Kun piispat katsovat peiliin..

Löytyykö ratkaisua?

Tunnustukseen ja pyhään Raamattuun pitäytyvien pappien ahdinko käy koko ajan suuremmaksi. Kirkon tuomiokapitulien ratkaisut käydyissä kiistoissa ovat osoittaneet johdonmukaisesti samaan suuntaan – tunnustuksellisella papilla ei ole mahdollisuutta jatkaa seurakuntapappina Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa, jos seurakunnassa on naispappi. Jos tunnustuksellinen pappi on kirkkoherran asemassa, hänellä on vielä mahdollisuus. Harvassa ovat ne kirkkoherrat, jotka enää uskaltavat antaa tilaa seurakunnassaan tunnustukselliselle papille. Järjestöjenkin työtä, usein maallikkojen käsissä, estetään seurakunnissa!

(Korkeimpien tuomioistuinten ratkaisuille on joka tapauksessa jätettävä vielä sijaa. Jari Rankinen teki oikein kun päätti valittaa tuomiostaan.)

Uskon, että kirkon nykyiset päättäjät ovat tulleet tähän – ei tilaa – ratkaisuun kirkon yksimielisyyden näkökulmasta. Ei näytä hyvältä ulospäin, jos kirkko sanoo olevansa yksi, mutta sillä on alttari, jolle työntekijät eivät voi yhdessä polvistua. Kieltäytyjä ei ole vain vanhauskoinen, myös naispappi kieltäytyy, jos hän noudattaa uskoaan, tulemasta tunnustuksellisen opetuksen mukaan järjestettyyn ehtoolliskirkkoon – hän kun tunnustaisi tulemisellaan oman teologisen katsantonsa vääräksi.

Mutta onko ratkaisu ottanut huomioon kaikkia mahdollisia tekijöitä?

Olemme kuitenkin kaikki vielä muodollisesti samassa kirkossa. Ainoa teologisesti ehjä ulospääsy ilman henkistä- ja hengellistä väkivaltaa ja maallisen oikeuden oikeustoimia on järjestää kirkko sateenvarjo-mallin mukaan. Tunnustuksellisilla olisi oma kirkkojärjestys, jota noudatettaisiin niissä seurakunnissa ja yhteisöissä, jotka katsovat kirkon aikaisemman käytännön mm. naispappeuskysymyksessä oikeaksi. Naispappeuden puoltajilla olisi myös oma kirkkojärjestyksensä. Näin tulisi rauha, ja kirkkorakennusten jumalanpalvelusvuoroja voitaisiin jakaa sitten lähimmäisenrakkauden hengessä.

Kirkollinen työ Suomessa pääsisi näin nitkahduksen, ehkä voimakkaankin, eteenpäin. Kirkon velvollisuudet huolehtia kulttuuritehtävästää rakennustensuojelun alalla sekä muu kirkkojärjestysten kannattajien yhteiset tehtävät (hautaustoimi, katastrofityö, ulkomaanapu, koululais- ja päiväkotityö jne.) turvattaisiin ainakin vähäksi aikaa eteenpäin.

Kirkon voima on työntekijöissä ja aktiivisissa seurakuntalaisissa. Kirkon taloudellinen tilanne heikkenee voimakkaasti tulevina vuosina olipa ratkaisu mikä tahansa. Siksi päättäjien tulisi nähdä askeleen pidemmälle, euro ei saa olla ratkaiseva konsultti – se on kuin tuli, hyvä renki, mutta huono isäntä.

Tuleva myrsky homoseksuaalisuuden harjoittajien asemasta kirkossa voitaisiin hoitaa samalla kirkkojärjestysratkaisulla.

En usko, että piispat huokaavat tyytyväisinä katsoessaan itseään peiliin ja ajatellessaan nykyistä kirkollista tilannetta. ON menty jo pitkälle. Jumala suokoon, ettei liian pitkälle.