Suljettu vai avoin – kirkkomme ehtoollispöytäkäytäntö

Sateenkaarimessujen ongelma on se, ettei niitä järjestetä siten, että konfirmaatiolupus voitaisiin pitää ja synnit tunnustaa, kun tilaisuuden rakenne on se, että olemme jo yhdessä luopuneet konfirmaatiolupauksestamme, papit ja seurakuntalaiset. Piispa, joka hyväksyy tällaisen messun, rikkoo pyhää Raamattua, kirkon oppia, tunnustusta ja järjestystä vastaan.

Kirkkomme ehtoolliskäytäntö on saanut viime aikoina huomiota. Kappalainen Halvar Sandellin toimintaa on kiitetty ja kiistetty. Sandell kehotti erästä homoseksuaalisuuden kirkollisen hyväksynnän puolesta puhuvaa kirkon jäsentä pidättäytymään tulemasta ehtooolliselle seuraavana päivänä vietettävässä konfirmaatiokirkossa.

Ehtoolliseen liittyy tänä päivänä ristiriitaisia mielleyhtymiä. Konfirmoiduille kirkon aktiivijäsenille se on Herran kohtaamisen paikka, jossa saa jälleen kerran vakuuttua syntien anteeksiantamuksesta. Kirkosta eronneille se on paikka, johon he eivät enää koe itseään tervetulleiksi. Julkisynnissä eläville ehtoolliskutsu on aina kirvelevä kokemus, joka muistuttaa, etteivät asiat ole oikein Jumalan edessä.

Monia muitakin kokemistapoja lienee. Miten kirkkomme suhtautuu itse ehtoolliseen? Ovatko kaikki tervetulleita? Porvoon hiippakunnan usea pappi ja maallikkoaktiivi on pyytänyt piispa Bjökstrandilta kannaottoa hänen suhtautumisestaan siihen, että hänen hiippakunnassaan opetetaan homo-, bi- ja transeksuaalisuudesta tavalla, joka ei pidä yhtä Raamatun kanssa. Yhtenä levottomuutta herättävänä asiana ovat olleet kirkkomme niin sanotut sateenkaarimessut, eli ehtoolliskirkot, joihin kutsutaan erityisesti seksuaalisesti eri tavalla orientoituvia kuin valtaväestä. Ajatuksena on, ettei esim. homoseksuaalisuutta harjoittavien tarvitse tuntea suuntautumistaan synniksi, vaan kirkon tukemaksi ja hyväksymäksi.

Björkstrandin vastausta jäämme odottamaan. Kirkolla on kuitenkin selkeä ehtoolliskäytäntö.

Ehtoollisoikeus syntyy sillä hetkellä, kun lapsi kastetaan. Kaste on ovi seurakuntaan. Ennen rippikouluikää lapsi ei kuitenkaan voi käydä ehtoollisella ilman kirkkoon kuuluvan konfirmoidun vanhemman tai kummin mukanaoloa. Ehtoollispöydässä vanhempi kuiskaa papille, että lapselle voi antaa ehtoollisen. Tämän taustalla on edellytys, että vanhemmat ovat opettaneet lapselle ehtoollisen merkityksestä. Ehtoollisen armonvälineluonteesta johtuen lapsi, joka ei kykene vielä käsittämään ehtoollista tiedollisella tasolla, tai jos hän on esimerkiksi kehitysvammainen, voi kuitenkin osallistua ehtoolliselle vanhempansa kanssa.

Lapsen saavutettua konfirmaatioiän hänen oletetaan menevän rippikouluun. Konfirmaatioiän jälkeen, jos rippikoulua ei ole käyty tai jos häntä ei konfirmoitu, hän ei voi enää osallistua ehtoolliselle vanhempiensa luvalla eikä myöskään omalla luvallaan. Hän ei voi alkaa kummiksi, koska tehtävään liittyy myös oikeus vastata kummilapsen kristillisestä kasvatuksesta ja oikeus luvata omalta puoleltaan hänelle ehtoollinen. Lopullisen päätöksen ehtoollisen jakamisesta tekee aina ehtoollisen johtava pastori.

Pastorin oikeudet jakaa ehtoollinen ovat rajoitetut. Ehtoollista ei saa jakaa normaalijärjestyksenä kirkosta eronneelle ja/tai konfirmoimattomalle kirkon jäsenelle. Hätätilanteessa evankeliumi ylittää lain. Kansankirkkotilanteessa kontrollointi on lähes mahdotonta, useinkaan pappi ei tunne ehtoolliselle tulevia. Tällöin on hyvä muistaa ehtoollisen armonvälineluonne ja suhtautua ehtoollisella käyviin suurella, jopa hyvin suurella, pastoraalisella myötämielisyydellä.

Ehtoollista voi lisäksi jakaa sellaisiin kirkkoihin kuuluville, jotka hyväksyvät kirkkomme ehtoollisopin. Ehtoollisyhteydessä yhteinen oppi on ratkaiseva. Keskuudessamme on myös paljon pakolaisia ja kaukana kotikirkostaan olevia. Heille ehtoollinen tulee mielestäni jakaa sen tähden, että he ovat hädänalaisessa tilassa. Jos he tunnustavat kirkkomme ehtoollisen, heidän on sallittava ottaa vastaan ehtoollinen – Jumala on sydänten tuomari.

Edellisen pohjalta voimme nähdä, että kirkkomme järjestyksen mukaan ehtoollisoikeus on rajattu, etupäässä se on varattu kirkon tunnustaville jäsenille. Se ei ole kaikelle kansalle avoin.

Porvoon hiippakunnan ehtoollisjupakassa oli kyse siitä, että pappi käytti pastorin virkaan kuuluvaa opetusoikeutta ja kehotti väärässä opissa elävää seurakuntalaista henkilö jäämään pois ehtoolliselta. Oliko hänellä oikeus sanoa näin kirkkomme konfirmoidulle jäsenelle, on tämän kysymyksen kirkko-oikeudellinen ongelma.

Konfirmaatiossa ihminen tunnustaa uskonsa julkisesti ja sitoutuu uskossa, elämässä ja tunnustuksessa noudattamaan Raamattuun perustuvaa uskoa, joka on selostettu kirkon Tunnustuskirjoissa. Näin oli tehnyt myös mainittu henkilö. Julkisen uskontunnustuksensa perusteella pastori antoi hänelle itsenäisen oikeuden käydä ehtoollisella (Konfirmaatiolupauksen lisäksi henkilö oli myös antanut pappislupauksen ja vihitty papiksi.).

Jos henkilö on todistetusti luopunut konfirmaatiolupuksestaan ja alkanut opettaa väärin tai elämään julkisynnissä, eikä ole kehoituksista huolimatta kääntynyt takaisin kirkon uskon ja kristityn elämän muotoon, on oikeudellisesti epäselvää, voidaanko hänen katsoa täyttävän ehtoolliselle pääsemisen edellytykset.

Asian juridinen puoli on pikaisesti lukien selvä: kun on kerran konfirmoitu saa aina ehtoollista, kun vain tulee messuun. Vaikka olisi ateisti, opettaisi väärin, kieltäisi Kristuksen jne. oikeus ehtoolliseen olisi voimassa. Mutta jo luettuasi tuon, huomaat, ettei asia voi olla näin. Konfirmaation ja ehtoollisyhteyden merkitys ei voi tyhjentyä juridiseen kategoriaan.

Ja sitä se ei teekään. Porvoon hiippakunnan lehden, Kyrkpressen, päätoimittaja Stig Kankkonen pohti kirjoituksessaan 20.9.2007 ao. kysymyksen ongelmaa. Pohdinnassaan hän tuli tulokseen, jonka suuntaviivat hän löysi jumalanpalveluskäytännöstä. Sen avaimena on kuulustelu ja synninpäästö. Kuulustelu tarkoittaa Kankkosen mukaan kirkkomme liturgisessa kontekstissa sitä, että me tunnustamme syntimme ja saamme synninpäästön.

Kankkonen osui aivan oikeaan. Synnintunnustus on osa kirkon elämän kokonaisuutta, jolla on yhteys kirkon jäsenten elämään kirkon jäseninä pyhässä ja arjessa. Arkena tehdyt synnit saa tunnustaa ja ne saadaan anteeksi. Ripillä on yhteys myös konfirmaatiolupaukseen, Raamattuun ja kirkon oppiin tunnustuskirjoissa. Rippiä suorittava pappi on omalta puoleltaan sitoutettu hoitamaan ripittäjän virkaansa Raamattuun ja tunnustukseen perustuen. Hän ei voi antaa synninpäästöä synnistä, jota henkilö ei tunnusta. Tällaisessa tapauksessa hän ei voi myöskään kehottaa henkilöä tulemaan ehtoolliselle.

Edellisestä ymmärrämme, että myös julkisessa synnintunnustuksessa on aina mukana kirkon opetuksen, uskon ja elämän koko piiri. Emme ole kirkossa yksin, vaan yhdessä tunnustavan kirkon kanssa. Seurakuntalainen ei tunnusta tai ole tunnustamatta siellä vain niitä syntejään, jotka hän itse tai jopa pappi ajattelee synniksi tai ei-synniksi. Tunnustukseen osallistuva tunnustaa joka tapauksessa Raamatun ja kirkon uskon mukaisesti, muuta hän ei voi tehdäkään osallistuessaan yhteiseen messuun. Kirkkojärjestys on siten kirjoitettu, että hänen oletetaan näin tekevän. Jo ylittäessään kynnyksen hän ilmaisee messun toimittaville papeille, että hän haluaa tunnustautua siihen uskoon ja elämään, jota pyhä kirja opettaa.

Konfirmoitu seurakuntalainen herää siis joka sunnuntaiaamu konfirmaatiolupauksessaan. Jos hän tulee messuun hänen edellytetään tunnustavan synnit Raamatun mukaisesti ja kun hän näin tekee yhteisessä tai yksityisessä ripissä, hänen tulee päästä ehtoolliselle, sillä se lupa hänelle on annettu.

Takaisin sateenkaarimessuihin. Niiden ongelma on se, ettei niitä järjestetä siten, että konfirmaatiolupus voitaisiin pitää ja synnit tunnustaa, kun tilaisuuden rakenne on se, että olemme jo yhdessä luopuneet konfirmaatiolupauksestamme, papit ja seurakuntalaiset. Piispa, joka hyväksyy tällaisen messun, rikkoo pyhää Raamattua, kirkon oppia, tunnustusta ja järjestystä vastaan.