunniakseen on pantava vihkimysten teologinen ”hyväksyminen”. Töihin näitä pappeja ei tosin vielä oteta Suomen evl-kirkkoon. Ehkä senkin päivän vielä näemme?

—YLE Oulun alueradio,17.1. 2006: ”Oulun hiippakunnan piispa Samuel Salmi kieltää Timoteus-yhteisön toiminnan evankelis-luterilaisen seurakunnan tiloissa.

Salmen mukaan Timoteus-yhteisön paimenella Janne Koskelalla ei ole kirkon lakiin ja järjestykseen kuuluvia pappisoikeuksia. Naispappeuden vastustuksestaan tunnettu Timoteus-yhteisö on aiemmin järjestänyt jumalanpalveluksia Karjasillan ja Oulujoen seurakunnan tiloissa.

Timoteus-yhteisö on hankkinut uudet toimitilat Oulun adventtikirkosta” (..ja pitää messun joka sunnuntai klo 10.30. VP)

—Piispainkokouksen päätös (syksyllä 2006 ) on kirkkomme uskon ja käytännön suhteen kannalta tarkastettuna eriskummallinen. Piispat päättivät, yksinkertaistaen, että vanha virkakäsitys ei ole harhaoppi, eli, että sen mukainen tulkinta on mahdollinen ja ei ainakaan väärää opetusta. Sen noudattamista on kuitenkin mahdollista pitää lain rikkomisena. Uskoa siis saa, mutta kirkko rankaisee, jos sitä uskoa noudatat käytännössä. Ensimmäinen rangaistus on jo annettu.

—Piispainkokouksen päätös on ”selonteko” virkakysymyksen aiheuttamista ongelmista. Yhtään uutta lakipykälää tästä asiasta ei ole tehty vieläkään. Silti kirkko käyttäytyy nyt ikään kuin olisi tullut uusi pykälä, joka olisi muuttanut 20 vuotta noudatetun käytännön ja oikeudet.

Päätös on ilmeinen virhe kirkkomme historiassa. Olemme kuitenkin ehkä liian lähellä sitä, että se vielä voitaisiin tunnustaa virheeksi.

www.poyhtari.net

Hei!
Käy katselemassa kotisivuillani. Siellä on pääosin minun seurakuntatyöhöni liittyvää asiaa, mutta vähän sitten muutakin.

Piispa Huovisen kirjoituksen johdosta

Missä on "yhteinen jumalanpalvelus"?
Piispa Eero Huovinen asetteli kirjoituksessa Helsingin Sanomissa (6.4.2007) kirkollisen kentän tavalla, joka kieltäisi käytännössä kirkosta vanhemman virkateologian läsnäolon. Kirjoituksen idea oli lyhykäisesti se, että vanhauskoisia on olemassa, mutta heidän läsnäololleen evl kirkossa ei tule antaa teologiaan perustuvaa oikeutta. Kirjoituksen viestin tiivisti päätoimittaja Peter Kankkonen seuraavasti: "Huovinen kuuluu niihin, joiden mukaan kirkon ykseyttä varjellaan parhaiten suvaitsevaisuuden ja yhteistyön hengessä lähtökohtana se (tosiasia), että kirkko on hyväksynyt naispappeuden." (Kyrkpressen 16/2007.) Huovisen asettama "lähtökohta" on juuri se syy, joka torjuu rakentavat neuvottelumahdollisuudet.

Pidän pelkästään hyvänä, jos mitään neuvotteluja ei aloiteta Huovisen asetteleman lähtökohdan pohjalta. Normaalissa demokratiassa neuvotteluosapuolet asettavat yhdessä neuvottelujen lähtökohdan. Huovinen "kutsuu" neuvotteluun "yhteisestä jumalanpalveluksesta" ymmärtämystä ja toleranssia esittävin sanankääntein, mutta torjuu toisen osapuolen teologian neuvottelupöydästä. Siitä on toleranssi kaukana. Huovinen asettelee yksin neuvottelujen teologian ja neuvotteluissa käsiteltäisiin virkakysymystä ainoastaan hallinnollisena, sosiaalisena ja sielunhoidollisena kysymyksenä. Olen aina pitänyt piispa Eero Huovista humaanina ja tasapuolisuuteen pyrkivänä. Nyt olen kyllä kieltämättä pettynyt.

Mikäli suostuisimme tällaiseen lähtökohtaan, me itse asiassa hyväksyisimme naispapit sanan ja sakramenttien hoitajiksi ja olisimme näin hyväksyneet naispappeuden. Huovisen lähtökohdaksi vaatimaa yhteisesti tunnustettua "yhteistä jumalanpalvelusta" ei ole olemassa niin kauan kuin vanhauskoiset eivät tunnusta joko sanoillaan tai käytännössä naisen pappisvirkaa raamatulliseksi tai elleivät piispat ja kirkolliskokousedustajat tee kääntymystä ja esitä eduskunnalle hyväksyttäväksi uutta kirkkolakia, jossa virka jälleen liitettäisiin vain miessukupuoleen. Jos suostuisimme Huovisen malliin, mitään keskusteluja ei enää tarvittaisikaan - naispappeusongelma olisi ratkaistu. Keskustelu koskettaisi enää vain "vastustajien", sosiaalista ja mentaalista saattohoitoa. Tällaiseen saattohoitoratkaisuun on suostunut esimerkiksi Huovisen kiittelemä rauhanyhdistysläisyys.

Nykyinen tilanne
Nykyinen kirkollinen tilanne on se, että molemmat kiistan osapuolet sanovat omasta viitekehyksestään käsin toimittamastaan messusta: Tämä on yhteinen jumalanpalvelus. Ulkopuolinen tarkkailija kuitenkin tietää, että "yhteistä" ei enää ole tuossa kirkossa. "Yhteisen jumalanpalveluksen" puuttuminen on se kipeä, jossa nyt elämme.

Ongelman voi yrittää ratkaista painostuksella tai tosiasioiden tunnustamisella. Painostusta tuomiokapitulit ovat jo yrittäneet, mutta se on tehnyt vain kirkon tilanteen herkulliseksi kirkon vihollisille. He vetävät pisimmän korren. Tosiasioiden tunnustamisesta voitaisiin edetä ratkaisuun, jossa molempi osapuoli saa käyttöönsä kirkon tiloja ja taloudellisen tuen. Siis sateenvarjo, jonka alle mahtuisi kaksi järjestystä. Silloin kumpikin saisi edelleen sanoa, "Tämä on yhteinen jumalanpalvelus" eikä riitoja juuri olisi (kuin ehkä kirkonkäyttövuoroista, mutta ne olisi pikku juttu).

Lopulta "Missä on yhteinen jumalanpalvelus?"-kysymyksen tuomari on Kaikkivaltias, ja vain Hän. Me saamme täällä yrittää vakuuttaa toisiamme hänen sanansa perusteella. Kumpikin osapuoli muistakaamme myös raamatunkohta: "Hän hallitsee vihollistensa keskellä" so. myös toisten joukossa on Jumalan lapsia niin kauan kuin evankeliumi pysyy oikeana. Tuo "vihollisuus" pitää sanoa pienellä suulla, sillä meidät kaikki on kastettu. Kaste yhdistää, vaikka järjestys erottaa.
..............
Loppuun vielä vähän pohdintoja: Kirkon uskon ylin auktoriteetti on Raamattu. Piispainkokous myöntää, ettei naispappeuden torjuminen ole harhaoppi, eli myöntää, että se mahtuu Raamatun oikeiden tulkintojen joukkoon. Tämän Raamatun käsityksen noudattaminen pyritään näkemään kuitenkin syrjintärikoksena, vaikka tasa-arvolaki itse sallii kirkoille erivapaudet uskonnonharjoituksessa. Tämä ei ole loogista. Raamatun on hyväksynyt ylimmäksi auktoriteetiksi evl-kirkolle Suomen eduskunta. Eduskunnan olisi hyväksyttävä kirkolle uudet pykälät, jos kirkko haluaisi päästä eroon vanhauskoisistaan. Tällä kirkkolailla se on ja olisi aina laitonta. Tätä tulkintaa vahvistaa myös se, ettei naispappeutta hyväksytty opillisena asiana, vaan hallintokysymyksenä. Sen johdosta tasa-arvolain kirkkopykälä suojaa nimenomaan virkateologiassa vanhauskoisia, koska juuri vanhauskoiset jäivät siihen virkateologiaan, jonka kirkko on hyväksynyt jo iät ajat sitten opillisena asiana. Onhan selvää, että lain mainitseman "uskonnonharjoituksen" tulisi noudattaa erityisesti kirkon oppia, sillä lex orandi--lex credendi kulkevat aina käsi kädessä, ja siinä "yhteydessä" juuri vanhauskoiset haluavat kilvoitella. Jumalanpalvelus on meille uskoa (oppia) ja rukousta. Ja olisihan koko tasa-arvolain kirkkopykälä epälooginen ilman mainittua yhteyttä. Sillä ei kai lain tarkoitus ole sanoa, että uskonnolliset yhdyskunnat saavat poiketa tasa-arvolaista huvikseen, vaan nimenomaan, että ne saavat poiketa oppiinsa perustuvan uskonnonharjoituksen tähden. (Uskonnonharjoitus on luettava myös tasa-arvolaissa kuuluvaksi yhteen uskonnonvapauslain uskontomääritelmien kanssa, sanoisi ainakin minun juridinen maallikkojärkeni.)

Tässä maassa on kyetty tunnustamaan, että se ja se hallitus on ajanut jossakin päätöksessään päin puuta. On otettu virheestä uusi suunta. Kuka nousisi ja sanoisi, että myös piispainkokous on syksyllä 2006 ajanut itsensä mahdottamaan tilanteeseen - nimenomaan piispainkokous, ei kirkko. Kirkolliskokoushan ei ole ponsipäätöksen jälkeen uutta päätöstä naispappeusasiasta.

Surullista on, että eivät suinkaan piispat, vaan kirkon jäsenet joutuvat piispainkokouksen suositusten seurauksista kärsimään.

Piispainkokous on alkanut voimakkaasti muuttamaan kirkollista kenttää. He ovat ajaneet läpi keskuudessaan kaksi suositusta: 1)erillisvihkimyksiä ei enää anneta ja 2)vanhemman uskon noudattaminen kirkon virassa voi olla rikos.

Näillä päätöksillään he ovat siirtyneet, alkuperäisen, koko Raamatun määrittelemän suuren kirkollisen kentän sisällä, pienelle rajatulle alueelle. Sieltä käsin he sanovat, että nyt tässä kirkossa on oikeus harjoittaa evankelis-luterilaista uskoa vain tällä alueella - "yhteinen jumalanpalvelus" on vain täällä. Se on outoa. Siinä murtuu myös kaunis ajatus Jumalan oikoumeniasta. Ihminen ei saa hallintopäätöksillään rajata sitä, minkä Jumala on tehnyt avaraksi.

Blogi on taas aktiivisena

Tervehdys kaikille. Olen avannut jälleen blogini.
En kirjoittele joka päivä, vaan verkkaiseen tahtiin, kun aihetta ilmaantuu. Parhaan hyödyn saat, jos tilaat blogini uudet kirjoitukset lähetettäväksi sähköpostiisi.
t. Vesa Pöyhtäri

Hyvää adventinaikaa!

Adventti on pienen paaston aikaa. Kutsun sinua syventymään tekstien äärellä omassa jumalanpalveluksessasi sekä yksityisessä hartaudenharjoituksessa Kristuksen tulemisen sanomaan.

1. adventti
Kuninkaasi tulee kunniassa
Uskonpuhdistuksen kirkoissa päivän päätekstinä on keskiajan perinteen mukaisesti kertomus Jeesuksen ratsastuksesta Jerusalemiin. Jeesus ei tullut Jerusalemiin maallisten valtiaiden tavoin, vaan nöyränä, aasilla ratsastaen. Näin hän liittyi Sakarjan kirjan profetiaan rauhan kuninkaan tulemisesta. Tähän viittaa myös päivän nimitys nöyrtymisen adventti (adventus humiliationis).

Nöyrtyminen ja kunnia rinnakkain. Suomalaisessa käsikirjassa kunnia ja vanha nimitys nöyrtymisen adventti. Kristus Herra astui alas kunniasta, otti orjan muodon ja syntyi ihmiseksi. Miksi Jumalan täytyi tulla ihmiseksi? Cur Deus homo? Kysyi kirjassaa keskiajan teologi Anselm Canreburyläinen. Jumalan taytyi tulla pelastaakseen meidät syntiset ihmiset iankaikkisesta kadotuksesta. Hän otti päälleen meidän syntimme, Jumala tuli sinun edestäsi "vikauhriksi", "sijaisuhriksi", "Jmala teki hänet synniksi", että voisit päästä taivaaseen.

Nöyrry sinä ja minä tänä adventtina tuon Herran edessä, joka vieläkin tulee luoksemme ratsastaen aasilla mitättömyyteen, heikkouteen ja alhaisuuteen verhottuna. Kristus tulee luoksemme jokaisessa heikossa ja apua tarvitsevassa lähimmäisessä. Häntä autettaessa autetaan Kristusta.

Meille sopisi, että me kyllä nöyrrymme suuren ja mahtavan edessä, jonkun sellaisen, jolla on asemia, valtaa ja rahaa takanaan. Nöyrryme sen edessä, joka on meitä vahvempi. Mutta kun herramme kätkeytyy heikkoon lähimmäiseen, kiittämättömään nuorukaiseen, traumojensa kuluttamaan kulkijaan, on nöyrtyminen jo vaikeampaa. Jeesus sanoo: "Joka ottaa tykönsä yhden minun vähimmistä veljistäni, ottaa tykönsä minut".

Pelastajana Kristus tulee luoksemme sanassa ja sakramenteissa. Vihollinen tulee yrittämään maailman loppuun asti hiljentämään Kristuksen todistuksen, muuttamaan sen, tuomaan erilaisen "Kristuksen", tuhoamaan sanan ja sakramentin. Monella eri tavalla, joko "hengellisenä" tai väkivallan kautta. Siitä ei tule yllättyä. Sitä tapahtuu myös meidän kirkossamme aivan julkisesti. Mitä muuta se on, kysyn, kun jumalankieltäjä ja pilkkaaja John Shelby Spong kutsutaan saarnaamaan ja opettamaan kirkkomme jumalanpalveluksessa? Näitä heilujia on ollut aina ja tulee olemaan. Mutta Kristus tulee luoksemme "siellä missä sana oikein saarnataan ja sakramnetit Kristuksen asetuksen mukaisesti jaetaan". Muualla hän ei tule.

Vietä adventtia evankeliumin ääressä ja pyhän sakramentin lohdutuksessa. Herrasi antaa sinulle itsensä sanassa ja leivässä ja viinissä. Hän tulee nyt adventin aikana, Hän tulee kerran lopullisessa kunniassa ja voimassa. Iloitkaa kristityt, Herramme tulee!

Kaupungin ja Kristuksen hommissa

Aina toisinaan osallistun Oulun kaupungin kaupunginvaltuuston kokouksiin. Varajäsenenä tuuraamisia tulee melko harvoin, mutta tulee kuitenkin. Ympäristölautakunnassa olen sitten useamminkin. Kristittynä olen toisinaan pohtinut Raamatun maailmankuvaa ja yhteiskunnallista osallistumista.

Apostoli Paavali oli aikansa oppineita ja jo nuoruudestaan monipuolisesti maailmaa nähneitä. Tarson monikultuurinen kaupunki, kauppiaiden, ajatusten ja uskontojen solmukohta, oli hänen kasvualustansa. Kristityksi tultuaan ja Herran kutsumana apostolina hän sai suuren vastuun kantaakseen. Hänen tuli olla Kristuksen, entisen vainottunsa, todistaja kansojen edessä. Paavalista tuli pakanain apostoli.

Kaupunkilaisena hän tunsi kaupungin asukkaiden sielunelämää ja ajattelumalleja. Hän osasi käyttää kokemuksiaan ja tietojaan hyväkseen viedessään sanaa eteenpäin. Areiopagin puhe on tästä vain yksi kulttuurin ja uskontojen ymmärtämisen esimerkki. Paljon myöhemmin, apostolinvirkansa loppusuoralla, jo vangittuna Herran palvelijana, hän jälleen käyttää hyväkseen kulttuurin ja lakien tuntemustaan. Kun helpotusta ei tullut Kesarean oikeudesta, ja Jerusalemin oikeuden eteen joutumista oli viisasta välttää, hän vetosi keisariin. Hän tiesi, että keisariin vetoamisella hän saisi hengähdystauon ja pääsisi taas eteen päin. Kaksi vuotta Kesareassa tutkintovankeudessa vaihtui Rooman lähetysmatkaan "kruunun kyydillä".

Paavalin esimerkissä on merkittävää, että hän vetosi maalliseen oikeuteen. Tästä voisi joku ajatella, että Paavali lähti väärään suuntaan - hänen olisi pitänyt jättää asiansa vain Herralle rukouksissa ja jos johonkin mennä niin juuri Jerusalemiin, sinnehän Herrakin meni tuomittavaksi. Mutta niin Paavali ei siis tehnyt. Hän ei jättänyt asiaansa "Herralle". Vai eikö? Tarkemmin ajateltuna, juuri niin hän teki.

Jo aikaisemmin, asuessaan ja julistaessaan Korinttissa, hän kirjoitti kirjeen Rooman kristityille. Tässä kirjeessään hän käyttää esivallasta määrettä "Jumalan palvelija" (Theou diakonos). Rooman valtakunnan esivallasta hän oli valmis käyttämään noin hurskasta nimitystä! Tiedämme hyvin, ja hänkin tiesi, että esivalta omassa elämässään ja myös usein hallitustoimissaan oli varsin jumalaton. Kuitenkin hän sanoi, vakaasti ja harkitusti, - "Jumalan palvelija".

Uskonpuhdistaja Martti Luther oli paavalilainen teologi, kun hän määritteli Jumalan työn kahteen valtapiiriin - maalliseen ja hengelliseen. Molemmat ovat Jumalan työtä ja molemmilla on oma tehtävänsä. Kumpikaan ei myöskään saa astua toisensa tontille. Maallinen hoitaa maalliset, hallinnon, oikeuslaitoksen ja esivallan miekan. Hengellinen hoitaa evankeliumin saarnaamisen ja sakramenttien jakamisen sekä seurakunnan hallinnon.

Takaisin Oulun kaupungintalolle. Istumapaikkamme vieressä oikealla puolella ovat vihreiden edustajat ja vasemmalla ja edessä kokoomuksen edustajat, etu-oikealla sdp ja keskusta jne. Olen kokenut hienoa "veljeyttä ja sisaruutta" näiden eri puolueiden edustajien kanssa. Kullakin meillä on tietysti omat mielipiteemme ja puolueemme, mutta se ei estä reilua henkeä ja peliä toisten kanssa. Tällaisessa veljeydessä (on siellä kyllä sitten ikäviä hankauksiakin) olen tuntevinani jotakin siitä todellisuudesta, että kaikki yhdessä olemme salatulla tavalla "Jumalan palvelijoita".

Sunnuntaina puen sitten päälleni mustan paidan, panen "sokerinpalan" kaulaan ja lähden johtamaan Herran kansa jumalanpalvelusta.

Kahdessa virassa, yhden Herran palvelijana.

Vesa Pöyhtäri

Raamattu on jumalallinen oikeutemme
by Arto Seppänen, TT, Utsjoen kirkkoherra

Usein ajatellaan, että uskonpuhdistus koski vain uskon asioita. Näin ei kuitenkaan ollut. Se oli ko-konaisuus, joka kosketti kirkkoa monella tavoin. Reformaatio oli myös kirkko-oikeudellinen tapah-tuma. Uskonpuhdistuksen puhkeaminen voidaan ajatella, niin kuin prof. Kaarlo Arffman on tutki-muksissaan osoittanut, reaktiona teologian juridisoitumista vastaan.

Myöhäiskeskiajalla kirkko ja kristinusko alettiin käsittää vanhan roomalaisen oikeuden antamien ajatusmallien mukaisesti. Kirkkoon oli syntynyt normatiivista raamatuntulkintaa ja oppeja, jotka perustuivat yksin esittäjiensä virka-asemaan. Lutherin reformiohjelma oli teologian puolustustaiste-lu Rooman kirkon kirkko-oikeutta eli kanonista lakia vastaan. Uskonpuhdistus asetti kyseenalaisek-si silloisen kirkko-oikeuden perusteet. Uskonpuhdistajan vakaumus ei jäänyt vain ajatukseksi, vaan se johti toimintaan. Corpus Iuris Canonici -kokoelman polttaminen 10.12.1520 oli Lutherin näkyvä protesti kanonisen lain sisältämää väärää juridista ajattelutapaa vastaan. Toinen käytännön esimerk-ki oli uskonpuhdistusrintaman pappien avioituminen, vaikka se oli selkeästi kanonista oikeutta vas-taan. Raamattu ei nimittäin antanut tukea pappien pakollisen selibaatin, eli naimattomuuden vaati-mukselle. Oikea teologia oli nostettava kirkko-oikeusajattelua korjaavaksi tekijäksi. Oikeaa teologi-aa ei taas voi olla ilman Raamattua.

Kirkko-oikeus tarvitsi Lutherin mielestään perusteellisen puhdistuksen. Kirkkoa tuli johtaa Raama-tusta nousevien teologisten periaatteiden mukaan. Raamatusta tuli kirkko-oikeuden oikeuslähde. Reformaation kirkko-oikeudellinen perusratkaisu kiteytyi tunnustusparolliksi ”Raamattu on juma-lallinen oikeutemme”. Sen taustalla on Lutherin v. 1518 aneteesien selityksissä ilmaistu selvä oh-jelma, jonka mukaan kristitty ei voi mennä Raamattua pitemmälle (ultra sacram scripturam) sillä pyhät kirjoitukset ovat varsinaisesti, nimenomaan ja yksinomaan (proprie) jumalallinen oikeus (ius divinum, WA 1, 533, 15). Vuotta myöhemmin kirjoitetussa väittelyssä Johann Eckin kanssa Luther toistaa sanatarkasti lauseen ja lisää siihen vielä sanat nisi accesserit nove et probata revelatio, ”ellei tule uutta ja varmaa ilmoitusta” (WA 2, 279,23.). Ilmaisun sanatarkka toisto kertoo asian kiteytymi-sestä keskeiseksi periaatteeksi. Tästä kannastaan Luther piti kiinni koko elämänsä ajan. Kristus itse on jumalallinen lainsäätäjä (legislator divinus) ja hänen oppinsa on jumalallinen oikeus, mitä ku-kaan ei voi muuttaa tai lakkauttaa. (WA 1, 533)

Kirkko-oikeus on Suomessa lähes kokonaan laiminlyöty tutkimusalue. Siitä on kyllä kirjoitettu his-torian näkökulmasta. Kirkko-oikeuden systematisointia oikeustieteen näkökulmasta ei ole tehty. Kirkko-oikeuden oikeusperiaatteet ovat edelleen tutkimatta. Vertailun vuoksi todettakoon, että hal-linto-oikeudessa käytettyjä oikeusperiaatteita on tutkimuksessa kirjattu yli kolmesataa. Kirkkolakia luetaan kirkossakin muiden oikeudenalojen, esimerkiksi hallinto-oikeuden, virkamiesoikeuden tai työoikeuden näkökulmasta. Jos kirkkolainsäädäntöä luetaan jonkin muun oikeudenalan kuin sen itsensä ilmaisemassa horisontissa, kirkkolaki ja -järjestys lakkaavat olemasta kirkko-oikeutta muut-tuen esimerkiksi hallinto-oikeuden kirkolliseksi jatkeeksi. Kirkon oman Jumalan sanaan sidotun arvopohjan unohtaminen johtaa – kirkko-oikeuden dosentin Pekka Leinon termiä käyttääkseni – kyklooppimaiseen tarkasteluun, jossa lopulta ainoa näkevä silmäkin sokeutuu.

Luterilaisen uskonpuhdistuksen keskeinen periaatteita on Ecclesia semper reformanda est. Se on jatkuvan uskonpuhdistuksen vaatimus. Kyseessä ei ole jokin uskon nykyaikainen päivitys ja sen saattaminen ajanmukaiseksi kulloistenkin mielipidevirtausten mukaisesti. Kyseessä on niin kuin sana reformatio uskonpuhdistuksen aikaan merkitsi, paluuta alkuperäiseen. Reformaatio tapahtuu aina silloin, kun alkuperäinen saa uudelleen muodon, muodostuu uudelleen alkuperäisen muodon mukaan (lat. re-, uudelleen, formare < forma, muoto). Professori Lauri Haikola tulkitsee teonsanaa siten, ettei se tarkoita kaiken uudelleen muokkaamista, uuden olemuksen, sisällön (forma) luomista, vaan palaamista vanhaan alkuperäiseen sisältöön eli muotoon. Lutherin iskulause merkitsee siis yksinkertaisesti seurakunnan alituista palaamista alkuolemukseensa, alkuessentiaansa. Ilman sitä ei seurakunta voi olla olemassa. Mikkelin piispa (emeritus), aikaisemmin ekumeniikan professori Ka-levi Toiviainen lausuu paimenkirjeessään hiippakuntansa seurakunnille tunnustuksen merkityksestä: ”Tunnustuksen tarkoituksena on lausua julki se, mihin alun perin on uskottu, liittyä siihen ja palata sen pohjalle.”

Uusimman kirkkolain valmistelutöissä Raamattua ei mainita oikeuslähteenä. Kuitenkin nk. tunnus-tuspykälä nostaa Raamatun ja tunnustuksen koko kirkkolainsäädännön avaimeksi. ”Suomen evan-kelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka perustuu Jumalan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden Testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoihin, ja joka on ilmaistu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa ja muuttamattomassa Augsburgin tunnustuksessa ja muissa luterilaisen kirkon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa. Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.” (KJ 1:1§)

Tunnustuksesta kirjoitetaan lain valmistelun esitöissä muutama sivu. Niissä tunnustukset kyllä lue-tellaan nimeltä, käydään valtiosääntöoikeudellista pohdintaa tunnustuspykälän paikasta ja sivutaan lyhyesti tunnustuspykälän synnyn historiaa. Tunnustuksen käsitettä ei pohdita. Kirkko-oikeuden keskeisin käsite jää määrittelemättä. Kuinka tulkita lainsäädäntöä, jos sen keskeisin käsite on avaa-matta?

Kirkkolainsäädännön sisäisessä systematiikassa tunnustus on kuitenkin sitä keskeisesti jäsentävä tekijä. Kirkkolainsäädäntö avautuu mielekkääksi ja loogiseksi vain tunnustuksen näkökulmasta. Kirkko-oikeuteen pääsee vain tunnustuksen avaamasta paraatiovesta. Tunnustuspykälä kuuluu kirk-ko-oikeuden vanhimpaan aineistoon. Tunnustuspykälä nykyisessä laimennetussa muodossaankin sisältää otsikossa mainitun luterilaisen kirkko-oikeudellisen lähtökohdan. Jos uskonpuhdistuksen kirkon on alituisesti palattava lähtökohtaansa, samaa on sanottava sen kirkko-oikeudesta. Senkin on palattava juurilleen, muuten se lakkaa olemasta. Ecclesia semper reformanda on myös kirkko-oikeudellinen tunnuslause.

Arto Seppänen
khra Utsjoki
teol.tri
valmistelee oikeusteoreettista väitöskirjaa kirkko-oikeudesta Lapin Yliopistossa
Artikkeli on julkaistu Pyhäkön Lampussa 2006.