Tuesday, December 11, 2007

TT Vaahtoranta pappeudesta

Martti Vaahtoranta
“Tämä salaisuus on suuri”
Apostolisen virkakonstituution raamatulliset ja dogmaattiset perusteet
1. Kirkkona Raamatun ja tunnustuksen pohjalla
Tässä artikkelissa, joka perustuu Paavalin synodin ja Priscilla–yhdistyksen järjestämässä seminaarissa lokakuussa 2006 pidettyyn esitelmään, etsitään seurakunnan apostolisen virkakonstituution
raamatullisia ja dogmaattisia perusteita. Sen vuoksi tarkastelun ulkopuolelle rajataan kokonaan
sellainen argumentaatio, joka hakee kirkon virkaa ja virkoja pohdittaessa ohjeet ja perustelut
maallisten ideologioiden, yhteiskunnallisen lainsäädännön tai liike-elämän käytäntöjen parista, mutta
sivuuttaa Raamatun ja tunnustuksen. Raamattu on kirkossa opin ja elämän ylin ohje, kuten luterilaiset
tunnustuskirjamme oikein ja kirkkoamme sitovalla tavalla opettavat. Keskustelija, joka kieltää tämän
tunnustusperiaatteen, asettuu itse - ainakin argumentatiivisessa mielessä - kirkon ulkopuolelle, eikä
hänellä voi olla mitään normatiivista sanottavaa kirkon oppia ja järjestystä koskeviin asioihin.
Vaikeaa on keskustelu myös niiden kumppaneiden kanssa, jotka tosin käyttävät Raamattua, mutta
valitsevat Pyhän Sanan ulkopuolisin kriteerein, mikä siinä on heidän mielestään sitovaa ilmoitusta,
mikä taas joutavaa aikahistoriallista roinaa. Markionin jäljet pelottavat!
Mekin tosin tiedämme, että Raamattu on olemukseltaan Jumalan kirjoihin viety pelastushistoriallinen
ilmoitus, joka sisältää monenlaisia kirjallisuuden lajeja ja jonka syntyhistoria sijoittuu ajallisesti
pitkälle akselille kattaen erilaisia maantieteellisiä ja kulttuurisia ympäristöjä. Näin se ankkuroituu
syvälle meidän inhimilliseen todellisuuteemme.
Me ymmärrämme raamatullisen hermeneutiikan tarpeen; siitä on kysymys jokaisessa saarnassa ja
todistuspuheenvuorossa. Me emme kuitenkaan halua asettua Raamatun yläpuolelle emmekä sen
tuomareiksi, vaan sen oppilaiksi Jumalan ilmoituksen omien, sisäisten kriteerien johdolla. Kirkon
tunnustus on puolestaan vastausta Jumalan Sanan puhutteluun ja lohdutukseen. Se ei ole
matemaattinen formeli eikä luonnotieteellisin kokein verifioitavissa eikä falsifioitavissa. Sen sijaan
tunnustus syntyy ja sitä koetellaan Sanan valossa kirkon yhteisen uskonkilvoituksen helteessä. Siihen
ei voi pakottaa ketään järkeen eikä logiikkaan perustuvin menetelmin, mutta se on luovuttamaton,
sitova ja konstitutiivinen osa kirkon identiteettiä.
Juuri tällaisena kirkkona eli Herrassamme kiinni riippuvien uskovien joukkona haluamme olla mukana
siinä pelastushistoriallisessa jatkumossa, johon Jumala Sanansa ja sakramenttiensa kautta meitä
armossaan liittää. Emme istu katselemassa vaeltavaa joukkoa kadun varren ikkunasta tarkkaillen, vaan
kuljemme sen mukana, Sanan valossa tietä etsien, ehkä hitaasti, ontuen ja kompuroiden, mutta
kuitenkin eteenpäin kulkien.
2. Kuinka tähän on tultu?
Keskustelemme siis kirkon viroista Raamatun ja tunnustuksen pohjalta, tai sitten emme puhu niistä
lainkaan. Ajankohtaisen ja alati kiristyvän tilanteemme vuoksi rajaan aihettamme edelleen ja kysyn:
”Mitkä ovat ne raamatullis-dogmaattiset teologiset perusteet, joilla torjumme naispappeuden?” Tällöin
olemme käsillä olevan kysymyksen ytimessä. Samalla olemme argumentativiisessa mielessä yhteisellä
pohjalla niiden naispappeuden kannattajien kanssa, jotka kanssamme hyväksyvät pyhän Raamatun
kirkon ylimpänä auktoriteettina ja tunnustautuvat tavallamme luterilaiseen uskoon, mutta katsovat
Raamatun itsensä antavan meille vapauden jättää ihmisen sukupuoli huomiotta, kun Kirkkona
kutsumme ja vihimme pappeja saarnavirkaan.
Näinhän karkeasti ottaen argumentoitiin silloin, kun naispappeus hyväksyttiin Suomen kirkossa noin
kaksikymmentä vuotta sitten. Katsottiin, että Uuden Testamentin sanoma on jaettavissa kahteen
”koriin”, josta toisessa olivat muuttumattomat, pelastukselle välttämättömät ”uskon asiat”, joilla
ilmeisesti tarkoitettiin esimerkiksi pelastushistoriallisia tapahtumia, kuten Herramme syntymää,
kärsimystä ja ylösnousemusta, Pyhän Hengen vuodatusta tai vaikkapa sakramenttien asetusta. Myös
itse erityisen palveluksen eli papinviran todettiin keskustelujen jälkeen ja monien yllätykseksi olevan
Jumalan itsensä asettama instituutio eikä pelkkä käytännön pakon sanelema inhimillinen järjestely.
Sen sijaan papin sukupuolen katsottiin olevan toiseen ”korin” eli ajan muuttuvien haasteiden ja
tilanteiden myötä vaihtelevien toimintatapojen piiriin kuuluvaa asia. Niitä ei koskisi mikään erityinen
eikä pysyvä Herran ohje eikä asetus, vaan niissä toteutettaisiin sitovaa, mutta sisällöllisesti joustavaa
rakkauden vaatimusta. Niinpä Raamatussa olevia kieltoja kutsua ”kauniimman sukupuolen edustajia”
saarnavirkaan pidettiin tällaisena aikasidonnaisena aineksena, joka kahdentuhannen vuoden kehityksen
puitteissa oli menettänyt ajankohtaisuutensa ja kuului samaan kategoriaan miesten pitkien hiusten ja
naisten pitkien housujen kanssa. Näin siis ihmisen sukupuolisuus siirrettiin ainakin papinvirasta
puhuttaessa adiaphora –asioiden joukkoon, jotka voivat tilanteesta riippuen olla noin tai näin, kunhan
itse virka Jumalan asetuksena säilyy voimassa. Ja juuri rakkauden nimissä katsottiin, että kauan
alistetun naisen olisi vihdoin saatava oikeus saarnata ja jakaa sakramentteja Jumalan seurakunnassa.
3. Kaksi koria – mutta mitä kumpaankin kuuluu?
”Uskon korin” ja ”rakkauden korin” oikeasta sisällöstä siis nyt keskustellaan. Valitettavasti tässä ei ole
mahdollista paneutua raamatullisen palveluviran Uuden testamentin sisällä havaittavaan kehitykseen
2
eikä myöskään kaikkien kirkon palveluvirkojen ja -tehtävien raamatullisiin eikä dogmaattisiin
perusteisiin. En edes tiedä, olisiko se tarpeellista: Pyhä Henki on kekseliäämpi kuin rakkaus, ja
rakkauskin on kauhean kekseliäs! Sille palvelutehtävien ja niihin vaadittavien armolahjojen
moninaisuudelle, josta Uuden Testamentin kirjat todistavat, voi tuskin kukaan panna rajoja, eikä silloin
kysytä, onko palvelija mies, nainen, lapsi vai vanhus harmaahapsi.
Kaikilla on seurakunnassa oma paikkansa ja oma tehtävänsä, kuten Suomessa tiedetään erityisesti
herätysliikkeitten parissa ja kuten itse olen saanut kokea omassa, verorahoista riippumattomassa
tunnustusluterilaisessa seurakunnassani Saksassa: kaikki tehtävät kirkkomusiikista taloudenhoitoon,
täytekakkujen leipomisesta lastenjumalanpalveluksiin, lähetystyön esillä pitämisestä seurakunnan
organisatoriseen johtamiseen hoituvat vapaaehtoisvoimin tai pientä korvausta vastaan. Vain
kirkkoherra nauttii kuukausipalkkaa. Silti sekä toiminnan laajuus että sen laatu hakisivat vertaistaan,
jos rinnalle asetettaisiin suomalainen, verovaroilla kustannettu alle viidensadan hengen
paikallisseurakunta.
Tästä palvelutehtävien runsaudesta huolimatta luterilaisessa seurakunnassamme on selkeä rakenne,
joka ilmenee erityisesti jumalanpalveluksessa ja laajemmin ottaen vastuuna Sanan julistamisesta ja
sakramenteista: seurakunnan paimen seisoo vastapäätä seurakuntaa ja julistaa Kristuksen nimissä ja
seurakunnassaan läsnäolevan Herran edustajana Jumalan pyhää Sanaa, lakia ja evankeliumia sekä
palvelee sitä Herransa suuna ja käsinä ehtoollisalttarin ääressä, kastaa ja julistaa syntejä anteeksi.
Seurakunta vastaa tähän Jumalan Sanan puhutteluun ja julistukseen sekä sakramenttien osallisuuteen
katumuksella, uskolla ja ylistyksellä, veisaten ja rukoillen – ja monia tehtäviä rakkaudessa ja uskon
kuuliaisuudessa seurakunnassa ja omassa maallisessa kutsumuksessaan toteuttaen.
Näinhän luterilainen tunnustuksemme kuvaa papin ja seurakunnan suhteen. Pappi ei edusta virassaan
itseään, ei omaa uskoaan eikä persoonaansa, vaan Kristusta, seurakunnan Herraa ja Vapahtajaa. Myös
kutsu tähän virkaan tulee paimenelle ensisijaisesti hänen ulkopuoleltaan, vaikka sisäisen kutsun
tietenkin tulisi liittyä ulkoiseen, jotta virkaa voisi hoitaa iloiten.
Saarnavirka ei nimittäin ole kunniatehtävä, ei varsinkaan sellainen, johon uskova voisi itse kutsua
itsensä tai katsoa olevansa siihen oikeutettu, vaan usein hyvin raskas risti, jonka kantamiseen tulee
kutsu viime kädessä Jumalalta, mutta ei välittömästi, vaan Hänen seurakuntansa välityksellä. Pappien
kutsuminen omasta keskuudesta onkin yksi yhteisen, hengellisen pappeuden tärkeimmistä tehtävistä:
juuri uskon syntymiseksi on saarnavirka asetettu, ja usko puolestaan synnyttää yhteisen pappeuden ja
pitää sitä yllä.
Tästä rakenteesta, paimenen ja seurakunnan suhteesta ja sen konstituutiosta olemmekin nyt ensi sijassa
kiinnostuneita. Kysymme, millä teologisilla perusteilla väitämme, että tämä rakenne koostuu juuri
miespuolisesta papista ja seurakunnasta, että mieheys kuuluu ”uskon koriin”, kun saarnavirasta
3
puhutaan – ja miksi tämä kysymys on niin tärkeä, että se näyttää ainakin Suomessa ohittavan
merkityksessä esimerkiksi kiistat ehtoollis- tai vanhurskauttamisopista? Miksi moni on valmis
mieluummin luopumaan virastaan tai vaihtamaan seurakuntaa kuin sopeutumaan tätä järjestystä
vastaan sotivaa järjestelyä?
4. Herran käsky
4.1. Jumalan inkarnatorinen sana
Useat meistä olisivat valmiit ilman hetkenkään epäröintiä vastaamaan näihin kysymyksiin: ”Koska se
on Herran käsky.” (1 Kor. 14:37). Niin minäkin.
Aina se ei kuitenkaan olisi minulta onnisunut. En olisi uskaltanut vedota suoraan Jumalan Sanaan,
vaikka näkemykseni itse asiasta oli jo selvä. Ja ainakin niille sisarille ja veljille, jotka kanssamme
tunnustavat Raamatun auktoriteetin, mutta eivät näe Sanan opettavan samoin, olemme velvolliset
selittämään, mitä tarkoitamme tällä näkemyksellämme ”Herran käskystä”.
Että joudumme ikään kuin ”selittelemään” raamatullista vakaumustamme, voi kuitenkin jonkun
mielestä tuntua loukkaavalta ja Jumalan sanan halveksimiselta. Eikö Sanaa pitäisi vain yksinkertaisesti
totella? Emmekö ole näin kysellessämme kuin sielujen viettelijä ja murhaaja, joka kerran kysyi: ”Onko
Jumala todella sanonut ... ?” (1 Moos. 3:1).
Tietenkin Jumalaa pitää totella, ja on oikein olla aralla tunnolla Hänen Sanansa edessä. Nyt kuitenkin
toimimme päinvastoin kuin Kiusaaja Paratiisissa: emme aseta Jumalan käskyä kyseenalaiseksi eikä
meidän tarvitse selittää Raamatusta mitään pois eikä karsia sitä, vaan saamme asettua Jumalan Sanan
alle, ottaa sen kiitollisina vastaan ja paneutua yhä syvemmälle ilmoituksen salaisuuteen.
Emmehän ole orjia, vaan vapaita, lapsia ja perillisiä Kristuksessa! Meillä on Hänen Henkensä, jossa
huudamme ”Abba, Isä”! Ei meitä ole kutsuttu painamaan otsaamme maahan äärimmäisen alistumisen
merkkinä, vaan – kuten meillä Saksassa on tapana – rukoilemme seisten ja kasvokkain Isämme kanssa,
Häntä vapaina ja onnellisina ylistäen, mutta myös Hänen tahtoaan ja omaa tietämme kysellen.
Ja selvää on, että meiltä on lupa kysyä raamatullisen uskomme perusteita. Meiltä saa esimerkiksi kysyä
ja meidän pitää osata vastata, miksi uskovilla nuorilla miehillä saattaa olla pitkät hiukset ja naisilla
lyhyet, mutta naispappeutta me pidämme Jumalan tahdon vastaisena järjestelynä ja vetoamme siitä
puhuttaessa ”Herran käskyyn”. Meidän pitää tietää, miksi useimmat meistä eivät ole sitä mieltä, että
orjuus on Jumalan sallima järjestys, johon meidän olisi ainakin itse sopeuduttava, jos tilanne osuisi
kohdallemme, mutta silti pidämme ”naisen puhekieltoa seurakunnassa” yhä kirkkoa sitovana
määräyksenä? Miksi ensinmainitut asiat kuuluvat ”ehdonvallan” piiriin ja joustavaan ”rakkauden”
4
koriin, jälkimmäinen taas ei?
Näihin kysymyksiin ole aina helppo vastata. Uusi Testamentti ei tarjoa meille kanonista lakia, joka
yksityiskohtia myöten säätelisi seurakunnallista elämää. Vanhan Testamentin seremonialaki on
kumottu; se ei sido Uuden liiton kansaa. Kohtaamme silti monenlaisten tilanteiden, ohjeiden,
kysymysten, kieltojen ja kehotusten hämmentävän kirjon, kun luemme Apostolien tekojen historiallista
kuvausta tai apostolisten kirjeiden opetuksia siinä alati kehittyvässä ja ajoittain myrskyisässä
tilanteessa, jossa Jumalan seurakunta, kirkko, lähtee tyhjältä haudalta, taivaaseenastumisen vuorelta ja
Helluntain ihmeestä kaikkeen maailmaan ja alkaa saada hahmoa.
Tämä hämmennys ja kirjo myös Vanhaa Testamenttia lukiessamme kertoo meille kuitenkin Jumalan
ilmoituksen luonteesta. Tämä on ilmeistä sitä varsinkin islamin ilmoituskäsityksen taustaa vasten
tarkasteltaessa: meillä kristityillä ei ole, kuten muslimeilla, pohjimmiltaan historiattomasti
ymmärrettyä Koraania, joka on ikään kuin pudonnut taivaasta ja sisältää ennen kaikkea ohjeita ja
määräyksiä oikeasta elämästä niin hengellisissä kuin maallisissakin asioissa ja jonka kruununa on alati
toistettu idea Jumalan ykseydestä ja ilmoitus tämän Jumalan profeetasta. Raamattu sen sijaan vastaa
olemukseltaan yhden Jumalan Kolminaisuutta ja meidän Herramme lihaksi tulemista ja alennuksen
tilaa Hänen silti pysyessään todellisena Jumalan Poikana ja ikuisena Sanana.
Jumala ei puhukaan Sanaansa meidän ohitsemme eikä meidän ylitsemme, vaan meille. Hänen
ilmoituksensa ei sivuuta kirkkoa eli sitä Sanan ja sakramenttien yhteydessä elävää uskovien joukkoa,
jolle tämä ilmoitus ensin suullisessa muodossa ja sitten kirjoihin ja kansiin vietynä annettiin:
päinvastoin, Jumalan Sana edellyttää sen ihmiskunnan ja seurakunnan, jolle se on puhuttu. Jumalan
ikuisen Sanan tulo sanoiksi on sidoksissa Hänen ihmiseksi tulemiseensa ja historialliseen
pelastustekoonsa Kristuksessa Jeesuksessa, ja Herramme inkarnaatio puolestaan on sidoksissa meidän
lankeemukseemme ja hätäämme. Sen tähden ei ole olemassa saarnattua ja kirjoitettua Sanaa an sich eli
ilman sen suhdetta ihmiskuntaan ja Kirkkoon. Sana on Jumalan rakkauden tahdosta olemassa
ainoastaan siinä suhteessa, jossa Hän sen puhuu ja julistaa meille ja antaa myös kirjata sen meitä
varten muistiin, ja niin se on myös kirjallisena Jumalan vaikuttava Sana.
Kaiken lisäksi tämä tapahtuu poikkeuksetta meidän ihmisten kautta: jopa ne profetiat, jotka Jumala on
ekstaattisessa kokemuksessa antanut kirkolleen, on puhuttu ”profeettojen kautta”, ja Mooseksen
laintaulujenkin sisällön tunnemme vain ihmisten kirjoittaman tekstin välityksellä. Ylivoimaisesti
suurin osa Jumalan kirjoitettua Sanaa on lisäksi sellaista, mitä voisimme yhtä hyvin sanoa ”ihmisen
sanaksi”, ellemme tietäisi, että se on syntynyt Pyhän Hengen vaikutuksesta ja uskon yhteydessä
Jumalaan: se on seurakunnan rukousta, historiallista kuvausta, apostolien opetusta – ja silti Jumalan
autoritatiivista Sanaa.
Sen vuoksi me, syntiset ihmiset, olemme Kristuksen tähden ja Häneen uskossa liittyneinä kirkkona
5
mukana Jumalan ilmoituksen tapahtumisessa. Siitä huolimatta emme missään suhteessa ole sen
subjekteja emmekä ”kanssailmoittajia”. Olemme ainoastaan Sanan vastaanottajia silloinkin, kun Sana
on seurakunnan huutoa ja rukousta tai kertomusta historiasta, jossa Jumala vaikuttaa seurakunnassaan
ja sen kautta. Sillä Kristus itse huutaa ja rukoilee seurakunnassaan ja on läsnä sen ajallisessa
vaelluksessa.
Tällä tavalla Jumalan ilmoitus nivoutuu ihmiskunnan sekulaariin historiaan, yhdistää siihen omat pyhät
pelastustekonsa ja tekee meidän historiastamme pelastushistoriaa. Kun otamme tämän kirkolle ja
kirkon kautta julistetun Jumalan Sanan vastaan ja liitymme uskossa siihen, Jumalan pelastushistoriasta
tulee osa meidän omaa biografiaamme. Meidän elämäkertamme liittyy Jumalan pelastushistoriaan.
Näin esimerkiksi minulle tapahtui jo pyhässä kasteessani, mutta myös tänään käsiteltävä kysymys on
ollut osa samaa prosessia. Se on kuitenkin kivulias, eikä se ole hetkessä valmis. Monen kokemus on,
kuinka hämärältä tuntuva ja monin paikoin käsittämätön Raamattu on yhtäkkiä alkanut avautua
Kristuksessa, Vapahtajassa, joka ilmestyy sen sanoman keskuksessa ja sen Keskuksena. Voi silti
kestää kauan, ennen kuin tämä Kristuksessa ilmestynyt valo on kirkastanut Sanan viimeisetkin kolkat.
Monta kertaa pitää Lutherin ohjeen mukaisesti nostaa matkalla lakkia! Ja lopullisesti tämä ihmeellinen
ja ihana, mutta samalla kertaa vaikea matka päättyy vasta perillä, kun hämärä kuva vaihtuu
näkemiseksi.
Tämä on ollut oma kokemukseni myös naispappeuskysymyksen edessä. En ole koskaan voinut pohtia
sitä kylmästi laskevan järjen avulla enkä tarkastella sitä ulkopuolisena, vaan se on sekä kysymyksinä
että vastauksina nivoutunut tiiviisti omaan henkilöhistoriaani ja ihmisyyteeni siinä sosiaalisessa
kontekstissa, jossa olen elänyt. Tämä kokemus on vahvistanut minussa sitä vanhaluterilaista
vakaumusta, että teologiassa pitää kyllä käyttää järjen valoa apuna niin paljon, kuin Herra on sitä itse
kullekin antanut, mutta viime kädessä Raamattua selittää Raamatulla oikein vain Jumala itse Pyhän
Henkensä kautta, ja tämä Henki puolestaan toimii Selittäjänä siellä, missä on uskossaan kilvoittelevia
Jumalan lapsia eli kirkossa, Jumalan seurakunnassa.
4.2. Tapausselostus - kuinka Herran käsky nivoutui nuoren teologin elämäkertaan
Kun itse nuorena teologina pohdin vaikeaa kysymystä saarnavirasta ja sen konstituutiosta, minulle ei
riittänyt pelkkä ”Herran käsky”. Sen sijaan etsin tämän käskyn sisäistä mielekkyyttä. Miksi Herramme
käskisi tällä tavoin jotakin, mikä mielestäni oli koko Uuden Testamentin hengen ja vapauden sanoman
vastaista?
En tosin silloin vielä ymmärtänyt ”Herran käskyn” vakavuutta. Kyse oli puhtaasti kielellisestä
6
puutoksesta. En ole uusimman suomalaisen raamatunkäännöksen suuri ystävä ja luen edelleen
mieluiten edellistä, ja myös vanhaa käännöstä käytän silloin tällöin. Tämän 1. Korinttolaiskirjeen
luvun 14 kohdan käännös vuoden 1938 raamatunkäännöksessä oli kuitenkin yksi niistä syistä, jotka
loivensivat mielessäni sitä Herran käskyn jyrkkyyttä, johon vasta teologisten keskustelujen yhteydessä
törmäsin. Nykyinen suomalainen kirkkoraamattu sen sijaan kääntää 1 Kor 14:37-38 aivan oikein
seuraavalla tavalla: ”Jos joku uskoo olevansa profeetta tai saaneensa muita Hengen lahjoja, hänen tulee
tietää että tämä, mitä kirjoitan, on Herran käsky. Jos joku ei tätä tunnusta, Jumala ei tunnusta häntä.”
Muistan, että vavahdin sisäisesti, kun ensimmäisen kerran näin tämän käännöksen. Mutta missä saattoi
piillä tämän käskyn sisäinen mielekkyys? Tämän Jumalan Sanan piti nivoutua omaan elämääni, ennen
kuin saatoin ottaa sen vastaan ja todella kuulla, mitä siinä sanottiin.
Tämä tuntuu jälkikäteen ajatellen pahalta. Asetuin sillä tavoin vastustamaan Jumalan selvää Sanaa –
aivan kuin ne omasta mielestään raamatulliset kristityt, jotka kieltävät Herramme ruumiin ja veren
todellisen läsnäolon ehtoollisen leivässä ja viinissä! Ja Paavali perustelee ”Herran käskyn” asiallisesti
juuri samalla tavoin kuin sen ehtoollisopin, jolla hän liittyy synoptiseen evankeliumitraditioon: ”Sillä
minä olen saanut Herralta [kursiivi minun] sen, minkä myös olen teille tiedoksi antanut, että Herra
Jeesus sinä yönä, jona hänet kavallettiin, otti leivän, kiitti, mursi ja sanoi: ’Tämä on minun ruumiini,
joka teidän edestänne annetaan; tehkää tämä minun muistokseni.’" (1. Kor. 11:23-24) Mutta kuten
Ulrich Zwinglin henkiset jälkeläiset pitävät mielettömänä ajatusta Herran ruumiin todellisesta
syömisestä leivässä ja veren juomisesta viinissä, samoin olivat minulle kauhistus ne Uuden testamentin
opetukset, joiden mukaan naisen pitäisi vaieta seurakunnassa tai peräti alistua miehen edessä.
Koin teologina jatkavani vuonna 1895 syntyneen isoäitini perinnettä; hyllyssäni on yhä hänen
Novuminsa, jota hän käytti opiskellessaan Helsingin yliopistossa jo ennen Suomen itsenäistymistä.
Ympärilläni oli muutenkin korkeasti koulutettuja ja itsenäisiä naisihmisiä monessa sukupolvessa
nuorta vaimoani myöten, ja edelleen olen sitä mieltä, että se on oikein, että niin pitää ollakin. Miehet ja
naiset ovat tasa-arvoisia Jumalan edessä, ja tasa-arvoisia heidän pitää olla myös yhteiskunnassa,
kunhan vain lasten hyvä asetettaisiin ensimmäiseksi arvoksi. Miksei näin siis voisi olla myös kirkon
virassa?
Toisaalla kuulin yhä jyrkempänä kaikuvan ”Herran käskyn”. Ymmärsin, että kyse oli todellakin
Herran käskystä eikä vain Paavalin viisaasta neuvosta Pyhän Hengen opastuksella jossakin niistä
monista vaikeista tilanteista, joihin nuori kirkko alati joutui. Se oli Herran käsky, joka ei jäänyt
jonnekin ilmaan roikkumaan ja jonka voi uskoa tai olla uskomatta, kuten vuoden 1938 Raamatun
käännöksen mukaan vielä saattoi ajatella, vaan se päättyi – kiroukseen.
Senkin ymmärsin, että kun puhuttiin orjuudesta ja siihen suostumisesta, oli kysymys
sielunhoidollisesta neuvosta tilanteessa, jossa kirkko ei hurjimmissa unelmissaankaan kuvitellut
7
olevansa tulevaa globaalia kulttuuria moraalisesti normittava yhteisö, vaan pieni, vainottu vähemmistö,
joka koostui suurelta osin orjista ja pani toivonsa ennen kaikkea Jumalan Sanan lupauksiin uusista
taivaista ja uudesta maasta. Kun Uusi Testamentti tässä tilanteessa kehottaa orjina kutsuttuja
kantamaan kutsumuksensa palveluksena Herralle, se tosin pohjustaa niitä vallankumouksellisia
muutoksia, jotka yhteiskunnassa tulisivat tapahtumaan ja joiden yksi tärkeistä virstanpylväistä on ollut
luterilaisen uskonkäsityksen korostus arkipäivän halvimmankin työn siunauksellisuudesta silloin, kun
”se tehdään Herralle”. Ennen kaikkea tarkoituksena lienee kuitenkin ollut yhtäältä Ristin Herran jälkiä
ja Vuorisaarnan opetuksia seuraten antaa hyvä kristillinen todistus isäntäväelle, toisaalta pysyä
mahdollisimman kaukana vaarasta olla lietsomassa orjakapinoita, jotka antiikin Roomassa yleensä
johtivat kaaokseen ja julmaan verenvuodatukseen.
Seurakunnan sisäisten arvojärjestyksien tai myöskään tehtävien jaon kanssa tällä ohjeella ei kuitenkaan
ollut mitään tekemistä. Kaikki Jumalan lapset olivat ja ovat Herransa edessä yhtä arvokkaita. Tässä
asiassa ei ole erotusta orjan eikä vapaan, ei juutalaisen eikä kreikkalaisen, ei myöskään miehen eikä
naisen välillä. Tämän ”sisäisen vallankumouksen” merkitystä tuskin voimme yliarvoida.
Niinpä Uudesta testamentista ei löydy ensimmäistäkään sielunhoidollista ohjetta, ”Herran käskystä”
puhumattakaan, joka kehottaisi välttämään orjien kutsumista seurakunnan kaitsijan toimeen. Ja
kuitenkin tämä mahdollisuus kiellettiin naisilta! Tästäkö siis oli kysymys? Että jokin raja sentään oli
emansipaatiollekin laitettava!
Vai oliko Uuden testamentin kirjoittajia sittenkin ohjaamassa jokin syvempi Pyhän Hengen logiikka?
Kummallinen ristiriita näytti nimittäin tässä kysymyksessä löytyvän jopa itsensä Raamatun sisältä.
Yhtäällä olivat tunnettu Herran käsky ja sen ympärille ryhmittyvät lausumat ”vaimon alamaisuudesta”,
ja vielä voimakkaammin minuun vaikutti se tosiasia, ettei myöskään meidän Herramme maan päällä
vaeltaessaan eikä edes ilmestyessään ylösnousseena omilleen antanut 1. Korinttolaiskirjeen vastaista
”Herran käskyä”. Sen sijaan Hän valitsi kirkkonsa apostoleiksi vain miehiä, ajattelemme sitten ”niitä
kahtatoista” tai laajempaa apostolien joukkoa.
Toiselta puolen juuri Jeesus suhtautui oman juutalaisen kulttuurinsa keskellä vallankumouksellisella
tavalla naiseen, ja tietysti myös lapseen. Tämän me tiedämme. Ei voi myöskään olla vailla merkitystä,
että juuri naiset toivat ensimmäisinä sanoman Herramme ylösnousemuksesta apostoleille, jotka
peloissaan eivät uskaltautuneet edes ulos kolostaan, nämä ”vahvemman sukupuolen edustajat”.
Ja silti juuri meidän Herramme oli jumalallisella auktoriteetilla – niin, jumalallisella auktoriteetilla –
valinnut nämä yksinomaan miespuoliset apostolinsa aina Juudas-parkaa myöten virkaansa. Tätä
tosiasiaa ei suinkaan kumoa se selitys, jonka mukaan ”ne kaksitoista” olivatkin ikään kuin Uuden
liiton ”kaksitoista kantaisää” eivätkä niitä julistajia ja paimenia, joiksi me heidät ymmärrämme. Jos
nimittäin Herramme olisi tässä asiassa halunnut kumota ”miehisen vallan”, Hän olisi varmasti kutsunut
8
kirkolle matriarkkoja ”patriarkkojen” sijaan. Ja muistakaamme, että apostolien piiri oli paljon ”niitä
kahtatoista” laajempi, mutta miehiä siihenkin vain kuului.
Tähän argumenttiin liittyy myös se väite, ettei apostolien virasta olisikaan meidän seurakunnalliseen
palveluvirkaamme mitään sellaista jatkumoa, joka oikeuttaisi puhumaan ”apostolisesta virasta”
nykyisessä kirkossa. Tietenkin koko kirkko on lähetetty maailmaan ja on siinä mielessä apostolinen,
apostolien ja profeettojen päälle rakennettu, mutta myös maailmaan lähetetty kirkko. Ja tässä
missiossa ja siihen liittyvässä todistustehtävässä ei todellakaan ole erotusta paimenen ja lauman,
erityisen palveluviran haltijan ja yhteisen pappeuden välillä, vaan ulospäin seurakunta on kutsuttu
todistamaan Herrastaan kaikin voimin ja kaikkien sen jäsenten kautta, kukin omalla tavallaan ja
paikallaan.
Kuitenkin kirkon sisällä jatkuu yhä apostoleihin ja jopa meidän Herraamme palautuva kaitsennan
virka. Herra, kirkon Ylipaimen, joko itse suoraan asetti apostolit – jopa ”keskensyntyneen” Paavalin –
virkaansa, tai ainakin nämä olivat Herransa maanpäällisen elämän todistajia. Nämä apostolit
vuorostaan asettivat paimenia seurakuntiin, kun he eivät enää henkilökohtaisesti voineet paimentaa
niitä, ja nämä paimenet puolestaan vihkivät seurakunnan kutsusta ja sen valitsemina jälleen uusia
paimenia virkaansa. Ja nämä olivat miehiä.
Toisaalta ei naisia välttämättä alistettu myöskään nuoressa kirkossa. Vapahtajamme
vallankumouksellinen tasa-arvo-ohjelma jatkuu esimerkiksi apostoli Paavalin opetuksessa:
Kristuksessa kaikki uskovat ovat samanarvoisia. Heillä on erilaisia armolahjoja ja erilaisia tehtäviä,
mutta ”käsi” ei voi sanoa ”silmälle” eikä ”jalka” ”korvalle”, ettei tarvitse tätä, ja päinvastoin.
Eivät naiset tässä nuoressa kirkossa myöskään vaienneet. Kohtaamme Apostolien teoissa ja
apostolisissa kirjeissä jatkuvasti erittäin aktiivisia ja uskostaan tietoisia sisaria, jotka kantavat monella
tavalla vastuuta seurakunnasta ja jopa opettavat kristillistä uskoa miehille. Mahtoikohan tämä onnistua,
jos nämä sisaret eivät koskaan avanneet suutaan?
Ja Paavali suhtautuu näihin työtovereihinsa erittäin arvostavasti. En kerta kaikkiaan löydä edes
”vaimon alamaisuutta” ja ”hiljaisuudessa oppimista” korostavat raamatunkohdat edessäni koko Uutta
testamenttia tai Paavalin kirjeitä läpäisevää ihannekuvaa naisesta, joka ei tiedä mitään eikä osaa
mitään, ei koskaan näy eikä kuulu missään ja vaikuttaa, jos vaikuttaa, vain kodin seinien sisällä, kuten
äärikonservatiivin islamin parissa tapahtuu. Toisaalta on tärkeää huomata, että Uuden testamentin
pareneesi ei suinkaan edusta vanhaa eikä modernia gnostilaista naiskuvaa, joka halveksii sekä
sukupuolisuutta että siihen liittyvää äitiyttä. Päinvastoin, se pitää juuri äidin tehtävää, lasten
synnyttämistä ja kasvattamista jopa uskoon ja pelastukseen liittyvänä kysymyksenä tilanteessa, jossa
ihmisihanne – ja sen myötä varmasti myös käsitys mieheydestä – irtoaa Jumalan luomistarkoituksen
mukaisesta dualiteetista ja ruumiillisuudesta sekä siihen liittyvistä arkisista, mutta ihanista puuhista
9
ensimmäisen uskonkappaleen palveluksessa.
Ja joka tapauksessa meillä on Jumalan pyhässä Sanassa ”Herran käsky”, jyrkästi annettu ”Herran
käsky”. Vapahtajamme ratkaisuissa näkyvä diskrepanssi sukupuolten periaatteellisen tasa-arvon ja
erilaisten tehtävien välillä siis jatkuu nuoressa kirkossa, ja Paavalin mukaan tämän jatkumon takana on
seurakunnan Herran itsensä auktoriteetti. Yhtäältä sukupuolet ovat tasa-arvoisia, toisaalta vain miehiä
kutsutaan paimenen virkaan. Kuinka nämä kaksi erilaista linjaa jopa apostoli Paavalin opetuksessa
sopivat yhteen? Kuinka ”Herran käsky” sopii siihen naisen uuteen asemaan, joka hänellä on
seurakunnassa ja Jumalan lapsena?
Tätä nuorena teologina pohtiessani minulle oli syvä heuristinen merkitys Erkki Koskenniemen pienellä
tutkimuksella ”Naispappeuden eksegeettinen argumentointi; erityisesti 1 Kor 11-14 problematiikka”
vuodelta 1983. Koskenniemi pyrki osoittamaan, että kieltäessään naisen ”puhumisen” seurakunnassa
Uusi Testamentti ei suinkaan tarkoita, että naisihminen saisi avata suunsa ainoastaan kotona, ja
silloinkin v ain ky sellä mieheltään, mitä p appi k irkossa tarkoitti. λαλει̃ν, ’puhua’, tarkoittaa tässä
yhteydessä aivan tiettyä puhumista. Ei siis ole ristiriitaa siinä, että yhtäältä Uuden testamentin
todistuksen mukaan vaimoväki profetoi ja rukoilee julkisesti ja jopa yksityisesti opettaa, mutta silti
”naisen on vaiettava seurakunnassa”.
Koskenniemen tulkinnan mukaan tässä puhumista merkitsevä verbi tarkoittaa nimenomaan tietyssä
asemassa ja virassa tapahtuvaa julkista opettamista. Luterilaisittain sanoisimme, että Jumalan asettama
saarnavirka on se, joka tässä merkityksessä ”puhuu”, ja sen kieltävät tunnetut ”naispappeuden
vastaiset” raamatunkohdat. Kaikki sellainen naisten esiintyminen seurakunnassa, jonka voi katsoa
olevan heidän yritystään asettua siihen virkaan, johon heitä ei Herran käskyllä voida kutsua, on
torjuttava.
Ja tähän selitykseen meistä moni tyytyneekin: meille riittää, että yhtäältä olemme miehinä ja naisina
uskon kautta tasa-arvoisia Jumalan lapsia ja muodostamme yhdessä sen Jumalan kuvan, jonka synti on
turmellut ja joka uskossa uudistuu. Toisaalta tiedämme, että Jumala on asettanut saarnaviran
palvelemaan seurakuntaa ”vastapäätä” sen yhteistä pappeutta, jonka kautta Pyhä Henki toimii
sukupuoleen katsomatta ja varmasti myös puheen lahjaa hyödyntäen. Uskomme, että tämä yhteisen
pappeuden ja erityisen, uskon saamiseksi annetun saarnaviran dialektiikka on Jumalan asetus ja että
”Herran käsky” säätelee jumalallisella auktoriteetilla juuri tätä asetusta.
Jatkan kuitenkin vielä. Tulin nimittäin itse tähän vakaumukseeni vähän eri reittiä, kuin ehkä useimmat
kohtalotovereistani. Muutenkin minulla on ollut taipumus ensin nähdä asiat ja vasta sitten hahmottaa
näkemääni käsitteellisesti, niin kuin koko uskonkehitykseeni liittyy Vapahtajani armahtavan läsnäolon
väkevä kokemus tilanteessa, jossa en väliin uskaltanut edes lukea Ramattua, koska se vain tuomitsi
minut joka sivullaan ja joka jakeessaan. Mutta kun ymmärsin, että sama Vapahtaja, joka ei päästänyt
10
minua sittenkään putoamaan helvetin syvyyksiin, puhui jopa Vuorisaarnassa, jota eniten pelkäsin, ja
lohdutti minua Johanneksen evankeliumin viimeisissä luvuissa, aloin nähdä Hänet kaikkialla Sanan
keskuksessa. Monin paikoin vaikeasti ymmärrettävä Raamattu alkoi avautua – ja avautuu yhä.
Myös siinä vaiheessa, kun käsitykseni seurakunnan palveluviran konstituutiosta alkoi sopia edellä
kuvattuihin raamatullisiin raameihin, minulla oli joitakin aavistuksia siitä, miksi Jumala ehkä näin
tahtoi. Nämä aavistukset puolestaan liittyivät omaan kasvuuni ihmisenä, ja tämän kasvun lähtökohtana
oli tietenkin se suomalainen kulttuuri ja ympäristö, jossa olen saanut kasvaa ja josta olin joskus ylpeä –
ja olen tietysti vieläkin.
Silti kysyn yhä useammin, kuinka korkea hinta on maksettu siitä, että Suomesta on tehty tasa-arvon
mallimaa. Olen melkein varma, että lapsille se on maksanut paljon, ja lapsia me kaikki olemme joskus
olleet. Niinpä luulen, että siitä ovat maksaneet melkoisesti myös miehet, ja ehkä vielä enemmän -
naiset.
Eli olemmeko sittenkin saaneet vamman sielullemme, kun olemme halunneet voittaa omaksemme
maailman? En tiedä. Sen kuitenkin tiedän, että lopputuloksena on usein ollut heikko miehinen ja
heikko naisellinen identiteetti. Ei ole ollut sopivaa olla tosissaan ja täysillä mies, mutta ei myöskään
nainen, vaan mieluummin jotakin siltä väliltä. Ja tämä sopii hyvin siihen argumentaatioon, joka sanoo,
ettei ”papin sukupuolella ole väliä”. Sukupuolta nimittäin pidetään jotensakin epäolennaisena asiana
ihmisessä.
Itsekin olin sisäistänyt tämän ajattelun, jossa miehisyys nähtiin oikeastaan pahana asiana, mutta
myöskään nainen ei saanut olla naisellinen, vaan mahdollisuuksien mukaan ”hyvä jätkä”. En
välttämättä tiedostanut tätä, mutta koin sen syvällä sielussani.
Sitten kuitenkin tapahtui jotakin, mikä muutti elämäni jotensakin perusteellisesti. Menin naimisiin!
Mitään sen parempaa ei nuorelle miehelle voikaan hengellisen herätyksen ja uskoon tulon lisäksi
tapahtua.
Olimme vaimoni kanssa silloin vielä varsin nuoria, vähän päälle kahdenkymmenen. Emme olleet enää
ihan lapsia, mutta emme vielä aikuisiakaan. Saimme siis armon aikuistua yhdessä. Ja osa tätä
aikuistumisen prosessia oli muutos, jonka jouduimme perä perää tekemään käsityksessämme
naispappeudesta.
Tämä prosessi ei ole vieläkään valmis. Saamme yhä oppia toisiltamme tulemaan siksi, miksi Jumala on
meidät luonut – mieheksi ja naiseksi, kahdeksi erilaiseksi tavaksi olla ihminen, jotka yhdessä ja
suhteessa toisiinsa muodostavat Jumalan kuvan. Saamme oppia iloitsemaan ja kiittämään
mieheydestämme ja naiseudestamme. Ja varmasti tätä ovat meille opettaneet myös kolme lastamme.
Avioliitto ja isyys olivat minulle siis se korkeakoulu, joka avasi näkemään sukupuolisuuden perustavaa
11
laatua olevan merkityksen ihmisyydelle. Ne olivat myös se tekijä, joka loi pohjaa Jumalan Sanan
totuudelle, kun pohdin kysymystä seurakunnan virasta, tai se ”koukku”, johon Jumalan Sana tarttui.
Tajusin nimittäin, että jos kerran on niin, että saarnavirka on Jumalan asettama instuutio ja kuuluu
sellaisena ”uskon koriin”, me joudumme luopumaan kristillisestä ihmiskuvasta eli uskosta ihmiseen
Jumalan kuvana sukupuolten suhteessa toisiinsa ja ylipäätään sukupuolisuuden luomismerkityksestä,
jos sanomme, ettei ”papin sukupuolella ole väliä”.
Tai kun uskomme, ettei pappi edusta virassaan itseään eikä omaa uskoaan, vaan Sanassa ja
sakramenteissa läsnäolevaa Kristusta, mitä ajattelemme Vapahtajamme ihmisyydestä, jos sanomme,
”ettei papin sukupuolella ole väliä”? Oliko Herramme androgyyni? Ei varmasti! Herramme oli ja on
yhä tosi Jumala ja tosi ihminen. Ihmisiä puolestaan on Jumalan luomistahdon mukaan vain kahta lajia,
jotka yhdessä muodostavat Hänen kuvansa. Ja Herramme oli ja on yhä varmasti mies.
Tällöin on myös ymmärrettävää, että sama Herramme antoi sen ”käskyn”, jota olemme tässä pohtineet.
Herramme halusi varmistaa, että se järjestys, jonka Hän itse oli kirkolleen suunnitellut ja tahtonut ja
josta Hän oli maksanut äärettömän hinnan tulemalla ihmiseksi, pieneksi pojaksi, mieheksi ja Ristin
uhrikaritsaksi, että järjestys, jonka Hän oli meidän autuutemme tähden asettanut juuri tällaiseksi, myös
pysyisi voimassa.
Niinpä ei vain papinvirka itsessään, vaan myös sen sukupuolinen konstituutio kuuluu Jumalan
asettamaan ”uskon” ja ”evankeliumin” eikä luovan ”rakkauden” piiriin. On ilmeisesti Herran tahto,
että järjestyneellä seurakunnalla ensinnäkin on rakenne, jonka puitteissa evankeliumin julistus ja
sakramenttien toimittaminen on sillä tavoin objektivoitu ja institutionalisoitu, ettei se ole riippuvainen
itse kunkin seurakuntalaisen kulloisestakin mielentilasta, kyvyistä eikä innostuksesta yhteisen
pappeuden pohjalta. Voin viluisena syntisenä olla varma siitä, että eivät vain hyvää tarkoittavat veljet
ja sisaret, vaan Herra itse julistaa Sanansa ja jakaa sakramenttinsa sen palvelijan kautta, jonka olemme
Hänen nimissään kutsuneet hoitamaan virkaansa ja jonka Hän itse on siihen palvelijansa kautta
vihkinyt.
Toiseksi tämän sananpalvelijan on oltava mies, ja tämäkin ”Herran käsky” liittyy ”uskon” ja
”evankeliumin” muuttumattomaan alueeseen. Se on osa Jumalan Sanan olemukseen kuuluvaa
nivoutumista meidän luotuun todellisuuteemme, ja sen sisältö on minulle avautunut siinä ”suuressa
salaisuudessa”, johon Paavali Efesolaiskirjeessään (Ef. 5:21-31) viittaa. Ensisijaisesti hän puhuu
avioliitosta, ja se, mitä hän siitä puhuu, ratkaisee nähdäkseni kerralla sen dilemman, johon yhtäältä
miehen ja naisen tasa-arvo, toisaalta tietty hierarkkinen suhde miehen ja naisen välillä (ns. kefaleestruktuuri)
aina naisen alistumisvaatimusta myöten johtaa.
Ensinnäkin on selvää, että tässä, kuten yleensäkin Uuden Testamentin vastaavassa opetuksessa,
puhutaan avioliitosta ja siinä toteutuvasta miehen ja vaimon yhteydestä. Niitä ei voi eikä saa käyttää
12
sukupuolten yhteiskunnallisen aseman määrittelyyn. On loogista, etten esimerkiksi ole kuullut
kenenkään aikansa teologin asettaneen Englannin kuningatar Elisabeth I:n hallintaoikeutta 1500-
luvulla kyseenalaiseksi. Sama koskee Venäjän keisarinna Katariina II.a. Ja itse henkilökohtaisesti olen
kiitollinen siitä, että väitöskirjani ohjasi loppuun professori Eeva Martikainen – vaikka monesta siinä
saan kiittää myös professori Jouko Martikaista (sekä professorejani Seppo Teinonen, Eero Huovinen ja
Miikka Ruokanen).
Toiseksi Paavali liittää tämän miehen ja vaimon suhteen Kristuksen ja seurakunnan suhteeseen.
Miehen tulee olla aviovaimon pää samalla tavalla, kuin Kristus kohteli seurakuntaa, ja Kristus asettui
seurakunnan alimmaksi palvelijaksi ja uhrikuolemansa jälkeen jopa sen hellin käsin hoidettavaksi.
Niin kuin Kristus antoi henkensä seurakunnan puolesta, samoin on miehen asetuttava sydämensä
valtiattaren nöyrimpään palvelukseen. Kuitenkin myös vaimon on kunnioitettava miestään, ritariaan –
ja näin kumpikin saa olla auttamassa puolisoaan Jumalan tahdon mukaiseen mieheyden ja naiseuden
toteutumiseen pohjimmiltaan sisaruksina uskossa. Sillä tavoin mies ja vaimo ovat vastavuoroisesti
”toinen toiselleen alamaiset Kristuksen pelossa” (Ef. 21).
Kolmanneksi kyseessä on ”suuri salaisuus”. Ja juuri tämä ”salaisuus” on minulle ollut avain miehisen
pappeuden ymmärtämiseen.
5. Jumalan perhe maailmassa – ja sen äiti
”Minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa.” Tässä kuvauksessa on viime kädessä kysymys juuri Yljän ja
Morsiamen eli Kristuksen ja Hänen seurakuntansa suhteesta. Tähän kontekstiin sijoitettuna myös
miehinen pappeus seurakunnan palvelijana saa sisäisen mielekkyytensä:
Jumalalla on maailmassa perhe eli Hänen seurakuntansa! Kristologisesti korjattu kefalee -struktuuri ja
siihen sisältyvä mieheyden ja naiseuden suhde heijastaa meille sitä papinviran tehtävää, jossa
seurakunnan paimen edustaa Kristuksessa Jumalan perheväen isää ja on Hänen yksinvaikuttavan,
vanhurskauttavan toimintansa palveluksessa. Jumala tekee kaiken, mutta silti Hänen lahjansa ottaa
vastaan seurakunta, joka on yhtäältä Hänen Poikansa hengellinen ruumis, toisaalta Hänen
morsiamensa; neitsyt, mutta samalla hedelmällinen äiti, jossa ja jonka kautta Jumalan Sana, kaste ja
ehtoollinen vaikuttavat uskoa ja rakkautta. Jumalan Pyhän Hengen vaikutuksesta, Sanan ja
sakramenttien kautta, syntyy näin Jumalalle uusia lapsia. Kristus syntyy hengellisesti oman ruumiinsa
jäsenissä, Jumalan lapsissa. Näiden lasten parista seurakuntaäiti puolestaan valitsee ja kutsuu jälleen
uudet paimenet virkaansa, jotta se itse voisi elää ja olla hedelmällinen.
Yksi suurista haasteistamme olisikin löytää virkoja ja tehtäviä, joissa tämä seurakunnan äitiys
13
toteutuisi koko rikkaudessaan. Tarvitsemme ”äitilampaita”, kuten saksalainen Lutherbibel kääntää
Jesajan kirjan 40. luvun jakeen 11 kaksi viimeistä sanaa (suomalaisen vuoden 1938
raamatunkäännöksen järjestyksen mukaan)!
Tietenkin koko seurakunta on tässä äidin roolissa vastatessaan Jumalan Sanaan uskolla ja rakkaudella
myös silloin, kun diakonian virkaa hoitavat miehet tai urkujen ääressä istuu Johann Sebastian eikä
Johanna Bach. Myös miehen hurskaus voi olla hyvä osa, jota ei häneltä oteta pois. Kuitenkin uskon,
että rakkauden kekseliäisyydellä ja Pyhän Hengen opastuksella löydämme sellaisia virkoja ja tehtäviä
lahjakkaille ja tarmokkaille naisteologeillemme, jotka jatkavat – tästähän todistaa esimerkiksi Priscilla
-yhdistyksen nimi – Uuden Testamentin vahvojen naisten perinnettä.
Tällöin ei ole nähdäkseni olennaista laskea, kuinka monta sanaa ja missä tilaisuudessa kulloinkin
tämän viran haltijoiden olisi sopivaa puhua eikä varsinkaan ajatella sen olevan jonkinlaista
”puolikaspappeutta”. Ylipäätään on vältettävä uskovien ”kilpajuoksua alttarille”, jossa hurskaimmat –
tai vahvimmat – pääsevät pisimmälle, ja heikoimmat jäävät oven pieleen puuskuttamaan. Sen sijaan
pitäisi kokonaisuudessan varjella juuri sitä vastavuoroisen ”antamisen ja saamisen struktuuria”, jota
klassinen papin ja seurakunnan suhde ilmaisee ja joka ilmenee myös seurakunnan hoitavana
rakkautena pappiaan kohtaan. Siitä minulla on monen virkaveljen kanssa yhteisiä, valtavia kokemuksia
juuri siellä, missä papin virkaa pidetään arvossa, mutta pappi ihmisenä on vain heikko, keskeneräinen
veli, jota seurakunnan pitää käsillään kantaa ja hoitaa.
Kun rakenne ja normit ovat selvät, niiden puitteissa vallitsee hyvää tekevä ja luova vapaus. Missä ne
puuttuvat, seurauksena on väärä pelko ja arkuus tai väärin ymmärretty vapaus. Mitä ikinä siis
naisteologimme tekisivätkään, heidän tulisi tehdä se selvästi oman, seurakunnan äitiyttä edustavan
virkansa puitteissa. Tällöin ei kenenkään tarvitsisi sydän syrjällään miettiä, ”onko jo menty liian
pitkälle?” tai ”voiko naisteologi tehdä vielä tämänkin?”
Eli niin kuin nykynainen voi aivan hyvin pitää pitkiä housuja ja käyttää lyhyttä tukkaa, jos vain me
näemme, että ne ovat naisten pukimia ja hiusmuotia, joita kantaa naiseudestaan kiitollinen sisar,
samoin on olennaista, että me seurakunnassa hoidamme virkoja ja täytämme niitä Jumalan antamien
ohjeiden mukaisesti ja pysymme niiden puitteissa, mutta muuten olemme iloisia ja vapaita Jumalan
antamien armolahjojen käyttämisessä. Ja voi miehelläkin olla pitkä tukka, jos se vain on miehekäs
pitkä tukka, kuten jo mainittu Tuomaskanttori Johann Sebastian Bach todistaa – ja tietenkin meidän
Herramme itse, ainakin, jos Hänestä maalattuihin kuviin on uskomista.
14

1 comment:

Anonymous said...

Hirmuisen pitkä kirjoitus. Sitä voisi selventää sillä tavalla, että poistaa turhat rivinvaihdot. Nythän rivi katkeaa lähes jatkuvasti keskeltä ihan turhaan.