Piispat aliarvioivat uskonnollista vakaumusta

Kotimaan keskustelupalstalla oli asiantunteva kirjoitus perustuslain tulkinnasta ja piispojen tulkintavirheestä.

Piispat aliarvioivat uskonnollista vakaumusta

Tasa-arvolain toisessa pykälässä todetaan, ettei tasa-arvolaki koske evankelis-luterilaisen kirkon, ortodoksisen kirkkokunnan eikä muiden uskonnollisten yhdyskuntien uskonnonharjoitukseen liittyvää toimintaa.
Espoon Piispa Mikko Heikka selitti puheenvuorossaan (KM 7.2.), kuinka luterilainen kirkko liitti pappisviran haltijat tasa-arvolain piiriin omalla päätöksellään. ”Luterilaisen kirkon ratkaisu oli, ettei pappisviran haltijan sukupuoli ei kuulu uskonnonharjoittamiseen.”Ajatusrakennelman mukaan kukin henkilö tai yhteisö saa itse päättää, mitkä lait koskevat sitä tai sen jäsenistöä ja mitkä eivät. Niinpä rikollinen välttää tuomion, kun ilmoittaa, että on tehnyt henkilökohtaisen päätöksen, ettei tämä laki häntä koske. Ja velvoitteet, kuten ase- tai verovelvollisuuden voi välttää, kun ilmoittaa vastaavalla tavalla viranomaisille omasta päätöksestään, joka näin astuu lakien yläpuolelle.Valitettavasti, tai onneksi, ei kirkko eikä kukaan muukaan voi oikeasti muuttaa lakien vaikutusalueita. Niinpä oikeudelliselta kannalta tasa-arvolain vaikutusalueen evankelis-luterilaisessa kirkossa ratkaisee vain ja ainoastaan se, mitkä kirkon toiminnat ovat uskonnonharjoittamiseen liittyviä ja mitkä eivät. Jumalanpalvelus on itsestään selvästi uskonnonharjoitukseen liittyvää toimintaa. Niinpä miespappi ei riko tasa-arvolakia, jos hän kieltäytyy yhteistyöstä jumalanpalveluksessa naispapin kanssa.
Edes se ei johtaisi jumalanpalveluselämää tasa-arvolain piiriin, vaikka evankelis-luterilaisessa kirkossa alettaisiin väittää, ettei jumalanpalvelus ole uskonnon harjoittamista. Oikeudessa selvitetään se mitä mikin toiminta oikeasti on, ja tulkinnat tehdään siltä pohjalta. Sitä ei noteerata, miksi asiaa väitetään. Siispä niin kauan kuin jumalanpalvelukset ovat uskonnon harjoittamista, tasa-arvolaki ei kyseisiä tilaisuuksia koske.

Suomen kansalaisilla on periaatteessa oikeus kieltäytyä vakaumuksensa vastaisista työtehtävistä. Sen Heikka myöntää. Mutta hän väittää, että tähän perusoikeuteen ei voi turvautua, jos kyseessä on keskeinen työtehtävä, kuten yhteistyö kirkon jumalanpalveluksessa naispapin kanssa. Tuo väite on kuitenkin pitkälti erheellinen.

Kieltäytyä saa vakaumukseensa vedoten, olipa työtehtävä keskeinen tai ei. Mutta sitten toinen ja mutkikkaampi ulottuvuus on, voidaanko työntekijä toistuvien kieltäytymisten vuoksi irtisanoa.Jos kappalainen jätti työtehtävän suorittamatta sen vuoksi, että kirkkoherra itse aiheutti ongelman jättämällä työvuorot järjestelemättä ja omat tunnot huomioimatta, niin vika on kirkkoherrassa eikä kappalaisessa. Työnantaja ikään kuin on koettanut kiusata työntekijää. Tietenkään silloin työntekijää ei voida irtisanoa. Sen sijaan kirkkoherra itse joutuu lain kouriin, jos joku asian vie oikeuteen. Kirkkoherra on sortunut työsyrjintään, kun hän on jättänyt huomioimatta työntekijöidensä vakaumukset. Väärinkäytös on tapahtunut tekemättä jättämisen kautta. Kirkkoherra on rikkonut yhdenvertaisuuslakia, mistä voi seurata mittavat korvaukset sille papille, jonka omaatuntoa on loukattu. Ja tuo kaltoin kohdeltu pappi, jos hänet ennätettiin irtisanoa, saa palata työtehtäväänsä.

Mutta tilanne on toinen, jos joissain seurakunnassa ei pystytä järjestelemään työvuoroja riittävästi. Silloin on mahdollista lähteä joko naispapin tai vanhan virkakäsityksen omaavan erottamisen tielle. Näin tilalle päästään palkkaamaan henkilö, joka soveltuu yhteistyöhön riittävän monen jäljelle jääneen työntekijän kanssa. Viimekädessä työnantajalla on oikeus hoitaa asiat niin, että työt saadaan tehdyksi.

Heikka uskotteli myös, ettei työtehtävästä kieltäytyminen ole mahdollista, koska naispappeuden torjuja loukkaisi naispapin pappisidentiteettiä.Mutta ensinnäkin voidaan kysyä, eikö naispappi loukkaannu turhasta, jos hän loukkaantuu toisen ihmisen uskonnollisen vakaumuksen tähden? Kai jokaisella saa olla oma vakaumuksensa, jota muiden tulee kunnioittaa? Eihän kokkikaan loukkaannu, vaikka muslimivieras ei syö hänen laittamaansa hyvää sianlihapataa.Toisaalta ainakin tasa-arvolain laatijat puntaroivat asioiden tärkeysjärjestykset toisin päin kuin Heikka. Uskonnollinen vakaumus nostettiin hyvin korkea-arvoiseksi. Sen edestä vähempiarvoisemmat seikat kuten tasa-arvolaki saivat väistyä.Miksi piispat eivät elämöi niiden vakavien kriisien vuoksi, joita vanhan virkakäsityksen papit joutuvat kokemaan siinä, kun työvuoroja ei järjestellä? Piispojen toimimattomuudesta huokuu näkemys, ettei uskonnollinen vakaumus ei ole painoarvoltaan tärkeä, mitä erityisesti tarvitsi kunnioittaa. Eikö ole kummallista, kun maalliset lain laatijat pitävät uskonvakaumusta tärkeysjärjestyksessä korkeammalla kuin piispat?
JOUKO K. MARTIKAINEN
TUTKIJA
JOENSUU