Piispa Mikko Heikka on sanonut, että KHO 8:2008 olisi ratkaissut kysymyksen papin uskonnonharjoittamisesta jumalanpalveuksessa. Seuraavassa pohdin tämän aiheen problematiikkaa. Jo nyt paljastan, että aikaisempi piispainkokous on paaluttanut papin roolin jumalanpalveluksessa nähdäkseni toisella tavalla kuin mitä HEikka ja vuoden 2006 surullinen piispaikokous.
Oulun tuomiokapituli on lausunut erään päätöksen yhteydessä vuonna 2007:
Lisäksi tuomiokapituli toteaa, että seurakunnan viranhaltijat ja työntekijät ovat olemassa sitä varten, että he järjestävät seurakuntalaisille uskonnonharjoittamista. Jumalanpalvelusta toimittavat henkilöt eivät siten ensisijaisesti osallistu siihen oman uskonnonharjoittamisen vuoksi, vaan he palvelevat muita tilaisuuteen osallistuvia. Tämän vuoksi kysymyksessä ei nyt ole ollut perustuslain tarkoittamalla tavalla pakottaminen vakaumuksen vastaiseen uskonnonharjoittamiseen.
Oulun tuomiokapitulin lausuman johdosta
Oulun tuomiokapitulin mukaan seurakunnan viranhaltijat (tässä tapauksessa papit) ”järjestävät seurakuntalaisille uskonnonharjoittamista." Kirkkojärjestyksen mukaan taas...
”Papin erityisenä tehtävänä on julkisen jumalanpalveluksen toimittaminen ja pyhien sakramenttien jakaminen, muiden kirkollisten toimitusten hoitaminen sekä yksityinen sielunhoito ja rippi.” KJ 5: 1 §.
Kirkkojärjestyksen kielenkäyttö on uskonnollista. Se puhuu mm. ”jumalanpalveluksesta” ja ”pyhien sakramenttien jakamisesta”. Tuomiokapitulin kielenkäyttö pyrkii irrottamaan ao. tapauksessa papin viranhoidon kirkollisesta eli uskonnollisesta ja tunnustuksellisesta viitekehyksestä valitsemalla kirkkolaille vieraan tavan lähestyä asiaa. Lähestyminen on pelkästään virkamiesoikeudellinen. Kuitenkaan kirkkojärjestyksen mukaan pappi ei ”järjestä seurakuntalaisille uskonnonharjoitusta” (Oulun tktli), vaan ”toimittaa jumalanpalveluksen” (KJ). Jumalanpalveluksen merkityssisältö tapahtumana ja toimituksena ja toimituksen tarkoituksena avautuu kirkon tunnustuksesta sekä kirkkokäsikirjasta käsin. Näissä jumalanpalvelus on keskeisesti paimenen ja seurakunnan yhteinen hetki, jossa kumpikin osapuoli yhdessä toistensa kanssa vuoropuhellen palvelevat Jumalaa ja ovat Jumalan palveltavina.
Pappi hengellisen viran haltijana
Papin asemaa erityisesti kirkon uskonnollisena viranhaltijana (vs. valtion virkamies) korostaa se, että jo papiksi vihittävältä edellytetään henkilökohtaista uskoa. Tämä ilmaistaan kirkkojärjestyksessä siten, että vihittävän ”tulee olla jumalaapelkäävä”. Edelleen hänen tulee olla ”kristillisestä elämästään tunnettu konfirmoitu kirkon jäsen.” Tämä tarkoittaa, että henkilön edellytetään olevan julkisesti tunnustautunut kristilliseen uskoon (konfirmaatio) ja toteuttavan tätä uskoa myös elämässään. Näiden edellytysten puuttuessa henkilöä ei voida vihkiä papiksi. (KJ 5: 2 §.) Tämän lisäksi pappisvihkimys voidaan toimittaa ainoastaan yhteisessä jumalanpalveluksessa, tämä osoittaa papinviran varsinaista paikkaa seurakunnassa. Pappi ei ole jumalanpalvelukseen ulkopuolelta tuleva vieras, vaan hänen virkansa on jo virkaan asettamisestaan lähtien keskellä uskoa, tunnustamista ja rukousta. Edelleen papiksi vihittävien henkilökohtaisen uskon tunnustaminen seurakunnan edessä (Nikealaisen tunnustuksen sanoin yhdessä muiden vihittävien kanssa) sekä vihkimyslupausten antaminen muodostavat tärkeän osan jumalanpalvelusta. Tällä ilmaistaan paitsi yhteyttä ja tarkoitusta, johon pappisvirka erityisesti liittyy, myös viranhoidon henkilökohtaista ja persoonallista ulottuvuutta sitoutumisena ”harjoittamaan uskontoa” yhdessä seurakunnan kanssa.
Oulun tuomiokapitulin käyttämä sana ”ensisijaisuus” on toimeton sana niin kirkkolain kuin perustuslainkin kannalta. Uskonnonvapauslaki ei tunne mitään ensisijaisuutta tai toissijaisuutta suhteessa uskonnonharjoitukseen. Laki tuntee vain vapauden osallistua, kuulua ja erota. Käsiteltäessä asiaa Uvl tasolla on pitäydyttävä lain asettamiin puitteisiin.
Oulun tuomiokapitulin näkemys ei nouse kirkon tunnustuksesta ja liturgiasta, kuten sen pitäisi, vaan virkamiesoikeudesta. Siksi perustelu ei ole relevantti, koska se ei ota huomioon kirkollisen toimituksen luonnetta, kirkon toiminnan tarkoitusta ja päämäärää eikä kirkon jumalanpalvelusten kirjan toimitusten rakenteiden teologiaa. Nämä kaikki ovat kirkon toiminnassa ydintä ja tätä varten kirkko on olemassa. Kirkon mukaan pappi saarnaa sanaa ja johtaa yhteistä liturgiaa, että ihmiset sen kautta vahvistuisivat uskossa. Papin toissijainen osallistuminen julistustilanteeseen on paitsi jumalanpalveluksen teologian kannalta mahdoton myös uskonnonvapauslain määritelmissä tuntematon.
Tuomiokapituli lausuu: ”Jumalanpalvelusta toimittavat henkilöt eivät siten ensisijaisesti osallistu siihen oman uskonnonharjoittamisen vuoksi, …” Lausumaa on pidettävä harhaanjohtavana, sillä kirkon jumalanpalveluksessa ei ole kyse papin omasta ja seurakunnan omasta uskonnonharjoituksesta vaan yhteisestä uskonnonharjoituksesta. Kirkon jumalanpalveluskaava alkaen pappisvihkimyksestä on rakennettu siten, että siinä seurakunta ja pappi nimenomaan yhdessä harjoittavat uskontoa ja ovat elimellisesti toisistaan riippuvaisia. Yhtä ei ole ilman toista. ”Yhdessä” on se sana, joka nousee kirkon liturgiassa toistamiseen ja kaikkien kirkollisten toimitusten yhteydessä. Tuomiokapitulin käyttämä ilmaisu ”oma uskonnonharjoitus” ei nouse kirkkojärjestyksen teologiasta.
Tuomiokapituli jatkaa: ”…vaan he palvelevat muita tilaisuuteen osallistuvia”. Tietysti näin. Tilaisuuden rakenne kuitenkin edellyttää, että pappi on omalla uskollaan ja persoonallaan välttämättä mukana jumalanpalveluksessa. Kuulijat eivät ole ainoita jumalanpalvelukseen osallistuvia. Vaikka jumalanpalvelus toteutuukin papin vain konemaisesti luetellessa kirjoitetut sanat, ei se ole se mitä kirkko edellyttää papilta tunnustuksessaan. Jumalanpalvelusta ja papin toimintaa jumalanpalveluksessa voi tulkita ja arvioida ainoastaan kirkon tunnustuksen ja tarkoituksen perustalta. Tunnustuksen perusteella jumalanpalvelus on papin ja seurakunnan yhteistä jumalanpalvelusta, johon kumpikin toimija osallistuu omasta henkilökohtaisesta uskostaan käsin ”Herrassa”. Leipäpappeus ei pitäisi olla se, mitä kirkko erityisesti hakee.
Piispainkokouksen käsitys papin tehtävästä jumalanpalveuksessa
Suomen evankelis-luterilainen kirkko on ajattelussaan johdonmukaisesti kirkon tunnustuksen ja kirkkojärjestyksen kannalla tarkasteltaessa sen tulkintaa papin roolista jumalanpalveluksessa. Piispainkokous on 19. syyskuuta 2000 hyväksynyt kirkolle Jumalanpalveluksen oppaan (Kirkkohallituksen julkaisuja, 2000: 6) . Opas kokonaisuudessaan on katsottava kirkkojärjestyksen toisen luvun ensimmäisen pykälän, 2: 6 §:n ja 5: 1 § selitykseksi. KJ 2: 6 § todetaan ”Päiväjumalanpalvelus on niiden toimitettava, joille papinvirka seurakunnassa on uskottu.”. Piispainkokouksen oppaassa selostetaan muun muassa saarnan merkitystä, paikkaa ja tehtävää jumalanpalvelusrakenteessa sekä saarnaajan valmistautumista tehtäväänsä.
Jumalanpalveluksen opas osoittaa, että jumalanpalveluksen rakenne, sen toimittajan osallistuminen edellyttää kaikkien henkilökohtaista ja uskossa tapahtuvaa osallistumista palvelukseen. Minkäänlaista ajatusta ”ensisijaisuudesta” tai sellaiseen viittaavaakaan ei oppaasta löydy – päinvastoin. Piispainkokouksen mukaan pappi ja seurakunta toimittavat jumalanpalveluksen yhdessä, toinen toisensa kanssa uskossa vuoropuhellen. Vuoden 2006 piispainkokouksen näkemys papin osallistumisesta uskonnonharjoittamiseen jumalanpalveluksessa on oppaan näkemyksen kanssa ristiriidassa.
Muutamia poimintoja oppaasta:
"Saarna jumalanpalveluksen kokonaisuudessa
Jumalan sana vaikuttaa …puhuttuna sanana eli saarnana.
Saarnan päätöksellä on vastaava haaste. Seurakunnan vastaus Jumalan sanan puhutteluun on kirkon yhteisen uskon tunnustaminen. Näin jumalanpalveluksen rakenne ohjaa kirjoitetun Jumalan sanan ja kirkon yhteisen uskon luo.
Valmistautuminen
Saarnaajan oma rukous alkaa silloin, kun hän ryhtyy valmistamaan saarnaansa. Saarna valmistetaan rukouksessa…
Rukouksessa on mahdollista kuunnella myös lähimmäisten kysymyksiä. Herkkyys lähimmäistä kohtaan estää meistä puhumasta ohi ihmisten.
Vaikka saarnaa tukeutuukin omaan uskontulkintaansa ja elämänkokemukseensa, hän ei ole vain näiden varassa.
Saarna lahjoittaa Kristuksen
Saarnan tarkoitus on…rohkaista kuulijoita uskomaan tällaiseen Jumalaan.
Saarna auttaa uskomaan
Saarna on myös saarnaajan oman uskon tunnustamista (kurs. VP). Sanoillaan hän hahmottaa sen uskonnäkemyksen, jonka varassa hän itse elää. Saarnaaja siis julistaa evankeliumia myös itselleen (kurs. VP). Mikäli saarnan sanoma on hänelle itselleen tosi, se koskettaa myös kuulijoita.
Saarnalla on siis vahva henkilökohtainen ulottuvuus.
Yhteinen uskontunnustus on sekä seurakunnan vastaus kuulemaansa että mittapuu, jota vasten saarnan sisältö ikään kuin asetetaan. Ekumeenisten uskontunnustusten sanoissa saarnaajan oma usko, kuulijoiden usko ja kirkon yhteinen usko lomittuvat toisiinsa (kurs. VP).
C.4. Rukous
Rukous jumalanpalveluksessa
Jumalanpalvelukseen kokoontuu rukoileva kirkko…rukoukset ovat ennen kaikkea seurakuntarukouksia. Ne ovat kirkon julkista, yhteisöllistä ja kultillista rukouselämää, jossa kirkon yhteinen usko (kurs. VP) tiivistyy ja saa ilmauksensa…rukoukset heijastavat ja syventävät yhteistä uskoa.
Rukouksen trinitaarinen perusta
Rukous on Jumalan ja ihmisen välistä yhteistyötä, synergiaa. Jumala synnyttää rukouksen ja pitää sen yllä, mutta ihminen ei ole myöskään siinä tahdoton, vaan osallistuu rukoukseen koko persoonallaan."
Näin siis Jumalanpalveluksen opas. Yhteisöllisyys, vuorovaikutus ja persoonallinen osallistuminen (myös papin) ovat toiminnassa sisäänrakennettuja välttämättömyyksiä.
Perustuslain tulkinnan ongelma
Oulun tuomiokapitulin päätöksessä on ongelmia myös perustuslain uskonnonvapauden tulkinnassa perusteellinen ongelma.
Tämän vuoksi kysymyksessä ei nyt ole ollut perustuslain tarkoittamalla tavalla pakottaminen vakaumuksen vastaiseen uskonnonharjoittamiseen. (Oulun tktli)
Jos näin olisi, olisivat opettajat pakotetut osallistumaan joulukirkkoihin yms. hartaushetkiin riippumatta heidän uskonnostaan, koska he olisivat paikalla virkamiehinä eivätkä osallistuisi itse omana persoonanaan tilaisuuteen. Samoin sotilaat olisivat velvoitetut osallistumaan kenttäjumalanpalveluksiin jne. Tämän perusteella voitaisiin myös koululaiset velvoittaa osallistumaan omalle vakaumukselleen vieraaseen uskonnolliseen tilaisuuteen, jos se järjestettäisiin koulun kanssa yhteistyössä, koskapa koululaisen voidaan katsoa olevan paikalla oppivelvollisuuden tähden ja kykenevän osallistumaan tilaisuuteen vain oppilaana ilman henkilökohtaista osallistumista itse tilaisuuden sisältöön. Tuomiokapitulin tulkinnan perusteella voisi olla mahdollista, että valtio luopuisi uskonnonvapaussäännöksestä kaikkien niiden kohdalla, jotka ovat jossakin virassa, toimessa tai oppivelvollisia taikka holhouksen alaisia. Totalitarismi ja uskontopakko olisi takaisin.
Tuomiokapitulin näkemyksen ongelmallisuus suhteessa ihmiskäsitykseen
Kapitulin näkemyksen mukaan evankelisluterilaista uskontoa harjoittavat penkissä istuvat seurakuntalaiset osallistumalla sydämessään papin toimittamiin tapahtumiin. Pappi itse ei välttämättä osallistu ja harjoita uskoa henkilössään.
Tuomiokapitulin näkemyksessä ei ole paimenen ja seurakunnan yhteistä rukousta, koska papin ei välttämättä edellytetä siihen itse osallistuvan. Näkemyksen mukaan riittää, että hän lukee sanat rukouksista ja seurakuntalaiset itse sydämessään osallistuvat sanoihin ja keskenään rukoukseen, pappi on tilanteessa vain ulkojäsen tai pappisviran kuori ilman persoonallista osallistumista. Kapitulin ajatuksen teologinen rakenne ei vastaa tunnustusta eikä kirkon liturgian lähtökohtaa, sillä rukouksen persoonallinen johtaminen on Raamatussa apostoliseen virkaan erityisesti kuuluva asia (Apt. 6: 4)
Tuomiokapitulin käsitys liturgian vuoropuhelusta paimenviran ja seurakunnan välillä on ongelmallinen: Kenen kanssa seurakunta on vuoropuhelussa jää epäselväksi ja mikä on vuoropuhelun merkitys? Täyttyykö vuoropuhelun merkitys tuomiokapitulin ehdottamalla tavalla? Jos kirkko ei edellytä papin välttämättä henkilökohtaisesti osallistuvan uskonnonharjoittamiseen vuoropuhelussaan seurakunnan kanssa, niin kenen kanssa kirkko katsoo seurakunnan käyvän vuoropuhelua? Kenelle seurakunta toivoo Herran läsnäoloa –”Niin myös sinun henkesi kanssa.”? Olisi seurakunnan pilkkaamista sanoa, että seurakunta vastaa laulullaan viralle, mutta ei läsnä olevalle pastorille. Tai että pastorille, mutta että pastorin persoona ei välttämättä ole varsinaisesti itse mukana, eikä häntä persoonassaan tervehditä. Millaista virkakäsitystä se edellyttäisi? Luterilaista ei ainakaan. Oulun tuomiokapitulin näkemys on kirkon tunnustuksen, tehtävän ja tarkoituksen kannalta mahdoton.
Jumalanpalveluksen ytimeen kuuluu siinä mukana olevien toimiminen ”Herrassa”. Tämä tarkoittaa, että he ovat itse osalliset Herraan ja että Herra tällöin itse toimii heidän kauttaan. Kaste ja usko on liittänyt jokaisen uskovan Herraan Kristukseen. Seurakunta toivottaa Herran läsnäoloa papille ja pappi seurakunnalle. Tämä ei ole vain korulauseita ilman sisältöä, sillä ”Kirkon pyhissä toimituksissa ja opetuksessa käytettävien kirjojen on oltava tunnustuksen mukaisia.” KJ 1: 2§
No comments:
Post a Comment