Riitautettu konfirmaatio

Minulla on rippikoululeiri kesäkuun lopulla. Samassa leirikeskuksessa on pitämässä omaa leiriään myös seurakuntamme naispappi. Olemme yhdessä hänen kanssaan jo syystalvella sopineet ajolinjat leireillämme niin, että tarpeettomia törmäyksiä ei siellä tapahdu. Keskusteltavaa oli jonkin verran.

Näin olisimme saaneet rauhallisen leirin, jossa virkakysymys ei nousisi ykkösteemaksi, vaan voisimme keskittyä Kristuksen sovitustyöhön ja kristinopin opettamiseen omille ryhmillemme. Olosuhteisiin nähden mahdollisimman rauhassa, mikäli se meistä riippuu, olisimme käyneet myös konfirmatiomessuihin ja konfirmoineet ryhmämme omien avustajiemme kanssa. Henkilökuntaa oli molemmilla riittävästi.

Kirkkoherra ei ole ilmeisesti ollut tyytyväinen suunnitteluun. Kun ajatukseni oli, että hyvä törmäysten välttämisen linja jatkuu tietysti myös ryhmien konfirmaatioihin, jouduin pettymään. Minulta kysymättä ja vastoin esitystäni kirkkoherra Lavanko määräsi naispapin leirini konfirmaatiomessuun avustajaksi ja minut naispapin leirin konfirmaation avustajaksi. Näin hän riitauttaa kaksi rippikoululeiriä. Muodollinen selitys hänellä lienee tietysti työekonomia ja syrjintä. Syrjinnän suhteen tilanne muodostuu siten sellaiseksi, että syrjintää on hänen mukaansa se, että haluan väistyä naispappeusmessuista, mutta syrjintää ei ole se, että hän pakottaa kirkon vanhempaan virkakäsitykseen sitoutunut pappi vastoin omaatuntoaa ja vakaumustaan yhteistyöhön naispapin kanssa. Perustuslain mukaan se on syrjintää, vaikkakin eri nimikkeellä.

Vetosin asiassa piispaan hyvissä ajoin. 30.4. kirjoitin hänelle kirjeen ja pyysin häntä puuttumaan tilanteeseen. Piispan tehtävänä on ohjata myönteiseen ratkaisuun mm. juuri tämänkaltaiset kirkon uskon tulkinnoista ja työstä johtuvat pappien väliset taistelut. Samuel Salmi alkoi tehtävään määrämällä lääninrovastin keskustelemaan ja laatimaan raportin tilanteesta. Sen Hannu Ojalehto teki selvityksen 15.5. Hänellä ai ollut valtuuksia ratkaista kysymystä. Asia palasi piispalle. Piispan vastausta odottelen edelleen. Leiri alkaa 30.6. ja konfirmaatio on 8.7. joten aikaa vielä on.


Lakimiesasessori on antanut oman mielipiteensä asiasta 19.6. Osmo Rahjan ratkaisu -"ei järjestelyjä"- tuntui tyrmäävältä. Rahja ei ottanut ollenkaan huomioon rippikoululaisten ja konfirmaation juhlaväen tarpeita, jotka lääninrovasti omassa vastauksesaan ymmärsi koko ongelmatiikan ohella. Mitä palvelee se, että nuoruudenajan kirkollista juhlaa käytetään seurakunnassa naispappeuskysymyksen riitauttamiseen? Onko lakimiesasessorilla asiassa jokin piiloagenda? Olen jo 9 vuoden ajan konfirmoinut aluekappalaisena Kaukovainiolaiset nuoret ja toivoisin voivani jatkaa rauhassa työtäni kaukovainiolaisten hyväksi.

Omalta puoleltani totean, että en osaa muuta olla kuin virkateologiassa perinteinen kristitty. Muu olisi minulta falskia. Sellaisena minut vihittiin papiksi vuonna 1992 ja sellaisena asetettiin paimenvirkaan Karjasillan seurakuntaan vuonna 1999. Hallinnollisissa asioissa teen yhteistyötä naispappien kanssa, mutta en voi voi pitää kirkon ratkaisua pyhän Raamatun mukaisena. Siksi jatkan aikaisemmalla linjalla. Se on kirkon hyväksymä oppi.

Porvoon hiippakunnan kirkollinen lehti on nimeltään Kyrkpressen. Sen päätoimittaja on arvostettu kirkollinen keskustelija Stig Kankkonen. Olen nauttinut lukea Kyrkpresseniä Kotimaan rinnalla ja vertaila sitä kuvaa, jonka ne välittävät kansankirkostamme. Mielestäni Kyrkpressen johtaa 6 - 0.
Viimeisin Kyrkpressen nostaa esiin merkittävän huomion. Jutussaan imagotutkija Erkki Karvosesta lehti viittaa Karvosen väitteeseen, että piispat ovat pitäneet aktiivisesti huolta siitä, että kirkon julkisuuskuva säilyy negatiivisena. Tämä siitä huolimatta, että valtaosa kansasta kokee kirkon toiminnan luotettavana ja hyvänä. Miksi siis piispat tahtovat jatkuvasti nostaa esiin ja dramatisoida naispappeuskysymyksen, joka on kuitenkin vain pieni ongelma kirkossa? Hyvä kysymys.
Pääkirjoituksessaan Kankkonen vetää mielenkiintoisen sovelluksen kirkon toiminnasta. Tähänkin voisi media kiinnittää huomiotaan. Kankkosen mukaan otsikoiden ulkopuolelle on jäänyt kysymys, joka vaikuttaa kirkkoon vääjäämättömästi. Kirkon päätösten (epä)johdonmukaisuus on jatkuvasti muhiva ongelma. Toiminnan johdomukaisuuden ongelma on siinä, että tuomiokapituleille ei näytä olevan mikään ongelma ne henkilöt, jotka avoimesti ottavat etäisyyttä siitä, mitä kirkko virallisesti opettaa. Sen sijaan kirkon ongelmana ovat ne kirkon työntekijät, jotka pitäytyvät siihen, mitä kirkko on jo 2000 vuotta opettanut.
Kankkosen huomio on osuva. Johdonmukaisuuden puute johtaa siihen, että kirkkonsa johdon toiminnan kokevat vieraaksi ne kirkon jäsenet, jotka itse tahtovat pitäytyä kirkon ikiaikaiseen sanomaan. Minulle herää kysymys, onko tämä myös kirkon johdon pyrkimys? Haluaako se eroon uskovaisistaan? En tahtoisi uskoa sitä.

Niin hupaisaa, jos ei olisi niin totta

Tutkija Timo Eskola tarjoilee seuraavassa vaihtoehtoisen tarkastuslistan pastori Kyllä Kuuliaiselle. Alkuperäinenhän oli Tampereen tuomiokapitulin luoma (tosissaan!) lista pastori Markku Koivistolle. Eskola on julkaissut alkuperäisen Kotimaan keskustelupalstalla.

Rajaseudun Tuomiokapitulin vaatimukset pastori Kyllä Kuuliaiselle
Näitä vaatimuksia pastori Kuuliaisen on noudatettava sillä uhalla, että hänet erotetaan puoleksi vuodeksi virasta. Jos hän ei muuta näkemystään, niin hänet tuomitaan menettämään pappisvirkansa. Pastori Kuuliainen voi palata virkaansa vain, jos hän antaa kirjallisen vastauksen tuomiokapitulin esittämiin vaatimuksiin ja osoittaa muutoksen myös käytännössä.
1. Kuuliaisen on toimittava niin, että lapsena kastettuja kasvatetaan seurakunnan piirissä elävään uskoon, ja sanouduttava irti kirjansa väitteistä, että lapsikasteella ei ole oikeutusta.
2. Kuuliaisen on huolehdittava, että opetettaessa ehtoollisesta Kristuksen sovitustyön arvo säilyy. Hänen on sanouduttava irti opetuksestaan, että ehtoollinen olisi vain syyttömänä kuolleen marttyyrin muistelemista.
3. Kuuliaisen on julkisesti torjuttava tulkinta, että historiallis-kriittinen raamatuntutkimus olisi hengellisesti korkeammalla tasolla kuin luterilainen seurakunta.
4. Kuuliaisen on tuotava julkisesti esille se, että Raamattu on Jumalan Sana.
5. Kuuliaisen on korjattava käsitys, että Jumala ei olisi kolmiyhteinen. Hänen on sanouduttava irti kirjansa väitteistä, että Jeesus Kristus ei olisi Jumala ja että Pyhä Henki ei olisi Jumala.
6. Kuuliaisen on toimittava niin, että luovutaan pitämästä ihmistä synnittömänä olentona, joka ei tarvitse sovitusta Jumalan edessä.
7. Kuuliaisen on tehtävä selväksi, että Kristus on ainoa tie pelastukseen. Hänen on sanouduttava irti opetuksestaan, että ihminen voi pelastua muidenkin uskontojen piirissä.
8. Kuuliaisen on luovuttava opetuksestaan, että Jeesus ei syntynyt neitsyestä.
9. Kuuliaisen on luovuttava kirjansa väitteistä, joiden mukaan ylösnousemus ei ollut ruumiillinen.
10. Kuuliaisen on lopetettava sellainen toiminta, joka voidaan kokea lakihenkiseksi vaatimukseksi eettiseen elämään ilman Kristuksen sovitustyön tuomaa anteeksiantamusta.
11. Kuuliaisen on tunnustettava Jumalan kaikkivaltiuden kieltävän retoriikkansa vaarallisuus. Kaikki eivät pääse taivaaseen.
12. Kuuliaisen on näkyvästi ohjattava hänen hengelliseen johtajuuteensa liittyvät auktoriteettitulkinnat sopusointuun luterilaisten oppien kanssa. Yksittäisellä papilla ei ole oikeutta omaan mielipiteeseen kaikissa Raamattuun ja tunnustukseen liittyvissä kysymyksissä.
13. Kuuliaisen on sanouduttava julkisesti irti amerkikkalaisperäisistä teologisista liikkeistä, joiden mukaan teismi tapana määritellä Jumala on kuollut.
14. Kuuliaisen on hyväksyttävä se, että hänen on luterilaisena pappina noudatettava Raamatun ja tunnustuskirjojen ohjausta.

TIMO ESKOLA (Timo Eskola on teologian tohtori, Suomen Teologisen Insituutin tutkija)

Työrauhaa, komiikkaa vai väkivaltaa?

"Olivatpa piispat asiasta mitä mieltä tahansa, näyttää siltä kuten arkkipiispakin on todennut, että lopulta perusoikeudet mitataan ja kannat työjärjestelyihin arvioidaan tuomioistuimissa. Tätä ennen asian kanssa kipuilevissa seurakunnissa olisi hyvä selkeästi tietää, mitä kukin piispa asiasta ajattelee." (Johannes Ijäs, verkko-Kotimaa)

Toimittaja Johennes Ijäksen sanoihin lisäisin, että tuomioistuimen päätöksiä odottaessamme noudattaisimme hyvää työtoveruutta ja antaisimme työrauhan toisillemme. Työrauhaa olen pyytänyt Karjasillan seurakunnassa, mutta vielä ei näytä siltä, että sitä saisin. Tuntuu jo vähän koomiselta, että kirkkoherra tietää, että noudatan uskonvakaumustani, ja kuitenkin hän määrää minut työjärjestelyissä työskentelemään vakaumustani vastaan. Siitä sitten seuraa hankaluuksia, ei suinkaan vain minulle, vaan ennen kaikkea myös työtovereilleni. Uskoisin, että heitäkin kiusaa se, että aina joutuu uudelleen järjestelemään tietyt messut, kun kirkon toista kantaa noudattava ei voi määräyksestä huolimatta tilaisuuteen tulla. Eivätkä seurkuntalaisetkaan siellä niin kylmän viileesti vain istu ja ihmettele.

Juristit ovat sanoneet, että syrjintää voi työyhteisössä varsinaisesti harrastaa työnantaja ja esimies, joka antaa määräykset. Joutuisiko Lavanko linnaan syrjinnästä, jos hän järjestelisi minulle ja muille vanhauskoisille seurakuntalaisille messut siten, että niissä noudatettaisiin vanhempaa käytäntöä? Kyllä. Lavanko syrjisi, jos syy järjestelyyn ei olisi kirkon hyväksymän uskonnäkemyksen noudattaminen. Jos hän taas sallisi minun pitää messut tietyssä paikassa kirkon vanhemman näkemyksen mukaisesti, hän ei rikkoisi tasa-arvolakia. Onhan tiedettyä, että tasa-arvolaki sallii poikkeamisen laista uskonnonharjoittamisessa.

Toisin sanoen: Onko kirkossa rikollista sallia ns. vanhauskoisten viranhaltijoiden pitää vanhauskoisen teologian mukaista kirkollista elämää! Se ei voi olla rikollista! Jokainen soluni huutaa, -Ei voi olla! Tästä on kysymys. JOs se olisi rikollista, kirkko olisi todella tullut vieraaksi. Se olisi alkanut lyömään omia lapsiaan, lapsiaan, joille se on antanut lupaukset Raamatullisen elämän harjoittamisesta keskuudessaan.

Mutta jos ei ole rikollista, miksi on sallittua kiusata työyhteisönsä vanhauskoisia ja kiusata vanhauskoisia seurakuntalaisia pitämällä heitä jatkuvassa ja kuluttavassa henkisessä jännityksessä? Uskonnollinen kiusaaminen omassa yhteisössään on uskonnonvapauslain vastaista. Miksi ns. vanhauskoisia saadaan pitää B-luokan kristittyinä omassa kirkossaan, kirkossa, joka arkkipiispan mukaan "arvostaa ja kunnioittaa" vanhemman virkateologian kannattajia ja tietysti teologiaa?

Herra piispa, olisin todella kiitollinen, jos te puuttuisitte tilanteeseen?

Päätös jätettiin pöydälle

Oulun tuomiokapitulin päätös kirkkoherra Lavangon kantelusta seurakunnan kappalaista vastaan jätettiin pöydälle. -Palautamme asian takaisin tutkinta-asiamiehelle, jotta asiassa ei voida vedota siihen, ettei sitä ole selvitetty kaikilta osin, lakimiesasessori Osmo Rahja Oulun hiippakunnan tuomiokapitulista sanoo.

Minua kieltämättä askarruttaa, miksi päätös jätettiin pöydälle?

Piispa Heikan aloite

Kirkkohallituksen asettama tutkija Valdemar Kallunki on puhunut mielenkiintoisia piispa Mikko Heikan blogissa vastatessaan piispa Heikan aloitteeseen ns. henkilöseurakuntien muodostamiseen kirkon sisälle. Erityisesti kiinnostavaa on se, että korkealla taholla on myönnetty, että keskeinen syy tähän on kirkon negatiivinen julkisuus, jonka saa aikaan liberaalien ja konservatiivisen keskinäinen törmäily joustamattomassa kirkollisessa rakenteessa. Mielenkiintoista...

Valdemar Kallunki
Tervehdys, arvoisa piispa!
Olen todella iloinen, että piispan taholta voi saada julkista tukea konkreettiselle seurakuntahallinnon uudistamisesitykselle.
Seurakuntahallinnon uudistamisen komitea teki aikanaan pohjatyön henkilöseurakuntien esiin nostamiseksi. Toivottavasti aika on nyt kypsyttänyt näkemään, että seurakuntarakennetta koskevat muutokset ovat välttämättömiä. Alueellinen seurakuntarakenne on joka tapauksessa haasteiden edessä. Yhdellä seurakuntamuodolla ei voida kattavasti vastata ihmisten tapaan elää ja järjestäytyä sosiaalisesti.
Jatkaminen entisellä mallilla on kyllä mahdollista.Uhkana on kuitenkin jäsenyyden heikkeneminen edelleen. Kielteistä kehitystä voitaisiin ainakin hidastaa, jos seurakuntajärjestelmä saataisiin heijastamaan kirkon sisällä vaikuttavia liberaaleja ja konservatiivisia ajatuksia. Luonnollisesti opin rajoissa. Samalla myös tilaa tulisi myönteiselle oman ajattelutavan edistämiselle. Nythän merkittävin osa kirkon saamasta julkisuudesta keskittyy sisäisiin ristiriitoihin.

Päteekö tasa-arvolain kirkkopykälä enää?

TASA-ARVOLAKIA EI SOVELLETA EVANKELIS-LUTERILAISEN KIRKON USKONNONHARJOITTAMISEEN

Kirkkoneuvos Matti Halttunen esitti kirjoituksessaan (HS 21.4.) mm., että tasa-arvolain uskonnonharjoittamista koskeva rajoitussäännös "menetti papin sukupuolen osalta merkityksensä luterilaisessa kirkossa" siinä yhteydessä, kun evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous hyväksyi naispappeuden ja että tasa-arvolaki "koskee täydellä voimallaan evankelis-luterilaista kirkkoa sen kaikilla tasoilla". Halttusen tulkinta antaa aihetta valtiosääntöoikeudelliseen kommentointiin.

Korkein oikeus on todennut eräässä kappalaisen valintaan liittyvässä ratkaisussaan (KKO:2001:9) tasa-arvolain valmisteluaineistosta ilmenevän "...tarkoitus sovittaa yhteen kaksi perusoikeutta, sukupuolten tasa-arvo ja uskonnonvapaus, sekä kirkon oikeus päättää sen omiksi katsottavista asioista." Lainsäädännöllisesti tämä yhteensovittaminen tapahtui rajaamalla evankelis-luterilaisen kirkon, ortodoksisen kirkkokunnan sekä myös muiden uskonnollisten yhdyskuntien uskonnonharjoittamiseen liittyvä toiminta tasa-arvolain soveltamisen ulkopuolelle. Mainittuihin seikkoihin puuttuminen olisikin ollut valtiosääntöoikeudellisesti ongelmallista ja vaatinut mm. perustuslain säätämisjärjestyksen.

Evankelis-luterilaisen kirkon kohdalla tasa-arvolain 2 §:n rajaus johtuu siis paitsi yleisestä uskonnonvapauden perusoikeuden suojaamisesta, niin myös kirkon valtiosääntöoikeudellisesta erityisasemasta. Perustuslain 76 §:stä johdetun kirkkolain 2 §:n 1 momentin mukaan vain kirkolliskokouksella on oikeus tehdä aloitteita sellaisten lakien säätämisestä, jotka koskevat "kirkon omia asioita", jota kirkon uskonnonharjoittamiseen liittyvä toiminta voidaan todeta olevan.

Pappisviran naisille avaavan kirkkolainmuutoksen yhteydessä tasa-arvolakiin ei tehty muutoksia. Evankelis-luterilaista kirkkoa koskeva tasa-arvolain rajoitussäännös on edelleen voimassa ja sitä sovellettiin myös korkeimman oikeuden edellä mainitussa ratkaisussa. Tuossa ratkaisussa vedettiinkin rajaa uskonnonharjoittamisen ja kirkon muun toiminnan välillä. Korkein oikeus katsoi, että kappalaisen vaalia ei ole pidettävä
uskonnonharjoittamiseen liittyvänä toimintana, jolloin tasa-arvolakia tulee siihen soveltaa. Tasa-arvolain rajaussäännös ei siten ole oikeuskäytännössäkään menettänyt merkitystä papin sukupuolen osalta. Todettakoon, että myös korkein hallinto-oikeus on tehnyt rajanvetoa uskonnonharjoittamiseen liittyvän toiminnan osalta ja soveltanut tasa-arvolain rajoituslauseketta evankelis-luterilaiseen kirkkoon (KHO:2001:13).

Lain tulkinnallakin on rajansa, eikä tulkinnalla tässä tapauksessa voida syrjäyttää voimassa olevaa lainsäädäntöä ja ohittaa koko kirkkolakijärjestelmää tai puuttua uskonnonvapauden perusoikeuden ulottuvuuteen. Tasa-arvolakia sovelletaan Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa, mutta ei edelleenkään sen uskonnonharjoitukseen liittyvään toimintaan.


Jyrki Anttinen
varatuomari, Pello

Paarman puheen johdosta

Perinteisen virkakäsityksen pitäisi mahtua seurakuntatyöhön

Arkkipiispan kirkolliskokouksen maanantaisessa kannaotossa oli hienoa, että hän sanoi kirkon kunnioittavan ja arvostavan ns. perinteistä virkakäsitystä. Tästä on hyvä käydä yhteiseen keskusteluun siitä, miten tämä arvostus voisi tulla lihaksi esimerkiksi seurakuntatyössä. Kirkkomme jäsenistössä on useita tuhansia, jotka ovat edelleen tässä kirkon arvostamassa näkemyksessä. Mielestäni kirkkomme on antanut heille lupauksen silloin, kun se kastoi heidät, turvata heidän oikeutensa elää kirkon hyväksymän opetuksen mukaisesti. Vanha virkakäsityshän ei ole mikään uutuus, vaan edelleenkin suurin osa kristikuntaa noudattaa sitä.

Uskon, että Oulussa päästään ratkaisuun, jossa kirkko antaa molempien virkakäsitysten kannattajien kokoontua messuihinsa, silloinhan ihmiset saisivat rauhassa tulla kirkkoon ilman pelkoa, mitä heille saarnataan.

Uskonnonvapauslaki velvoittaa kirkkoa huolehtimaan myös henkisestä turvallisuudesta tilaisuuksissaan. Ne jotka ovat pro naispappeus saisivat valita omansa ja ne, jotka ovat vanhemmalla kannalla, voisivat valita omansa. Kirkkolaki ja Suomen perustuslaki on valmis sellaisen järjestelyn siunaamaan. Kirkko, joka pakottaa omiatuntoja, tekee jotakin väärin.

Luopuuko kirkko Jumalan sanaan perustuvasta toimintavapaudestaan?

YLE Turun radio uutisoi toukokuun 5. 2007 "Arkkipiispa Jukka Paarma pitää mahdollisena, että osa naispappien kanssa yhteistyöstä kieltäytyvistä papeista eroaa kirkosta.
Paarma pitää mahdollista eroa jopa ilmapiiriä kirkastavana tekijänä." Varsinainen päätös tehdään asiasta kirkon ulkopuolella.

Tätä ajatusta piispat ovat toistaneet jo jonkin aikaa, uutinen ei ollut ainakaan uusi ja yllättävä. Pastorit Ari Norro, Jari Rankinen ja allekirjoittanut ovat joutuneet nyt koekaniineiksi siihen, salliiko yhtieiskunta kirkon ottaa sen linjan, jonka se arkkipiispan ja muidenkin piispojen sanojen mukaan tahtoisi ottaa. Korkein hallinto-oikeus ja/tai Korkein oikeus joutuu tekemään asiasta ennakkopäätöksen, joka tulee ohjaamaan kirkon toimintaa.

Jos käy niin, että Korkein hallinto-oikeus tai korkein oikeus tekee ennakkopäätöksen, ymmärrykseni mukaan päätöksestä tulee oikeusohje. OIkeusohjeena se ohjaa kirkon ja yhteiskunnan tuomioita samanlaisissa tapauksissa. Kaikkien oikeusistuisten on seurattava oikeusohjeen osoittamaa tietä. Päätös vaikuttaa myös laajemmalle.

Oikeusohjeena päätös ohjaa myös, yllättävää kyllä, kirkon julistusta ja uskonnonharjoitusta. Päätöksestä tulee osa kirkon oppia, vaikkakaan ei suoranaisesti, vaan vaikutushistorialtaan. Se sinetöi evl-kirkon opettamaan ja sallimaan keskuudessaan vain uudemman virkakäsityksen mukaista toimintaa. Päätöksen jälkeen piispa ei saa antaa lupaa kesäjuhlien ehtoollisvietolle, joka pidettäisiin kirkon aikaisemman virkateologian mukaisesti, tuomiokapitulin on lakkautettava kaikille vanhauskoisille papeille annetut virkamääryksen niin herätysliikkeissä, järjestöissä kuin seurakunnissakin, piispat eivät saisi siunataeivätkä järjestöt lähettää lähetystyöhön yhtään "vanhauskoista" pappia tai maallikkoa. Rankinen ei pääsisi edes Afrikkaan. Korkeimpien oikeustasojen päätös asettaa kahleen sille, miten kirkossa saa uskontoa harjoittaa. Tätäkö kirkko haluaa? En haluaisi uskoa.

Suomen evl-kirkko lausuu kirkkolakinsa ensimmäisessä pykälässä, että se "tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa. joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa...sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa...". Kirkkojärjestys tarkentaa "Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitana Jumalan pyhän sanan mukaan". Kirkkolain tunnustuspykälä on kirkon vapauspykälä. Pykälä vapauttaa kirkon noudattamaan Raamatun opetusta ja uskoa keskuudessaan kaikissa yhteiskuntajärjestyskissä Suomen maassa. Mikäli yhteiskunnallinen oikeus sallii kirkon tulkita kirkon vanhemman virkakäsityksen noudattamisen syrjinnäksi tms. johtuu tästä, että kirkko luopuu vapaudestaan. Siitä tulee jälleen valtion kirkko.

On kiistatonta, että Raamatun tulkitseminen virkakysymyksessä siten kuin kirkko sen on jo 1986 vuotta tulkinnut, ei ole väärä oppi. Eli se on raamatullinen opetus. Kirkon uskon tähden tasa-arvolakiin sisällytettiin "kirkko-pykälä", joka vapautti kirkot tasa-arvolain vaatimuksista uskonnonharjoituksessaan. Näin myös yhteiskunta on antanut kirkoille luvan noudattaa Raamatun ohjetta. Vielä mainittakoon kirkkolain hyväksymismenettely, joka merkitsee, että eduskunta on hyväksynyt Raamatun kirkon uskon tunnustamisen perustaksi ja lähteeksi. Raamattu on siis eduskunnalle kirja, jonka mukaisesti on sopiva julkisyhteisössäkin elää.

Tuleeko kahden oikeuslähteen ristiriita? Näyttää siltä, että kirkon uskon tunnustusta ko. kysymyksessä tulee ohjaamaan kaksi oikeusohjetta, Raamattu ja Korkeimman hallinto-oikeuden ennakkopäätös. Tämä voi tulla ongelmaksi juuri valtiolle itselleen, koska se on hyväksynyt Raamattuun perustuvan uskon tunnustamisen (ja tiedettiin jo kirkkolakia hyväksyttäessä eduskunnassa, että vanhempi virkakäsitys mahtuu Raamattuun). Valtion oikeusvirasto ei voine tehdä päätöstä, joka kumoaa eduskunnan antaman päätöksen. Ainakin se olisi outoa.

Käteen jää lopulta se, että joko kirkkolaista on poistettava tunnustuspykälä (tai luovuttava sen Raamattu-sidonnaisuudesta) eduskunnan päätöksellä (kirkko valmistelisi päätöksen) tai kirkko velvoitetaan pitämään huolta kirkon vanhemman virkakäsityksen noudattajista. Rukoilen Kirkon HERraa jälkimmäisen päätöksen puolesta. Samalla rukoilen HERraa kirkon vapauden säilymisen puolesta.
Vesa Pöyhtäri

Toimet kirkon uskon noudattamisen oikeuden puolesta Oulussa

Monenlaisia kuvitelmia liittyy viimeaikaisiin oululaisiin tapahtumiin. Seuraavassa tarjoan yhden "dokumentoidun" näkemyksen tapahtuneista.

Tähän mennessä tapahtunut:

—Muutamat oululaiset kristityt eri herätysliike– ja järjestötahoista ehdottivat keväällä 2004 keskusteluja Oulun evl seurakuntien kirkkoherrojen kanssa aiheesta: Miten saisimme säännöllisiä ja samassa paikassa pidettäviä ”vanhauskoisia” jumalanpalveluksia Ouluun. Saimme audienssin tuomiorovasti Heikki Karvosenojan luo. Tällaista muistion kirjoitin audienssista itseäni varten: ”Vierailu tuomirovastin luona pyhän Henrikin päivänä 2004. Pyysimme NN, NN, NN, NN ja allekirjoittaneen kanssa audienssia tuomiorovastille. Kokoonnuimme minun ja NN kutsusta edellisellä viikolla Kaukovainiolle keskustelemaan Oulun jumalanpalveluselämästä. Yhteinen huolemme oli se, että Oulussa on ilmapiiri kiristynyt suhteessa naispappeuden vastustajiin. Samoin huolena oli ns. vanhauskoisten hajallaan olo ja opetuksen ja tuen puute, jonka johdosta moni on vaarassa taipua vastoin omantuntonsa todistusta. Ratkaisuksi ongelmaan ajattelimme, että säännöllinen jumalanpalveluselämä tietyssä paikassa tukisi merkittävästi raamatullisen virkakäsityksen jatkumista Oulun seudulla. Ennen kuin päätimme pyytää audienssia, sovimme päälinjat. Ratkaisumme on toimia Oulun seurakuntien sisällä. Emme pyri seurakuntien ulkopuolelle, vaan tahdomme etsiä mahdollisuutta toimintaan paikallisissa seurakunnissa niiden työntekijöiden johdossa, joiden työnäkyyn sopii ”vanhauskoiset” messut…. ...Kohtaaminen tuomiorovasti Heikki Karvosenojan kanssa oli lämmin ja yhteisesti totesimme kokoontumisen jälkeen, että me koimme vahvasti, että tulimme kuulluiksi ja että huolemme ymmärrettiin. Tuomiorovasti vastasi kaavailuumme uskoen jumalanpalveluspaikan löytyvän. Hän uskoi kaikkien Oulun kirkkoherrojen tahtovan olla yhteisessä kaavailussa mukana….Tapaamisen lopuksi tuomiorovasti kutsui meidät yhteiseen tapaamiseen 15.3., jonka hän järjestäisi Oulun kirkkoherrojen kanssa. Siinä kokouksessa asia voitaisiin ratkaista niin pitkälle kuin se on mahdollista. Aikataulullisesti yhdessä totesimme, että jo tänä keväänä, mahdollisesti jo maaliskuussa toiminta vietettäisiin ensimmäinen messu. Aluksi messu vietettäisiin kuukausittain. ”

—15.3.2004 kokouksen lähtökohdaksi lausuimme omalta puoleltamme seuraavaa:

”Arvoisat Oulun ev. lut. seurakuntien kirkkoherrat

”Muistakaa johtajianne, niitä, jotka julistivat teille Jumalan sanaa. Pitäkää mielessänne, miten he elämänsä elivät, ja ottakaa heidän uskonsa esikuvaksenne. Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti.” (Hepr. 13: 7 – 8).

Olemme kolmiyhteisen Jumalan edessä kiitolliset siitä Herran elovainiotyöstä, jota olemme saaneet tehdä Oulun seurakunnissa yhdessä muiden työntekijöiden kanssa Herran alttarin äärellä. Toivomme, että yhteinen työ saisi jatkua hamaan paruusiaan.

Useiden kristittyjen huoli seurakunnissamme on, kuinka saadaan turvattua seuraaville sukupolville aikaisemman virkakäytännön (so. ilman naispappeja) mukainen messu ja opetus Oulun seurakunnissa. Meihin allekirjoittaneisiin on otettu yhteyttä useammalta taholta ja pyydetty järjestämään seurakuntien sisällä säännöllistä jumalanpalveluselämää, jossa joka sunnuntai toteutuvat pyhän Raamatun mukaiset viran merkit.

Nuoret aikuiset ja perheet, joissa on pieniä ja kasvavia lapsia ovat väsyneet jatkuvaan epävarmuuteen ja kiertämiseen kirkosta toiseen naispapittoman jumalanpalveluksen perässä. He kokevat, etteivät he ole toivottuja jäseniä seurakunnissamme. Näkemyksemme mukaan seurakunnillamme on velvoite kirkkolain ensimmäisen pykälän ja ponnen mukaisesti huolehtia myös heidän jumalanpalveluselämästään ja opetuksestaan siten, että he tuntevat olonsa kotoiseksi ja hyväksytyksi seurakunnissamme. Myös pappisvihkimyksessä antamamme ordinaatiolupaus velvoittaa meitä tähän.

Tämän johdosta pyydämme, että yhdessä etsisimme mahdollisuuksia säännöllisen ja samassa paikassa vietettävään messuun, jossa toteutuisi kirkkomme aikaisemman virkakäytännön mukainen messu ja opetus, ja jossa alttaria ja saarnatuolta hoitaisivat aikaisempaan virkakäsitykseen sitoutuneet papit ja miespapit, jotka tahtovat tukea tätä toimintaa.

Toteamme, että kirkossamme on järjestetty vastaavanlaista toimintaa toisissa hiippakunnissa. Helsingissä kokoontuu Pyhän sydämen kappelin messu, F5 messu, Luther-säätiön messu Mellunmäen seurakuntatalolla ja Tikkurilan kirkossa. Myös Tuomas-messu on teologisesti (ekklesiologisesti) katsoen vastaavanlaista toimintaa. Espoon hiippakunnassa Luther-säätiö viettää messua Iivisniemen seurakuntatalossa kerran kuukaudessa ja Kauniaisten Raamattuopistolla on joka pyhä messu. Arkkihiippakunnassa Turussa on Luther-kirkon messu joka sunnuntai. Turussa samoissa tiloissa toimitetaan myös ruotsinkielinen messu. Porin Väinölän kirkossa vietetään Luther-säätiön toimesta messua kerran kuukaudessa. Edelleen muissa hiippakunnissa on Luther-säätiöllä säännöllistä toimintaa Kuopiossa, Imatralla ja Lahdessa. Kansanlähetys hoitaa Ryttylässä messun joka sunnuntai kappelissaan. Vaasassa Kansanlähetys pitää messua seurakunnan tiloissa.

Oulussa 15. maaliskuuta 2004. ”

Kokouksessa ei tehty päätöksiä. Keskustelua päätettiin jatkaa 5.4.2007 ja ilmoitimme, että otamme NN:n kanssa asian puheeksi piispan kanssa audienssissa 15.4.2004. Toivomuksemme oli saada myös piispa Samuel tietoiseksi ja osallistumaan suunnitelmiin. Toive oli turha. Samuel ei osallistunut vaikka tuomiorovasti häntä henkilökohtaisesti pyysi seuraaviin kokouksiin.

—Kirjoitin piispalle kirjeen maaliskuun loppupuolella. Toivoin piispalta tukea hankkeellemme.

Ote kirjeestä piispalle: ”...Oulun tilanteen ratkaisupyyntömme teologia on yksinkertaisesti se, että haemme lupaa saada tietty kellon aika ja sama paikka, jossa viettää joka pyhä messua ns. vanhauskoisin voimin. Ekklesiologisesti ja nykyisen papinviran harjoittamisen kannalta mikään ei muuttuisi, jos toiminta tapahtuisi Karjasillan seurakunnan sisällä. Niin kuin nytkin saan esim. pitää messun ilman naisia ja vastaan selebranttina täysin messun sisällöstä (kirkkoherran valvontavastuu on siinä, että kaikki tapahtuu Raamatun ja tunnustuksen mukaisesti) niin uudessa järjestelyssä muutos edelliseen olisi, että messulla olisi pysyvä kellonaika ja paikka, ja jossa ei siihen aikaan olisi koskaan naispappia. Luonnollisesti vieraileviksi saarnanpitäjiksi kutsuttaisiin myös esim. herra piispa sekä muita toiminnan tukijoita. Kirkkoherrojen valvontavastuu toteutuisi, kuten nykyäänkin, luottamusperiaatteella—ne, jotka ovat saaneet pappisvihkimyksen ovat lähtökohtaisesti luotettuja paimenia ja vastaavat tuomikapitulin edessä puheistaan ja virassa olevat vastaavat toimistaan virkavastuullaan.

Kirkkolain kannalta tämä tarkoittaisi sitä, että ponsi on voimassa Oulun seurakunnissa ja se on tulkittu uudessa tilanteessa, jossa naispappien lukumäärä on niin paljon lisääntynyt, että naispappeuden vastustajien jumalanpalveluselämä on hankalaa ilman uudenlaista jumalanpalveluselämän järjestelyä.

Kokouksessa painotimme sitä, että ensisijainen tahtomme on tällä järjestelyllä edistää kirkon yhteyttä. Näkemyksemme mukaan vaaraksi yhteydelle ovat pikemminkin sellaiset messut, jotka pidetään yhdistyspohjalta, ja joissa parokiaaliseurakunta on vain nimellisesti vastuullinen. Kuumentuneessa kirkollisessa tilanteessa yhdistysmessuista tulee helposti, vaikkakaan ei välttämättä, kasvualusta kirkon sivuuttamismielialalle. Tällaiselta tahtoisimme varjella kirkkoamme, joka, niin uskomme, on edelleenkin Jumalan viljelysmaa huolimatta monista vakavista puutteista.

Mikäli herra piispa ja kirkkoherrat niin hyväksi näkevät, olemme valmiit kuitenkin myös siihen, että ns. vanhauskoista jumalanpalvelustoimintaa jatketaan Oulussa yhdistyspohjalta…”

—Seuraavaan kokoukseen (5.4.) sovittiin, että otan yhteyttä toimiviin jumalanpalvelusyhteisöihin ja järjestöjen jumalanpalveluselämästä hoitaviin teologeihin ja pyydän heitä kertomaan jumalanpalvelustoimintansa järjestelyistä ja teologiasta. Liitin saamani vastaukset luetteloksi ja laadin alkuun lyhyen teologisen katsauksen jumalanpalvelusyhteisöjen asemasta kirkossamme. Loppuun liitin luettelon sen hetkisistä yhteisöistä.

Ote alustuksesta: ”Oulun seurakuntien kirkkoherrojen kokoukselle 5.4.2004

Jumalanpalvelusyhteisöt Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa

Confessio Augustanan mukaan

”…seurakuntamme opettavat, että yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan…” CA VII. CA VIII tarkentaa: ”Mitä kirkko on? Vaikka kirkko varsinaisessa mielessä on pyhien ja tosiuskovien yhteisö, on kuitenkin jumalattomienkin toimittamien sakramenttien käyttäminen sallittua, koska tässä elämässä myös teeskentelijöitä ja jumalattomia on sekoittunut tosiuskovien ja pyhien joukkoon. Onhan Kristus sanonut: "Mooseksen (Matt. 23:2) istuimella istuvat kirjanoppineet ja fariseukset jne." Sakramenteilla ja sanalla on Kristuksen asetuksen ja käskyn tähden tehonsa, vaikka niitä jakaisivat jumalattomatkin.

Seurakuntamme tuomitsevat donatolaiset ja muut samankaltaiset, jotka eivät hyväksyneet sitä, että kirkossa saa käyttää hyväksi jumalattomien pappien palveluksia ja katsoivat niiden olevan hyödyttömiä ja tehottomia.”

Confessio augustanan kirkkoartikloista näemme, että sanan ja sakramenttien läsnäolo liittyy olennaisesti kirkon manifestoitumiseen maailmassa. Kirkkoa, eli pyhien yhteisöä, ei käsitellä periaatteellisella tasolla, vaan konkreettisella, vaikka periaatteellinen taso ”kirkko varsinaisessa mielessä on …tosiuskovien yhteisö”, on niissä keskeisesti mukana. Kirkko siis konstituoituu sanan ja sakramenttien kautta palveluviran hoidossa. Tämä tarkoittaa sitä, että Kristus itse takaa kirkkonsa jokaisessa ehtoollishetkessä, koska Kristus itse, palveluviran välityksellä, johtaa messun (”Niin ei siis istuttaja ole mitään…, vaan Jumala, joka kasvun antaa.” 1. Kor. 3: 7). Kirkon ei sanota manifestoituvan muulla tavalla julkisena yhteisönä, vaikka on todettava, että se on läsnä ja tulee näkyväksi jokaisessa arjen todistuksessa ja Kristuksen nimessä tehdyssä lähimmäisen rakkauden palveluksessa sekä virassa. Tämän perusteella voimme todeta, että jokainen kastettujen ja tunnustavien kristittyjen ehtoollishetki, jota vietetään asetetun viran johdolla, on ”kirkon” näkyväksi tuleminen eli se on kirkko CA VII ja CA VIII merkityksessä. Kirkkolaitosten ja kirkkostruktuurien merkitys on olla yhteysväline yksittäisten jumalanpalvelusyhteisöjen välillä, olivatpa ne sitten parokiaaliseurakunnan päiväjumalanpalveluksissa kokoontuvia jumalanpalvelusyhteisöjä tai päiväjumalanpalveluksen ulkopuolella kokoontuvia jumalanpalvelusyhteisöjä—molemmissa kokoontuvat oikein kastetut tunnustajat palveluviran hoidossa.

Yllämainitun mallin mukaisesti alla mainitut herätysliikkeiden hoitamat messut ovat teologisesti ongelmattomia. Ne ovat ongelmattomia myös Suomen ev. lut. kirkkostruktuurin kannalta, koska ne ovat yhteydessä paikallisseurakuntaan (lupa tuomiokapitulilta seurakuntaneuvoston puoltamana).

Ekklesiologiselta mielikuvaltaan selvempiä ovat luonnollisesti päiväjumalanpalveluksen ulkopuoliset messut, joita johtavat seurakunnan virassa olevat paimenet parokiaaliseurakunnan alueella. Koska naispappeuden vastustus ei ole harhaoppi, vaan kirkon aikaisemmin tunnustama käytäntö, Suomen. ev. lut. kirkon seurakuntien on mahdollista järjestää naispapiton vyöhyke seurakuntiinsa.

Yhteisöjen ongelmallisuus liittyy niiden paimenten ajoittaiseen intomielisyyteen, mutta samaa intomielisyyttä voimme havaita myös päiväjumalanpalveluksien paimenissa. Mm. siitä syystä on hyvä olla olemassa kirkkostruktuuri, jolla on yhteisöjen valvontavastuu eli piispallinen kaitsenta.…”

—”Teillä ei ole enää mitään muuta oikeutta kuin sopeutua!” Näin sanoi eräs oululainen teologi toistuvasti minulle kahdenkeskisissä keskusteluissamme virkateologiasta ja asemastamme evl-kirkon seurakunnissa. Huhtikuun loppuun mennessä minulle oli muodostunut käsitys, ettei kirkko enää tahtonut meistä huolehtia. Olin huolissani siitä, etteivät uskovat välttämättä nähneet tai halunneet nähdä vanhauskoisille asetettua vaatimusta. Itsepetosta oli myös omassa mielessäni. Halusin kuitenkin kilvoitella kaikessa heikkoudessakin. Ohessa pohdintojani huhtikuun 2004 lopulta. Lopussa kirjoituksessani pohdin, miten jatkamme, jos käy huonosti...

”...4. Edellisistä kohdista seuraa, että meille esitetty kysymys kuuluu: Suostutteko sopeutumaan jumalanpalveluselämään, jossa naispapitkin voivat toimia paimenina?

Tähän kysymykseen vastataan ”kyllä, sopeudumme”, silloin, kun…

· suostutaan yhteistyöhön ilman varauksia.

· suostutaan yhteistyöhön, vaikka sanotaankin, ettei itse naispappeutta hyväksytä.

· ei enää opeteta oikeaa virkakäsitystä.

· ei enää kehoteta välttämään naispappien toimittamia messuja.

· ei jatketa raamatullisten messujen pitämistä, vaikka siihen olisi mahdollisuus.

· ei järjestetä taikka tueta pyrkimyksiä järjestää vaihtoehtoista jumalanpalveluselämää niillä paikkakunnilla, joissa ei ole mahdollista enää kilvoitella raamatullisesti.

ei toimita aktiivisesti vihkimysten saamiseksi raamatun virkakäsitykseen tunnustautuville.

Meiltä ei siis kysytä enää, mitä ylipäänsä ajattelemme naispappeudesta. Kirkolla ei ole tarvetta kysellä enää sellaista."

—Vuoden 2004 keväällä kirkon hiippakuntahallintoa uudistettiin. Alkoivat hiippakuntavaltuustot kokoontua. Hiippakuntakokous sai väistyä uuden toimielimen tieltä. Samalla hpk-valtuusto sai rutkasti enemmän valtaa. Hiippakuntavaltuustosta tuli hiippakunnan ylin päättävä elin. Tuomiokapitulin tuli laatia toimintasuunnitelma ja toimintakertomus, jotka se tuo valtuustoon hyväksyttäviksi.

Minut valittiin hiippakuntavaltuustoon konservatiiviteologien listalta. Heti alusta päätin suhtautua toimintaani valtuutettuna avoimin mielin kirkon vanhemman teologian kannalta. Käytännössä tämä tarkoitti, etten voinut hyväksyä tuomiokapitulin ehdotuksia sellaisinaan, vaan vaadin niihin lisäyksiä, jotka olisivat osoittaneet Oulun hiippakunnan huolehtivan myös vanhauskoisista jäsenistään heidän teologiaansa kunnioittaen. Käytännössä jouduin ja joudun edelleen moittimaan tuomiokapitulia usein ja jättämään eriävän mielipiteen melkein jokaisessa kokouksessa. Olisin päässyt helpolla, jos olisin vain ummistanut silmäni ja suostunut kumileimasimeksi, mutta omatuntoni ja pappislupaukseni ei antanut siihen lupaa.

—Syksyllä 2004 saimme tilaa seurakunnassani pitkien keskustelujemme jälkeen. Tässä järjestelyssä toteutui se, mihin olimme pyrkineet alun pitäen—aikaisemman virkateologian mukainen säännöllisesti, samassa paikassa pidettävä messu paikallisseurakunnan papin johdossa. Pastori NN ja minä toimimme yhdessä vastaavina pastoreina. Kirjeeni Oulun muutamille ”vanhauskoisille” (lokakuun alku) valaiskoon tunnelmiani.

”Jumalan rauhaa, veljet

Olemme saaneet luvan Juhani Lavangolta viettää perjantaisin joka kerta ehtoollista. Tilaisuus on nimeltään viikkomessu. Se ilmoitetaan Karjasillan seurakunnan jumalanpalvelukset-palstalla ja on siis yksi seurakuntamme jumalanpalveluksista. Siellä meillä on lupa opettaa ja toimittaa messua kirkkokäsikirjan mukaisesti kirkon aikaisemman pappeusnäkemyksen puitteissa. Tapaus on pieni, mutta historiallinen askel eteenpäin….

...Lisääkin olemme Herralta saaneet. Juhani ja Paavo Moilanen ovat molemmat luvanneet kanttorinsa avustaa toimintaa. Karjasillan kanttorit ovat mukana joka kuukauden vimmeisellä kerralla, ja Talvikki, kun hänelle sopii. Vielä voisimme kysyä Tuiran ja tuomiokirkon kanttorit omilla vuoroillaan avustamaan, niin kanttorikysymystkin olisi ratkaistu. ...Synodaalikokouksessa moni pappi oli iloinen toiminnastamme ja toivotti sille Jumalan siunausta.”

—Missionsprovinsenin piispanvihkimys ja kantelu. Maaliskuussa vietettiin Göteborgissa piisapanvihkimys, jossa Ruotsin kirkossa ahdistellut kilvoittelijat saivat oman apostolisessa seuraannossa olevan piispan. Ilmoitin aikeestani matkustaa vihkimykseen piispalle etukäteen. Hän kommentoi sitä lakimiesasessorin välityksellä todeten vain, että ”teetkö sen vapaa-ajalla”. Ilmoitin näin tekeväni. Muusta hän ei kysellyt. Ilmoitin asian sitten myös Karjasillan seurakunnan teologikokouksessa, että olen menossa viemään Ruotsiin Missionsprovinssenin piispanvihkimykseen Paavalin synodin tervehdyksen. Kerroin tämän, sillä halusin, että työtoverini tietäisivät asiasta ja osaisivat siihen suhtautua ennen kuin lukisivat sen lehdistä. Tyrmistyin kirkkoherran reaktiosta. Juhani Lavanko menetti malttinsa ilmoitukseni johdosta. Samana viikonloppuna kun olin Göteborgissa hän lähetti kantelun, johon hän oli koonnut eri asioita lähivuosien varrelta.

Aluksi säikähdin kantelusta. Lopulta uskoin, ettei tällainen kantelu voi millään mennä läpi. Kuinka väärässä olinkaan. Kun nyt katselen asiaa, syksyn 2006 piispainkokouksen järkyttävän päätöksen valossa, en ihmettele enää yhtään. Henki oli jo keväällä 2005 kovenemassa. Ilmeisesti alustavat neuvottelut kirkon linjan koventamisesta oli jo käyty.

—Göteborgin matkasta seurasi myös, että kirkkoherra Lavanko sulki kaikki Karjasillan seurakunnan tilat ns. ”Timoteus-ryhmältä”. Oulujoen kirkkoherra Paavo Moilanen otti meidät suosiollisesti suojiinsa. Aloitimme Hintassa huhtikuussa 2005. Kirkkojärjestyksen kannalta olimme Hintassakin osa paikallisseurakunnan jumalanpalveluselämää. Seurakuntalaisia Hintassa oli parhaillaan yli 100. Hintan vaiheessa olimme muutamia kertoja myös televisiossa ja uutislähetyksissä sekä lehdissä.

—Timoteus-yhteisö liittyi Luther-säätiön alaiseksi yhteisöksi syksyllä 2005. Itse en kannattanut tätä vaihtoehtoa. Toivoin, että Timoteus-yhteisö säilyttäisi päätäntävaltansa Oulussa ja alkaisi yhteistyöhön Luther-säätiön kanssa. Toiset halusivat liittyä täysjäseniksi. Päätöksen jälkeen sovimme, että jatkan oto-paimenena siihen asti kunnes Janne on vihitty papiksi. Olen edelleen Timoteus-yhteisön tukija niin saarnavuoroilla kuin taloudellisestikin.

—Janne Koskela vihittiin papiksi toisena suomalaisen pappina Ruotsin kirkon traditiossa elävässä Lähetyshiippakunnassa (Missionsprovinsen) loppiaisena 2006. Aluksi joillakin piispoillamme oli hankalaa tunnustaa Göteborgissa vihittyjä oikeiksi papeiksi. Lopulta he eivät voineet sitä kieltääkään. Piispoista Huovinen oli alusta alkaen tässä valaistunein. Ehkä hänen kunniakseen on pantava vihkimysten teologinen ”hyväksyminen”. Töihin näitä pappeja ei tosin vielä oteta Suomen evl-kirkkoon. Ehkä senkin päivän vielä näemme?

—YLE Oulun alueradio,17.1. 2006: ”Oulun hiippakunnan piispa Samuel Salmi kieltää Timoteus-yhteisön toiminnan evankelis-luterilaisen seurakunnan tiloissa.

Salmen mukaan Timoteus-yhteisön paimenella Janne Koskelalla ei ole kirkon lakiin ja järjestykseen kuuluvia pappisoikeuksia. Naispappeuden vastustuksestaan tunnettu Timoteus-yhteisö on aiemmin järjestänyt jumalanpalveluksia Karjasillan ja Oulujoen seurakunnan tiloissa.

Timoteus-yhteisö on hankkinut uudet toimitilat Oulun adventtikirkosta” (..ja pitää messun joka sunnuntai klo 10.30. VP)

—Piispainkokouksen päätös (syksyllä 2006 ) on kirkkomme uskon ja käytännön suhteen kannalta tarkastettuna eriskummallinen. Piispat päättivät, yksinkertaistaen, että vanha virkakäsitys ei ole harhaoppi, eli, että sen mukainen tulkinta on mahdollinen ja ei ainakaan väärää opetusta. Sen noudattamista on kuitenkin mahdollista pitää lain rikkomisena. Uskoa siis saa, mutta kirkko rankaisee, jos sitä uskoa noudatat käytännössä. Ensimmäinen rangaistus on jo annettu.

—Piispainkokouksen päätös on ”selonteko” virkakysymyksen aiheuttamista ongelmista. Yhtään uutta lakipykälää tästä asiasta ei ole tehty vieläkään. Silti kirkko käyttäytyy nyt ikään kuin olisi tullut uusi pykälä, joka olisi muuttanut 20 vuotta noudatetun käytännön ja oikeudet.

Päätös on ilmeinen virhe kirkkomme historiassa. Olemme kuitenkin ehkä liian lähellä sitä, että se vielä voitaisiin tunnustaa virheeksi.

www.poyhtari.net

Hei!
Käy katselemassa kotisivuillani. Siellä on pääosin minun seurakuntatyöhöni liittyvää asiaa, mutta vähän sitten muutakin.

Piispa Huovisen kirjoituksen johdosta

Missä on "yhteinen jumalanpalvelus"?
Piispa Eero Huovinen asetteli kirjoituksessa Helsingin Sanomissa (6.4.2007) kirkollisen kentän tavalla, joka kieltäisi käytännössä kirkosta vanhemman virkateologian läsnäolon. Kirjoituksen idea oli lyhykäisesti se, että vanhauskoisia on olemassa, mutta heidän läsnäololleen evl kirkossa ei tule antaa teologiaan perustuvaa oikeutta. Kirjoituksen viestin tiivisti päätoimittaja Peter Kankkonen seuraavasti: "Huovinen kuuluu niihin, joiden mukaan kirkon ykseyttä varjellaan parhaiten suvaitsevaisuuden ja yhteistyön hengessä lähtökohtana se (tosiasia), että kirkko on hyväksynyt naispappeuden." (Kyrkpressen 16/2007.) Huovisen asettama "lähtökohta" on juuri se syy, joka torjuu rakentavat neuvottelumahdollisuudet.

Pidän pelkästään hyvänä, jos mitään neuvotteluja ei aloiteta Huovisen asetteleman lähtökohdan pohjalta. Normaalissa demokratiassa neuvotteluosapuolet asettavat yhdessä neuvottelujen lähtökohdan. Huovinen "kutsuu" neuvotteluun "yhteisestä jumalanpalveluksesta" ymmärtämystä ja toleranssia esittävin sanankääntein, mutta torjuu toisen osapuolen teologian neuvottelupöydästä. Siitä on toleranssi kaukana. Huovinen asettelee yksin neuvottelujen teologian ja neuvotteluissa käsiteltäisiin virkakysymystä ainoastaan hallinnollisena, sosiaalisena ja sielunhoidollisena kysymyksenä. Olen aina pitänyt piispa Eero Huovista humaanina ja tasapuolisuuteen pyrkivänä. Nyt olen kyllä kieltämättä pettynyt.

Mikäli suostuisimme tällaiseen lähtökohtaan, me itse asiassa hyväksyisimme naispapit sanan ja sakramenttien hoitajiksi ja olisimme näin hyväksyneet naispappeuden. Huovisen lähtökohdaksi vaatimaa yhteisesti tunnustettua "yhteistä jumalanpalvelusta" ei ole olemassa niin kauan kuin vanhauskoiset eivät tunnusta joko sanoillaan tai käytännössä naisen pappisvirkaa raamatulliseksi tai elleivät piispat ja kirkolliskokousedustajat tee kääntymystä ja esitä eduskunnalle hyväksyttäväksi uutta kirkkolakia, jossa virka jälleen liitettäisiin vain miessukupuoleen. Jos suostuisimme Huovisen malliin, mitään keskusteluja ei enää tarvittaisikaan - naispappeusongelma olisi ratkaistu. Keskustelu koskettaisi enää vain "vastustajien", sosiaalista ja mentaalista saattohoitoa. Tällaiseen saattohoitoratkaisuun on suostunut esimerkiksi Huovisen kiittelemä rauhanyhdistysläisyys.

Nykyinen tilanne
Nykyinen kirkollinen tilanne on se, että molemmat kiistan osapuolet sanovat omasta viitekehyksestään käsin toimittamastaan messusta: Tämä on yhteinen jumalanpalvelus. Ulkopuolinen tarkkailija kuitenkin tietää, että "yhteistä" ei enää ole tuossa kirkossa. "Yhteisen jumalanpalveluksen" puuttuminen on se kipeä, jossa nyt elämme.

Ongelman voi yrittää ratkaista painostuksella tai tosiasioiden tunnustamisella. Painostusta tuomiokapitulit ovat jo yrittäneet, mutta se on tehnyt vain kirkon tilanteen herkulliseksi kirkon vihollisille. He vetävät pisimmän korren. Tosiasioiden tunnustamisesta voitaisiin edetä ratkaisuun, jossa molempi osapuoli saa käyttöönsä kirkon tiloja ja taloudellisen tuen. Siis sateenvarjo, jonka alle mahtuisi kaksi järjestystä. Silloin kumpikin saisi edelleen sanoa, "Tämä on yhteinen jumalanpalvelus" eikä riitoja juuri olisi (kuin ehkä kirkonkäyttövuoroista, mutta ne olisi pikku juttu).

Lopulta "Missä on yhteinen jumalanpalvelus?"-kysymyksen tuomari on Kaikkivaltias, ja vain Hän. Me saamme täällä yrittää vakuuttaa toisiamme hänen sanansa perusteella. Kumpikin osapuoli muistakaamme myös raamatunkohta: "Hän hallitsee vihollistensa keskellä" so. myös toisten joukossa on Jumalan lapsia niin kauan kuin evankeliumi pysyy oikeana. Tuo "vihollisuus" pitää sanoa pienellä suulla, sillä meidät kaikki on kastettu. Kaste yhdistää, vaikka järjestys erottaa.
..............
Loppuun vielä vähän pohdintoja: Kirkon uskon ylin auktoriteetti on Raamattu. Piispainkokous myöntää, ettei naispappeuden torjuminen ole harhaoppi, eli myöntää, että se mahtuu Raamatun oikeiden tulkintojen joukkoon. Tämän Raamatun käsityksen noudattaminen pyritään näkemään kuitenkin syrjintärikoksena, vaikka tasa-arvolaki itse sallii kirkoille erivapaudet uskonnonharjoituksessa. Tämä ei ole loogista. Raamatun on hyväksynyt ylimmäksi auktoriteetiksi evl-kirkolle Suomen eduskunta. Eduskunnan olisi hyväksyttävä kirkolle uudet pykälät, jos kirkko haluaisi päästä eroon vanhauskoisistaan. Tällä kirkkolailla se on ja olisi aina laitonta. Tätä tulkintaa vahvistaa myös se, ettei naispappeutta hyväksytty opillisena asiana, vaan hallintokysymyksenä. Sen johdosta tasa-arvolain kirkkopykälä suojaa nimenomaan virkateologiassa vanhauskoisia, koska juuri vanhauskoiset jäivät siihen virkateologiaan, jonka kirkko on hyväksynyt jo iät ajat sitten opillisena asiana. Onhan selvää, että lain mainitseman "uskonnonharjoituksen" tulisi noudattaa erityisesti kirkon oppia, sillä lex orandi--lex credendi kulkevat aina käsi kädessä, ja siinä "yhteydessä" juuri vanhauskoiset haluavat kilvoitella. Jumalanpalvelus on meille uskoa (oppia) ja rukousta. Ja olisihan koko tasa-arvolain kirkkopykälä epälooginen ilman mainittua yhteyttä. Sillä ei kai lain tarkoitus ole sanoa, että uskonnolliset yhdyskunnat saavat poiketa tasa-arvolaista huvikseen, vaan nimenomaan, että ne saavat poiketa oppiinsa perustuvan uskonnonharjoituksen tähden. (Uskonnonharjoitus on luettava myös tasa-arvolaissa kuuluvaksi yhteen uskonnonvapauslain uskontomääritelmien kanssa, sanoisi ainakin minun juridinen maallikkojärkeni.)

Tässä maassa on kyetty tunnustamaan, että se ja se hallitus on ajanut jossakin päätöksessään päin puuta. On otettu virheestä uusi suunta. Kuka nousisi ja sanoisi, että myös piispainkokous on syksyllä 2006 ajanut itsensä mahdottamaan tilanteeseen - nimenomaan piispainkokous, ei kirkko. Kirkolliskokoushan ei ole ponsipäätöksen jälkeen uutta päätöstä naispappeusasiasta.

Surullista on, että eivät suinkaan piispat, vaan kirkon jäsenet joutuvat piispainkokouksen suositusten seurauksista kärsimään.

Piispainkokous on alkanut voimakkaasti muuttamaan kirkollista kenttää. He ovat ajaneet läpi keskuudessaan kaksi suositusta: 1)erillisvihkimyksiä ei enää anneta ja 2)vanhemman uskon noudattaminen kirkon virassa voi olla rikos.

Näillä päätöksillään he ovat siirtyneet, alkuperäisen, koko Raamatun määrittelemän suuren kirkollisen kentän sisällä, pienelle rajatulle alueelle. Sieltä käsin he sanovat, että nyt tässä kirkossa on oikeus harjoittaa evankelis-luterilaista uskoa vain tällä alueella - "yhteinen jumalanpalvelus" on vain täällä. Se on outoa. Siinä murtuu myös kaunis ajatus Jumalan oikoumeniasta. Ihminen ei saa hallintopäätöksillään rajata sitä, minkä Jumala on tehnyt avaraksi.

Blogi on taas aktiivisena

Tervehdys kaikille. Olen avannut jälleen blogini.
En kirjoittele joka päivä, vaan verkkaiseen tahtiin, kun aihetta ilmaantuu. Parhaan hyödyn saat, jos tilaat blogini uudet kirjoitukset lähetettäväksi sähköpostiisi.
t. Vesa Pöyhtäri

Hyvää adventinaikaa!

Adventti on pienen paaston aikaa. Kutsun sinua syventymään tekstien äärellä omassa jumalanpalveluksessasi sekä yksityisessä hartaudenharjoituksessa Kristuksen tulemisen sanomaan.

1. adventti
Kuninkaasi tulee kunniassa
Uskonpuhdistuksen kirkoissa päivän päätekstinä on keskiajan perinteen mukaisesti kertomus Jeesuksen ratsastuksesta Jerusalemiin. Jeesus ei tullut Jerusalemiin maallisten valtiaiden tavoin, vaan nöyränä, aasilla ratsastaen. Näin hän liittyi Sakarjan kirjan profetiaan rauhan kuninkaan tulemisesta. Tähän viittaa myös päivän nimitys nöyrtymisen adventti (adventus humiliationis).

Nöyrtyminen ja kunnia rinnakkain. Suomalaisessa käsikirjassa kunnia ja vanha nimitys nöyrtymisen adventti. Kristus Herra astui alas kunniasta, otti orjan muodon ja syntyi ihmiseksi. Miksi Jumalan täytyi tulla ihmiseksi? Cur Deus homo? Kysyi kirjassaa keskiajan teologi Anselm Canreburyläinen. Jumalan taytyi tulla pelastaakseen meidät syntiset ihmiset iankaikkisesta kadotuksesta. Hän otti päälleen meidän syntimme, Jumala tuli sinun edestäsi "vikauhriksi", "sijaisuhriksi", "Jmala teki hänet synniksi", että voisit päästä taivaaseen.

Nöyrry sinä ja minä tänä adventtina tuon Herran edessä, joka vieläkin tulee luoksemme ratsastaen aasilla mitättömyyteen, heikkouteen ja alhaisuuteen verhottuna. Kristus tulee luoksemme jokaisessa heikossa ja apua tarvitsevassa lähimmäisessä. Häntä autettaessa autetaan Kristusta.

Meille sopisi, että me kyllä nöyrrymme suuren ja mahtavan edessä, jonkun sellaisen, jolla on asemia, valtaa ja rahaa takanaan. Nöyrryme sen edessä, joka on meitä vahvempi. Mutta kun herramme kätkeytyy heikkoon lähimmäiseen, kiittämättömään nuorukaiseen, traumojensa kuluttamaan kulkijaan, on nöyrtyminen jo vaikeampaa. Jeesus sanoo: "Joka ottaa tykönsä yhden minun vähimmistä veljistäni, ottaa tykönsä minut".

Pelastajana Kristus tulee luoksemme sanassa ja sakramenteissa. Vihollinen tulee yrittämään maailman loppuun asti hiljentämään Kristuksen todistuksen, muuttamaan sen, tuomaan erilaisen "Kristuksen", tuhoamaan sanan ja sakramentin. Monella eri tavalla, joko "hengellisenä" tai väkivallan kautta. Siitä ei tule yllättyä. Sitä tapahtuu myös meidän kirkossamme aivan julkisesti. Mitä muuta se on, kysyn, kun jumalankieltäjä ja pilkkaaja John Shelby Spong kutsutaan saarnaamaan ja opettamaan kirkkomme jumalanpalveluksessa? Näitä heilujia on ollut aina ja tulee olemaan. Mutta Kristus tulee luoksemme "siellä missä sana oikein saarnataan ja sakramnetit Kristuksen asetuksen mukaisesti jaetaan". Muualla hän ei tule.

Vietä adventtia evankeliumin ääressä ja pyhän sakramentin lohdutuksessa. Herrasi antaa sinulle itsensä sanassa ja leivässä ja viinissä. Hän tulee nyt adventin aikana, Hän tulee kerran lopullisessa kunniassa ja voimassa. Iloitkaa kristityt, Herramme tulee!

Kaupungin ja Kristuksen hommissa

Aina toisinaan osallistun Oulun kaupungin kaupunginvaltuuston kokouksiin. Varajäsenenä tuuraamisia tulee melko harvoin, mutta tulee kuitenkin. Ympäristölautakunnassa olen sitten useamminkin. Kristittynä olen toisinaan pohtinut Raamatun maailmankuvaa ja yhteiskunnallista osallistumista.

Apostoli Paavali oli aikansa oppineita ja jo nuoruudestaan monipuolisesti maailmaa nähneitä. Tarson monikultuurinen kaupunki, kauppiaiden, ajatusten ja uskontojen solmukohta, oli hänen kasvualustansa. Kristityksi tultuaan ja Herran kutsumana apostolina hän sai suuren vastuun kantaakseen. Hänen tuli olla Kristuksen, entisen vainottunsa, todistaja kansojen edessä. Paavalista tuli pakanain apostoli.

Kaupunkilaisena hän tunsi kaupungin asukkaiden sielunelämää ja ajattelumalleja. Hän osasi käyttää kokemuksiaan ja tietojaan hyväkseen viedessään sanaa eteenpäin. Areiopagin puhe on tästä vain yksi kulttuurin ja uskontojen ymmärtämisen esimerkki. Paljon myöhemmin, apostolinvirkansa loppusuoralla, jo vangittuna Herran palvelijana, hän jälleen käyttää hyväkseen kulttuurin ja lakien tuntemustaan. Kun helpotusta ei tullut Kesarean oikeudesta, ja Jerusalemin oikeuden eteen joutumista oli viisasta välttää, hän vetosi keisariin. Hän tiesi, että keisariin vetoamisella hän saisi hengähdystauon ja pääsisi taas eteen päin. Kaksi vuotta Kesareassa tutkintovankeudessa vaihtui Rooman lähetysmatkaan "kruunun kyydillä".

Paavalin esimerkissä on merkittävää, että hän vetosi maalliseen oikeuteen. Tästä voisi joku ajatella, että Paavali lähti väärään suuntaan - hänen olisi pitänyt jättää asiansa vain Herralle rukouksissa ja jos johonkin mennä niin juuri Jerusalemiin, sinnehän Herrakin meni tuomittavaksi. Mutta niin Paavali ei siis tehnyt. Hän ei jättänyt asiaansa "Herralle". Vai eikö? Tarkemmin ajateltuna, juuri niin hän teki.

Jo aikaisemmin, asuessaan ja julistaessaan Korinttissa, hän kirjoitti kirjeen Rooman kristityille. Tässä kirjeessään hän käyttää esivallasta määrettä "Jumalan palvelija" (Theou diakonos). Rooman valtakunnan esivallasta hän oli valmis käyttämään noin hurskasta nimitystä! Tiedämme hyvin, ja hänkin tiesi, että esivalta omassa elämässään ja myös usein hallitustoimissaan oli varsin jumalaton. Kuitenkin hän sanoi, vakaasti ja harkitusti, - "Jumalan palvelija".

Uskonpuhdistaja Martti Luther oli paavalilainen teologi, kun hän määritteli Jumalan työn kahteen valtapiiriin - maalliseen ja hengelliseen. Molemmat ovat Jumalan työtä ja molemmilla on oma tehtävänsä. Kumpikaan ei myöskään saa astua toisensa tontille. Maallinen hoitaa maalliset, hallinnon, oikeuslaitoksen ja esivallan miekan. Hengellinen hoitaa evankeliumin saarnaamisen ja sakramenttien jakamisen sekä seurakunnan hallinnon.

Takaisin Oulun kaupungintalolle. Istumapaikkamme vieressä oikealla puolella ovat vihreiden edustajat ja vasemmalla ja edessä kokoomuksen edustajat, etu-oikealla sdp ja keskusta jne. Olen kokenut hienoa "veljeyttä ja sisaruutta" näiden eri puolueiden edustajien kanssa. Kullakin meillä on tietysti omat mielipiteemme ja puolueemme, mutta se ei estä reilua henkeä ja peliä toisten kanssa. Tällaisessa veljeydessä (on siellä kyllä sitten ikäviä hankauksiakin) olen tuntevinani jotakin siitä todellisuudesta, että kaikki yhdessä olemme salatulla tavalla "Jumalan palvelijoita".

Sunnuntaina puen sitten päälleni mustan paidan, panen "sokerinpalan" kaulaan ja lähden johtamaan Herran kansa jumalanpalvelusta.

Kahdessa virassa, yhden Herran palvelijana.

Vesa Pöyhtäri

Raamattu on jumalallinen oikeutemme
by Arto Seppänen, TT, Utsjoen kirkkoherra

Usein ajatellaan, että uskonpuhdistus koski vain uskon asioita. Näin ei kuitenkaan ollut. Se oli ko-konaisuus, joka kosketti kirkkoa monella tavoin. Reformaatio oli myös kirkko-oikeudellinen tapah-tuma. Uskonpuhdistuksen puhkeaminen voidaan ajatella, niin kuin prof. Kaarlo Arffman on tutki-muksissaan osoittanut, reaktiona teologian juridisoitumista vastaan.

Myöhäiskeskiajalla kirkko ja kristinusko alettiin käsittää vanhan roomalaisen oikeuden antamien ajatusmallien mukaisesti. Kirkkoon oli syntynyt normatiivista raamatuntulkintaa ja oppeja, jotka perustuivat yksin esittäjiensä virka-asemaan. Lutherin reformiohjelma oli teologian puolustustaiste-lu Rooman kirkon kirkko-oikeutta eli kanonista lakia vastaan. Uskonpuhdistus asetti kyseenalaisek-si silloisen kirkko-oikeuden perusteet. Uskonpuhdistajan vakaumus ei jäänyt vain ajatukseksi, vaan se johti toimintaan. Corpus Iuris Canonici -kokoelman polttaminen 10.12.1520 oli Lutherin näkyvä protesti kanonisen lain sisältämää väärää juridista ajattelutapaa vastaan. Toinen käytännön esimerk-ki oli uskonpuhdistusrintaman pappien avioituminen, vaikka se oli selkeästi kanonista oikeutta vas-taan. Raamattu ei nimittäin antanut tukea pappien pakollisen selibaatin, eli naimattomuuden vaati-mukselle. Oikea teologia oli nostettava kirkko-oikeusajattelua korjaavaksi tekijäksi. Oikeaa teologi-aa ei taas voi olla ilman Raamattua.

Kirkko-oikeus tarvitsi Lutherin mielestään perusteellisen puhdistuksen. Kirkkoa tuli johtaa Raama-tusta nousevien teologisten periaatteiden mukaan. Raamatusta tuli kirkko-oikeuden oikeuslähde. Reformaation kirkko-oikeudellinen perusratkaisu kiteytyi tunnustusparolliksi ”Raamattu on juma-lallinen oikeutemme”. Sen taustalla on Lutherin v. 1518 aneteesien selityksissä ilmaistu selvä oh-jelma, jonka mukaan kristitty ei voi mennä Raamattua pitemmälle (ultra sacram scripturam) sillä pyhät kirjoitukset ovat varsinaisesti, nimenomaan ja yksinomaan (proprie) jumalallinen oikeus (ius divinum, WA 1, 533, 15). Vuotta myöhemmin kirjoitetussa väittelyssä Johann Eckin kanssa Luther toistaa sanatarkasti lauseen ja lisää siihen vielä sanat nisi accesserit nove et probata revelatio, ”ellei tule uutta ja varmaa ilmoitusta” (WA 2, 279,23.). Ilmaisun sanatarkka toisto kertoo asian kiteytymi-sestä keskeiseksi periaatteeksi. Tästä kannastaan Luther piti kiinni koko elämänsä ajan. Kristus itse on jumalallinen lainsäätäjä (legislator divinus) ja hänen oppinsa on jumalallinen oikeus, mitä ku-kaan ei voi muuttaa tai lakkauttaa. (WA 1, 533)

Kirkko-oikeus on Suomessa lähes kokonaan laiminlyöty tutkimusalue. Siitä on kyllä kirjoitettu his-torian näkökulmasta. Kirkko-oikeuden systematisointia oikeustieteen näkökulmasta ei ole tehty. Kirkko-oikeuden oikeusperiaatteet ovat edelleen tutkimatta. Vertailun vuoksi todettakoon, että hal-linto-oikeudessa käytettyjä oikeusperiaatteita on tutkimuksessa kirjattu yli kolmesataa. Kirkkolakia luetaan kirkossakin muiden oikeudenalojen, esimerkiksi hallinto-oikeuden, virkamiesoikeuden tai työoikeuden näkökulmasta. Jos kirkkolainsäädäntöä luetaan jonkin muun oikeudenalan kuin sen itsensä ilmaisemassa horisontissa, kirkkolaki ja -järjestys lakkaavat olemasta kirkko-oikeutta muut-tuen esimerkiksi hallinto-oikeuden kirkolliseksi jatkeeksi. Kirkon oman Jumalan sanaan sidotun arvopohjan unohtaminen johtaa – kirkko-oikeuden dosentin Pekka Leinon termiä käyttääkseni – kyklooppimaiseen tarkasteluun, jossa lopulta ainoa näkevä silmäkin sokeutuu.

Luterilaisen uskonpuhdistuksen keskeinen periaatteita on Ecclesia semper reformanda est. Se on jatkuvan uskonpuhdistuksen vaatimus. Kyseessä ei ole jokin uskon nykyaikainen päivitys ja sen saattaminen ajanmukaiseksi kulloistenkin mielipidevirtausten mukaisesti. Kyseessä on niin kuin sana reformatio uskonpuhdistuksen aikaan merkitsi, paluuta alkuperäiseen. Reformaatio tapahtuu aina silloin, kun alkuperäinen saa uudelleen muodon, muodostuu uudelleen alkuperäisen muodon mukaan (lat. re-, uudelleen, formare < forma, muoto). Professori Lauri Haikola tulkitsee teonsanaa siten, ettei se tarkoita kaiken uudelleen muokkaamista, uuden olemuksen, sisällön (forma) luomista, vaan palaamista vanhaan alkuperäiseen sisältöön eli muotoon. Lutherin iskulause merkitsee siis yksinkertaisesti seurakunnan alituista palaamista alkuolemukseensa, alkuessentiaansa. Ilman sitä ei seurakunta voi olla olemassa. Mikkelin piispa (emeritus), aikaisemmin ekumeniikan professori Ka-levi Toiviainen lausuu paimenkirjeessään hiippakuntansa seurakunnille tunnustuksen merkityksestä: ”Tunnustuksen tarkoituksena on lausua julki se, mihin alun perin on uskottu, liittyä siihen ja palata sen pohjalle.”

Uusimman kirkkolain valmistelutöissä Raamattua ei mainita oikeuslähteenä. Kuitenkin nk. tunnus-tuspykälä nostaa Raamatun ja tunnustuksen koko kirkkolainsäädännön avaimeksi. ”Suomen evan-kelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka perustuu Jumalan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden Testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoihin, ja joka on ilmaistu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa ja muuttamattomassa Augsburgin tunnustuksessa ja muissa luterilaisen kirkon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa. Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.” (KJ 1:1§)

Tunnustuksesta kirjoitetaan lain valmistelun esitöissä muutama sivu. Niissä tunnustukset kyllä lue-tellaan nimeltä, käydään valtiosääntöoikeudellista pohdintaa tunnustuspykälän paikasta ja sivutaan lyhyesti tunnustuspykälän synnyn historiaa. Tunnustuksen käsitettä ei pohdita. Kirkko-oikeuden keskeisin käsite jää määrittelemättä. Kuinka tulkita lainsäädäntöä, jos sen keskeisin käsite on avaa-matta?

Kirkkolainsäädännön sisäisessä systematiikassa tunnustus on kuitenkin sitä keskeisesti jäsentävä tekijä. Kirkkolainsäädäntö avautuu mielekkääksi ja loogiseksi vain tunnustuksen näkökulmasta. Kirkko-oikeuteen pääsee vain tunnustuksen avaamasta paraatiovesta. Tunnustuspykälä kuuluu kirk-ko-oikeuden vanhimpaan aineistoon. Tunnustuspykälä nykyisessä laimennetussa muodossaankin sisältää otsikossa mainitun luterilaisen kirkko-oikeudellisen lähtökohdan. Jos uskonpuhdistuksen kirkon on alituisesti palattava lähtökohtaansa, samaa on sanottava sen kirkko-oikeudesta. Senkin on palattava juurilleen, muuten se lakkaa olemasta. Ecclesia semper reformanda on myös kirkko-oikeudellinen tunnuslause.

Arto Seppänen
khra Utsjoki
teol.tri
valmistelee oikeusteoreettista väitöskirjaa kirkko-oikeudesta Lapin Yliopistossa
Artikkeli on julkaistu Pyhäkön Lampussa 2006.

Luther-säätiö ja Oulun hiippakunta.


Oulun hiippakunta on tehnyt päätöksen, jolla se on hyväksynyt virkamääräyksen Juhana Pohjolalle ja Juha Muukkoselle Suomen Luther-säätiön palvelukseen. Päätökset ovat edelleen voimassa, eikä tuomiokapituli ole tällä haavaa sanomassa virkamäräyksiä irti. Hiippakunnan toimintaa on tässä suhteessa pidettävä esimerkillisenä ajatellen nykyistä kirkollista tilannetta.

Tuomiokapitulin toiminta antaa esimerkin siitä, miten Oulun hiippakunnassa tulee tulkita syksyn 2006 piispainkokouksen naispappeuspäätöstä. Koska yhteistoiminta säätiön ja hiippakunnan välillä jatkuu virkamääräysten muodossa on se tulkittava siten, että piispa yksittäisviranomaisena hengellisellä kaitsennalla (KL 18: 1§; KJ 18: 1§) sekä tuomiokapituli yhdessä piispan kanssa katsovat, ettei kirkon vanhemman virkakäsityksen opettaminen ja sen mukainen toiminta ole papille tuomittavaa, vaan sitä voi kirkon piirissä harjoittaa.

Piispamme valitsemalla linjalla on merkitystä myös meidän ns. vanhauskoisten seurakuntapappien viranhoidollemme. Karjasillan seurakunnassa on yleisesti tiedossa, että noudatan kirkon aikaisempaa (ja edelleenkin hyväksymää) virkateologiaa "uskoen, opettaen ja tunnustaen" kuten vähintään ne sata tukiadressin allekirjoittajaa (ks. Jari Rankisen blogi). Minulle se merkitsee valtakirjaa, Raamatun ja kirkkolain ohella, noudattaa viranhoidossani kirkon aikaisempaa virkateologiaa. Sillä olisihan kummallista, että tuomiokapituli sallisi uskonkäsityksen noudattamisen toisille, mutta toisille saman uskon noudattamista ei sallittaisi. Se rikkoisi perustuslakia. Virkasuhteella ei ole tähän mitään merkitystä, sillä kaikki teemme papintyötä tuomiokapitulin työmääräyksellä. Olisi hyvin luontevaa, että se mikä kirkon mukaan on uskossa oikein, on sitä sen mukaan myös elämässä sallittua noudattaa.

Olen iloinen siitä, että kirkko ei ole luopunut raamatullisesta perustastaan kokonaisuudessaan ja pitää yhä kiinni oikeudestaan opettaa aikaisempaa virkakäsitystä. Sen osoitti välillisesti myös piispainkokouksen päätös. Sen on myös Samuel Salmi ja muut piispat osoittaneet kaitsijantoimellaan.

Luther-säätiön opetus ja toiminta on ollut luterilaisen opin suhteen moitteetonta. Kuitenkaan sekään järjestö ei ole välttynyt alkuvaiheiden radikalismilta. Yhteistyökuviot kirkon kanssa ovat olleet pitkin matkaa hankauksessa, kuten kaikkien herätysliikkeiden toiminta niiden syntyvaiheessa. Säätiön viimeaikainen toiminta ei aiheuta moitteita. Voimme syyllä toivottaa Jumalan siunausta säätiön ja Oulunhiippakunnan yhteistyölle.

Vesa Pöyhtäri
Oulun hiippakuntavaltuutettu

Voiko vielä jatkaa yhdessä?

”Että he kaikki olisivat yhtä”

Nämä otsikossa olevat Herran sanat on aina pidettävä mielessä kun aletaan pohtia ja keskustella seurakunnasta, kirkoista ja jumalanpalveluksista. Kyseinen raamatunkohta on osa Jeesuksen ylimmäispapillista rukousta. Jumalan Poika oli mukana sanallaan luomassa maailmaa, Jumalan Pojan rukous kantaa samaa voimaa: se perusti saman tien sen, mitä rukoilikin. Kristittyjen ykseys on Jumalan luoma lahja, josta me voimme vain nauttia. Ihmiset eivät luo yhteyttä, sen on Jumala jo luonut.

Jumalallinen yhteys

Ykseys ei ole yksimielisyyttä, se ei ole yhdessä olemista, samojen mielipiteiden lausumista. Nämä ovat ykseyden hedelmiä, sen seurausta. Ykseys on jotakin muuta. Se on yhden Hengen synnyttämää elämää, Kristuksen ruumiin elämää. ”..yksi ruumis ja yksi henki, niinkuin te olette kutsututkin yhteen ja samaan toivoon, jonka te kutsumuksessanne saitte; yksi Herra, yksi usko, yksi kaste; yksi Jumala ja kaikkien Isä, joka on yli kaikkien ja kaikkien kautta ja kaikissa.” Ef. 4: 4—6.

Jumalallinen yhteys ei ole jotakin ilmassa leijuvaa tai tämän maailman ulkopuolella olevaa. Jumala ottaa syntisen ihmisen yhteyteensä armonvälineidensä, sanan ja sakramenttien, kautta. Yhteyttä Jumalaan ei voi syntyä ilman seurakuntaa, jonka vastuulle näiden hoitaminen on annettu Pyhän Hengen johdatuksessa jumalallisella käskyllä. Missä näet oikean sanan saarnan ja Kristuksen asetuksen mukaisen sakramenttien hoidon, siellä näet Herran omat. Yhteisessä jumalanpalveluksessa seurakunta tulee näkyväksi.

Tunnustuskirjat määrittelevät pyhän Raamatun perusteella seurakunnan pyhien yhteisöksi, ”jossa evankeliumia puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan”. Jumalanpalvelusta varten tulee siten olla seurakunta, jolla on sana ja sakramentit, ja joka on asettanut pappisviran hoitamaan näitä yhteisessä jumalanpalveluksessa. Kirkossamme tämä on hoidettu paikallisseurakuntien antaman kutsulla (vocatio) ja pappisvihkimyksellä tai vihityn papin kyseessä ollessa virkaan asettamisella.

Jokainen kirkkomme ehtoollisjumalanpalvelus (messu) pidetään paikallisseurakunnassa tai paikallisseurakunnan valvonnassa. Edes herätysliikkeiden kesäjuhlilla vietetty ehtoollinen ei ole herätysliikkeen oma vaan nimenomaan juhlapaikan paikallisseurakunnan ehtoollistilaisuus, jonka seurakunta järjestää kesäjuhlilla käyttäen apunaan juhlavieraita.

Kirkollinen yhteys

Suomen evankelis-luterilainen kirkko koostuu seurakunnista, joiden kautta kirkko "kastaa, saarnaa, ja opettaa". Se on organisoitunut "yhdeksi" kirkoksi, johon kuulutaan kuulumalla kirkon seurakuntiin. Toinen malli olisi esimerkiksi itsenäiset seurakunnat, joista jokainen olisi oma kirkkonsa. Molempi organisoituminen sopii Raamattuun, vaikka ensimmäinen malli on raamatullisempi sen tähden, että se myös yhteisen organisaation kautta ilmaisee sitä yhteyttä, joka seurakunnilla on Kristuksessa. Yhteydellään se vähentää myös ihmisten lihallisuudesta johtuvia seurakuntien välisiä riitoja ja kilpailua jäsenistä.

Raamatun kirjoittamisen aikaista kirkkoa voi pitää lähinnä nykyistä kirkko-organisaatiota vastaavana. Silloin kaksitoista apostolia ja apostoli Paavali perustivat seurakuntia, hallinnoivat niitä, asettivat pastoreita, antoivat seurakunnille kehotuksia ja määräyksiä—myös niille seurakunnille, joita eivät itse olleet perustaneet. Seurakunnat olivat itsenäisiä ja päättivät omista asioistaan, kuitenkin apostolien asettamissa rajoissa. Seurakuntien välillä oli yhteys, ne tunnustivat toisensa, avustivat toisiaan (Jerusalemin köyhien avustuskeräys kaikissa maakunnissa) ja matkalaiset saattoivat osallistua toisten alueiden seurakuntien elämään, kun pastori oli ensin heidän tunnustuksensa kuulustellut (myöhemmin tätä varten laadittiin yhteisiä tunnustuskaavoja). Kirkolliskokouskin Raamatusta löytyy. Ensimmäinen kirkolliskokous löytyy apostolien tekojen luvusta 15. Seurakunnat lähettivät edustajiaan Jesrusalemin ”kirkolliskokoukseen” ja itseoikeutettuina paikalla olivat tietysti myös apostolit. Pyhän Hengen johdatuksessa kokous teki kaikkia seurakuntia sitovia opillisia päätöksiä (Näin ei enää. Kirkolliskokous tänä päivänä voi enää vain liittyä ja tunnustautua siihen uskoon, joka on välitetty meille profeetallisissa ja apostolisissa kirjoituksissa. Raamattuun perustumattomia oppeja se ei voi laatia. Kaiken opin lähde on Raamattu.)

Ongelma

Kun kirkkomme avasi hallinnollisella päätöksellään Raamatun vastustaisesti myös naisille pääsyn pappisvirkaan, joutuivat monen seurakunnan kristityt hankalaan tilanteeseen. Jumalan sanaan sidottu omatunto ei voi hyväksyä, että messu eli seurakunnan yhteinen kokous hoidetaan Kristuksen asetuksen vastaisesti. (Raamatun todistus on selkeä, Herra kutsui kaksitoista miestä apostoliksi ja tälle johdonmukaisesti alkuseurakunta ei asettanut naisia paimenvirkaan. Naisen opetuskielto perusteltiin luomisjärjestyksellä.)

Paikallisseurakunnat ja hiippakuntajohto eivät aina seuraa oikeutta ja kohtuutta. Jos paikallisseurakunnat eivät anna seurakuntansa kristityille lupaa viettää omantunnon ja Raamatun mukaista messua ja saada siihen opetusta, on kristityillä Raamatun ja tunnustuskirjojen oikeutus ja velvoitus järjestää jumalanpalveluselämä parhaalla mahdollisella tavalla. Tässä astuu kuvaan ajatus jumalanpalveluksesta, jota vietetään nykyisen hiippakuntajärjestyksen ulkopuolella.

Jumalanpalvelusta viettävä pyhien yhteisö on seurakunta

Etteivät kristityt joutuisi villiin menoon ja epäjärjestykseen vastoin järjestyksen Jumalaa, kristittyjen tulee ottaa vastuu alueellaan yhteydessä kaikkien alueensa kristittyjen tahojen kanssa (yhdessä muiden apostolis-luterilaista uskoa tunnustavien kanssa—ettei yhteisö tulisi lahkoksi ja olisi lihallisuutta) järjestää Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen mukaista jumalanpalveluselämää. Viettäessään raamatun mukaista yhteistä jumalanpalvelusta yhteisö on tosiasiallisesti tunnustuskirjojen määrittelyn mukaisesti näkyvä ”seurakunta”. Sille kuuluvat siinä tapauksessa myös kirkon tuntomerkit, joista Luther puhuu: Sanan julistus, kaste, ehtoollinen, pappisvirka, kaitsenta, rukous ja risti. On huomattava tarkoin, että tällainen jumalan palvelus ei ole ”uusi” seurakunta tai kirkko. Se on sama seurakunta, sama jumalanpalvelus, sama tunnustus, usko, rukous jne. kuin apostolien ajasta on katkeamattomana jatkunut. Se että organisaatio on muutettu ei muuta itse seurakuntaa ja jumalanpalvelusta. Onhan nykyinenkin kirkkomme pitkin historiaa organisoitunut uusilla tavoilla useinkin.

Seurakunnan yhteys Kristuksen maailmanlaajaan Kirkkoon

Seurakunnan vastakäsite on lahko ja eriseura. Lahko on yhteisö, jolla ei ole oikea kristillinen oppi. Eriseura voidaan käsittää ”oikeaksi” seurakunnaksi, joka kuitenkin hengellisessä ja lihallisessa ylpeydessään eristäytyy muista tunnustajista ja yhteisöistä katsoen olevansa muita parempi tai vaikkapa nöyrempi. Ettei seurakunnasta tulisi lahko tai eriseura sen on alituisesti tutkittava vaikuttimiaan.

Kristityt muodostavat Kristuksen maailmanlaajan kirkkoon kuuluvan paikallisseurakunnan, jos heillä on sanan ja sakramenttien yhteys maailmanlaajaan yleiseen kirkkoon. Muussa tapauksessa he ovat eriseura. Yhteyteen riittää, kuten tunnustuskirjat sanoo: ”Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset.” Augsburgin tunn. VII.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että seurakunta tunnustaa ne kirkot ja seurakunnat, joissa on raamatullinen ja luterilainen oppi ja jumalanpalveluselämä. Tunnustamisen seuraus on yhteistyö ”yhteisen Kristuksen maailmanlaajan seurakunnan” rakentamisessa muiden seurakuntien ja kirkkojen kanssa, silloin kun se organisaation ja välimatkojen kannalta on mahdollista ja tarkoituksenmukaista.

Seurakuntien ja kirkkojen välinen yhteys on ilmaistu jo varhaiskirkon ajalta asti siten, että piispanvihkimyksiin kutsutaan myös läheisten kirkkojen piispoja ja/tai pappeja osallistumaan kättenpäällepanoon. Kätten päällepanijoita on vanhastaan ollut vähintään kolme. Pappisvihkimyksessä kutsutaan läheisistä seurakunnista pappeja osallistumaan kätten päällepanoon.

(Läheisten kirkkojen piispojen osallistumisessa voidaan nähdä myös se tapa, joka näkyy Raamatussa apostolien seurakuntien perustamistoiminnassa. Alkuajan seurakunnilla oli välitön yhteys apostoleihin, ne olivat heidän perustamiaan ja he olivat kätten päällepanolla asettaneet niiden ensimmäiset kaitsijat.)

Miten säilyttää yhteisen kirkko-organisaation edut kirkkomme kohtaamassa uudessa tilanteessa?

JOS kirkkomme pakottaa "vanhauskoiset" pystyttämään hiippakunnista riippumattoman kirkollisen toiminnan, mielestäni olisi syytä, että hengelliset järjestöt ottaisivat vastuuta yhteisen organisaation muodostamiseksi. Yhteinen kirkkokansa on niin hajallaan, ettei sitä saada kokoon yhteiseen kokoukseen ilman taustajärjestöjen roolia.

Syntyvän organisaation tulisi olla riittävän väljä erilaisten herätysten painotuksille ja perinteille ja sillä tulisi olla selkeä opillinen perustansa yhteisessä tunnustuksessa (luterilaiset tunnustuskirjat). Jälkimmäinen meillä jo on. Kaikki herätysliikkeet hyväksyvät luterilaiset Tunnustuskirjat.

Vanhimmat meistä muistavat vielä aikaisemman kansankirkollisuuden. Siinä oli mukana kirkollinen hallinto ja vahvat alueelliset herätysliikkeittäin painottuneet perinteet. Kuitenkin sovittiin yhteen. Sopisiko se suunnittelun lähtökohdaksi, malliksi uudelle organisoitumiselle?

Entä yhteys evankelis-luterilaisen kirkon hiippakuntajärjestykseen?

Kirkon uususkoiset ovat sanoutumassa nopeaa vauhtia irti ns. vanhauskoisistaan. Heidän johdossaan kirkko ei enää salli kaikilla maantieteellisillä alueilla seurakuntien huolehtia aikaisemman virkakäsityksen omaavien heidän omantuntonsa mukaisesta raamatullisesta jumalanpalveluksesta ja opetuksesta. Piispat ovat kieltäytyneet enää vihkimästä niitä, jotka eivät lupaa tehdä yhteistyötä naispappien kanssa. Ymmärrämme, että yhteyttä ei voi pitää yksipuolisesti. Yhteyttä ei voi pitää myöskään sellaisilla teologisilla ehdoilla, jotka edellyttävät omasta teologiasta luopumista tai sen suhteellistamisen.

Vanhauskoinen kirkollinen elämä (täysimittainen) sopisi nykyiseen hiippakuntajärjestykseen vain siinä tapauksessa, että saisimme Jumalan johdatuksessa jossakin piispanvaalissa vanhauskoisen piispan. Todennäköisempänä pidän kuitenkin ”lentävä piispa”-järjestelmää. Siinä vanhauskoiset saisivat oman piispan, joka hoitaisi vanhauskoisten vihkimykset ja piispantarkastukset sekä seurakuntien kaitsennan sekä pappien sielunhoidon ja tukemisen. Sisarkirkossamme anglikaanikirkossa on mainitun tyyppinen järjestys. Kirkolliskokoukselle olisi sen laatimisessa nyt töitä. Pois on aika, jolloin vielä ajateltiin mahdollisuudeksi piispa, jolla olisi itseensä sulautettuna kaksi toisensa poissulkevaa teologiaa, tai mikä pahempaa, hän valehtelisi toiselle osapuolelle. Sellaista en toivo kenellekään. Se ei myöskään herättäisi luottamusta kummassakaan leirissä—luottamus on piispan keskeinen työväline.

TOinen mahdollisuus olisi Suomen evl kirkon ulkopuolinen kirkollinen rakenne samaan tyyliin kuin Ruotsin lähetyshiippakunta.

Päiväjumalanpalveluksen ulkopuolista "vanhauskoista" jumalanpalvelustoimintaa Suomessa

-Oulun hiippakunnan ja Luther-säätiön yhteistyö: Luther-säätiön messut eri puolilla maatamme.

-Suomen evankelis-luterilaisen Kansanlähetyksen Filia– ja F5-messut sekä Ryttylän kappelin messu.

-Suomen luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen Luther-kirkkojen ja rukoushuoneiden messut.

-Suomen Raamattuopiston messut.

-Opiskelija- ja koululaislähetyksen messu Helsingissä.

Vesa Pöyhtäri

Neutraaliksi kirkoksi?

Akavaan kuuluvan Pappisliiton päivillä piispa Mikko Heikka pohti palkkausseminaarissa kirkon työtä teologiselta kannalta. Alustuksessaan hän useaan kertaan toisti ajatuksen, että "pappisvirka kuuluu lunastuksen alueelle ja papinvirka luomisen alueelle". Hän liitti ajatukseen viime vuosina lanseeratun hokeman "uskon ja rakkauden" koreista ("korit" sanaa hän ei käyttänyt). Alustus oli tietysti ääneen-pohdintaa, mutta kun sitä harrasti piispa ammattiliiton tilaisuudessa, sitä ei voi ohittaa kovin helposti.

Heikan alustuksen teologiseen malliin otettiin kantaa kolmessa puheenvuorossa, joissa kaikissa siihen suhtauduttiin enemmän tai vähemmän kriittisesti tai vähintään ihmettelevästi. Ihmeteltiin mm. tämän ajattelutavan vaikutusta ekumeenisessa työskentelyssä sekä erityisesti sen ongelmasta verrattaessa sitä anglikaanikirkon kanssa annettuun Porvoon julistukseen ja sen velvotteisiin.

Itse näin lausumassa tarpeen neutralisoida kirkko. Miksi neutralisoidaan? Siksi, että valtiovalta, joka toimii uskonnollisesti neutraalina, ei voi perustellusti toimia läheisessä yhteistyössä kirkon kanssa, joka on kestävästi omalla ei-neutraalilla perustallaan. Ehkä Heikalla oli mielessään Suomen evl-kirkon yhteiskunnallisen aseman säilyttäminen, eli hän puhui siis kansankirkon puolesta (tätä motiivia ei sovi moittia. Kirkko on tehnyt ja tekee edelleen kaikkia hyödyttävää julistus- ja kasvastustyötä).

Puhetta on kuitenkin moitittava. Ensinnäkin teologisesti se synnyttää tukun ongelmia. Toiseksi sen puolustettavaan pyrkimykseen (jolliseksi sen oletan) liittyy sudenkuoppa. Jos vahvan aseman hinta on itse uskonnonharjoituksen neutralisoiminen, hinta on liian suuri. Kirkolla on asema ja tehtävä yhteiskunnassa, olipa yhteiskuntajärjestys minkä hyvänsä ideologian läpäisemä . Kirkon tehtävä on profeetallinen. Sen tehtävä on tuoda julkiseen keskusteluun asioita sen omasta arvopohjasta käsin. Sen on oltava yhteiskuntaa muuttamaan pyrkivä voima. Tätä se ei voi kuitenkaan tehdä, jos se LUOPUU JUMALANPALVELUKSESTA, kuten näen asian kaikessa karmivuudessaan. Onhan jo olemassa polittiset puolueet, jotka operoivat pelkästään yhteiskunnallisella tasolla. Kirkon ei tarvitse tulla "puolueeksi" tai antautua jonkun puolueen ideologian palvelijaksi. Kirkon tulee olla Kirkko.

Liioittelenko? Toivottavasti. En kuitenkaan voi sille mitään, että näin alustuksessa tällaisia silmuja.

Kirkon asema Jumalan luomassa maailmassa on olla Jumalan palvelija Jumalan toisen palvelijan - yhteiskunnan ja sen jäsenten - hyväksi. Palvelun luonne ja lähtökohta on lunastus iankaikkiseen elämään Kristuksen verellä. Tässä Heikka oli täsmälleen oikeassa. Lunastus on kirkon perusolemusta: Kristuksen Kirkko perustuu Lunastajaan ja hänen lunastukseensa ristillä, sen tehtävä on palvella lunastusta kiitosuhrilla (jumalanpalveluksen sekä yksityinen rukous ja ylistys), julistuksella ja sakramenttien viettämisellä. Jos kirkon tehtävä nähdään vain papeista käsin, erehdytään. Jos papin toimittama virka ja tehtävät messussa määritellään luomisen teologiasta käsin, erehdytään. Kirkon toiminnan subjekti ja objekti on pyhien yhteisö kokonaisuudessaan. Yhteinen pappeus ja erityinen pappeus (paimenvirka) toimivat lunastuksen virassa yhdessä toinen toiseensa nojaten. Toista ei ole ilman toista. Molempien olemus perustuu Lunastajaan so. yhteinen pappeus on Kristuksen pappeutta, paimenvirka on Kristuksen taivaasta antama armolahja (Ef. 4: 11).

Pappisviran (saadaa vihkimyksessä) ja papinviran (pappisviran virkanimike historiallisessa kirkossa) erottaminen kahteen eri teologiseen lokukseen on nähdäkseni kaukaa haettua. Papinviralla ei nimittäin ole tehtävää jumalanpalveluksessa ellei se ole olemuksellisesti pappisvirkaa. Ilman olemuksellista osallisuutta lunastuksen tehtävään pappi olisi jumalanpalveluksessa jonkinlainen käsittämätön ulkojäsen, vierailija, maallista regimenttiä, joka voisi seisoa vain kädet suorina. Tämä tietysti mahdotonta. Lutherkin aikanaan sanoi, ettei regimenttejä (hengellinen ja maallinen valtapiiri) saa sekoittaa.

Tästä pälkähästä ei päästä sillä, että korostetaan kaiken viran ja tehtävien perustuvan yhteiseen pappeuteen ja että paimenvirankin pappeus olisi tätä samaa. Jos tälle tielle lähdetään joudutaan pian funktionalistiseen virkateologiaan (jossa olisi kuitenkin sama ongelma - maallinen regimetti pitäisi hallussaan hengellisen regimentin tehtäviä.). Paimenvirka on Kristuksen asettama (institutum est) erityinen virka. Se on pyhien palvelusta varten asetettu. Se ei ole osa maallista regimenttiä. Sen suhde maalliseen regimenttiin on täsmälleen sama kuin seurakunnankin: seurakunta on pyhien yhteisö, joka tulee näkyväksi yhteisessä tunnustuksessa ja sanan ja sakramenttien vietossa. Seurakunnalla on ajallinen nimi (Malmin seurakunta, Utsjoen seurakunta) ja maallisten pykälien avulla muodostettu organisaatio. Pykälät luovat seurakunnan ajallisen olemuksen hahmon ja sijoittavat sen yhteiskuntajärjestykseemme, mutta ne eivät ole seurakuntaa konstituoivia elementtejä eli ne eivät tee kirkkoa Kirkoksi. Kätketyltä eli varsinaiselta olemukseltaan Kirkko ei ole osa maallista valtapiiriä, vaan kokonaan hengellistä. Se kuuluu uuteen luomakuntaan. Samoin paimenvirallakin on maalliset pykälät ja virkanimitykset, vaikka virka saadaan henkilön sisäisen ja seurakunnan ulkoisen kutsun välittämänä Pyhän Hengen kautta pappisvihkimyksessä. Vihkimyksen jälkeen jokainen virassa otettu askel on uskonnonharjoitusta täysmääräisesti.

Piispainkokouksen surullisen kuuluisassa syksyn selonteossa mainitaan ajatus, että pappi harjoittaisi henkilökohtaisesti uskontoa vasta polvistuessaan itse ehtoolliselle. Kun tähän liittää Heikan alustuksessa mainitun jaottelun tulee pakottamattakin mieleen, että on ilmiselvä tarve saada jumalanpalvelus valtiollisten lakien kontrolliin. Kontrolli merkitsisi sitä, että jumalanpalveluksen sisällöstä päättäisi viimekädessä yhteiskunnallisten lakien laatijat. Kirkko olisi näin neutralisoitu, irrotettu Jumalasta ja hänen sanastaan, ja sitä johtaisi kulloinenkin ideologia eli maailman henki. Tuliko mieleen portto ja peto?

Haluan uskon Mikko Heikasta kuitenkin hyvää, hän vaikutti hyvältä tyypiltä, kun vaihdoimme alustuksesta muutaman sanan kahden kesken. Olkoot nämä ajatukseni vain minun mielikuvitustani, ei hänen tarkoituksiaan...

Muuten. Horisonttia Heikan alustukselle luokoon vaikkapa EU:n uskontopolitiikka, jossa on nähtävissä pyrkimys uskontojen aseman vähentämiseen EU:n julkisessa elämässä. Ajatellaanpa vaikka "Jumalan" mainitsemista EU:n perustuslakiluonnoksessa. Roomalaiskatolisten ja kristillisesti värittyneiden puolueiden avulla pyrittiin saamaan EU:n henkisen perustan osaksi kristillinen usko (mm. tapaus Puttiglione), siinä kuitenkaan onnistumatta. Vaikutuksensa on myös Turkin EU jäsenyydellä, jonka muhamettilaisuuden vaikutukseen suhtaudutaan varauksella. Ei kristityt luovuteta vielä, kristinuskolla on annettavaa ihan omalta pohjalta Jumalan luomassa maailmassa.

Vesa Pöyhtäri

Rohkaistu uskomaan

Rohkaistu uskomaan! 30.9.2006
Moni tahtoisi tunnustautua kristityksi, muttei uskalla. Enemmän kuin ehkä ympäristön reaktiota pelätään sitä, ettei riitä täyttämään kristitylle tai ”uskovalle” asetettua mittaa.
Paljon totta on tokaisussa ”Jumala armahtaa, uskovaiset eivät”. Tätä tokaisua voisi kuitenkin laajentaa myös muihin kuin uskoviin. Moni ei jaksa armahtaa itse itseäänkään. Minusta näyttää siltä, että moni uskova ja ei-uskova on asettanut itselleen niin korkeat vaatimukset Jumalan mielen mukaisesta elämästä, ettei rohkene enää tunnustaa. Rohkeus on mennyt.
Mutta Jumala armahtaa! Hän on armahtanut jo ennen kuin synnyit tähän maailmaan. Jumalan Pojan sovituskuolema Golgatan ristillä teki tilisi puhtaaksi jo ennen kuin tiliä oli perustettukaan. Jeesuksen veressä on suuri voima.
Kristitty, joka on tehnyt vararikon itsensä kanssa, nähnyt sydämeensä asti, ettei tästä miehestä/naisesta tule pyhää jos se on oman innon ja yrityksen varassa, on joutunut pakomatkalle. Kymmenen käskyn laki on saanut ihmisen pakenemaan Kristuksen sovitusveren suojiin. Kristus on turvakallio syntiselle.
Vararikko itsensä kanssa on tehnyt ihmisen armolliseksi myös toisia kohtaan. Armon saanut syntinen ei leuhki toisten edessä. Hän osoittaa vain suuntaa, mistä apu löytyy. Tätä on syntisten solidaarisuus. Kun on löytänyt pesulähteen, haluaa siitä muillekin kertoa.
Rohkaistu uskomaan! Et sinä koskaan täytä mittaa, Jeesus on sen mitan täyttänyt sinun puolestasi. Evankeliumi on siinä, että uskon kautta Jeesukseen saa kaikki synnit anteeksi. Jättäydy uskossa Jeesuksen Kristuksen sovitusveren varaan.
Vesa Pöyhtäri

Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, jonka Jumala on asettanut armoistuimeksi uskon kautta hänen vereensä. Room. 3:24—25

”Sovitusta saarnatahan, rohkaistu siis uskomahan, anteeksanto syntien.” Siionin Matkalaulut