Suljettu vai avoin – kirkkomme ehtoollispöytäkäytäntö

Sateenkaarimessujen ongelma on se, ettei niitä järjestetä siten, että konfirmaatiolupus voitaisiin pitää ja synnit tunnustaa, kun tilaisuuden rakenne on se, että olemme jo yhdessä luopuneet konfirmaatiolupauksestamme, papit ja seurakuntalaiset. Piispa, joka hyväksyy tällaisen messun, rikkoo pyhää Raamattua, kirkon oppia, tunnustusta ja järjestystä vastaan.

Kirkkomme ehtoolliskäytäntö on saanut viime aikoina huomiota. Kappalainen Halvar Sandellin toimintaa on kiitetty ja kiistetty. Sandell kehotti erästä homoseksuaalisuuden kirkollisen hyväksynnän puolesta puhuvaa kirkon jäsentä pidättäytymään tulemasta ehtooolliselle seuraavana päivänä vietettävässä konfirmaatiokirkossa.

Ehtoolliseen liittyy tänä päivänä ristiriitaisia mielleyhtymiä. Konfirmoiduille kirkon aktiivijäsenille se on Herran kohtaamisen paikka, jossa saa jälleen kerran vakuuttua syntien anteeksiantamuksesta. Kirkosta eronneille se on paikka, johon he eivät enää koe itseään tervetulleiksi. Julkisynnissä eläville ehtoolliskutsu on aina kirvelevä kokemus, joka muistuttaa, etteivät asiat ole oikein Jumalan edessä.

Monia muitakin kokemistapoja lienee. Miten kirkkomme suhtautuu itse ehtoolliseen? Ovatko kaikki tervetulleita? Porvoon hiippakunnan usea pappi ja maallikkoaktiivi on pyytänyt piispa Bjökstrandilta kannaottoa hänen suhtautumisestaan siihen, että hänen hiippakunnassaan opetetaan homo-, bi- ja transeksuaalisuudesta tavalla, joka ei pidä yhtä Raamatun kanssa. Yhtenä levottomuutta herättävänä asiana ovat olleet kirkkomme niin sanotut sateenkaarimessut, eli ehtoolliskirkot, joihin kutsutaan erityisesti seksuaalisesti eri tavalla orientoituvia kuin valtaväestä. Ajatuksena on, ettei esim. homoseksuaalisuutta harjoittavien tarvitse tuntea suuntautumistaan synniksi, vaan kirkon tukemaksi ja hyväksymäksi.

Björkstrandin vastausta jäämme odottamaan. Kirkolla on kuitenkin selkeä ehtoolliskäytäntö.

Ehtoollisoikeus syntyy sillä hetkellä, kun lapsi kastetaan. Kaste on ovi seurakuntaan. Ennen rippikouluikää lapsi ei kuitenkaan voi käydä ehtoollisella ilman kirkkoon kuuluvan konfirmoidun vanhemman tai kummin mukanaoloa. Ehtoollispöydässä vanhempi kuiskaa papille, että lapselle voi antaa ehtoollisen. Tämän taustalla on edellytys, että vanhemmat ovat opettaneet lapselle ehtoollisen merkityksestä. Ehtoollisen armonvälineluonteesta johtuen lapsi, joka ei kykene vielä käsittämään ehtoollista tiedollisella tasolla, tai jos hän on esimerkiksi kehitysvammainen, voi kuitenkin osallistua ehtoolliselle vanhempansa kanssa.

Lapsen saavutettua konfirmaatioiän hänen oletetaan menevän rippikouluun. Konfirmaatioiän jälkeen, jos rippikoulua ei ole käyty tai jos häntä ei konfirmoitu, hän ei voi enää osallistua ehtoolliselle vanhempiensa luvalla eikä myöskään omalla luvallaan. Hän ei voi alkaa kummiksi, koska tehtävään liittyy myös oikeus vastata kummilapsen kristillisestä kasvatuksesta ja oikeus luvata omalta puoleltaan hänelle ehtoollinen. Lopullisen päätöksen ehtoollisen jakamisesta tekee aina ehtoollisen johtava pastori.

Pastorin oikeudet jakaa ehtoollinen ovat rajoitetut. Ehtoollista ei saa jakaa normaalijärjestyksenä kirkosta eronneelle ja/tai konfirmoimattomalle kirkon jäsenelle. Hätätilanteessa evankeliumi ylittää lain. Kansankirkkotilanteessa kontrollointi on lähes mahdotonta, useinkaan pappi ei tunne ehtoolliselle tulevia. Tällöin on hyvä muistaa ehtoollisen armonvälineluonne ja suhtautua ehtoollisella käyviin suurella, jopa hyvin suurella, pastoraalisella myötämielisyydellä.

Ehtoollista voi lisäksi jakaa sellaisiin kirkkoihin kuuluville, jotka hyväksyvät kirkkomme ehtoollisopin. Ehtoollisyhteydessä yhteinen oppi on ratkaiseva. Keskuudessamme on myös paljon pakolaisia ja kaukana kotikirkostaan olevia. Heille ehtoollinen tulee mielestäni jakaa sen tähden, että he ovat hädänalaisessa tilassa. Jos he tunnustavat kirkkomme ehtoollisen, heidän on sallittava ottaa vastaan ehtoollinen – Jumala on sydänten tuomari.

Edellisen pohjalta voimme nähdä, että kirkkomme järjestyksen mukaan ehtoollisoikeus on rajattu, etupäässä se on varattu kirkon tunnustaville jäsenille. Se ei ole kaikelle kansalle avoin.

Porvoon hiippakunnan ehtoollisjupakassa oli kyse siitä, että pappi käytti pastorin virkaan kuuluvaa opetusoikeutta ja kehotti väärässä opissa elävää seurakuntalaista henkilö jäämään pois ehtoolliselta. Oliko hänellä oikeus sanoa näin kirkkomme konfirmoidulle jäsenelle, on tämän kysymyksen kirkko-oikeudellinen ongelma.

Konfirmaatiossa ihminen tunnustaa uskonsa julkisesti ja sitoutuu uskossa, elämässä ja tunnustuksessa noudattamaan Raamattuun perustuvaa uskoa, joka on selostettu kirkon Tunnustuskirjoissa. Näin oli tehnyt myös mainittu henkilö. Julkisen uskontunnustuksensa perusteella pastori antoi hänelle itsenäisen oikeuden käydä ehtoollisella (Konfirmaatiolupauksen lisäksi henkilö oli myös antanut pappislupauksen ja vihitty papiksi.).

Jos henkilö on todistetusti luopunut konfirmaatiolupuksestaan ja alkanut opettaa väärin tai elämään julkisynnissä, eikä ole kehoituksista huolimatta kääntynyt takaisin kirkon uskon ja kristityn elämän muotoon, on oikeudellisesti epäselvää, voidaanko hänen katsoa täyttävän ehtoolliselle pääsemisen edellytykset.

Asian juridinen puoli on pikaisesti lukien selvä: kun on kerran konfirmoitu saa aina ehtoollista, kun vain tulee messuun. Vaikka olisi ateisti, opettaisi väärin, kieltäisi Kristuksen jne. oikeus ehtoolliseen olisi voimassa. Mutta jo luettuasi tuon, huomaat, ettei asia voi olla näin. Konfirmaation ja ehtoollisyhteyden merkitys ei voi tyhjentyä juridiseen kategoriaan.

Ja sitä se ei teekään. Porvoon hiippakunnan lehden, Kyrkpressen, päätoimittaja Stig Kankkonen pohti kirjoituksessaan 20.9.2007 ao. kysymyksen ongelmaa. Pohdinnassaan hän tuli tulokseen, jonka suuntaviivat hän löysi jumalanpalveluskäytännöstä. Sen avaimena on kuulustelu ja synninpäästö. Kuulustelu tarkoittaa Kankkosen mukaan kirkkomme liturgisessa kontekstissa sitä, että me tunnustamme syntimme ja saamme synninpäästön.

Kankkonen osui aivan oikeaan. Synnintunnustus on osa kirkon elämän kokonaisuutta, jolla on yhteys kirkon jäsenten elämään kirkon jäseninä pyhässä ja arjessa. Arkena tehdyt synnit saa tunnustaa ja ne saadaan anteeksi. Ripillä on yhteys myös konfirmaatiolupaukseen, Raamattuun ja kirkon oppiin tunnustuskirjoissa. Rippiä suorittava pappi on omalta puoleltaan sitoutettu hoitamaan ripittäjän virkaansa Raamattuun ja tunnustukseen perustuen. Hän ei voi antaa synninpäästöä synnistä, jota henkilö ei tunnusta. Tällaisessa tapauksessa hän ei voi myöskään kehottaa henkilöä tulemaan ehtoolliselle.

Edellisestä ymmärrämme, että myös julkisessa synnintunnustuksessa on aina mukana kirkon opetuksen, uskon ja elämän koko piiri. Emme ole kirkossa yksin, vaan yhdessä tunnustavan kirkon kanssa. Seurakuntalainen ei tunnusta tai ole tunnustamatta siellä vain niitä syntejään, jotka hän itse tai jopa pappi ajattelee synniksi tai ei-synniksi. Tunnustukseen osallistuva tunnustaa joka tapauksessa Raamatun ja kirkon uskon mukaisesti, muuta hän ei voi tehdäkään osallistuessaan yhteiseen messuun. Kirkkojärjestys on siten kirjoitettu, että hänen oletetaan näin tekevän. Jo ylittäessään kynnyksen hän ilmaisee messun toimittaville papeille, että hän haluaa tunnustautua siihen uskoon ja elämään, jota pyhä kirja opettaa.

Konfirmoitu seurakuntalainen herää siis joka sunnuntaiaamu konfirmaatiolupauksessaan. Jos hän tulee messuun hänen edellytetään tunnustavan synnit Raamatun mukaisesti ja kun hän näin tekee yhteisessä tai yksityisessä ripissä, hänen tulee päästä ehtoolliselle, sillä se lupa hänelle on annettu.

Takaisin sateenkaarimessuihin. Niiden ongelma on se, ettei niitä järjestetä siten, että konfirmaatiolupus voitaisiin pitää ja synnit tunnustaa, kun tilaisuuden rakenne on se, että olemme jo yhdessä luopuneet konfirmaatiolupauksestamme, papit ja seurakuntalaiset. Piispa, joka hyväksyy tällaisen messun, rikkoo pyhää Raamattua, kirkon oppia, tunnustusta ja järjestystä vastaan.

"Kirkon ovella odottaa naispappeutta paljon suurempia kysymyksiä"

©Alueviesti 11.09.2007
Vammalan seurakunnan pastori Markus Malmivaara ei muuttanut kantaansa naispappeuteen palattuaan syyskesästä työhänsä hoitovapaalta. Hän kieltäytyy edelleen toimittamasta jumalanpalvelusta naispuolisen papin kanssa, eikä aio muuttaa kantaansa, koska näkee että naispappeuden perässä kirkkoon marssiin monia muita asioita. Hän sanoo, että siitä huolimatta että joutusi kurinpitotoimien kohteeksi, hänestä tärkeintä on, että nyt käytävän naispappeutta koskevan keskustelun yhteydessä nähdään, että kirkon ovella odottavat paljon suuremmat kysymykset, joiden myötä "uusi kristillinen usko" saattaa rantautua maahamme.
Markus Malmivaara, 32, on seitsemättä polvea Malmberg-Malmivaaran pappissukua. Tunnetuin maamme kirkkohistoriassa täsä ketjussa on ollut Nils Gustaf Malmerg, jonka isä oli jo pappi. Markus malmivaaran isä on punkalaitumen kirkkoherra Klaus Malmivaara. Malmivaaralaisuudesta on puhuttu lähinnä Nils Gustavin pojan Wilhelmin ja tämän pojan Väinön myötä. Markus Malmivaaran hengellinen koti on herännäisyys. - Se ei ole jakaantunut erilaisiin liikkeisiin, mutta sen sisällä on erilaisia vivahteita. Sen "kantaisät" ovat olleet Paavo Ruotsalainen, Nils Gustav Malmberg ja Jonas Lagus. Tämä kolmikko yhdisti 1800-luvulla Pohjanmaan ja Savon herätysliikkeet. Herännäisyyden ydinsanoma on se, että ihminen on maan tomua ja Jumala hallitsee kaiken.Markus Malmivaara on julkisesti ilmoittanut ja myös sen käytännössä osoittanut, ettei hänestä naisen pappisviralle löydy Raamatusta perusteita. Malmivaara sanookin, että kokonaisuudessaan nyt käytävässä keskustelussa ja siihen liittyvistä mahdollisista kurinpitoimista huolimatta kyseessä on nyt laajempi kirkon sisällä käytävä prosessi. - Olemme kuin vedenjakajalla, sanoo Malmivaara. - Koen niin, että pohjimmiltaan kyse on siitä, haluammeko me säilyttää kirkon ikiaikaisen perinnön, jonka olemme menneiltä sukupolvilta saaneet. Kyse on siitä, minkä merkityksen annamme Jumalan sanalle ja lopulta hänen valmistamalleen pelastukselle.Ottaessaan selkeän kannan, ei vain ajatuksissa tai sanoissa vaan myös teoissa, Markus Malmivaara on ilmoittautunut siihen joukkoon, johon julkisuudessa liitetään Oulun seurakunnan kappalainen Vesa Pöyhtäri ja Vammaan seurakunnan kappalainen Jari Rankinen. Pöyhtärin asia on käsitelty pitemmälle Oulun tuomiokapitulissa, Rankisen odottaa ratkaisuaan Turun arkkihiippakunnan tuomiokapitulissa. Rankisen osalta ratkaisu saattaa siirtyä muutamalla kuukaudella, sillä hän on puolen vuoden mittaisella virkavapaalla.- En ajattele asiaa lopputuloksesta käsin eli siitä, mitä mahdollisesti on edessä, sanoo Malmivaara kurinpitomenettelyn vielä avoimesta lopputuloksesta. - Elän päivän kerrallaan ja teen työtäni kuin ennenkin."

Loput kirjoituksesta löydät http:/www.kopteri.net.

On hienoa, että meitä, jotka luemme Raamattua yhteisen kristikunnan tavalla, on jokaisessa herätysliikkeessä. Se vain osoittaa sen, että Jumalan sana puhuu samaa ja ohjaa samaan suuntaan, jos vain tahdomme olla sille kuuliaiset. Jaan Markuksen käsityksen siitä, että naispappeuskysymyksen takana on paljon suuremppiekin kysymyksiä. Minusta näyttää siltä, että ns. vanhauskoiset halutaan siivotä pois kirkosta, että kirkkoa päästään tosi toimella maallistamaan ja kampeamaan Jumalan sanan osoittamalta väylältä. Se väylä vie kuitenkin taivaaseen, vaikka "harvat sen löytävät". Soisin, että moni sen löytäisi, ja siksi tahdon yhdessä rintamassa Markuksen, Jarin , Ari Norron ja monien monien muiden kanssa jatkaa rakkaassa kirkossamme paimenviran hoitamista.

Pappispula on totta

Oulun hiippakunta lienee Kuopion hiippakunnan kanssa niitä hiippakuntia, joihin pappispula tulee koskemaan rankimmin. Enää ei kysellä tuleeko pula, vaan pohdinta on siitä, milloin ja minkälaisena se tulee.

Oulun hiippakunnassa pula on ollut totta jo joitakin vuosia. Jumalanpalveluksia jää yhä enemmän pitämättä pappispulan tähden. Kanttoreista on ollut pulaa jo ties kuinka kauan, mutta sen pulan syyt ovat toisaalla, ehkäpä lähinnä palkkauksessa. Kaupungit selviävät paremmin kuin maaseutu, kaupunkiin on aina tulijoita. Mutta olen kuullut uutisia, että jo hiippakunnan alueen kaupungissakin olisi jäänyt messuja pitämättä tästä syystä.

Ongelmaa pyritään ratkaisemaan monella tavalla. Kehnoin tapa ja samalla omaa oksan sahaamista on kätkeä ongelma. Seurakuntien luottamuselinten olisi saatava kaikki tarpeellinen tieto asioiden tilasta kaikessa paljastavuudessaan. Kuinka muuten he voivat toimia vastuullisina luottamushenkilöinä? Eikö heistä tule vain virkamiesten juoksuttamia kumileimasimia?

Pyrkimys pappiskoulutuksen saamiseksi Ouluun oli tarpeellinen yritys, vaikka se ei sellaisenaan toteutunutkaan. Toteutuessaan se olisi auttanut pohjoista hiippakuntaa vaikeimman yli. Ehkä asia vielä kaivetaan esiin ja siitä tulee hetkellinen apu.

Varsinainen ongelma on kuitenkin nähdäkseni siinä, ettei kirkon sanoma enää tavoita sitä ikäluokkaa, josta uusia pappeja olisi mahdollista rekrytoida. Maallistuminen on yksinkertaisesti päässyt JO liian pitkälle. Satsaaminen tiloihin (joita tietysti tarvitaan, mutta rajansa kaikella) työntekijömäärän sijasta on valtiokirkolliseen ideaan nojaava ratkaisu. Ajatellaan, että vaikuttavat rakennukset saavat ihmiset pysymään kirkon julistamassa sanomassa tai ainakin sen liepeillä. "Valtiokirkollisuuden" sijasta lähtökohdaksi olisi otettava ihminen itse, laumaisuus. Meidät on luotu laumaeläimeksi, me opimme toisiltamme, me saamme vaikutteita toisiltamme, me uskomme sen, mitä joku toinen meille sanoo (lähes aina), me käymme siellä missä muutkin käyvät jne. Tästä lähtökohdasta seuraisi, että kirkon tulisi lisätä työntekijäkaartiaan voimakkaasti, ainakin niin paljon, että henkilökohtainen kohtaaminen tulisi mahdolliseksi. Nykyinen 2500-3000 seurakuntalaista per pappi on lähinnä surkuhupaista seurakunnan työn päämäärän ja sanoman kannalta. Tulkitsen tuon lukumäärän siten, ettei kirkko ole edes kiinnostunut seurakuntalaisistaan. Seurakunta on kirkolle nimetön massa ilman kasvoja.

Raamatun mukaan seurakunta on joukko uskovia, jotka paimenviran kanssa yhdessä pitävät huolta toinen toisistaan. Tällaisella näyllä olisi kirkkoon tulossa pappeja, sen tiedän. Mutta heitä ei tänne haluta. Tilalle halutaan virkamiespappeja ilman omaatuntoa. Torjutaanko siinä samalla Kristus omasta kirkostaan, jälleen kerran.

Onko pappi virkamies vai paimen?

Tunnustus kirkon oikeutena
Järjestys, niin tärkeä kuin se kirkolle onkin, on aina toissi­jainen. Oikeus on aina järjestys. Mutta järjestys ei aina ole oikeus. Järjestyksen on heijastettava ja palveltava tunnus­tusta. Samalla tavalla kuin lain täytyy olla pelastuksen asiassa alisteinen evankeliumilIe, kirjoittaa Arto Seppänen.

Tunnustus on luterilaiselle kir­kolle luovuttamaton asia. Sitä se on ollut aina kristilliselle kir­kolle. "Älä siirrä vanhaa raja­pyykkiä, jonka esi-isäsi ovat pai­kalleen panneet." (Snl. 22:28).
Tämän sanan kohdan van­han kirkon opettajat liittivät oi­kean opin säilyttämiseen. Tämä rajalinja on määritelty myös Augsburgin Tunnustuksessa seuraavasti: "Tässä ovat esitetty­nä oppimme pääpiirteet - siinä ei ole mitään, mikä on ristirii­dassa Raamatun, katolisen kir­kon tai Roomankaan kirkon kanssa." Edellä sanottu periaate pätee myös kirkko:oikeuteen. Siksi kirkkolain alussa on tunnustus­pykälä. Siinä kirkko sitoutuu Raamattuun, kolmeen vanhan kirkon tunnustukseen ja luteri­laiseen tunnustukseen. Kirkon oikeuden on oltava samassa lin­jassa.
"Suomen evankelis-luterilai­nen kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka perustuu Ju­malan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden testamentin profee­tallisiin ja apostolisiin kirjoi­hin, ja joka on ilmaistu kolmes­sa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä muuttamatto­massa Augsburgin tunnustuk­sessa, ja muissa luterilaisen kir­kon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa.
Kirkko pitää korkeimpana oh­jeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioi­tava Jumalan pyhän sanan mu­kaan." (KJ 1:1§)

Tunnustuspykälä on kirkko-oikeuden etumerkki.
Tunnustuspykälää voisi verrata sävellyksen etumerkkiin. Se määrittää yksittäisten sävelten tehtävän (esim. perussävelen paikan) ja sävelten keskinäiset suhteet. Etumerkin huomiotta jättäminen tai sen korvaaminen jollakin muulla satunnaisella tekee muuten niin tutun melo­dian vääräksi, jopa täysin tun­nistamattomaksi.
Kirkkolaissa tunnustuspykä­lä ,määrittää yksittäisten pykä­lien sisältää, käsitteitä ja niiden keslanäisiä suhteita. Siksi kirk­kolainsäädäntöä tulee lukea tunnustuspykälän valossa. Sii­hen velvoittavat myös kirkko­lain esityöt. Hallituksen esitys kirkkolaiksi sisältää nimittäin oikeusperiaatteita, jotka nouse­vat tunnustuspykälästä. Suo­raan laista ja sen esitäistä nou­sevilla oikeusperiaatteilla ja nii­den huomioonottamisella on ratkaiseva merkitys oikeuden toteutumisen kannalta. Tällöin ne ovat oikeuslähteitä, joihin oikeudellisen ratkaisun on pe­rustuttava.
Tällaisia laista ja hallituksen esityksestä nousevia periaattei­ta ovat raamattuperiaate (sola scriptura, eli yksin Raamattu ­periaate), tunnustuksellisuu­den periaate ja vanhan kirkon tunnustuksiin sitoutumisen pe­riaate. Jos näitä periaatteita ei kirkkolain tulkinnassa nouda­teta, mennään harhaan. Samoin käy, jos käytettävät oikeusperi­aatteet haetaan muusta lainsäädännöstä. Tällöin voidaan sa­noa, että meillä on kirkkolaki, mutta ei kirkko-oikeutta. Oi­keus ei toteudu.
Oikeusteoreetikko Hannu Tolosen mukaan: "Ratkaisu jo­ka ei perustu oikeuslähteisiin, ei ole oikeudellinen ratkaisu. Sen sijaan se on näytelmä, po­liittinen ratkaisu tai muu so­siaalinen toiminta."

Järjestys vai tunnustus
Edellä on jo puhuttu tunnus­tuspykälästä sävellyksen etumerkkinä. Jokin kirkkolain py­kälä näyttää aivan toiselta, kun se luetaan tunnustuspykälän valossa. Otan yhden esimerkin. Kirkkojärjestys 2: 9§ määrää, et­tä jos ehtoollista vietetään muualla kuin kirkossa, siihen on oltava tuomiokapitulin lu­pa. Tilapäisesti luvan voi antaa myös kirkkoherra. Äkkilukemalta säädös näyttää koskevan ensisijaisesti hyvää järjestystä.
Tarvitaanko hyvän järjestyk­sen ylläpitämiseen piispaa tai kirkkoherraa? Mikä on se yhtei­nen nimittäjä tässä tapauksessa piispan ja kirkkoherran välillä? Tarkasteltaessa kirkkolainsää­däntöä lähemmin huomataan, että yhdistävä tekijä on tunnus­tuksellisuuden· valvominen. Piispa tekee sen korkeimmalla tasolla, mutta sama vastuu on kirkkoherralla oman seurakun­tansa alueella tapahtuvaan toi­mintaan.
Kun säädöstä luetaan tun­nustuspykälän valossa, kysymys ei olekaan vain hyvästä järjes­tyksestä. Säädöksen tarkoitus ( oikeustieteen ratio legis) on turvata tunnustuksenmukaisen messun toimittaminen ja estää tunnustuksenvastainen ehtool­liskäytäntö.
Järjestys, niin tärkeä kuin se kirkolle on1cin, on aina toissijai­nen. Oikeus on aina järjestys. Mutta järjestys ei aina ole oi­keus. Järjestyksen on heijastet­tava ja palveltava tunnustusta. Samalla tavalla kuin lain täytyy olla pelastuksen asiassa alistei­nen evankeliumille.
Onko pappi virkamies vai paimen?
Toinen esimerkki koskee papin virkaa. Tunnustuksesta irrotet­tuna papin virkaa koskevat säädökset voivat näyttää ole­van puhtaasti virkamiesoikeut­ta. Tunnustuksen valossa luet­tuna on kuitenkin kyseessä paimenen ja Jumalan sanan palvelijan virka.
Näiden kohtien lukeminen virkamieslainsäädännön sil­mälasein johtaa väärään tul­kintaan. Katsoihan Turun hal­linto-oikeus jokin aika sitten, että pappi jumalanpalvelusta toimittaessaan ei harjoita us­kontoaan, vaan on virkamies. Ei kai kirkkolaki tarkoita sitä, että "leipäpappi" on kirkon papinviran ihanne?

Kirkolla on oikeus tunnustukseensa
Kirkolla on oikeus tunnustuk­seensa. Se on kirkon perustus­laillinen oikeus (PeL 76§) ja vie­lä enemmän: se on kirkon ju­malallinen oikeus. Tunnustus­pykälän tähden kirkon oikea oi­keus nousee ja kasvaa tunnus­tuksesta.
1900-luvun merkittävimpiin kuuluva protestanttinen syste­maatikko, tanskalainen Regin Prenter näkee, että evankelisen kirkko-oikeuden, ollakseen to­dellista kirkko-oikeutta eikä la­vastettua kirkko-oikeudetto­muutta, on perustuttava Raa­mattuun ja kirkon tunnustuk­seen. Miten meillä Suomen evankelis-luterilaisessa kirkos­sa?

ARTO SEPPÄNEN
Kirjoittaja on Utsjoen kirkkoherra ja teologian tohtori
Kirjoitus on julkaistu Sanansaattajassa 23.8.2007

Alustus Karkun teologipäivillä 21.-23-8-07

Tunnustuksellisena luterilaisena pappina nykykirkossa


1. Kirkon tunnustuksellinen tilanne
Elämme hektisessä ajassa. Maailma ympärillämme muuttuu ehkä nopeammassa temmossa kuin koskaan aikaisemmin. Tiedon kulku on nopeuttanut eri ideologioiden ja uskontojen esiinmarssia, kun yksi on tullut, seuraava jo kolkuttelee ovella.

Kirkollisessa elämässä olemme samassa temmossa. Saamme reaaliajassa napin painalluksella tietoa toisten kirkkojen ratkaisuista eri kysymyksissä, tiedämme niiden kiistoista ja menestyksistä, yhteys toimii päätteeltä päättelle, pastorilta pastorille, komiteoiden päätökset ovat luettavissa nettisivuistoilla ja tulkitsemme asioita ilman lehdistön suodatusta.

Yksi on kuitenkin pysynyt vapaana muutoksilta – kirkkomme tunnustus. Minut kastettiin Rovaniemen seurakunnassa keväällä 1964. Tänä päivänä kirkollamme on täsmälleen sama tunnustus ja oppi kuin silloinkin. Minut vihittiin pappisvirkaan Oulun tuomikirkossa toinen kesäkuuta 1992. Saman päivänä annoin myös pappisvalan tuomiokapitulissa. Tänä päivänä minun edellytetään pysyvän täsmälleen samassa tunnustuksessa, samoin kuin kaikkien uusienkin pappien. Kuinka niin? Eivätkö Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta ja Porvoon sopimus nimenomaan muuttaneetkaan oppiperustaamme? Eivät muuttaneet. Ne eivät ole edes Tunnustuskirjojemme tulkintaa. Niiden kategoria on ekumeeninen asiakirja. Se on totta, kuten eilen kuulimme Anssi Simojoen alustuksessa, että niiden pohjalta tehdään kirkkoa ja seurakuntaelämää koskevia päätöksiä ja annetaan opetusta, joka perustuu enemmän niihin kuin tunnustukseemme. Siitä huolimatta, ne eivät ole meidän oppiperustaamme.

2. Hyökkäys Kirkon pappisvirkaa ja viran tehtäviä kohtaan
Naispappeuden perustanut kirkolliskokouksen päätös tehtiin vuonna 1986. Samaan päätökseen liitettiin ponsi, jolla annettiin kotipaikkaoikeus myös viran avaamiseen naisille torjuvasti suhtautuville. Ensimmäiset naispapit vihittiin 1988. Pappien ammattiliitto julkaisi pian ajo-ohjeet, jotka perustuivat väistämisvelvollisuudelle, tai toisin sanoen väistämisoikeudelle. Väistämiskäytäntö hyväksyttiin kirkon tavaksi hoitaa kiistan synnyttämä ongelma. Väistämiskäytäntö on säilynyt kirkossamme yli kaksikymmentä vuotta.

Piispainkokous syksyllä 2006 tähtäsi väistämiskäytännön lopettamiseen. Kokouksen tarkoitus oli lopettaa kirkosta väli-aika ja siirtyä normaaliin kirkolliseen elämään, jossa kaikki kirkontyöntekijät tunnustaisivat toistensa virat ja oikeudet. Kokous otti menetelmäksi lähestyä ongelmaa siviililain kautta. Se ei voinut käsitellä asiaa tunnustuksellisena kysymyksenä, koska naispappeutta ei oltu hyväksytty opillisena asiana. Kirkolliskokouksen päätös ohjasi tähän.
Piispainkokouksen päätös ei sen itsensäkään mielestä ole muuta kuin selonteko asiasta. Se on siis yhden kirkollisen elimen mielipide. Juridista päätäntävaltaa tämäntasoisiin muutoksiin ei piispainkokouksella ymmärtääkseni ole, sen päätäntävalta on tarkoin rajattu. Kuten olen aikaisemmin sanonut, kirkolliskokous tämän kiistan aloitti, kirkolliskokouksen on se ratkaistava. Ei ole reilua, että ongelmapallo heitetään alaspäin komiteoihin ja seurakuntiin, jossa se vain riitauttaa niiden toimintaa.

Nyt olemme tilanteessa, jossa maalliset tuomioistuimet joutuvat ratkaisemaan ongelman perustuslain kautta. Niiden on otettava huomioon myös kirkkolaki ja sen erityisolemus uskonnollisena lakina ja kirkko-oikeutena, koska kirkkolaki on osa eduskunnan hyväksymää lainsäädäntöä. Kirkkolain ensimmäinen pykälän mainitsemat Raamattu ja luterilainen tunnustus on perustuslain tähden katsottava kirkkolain avaimeksi ja oikeudelliseen ratkaisuun tähtäävässä harkinnassa oikeuslähteeksi.

Perustuslakimme ja tasa-arvolakimme kirkkomomentin tähden tunnustuksellisen papin oikeudet ja mahdollisuudet tehdä työtä ja kasvattaa seuraavakin sukupolvi samassa Herran sanassa ja nuhteessa kuten aikaisemminkin ovat hyvät – ainakin periaatteessa. Piispainkokous on riitauttanut perustuslain tulkinnan kirkollisessa kiistassa, sillä kokouksen päätös on otettu ja se on julkaistu ikään kuin kirkkoherroja ja esimiehiä velvoittavana asiana. Tästä seuraa, että törmäys on väistämätön ja uskon myös että se on näin myös suunniteltu.

Oikeus uskoa, elää ja tunnustaa on tällä hetkellä siis kysymysmerkin takana. Maallinen oikeus ei ole vielä ottanut ennakkopäätöstä asiaan, mutta prosessit ovat liikeellä eri tahoilla. Korkeimman hallinto-oikeuden ennakkopäätöskanta tulee ratkaisemaan sen, saako kirkossa vielä pappina tunnustaa kirkkolain ensimmäisen pykälän mukaista uskoa vai ei. Jos oikeus hyväksyy piispainkokouksen tulkinnan olisi johdonmukaista, että kirkko poistaisi tunnustuspykälän raamattuperiaatteen tai liittäisi naispappeuden oppiperustaansa.

Väistämisoikeuden säilymisen/häviämisen ohella on meneillään toinenkin keskeinen kiista. Kirkkomme on vähitellen kriminalisoimassa Jumalan sanan vapaan julistamisen. Piispainkokouksen sana ei näytä painavan enää mitään. Piispainkokoushan sanoi, monen muun ohella, ettei naispappeuden torjuminen ole Raamattua vastaan, siis harhaoppi. Oulun hallinto-oikeus on pitänyt voimassa Oulun tuomiokapitulin päätöksen, jolla se on tuominnut allekirjoittaneen vanhemman virkateologian mukaisesta mielipiteestä kirjalliseen varoitukseen. Lehtihaastattelussa sanoin, että "jos jumalanpalveluksessa on naispapin nimi, on suositeltavaa, ettei mene toimitukseen, koska tältä toimitukselta puuttuvat Raamatun jumalanpalvelukselle osoittamat merkit". Olen suunnitellut valittamista korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Annan tämän kaikille rukousaiheeksi. Kyse on lopulta raamattuperiaatteesta: jos Raamatun mukaista opetusta ei saa enää antaa rankaisematta, kirkko on faktisesti siirtynyt tunnustuspykälän tulkinnassa uuteen vaiheeseen. Voimme perustellusti kysyä, miten kirkko voi enää sanoa, että se ”pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.”? Kuinka voi tutkia ja arvioida, eli arvostella kuten sana tulee lukea, jos kirkko rankaisee sellaisestakin opetuksesta, joka ei ole vastoin Raamattua, ei ole vastoin kirkon oppia, on kirkon aikaisemman uskontulkinnan mukainen ja on piispainkokouksen selonteossakin hyväksytty ei-harhaopiksi? Herää kysymys, valmistautuuko kirkko itse asiassa tämän riidan varjossa luopumaan kirkkolain ensimmäisen pykälän raamattuperiaatteesta? Silloinhan kirkon kiistat olisi kerralla pyyhkäisty pois. Enää ei voisi oikeudellisesti vedota kirkon omaan oikeuslähteeseen eli pyhään Raamattuun.

3. Kirkon hallinto
Tunnustuksellisena pappina tämän päivän kirkossa papin keskustelukumppani hyvin usein on kirkollinen hallinto. Itse olen mukana hiippakuntahallinnossa hiippakuntavaltuutettuna, ja siinä ominaisuudessa saan keskustella sisältäpäin hiippakunnan toimivan johdon, tuomiokapitulin ja piispan, kanssa. Kun valmistuin hiippakuntavaltuuston ensimmäiseen kokoukseen mietin, minkälaisen linjan otan pappina hallintotyöskentelyssä. Pohdinnassani tulin siihen tulokseen, etten voi valtuutettuna olla jotakin muuta, kuin mitä olen teologina ja seurakunnassa. Edustan samaa teologiaa ja käytäntöä kaikissa yhteyksissä. Hallinnollisessa työskentelyssä ei ole saarnatuolia, josta voi tuoda esiin Herran sanan, valtuustossa ”saarnatuolini” ovat kahvikeskustelut, kokouspuheenvuoroni, äänestykseni, ja lopulta myös liittymiseni tai irtautumiseni päätöksistä. Koin tärkeäksi sen, että irrottaudun sellaisista päätöksistä, jotka eivät edistä apostolista uskoa kirkossamme. Ainoa tapa irrottautua on jättää eriävä mielipide. Ja niitä onkin sitten vuosien mittaa tullut muutamiakin. Esimerkiksi hyväksyessämme tuomiokapitulin toimintakertomusta olen joka kerta jättänyt sen hyväksymättä, sillä katson, ettei piispa Salmen johtama tuomiokapituli ole tukenut työssään kirkon hyväksymän vanhemman virkateologian säilymistä hiippakunnan seurakunnissa. Pikemminkin päin vastoin. Yhtenä todisteena olen käyttänyt sitä, että Salmi, de facto, kieltäytyy vihkimästä kirkon vanhemman teologia edustajia papeiksi. Sellaista en voi tunnustuksellisena pappina hyväksyä.

Eriävä mielipide toimintasuunnitelmaan 2006 - 2008.
...Uskonnonvapauslain tähden hiippakunnan on huolehdittava yhdyskuntansa jäsenten turvallisuudesta yhdyskunnan tilaisuuksissa. Kirkon jäsenillä on oikeus saada uskonnolliselta yhdyskunnaltaan sen uskon mukaista palvelua ja opetusta, kuin yhdyskunnan virallisissa päätöksissä on luvattu antaa. Koska Suomen evankelisluterilainen kirkko antaa itsestään monimerkityksisen kuvan paitsi sitoutumalla uskonharjoituksessaan Raamattuun ja tunnustuskirjoihin, sitoutumalla myös omiin päätöksiinsä, jotka ovat Jumalan sanan opetuksen vastaisia, koskevat uskonnonvapauslain oikeudet myös niitä kirkon jäseniä, jotka eivät voi hyväksyä kirkon virkaratkaisua vuodelta 1986 Raamattuun, luterilaiseen tunnustukseen ja kirkon omaan 2000-vuotiseen käytäntöön perustuen. Siten kirkon aikaisemman virkaratkaisun kannattajilla on oikeus uskonnonvapauslakiin perustuen saada uskonnolliselta yhdyskunnaltaan omantuntonsa mukaista opetusta ja palvelua. Hiippakunta on velvoitettu järjestämään ulkonaiset puitteensa siten, että sen piirissä voi elää ja opettaa seuraavatkin sukupolvet Raamatun mukaisesti...


Alustukseni lopuksi haluaisin lukea kappaleen Raamattua Apostolien teoista Paavalin kiinniottamisesta. Kukin voi sijoittaa itsesä kertomuksen rooleihin valintansa mukaan.
”Tähän asti juutalaiset olivat kuunnelleet Paavalia, mutta nyt he alkoivat huutaa: "Pois elävien joukosta! Tuollainen ei saa elää!" He huusivat huutamistaan, raastoivat vaatteitaan ja heittelivät hiekkaa ilmaan. Silloin komentaja käski viedä Paavalin kasarmiin. Hän käski ruoskia Paavalia ja kuulustella häntä, jotta saisi selville, miksi juutalaiset niin raivokkaasti hyökkäsivät häntä vastaan.
Mutta kun miehet olivat sitoneet Paavalin ruoskittavaksi, tämä sanoi vieressä seisovalle sadanpäällikölle: "Onko teillä oikeus ruoskia Rooman kansalaista, vieläpä tutkimatta ja tuomitsematta?" Tämän kuultuaan sadanpäällikkö meni komentajan luo, ilmoitti asiasta ja sanoi: "Mitä olet tekemässä? Se mies on Rooman kansalainen."
Ap. t. 22.

Vaikka vain yksi kerta

Karjasillan seurakunta kutsui minut

Kirkkoherra Juhani Lavanko vastaa kirjoituksessaan Rauhan Tervehdyksessä (2.8.2007)Pekka Lahdenperän kirjoitukseen Karjasillan seurakunnan kirkkoriidasta. Lavangon kirjoituksen historiakatsaukseen palaan myöhemmin. Tässä vaiheessa totean vain, että argumentaatioketju oli lähes pelkästään kirkkososiologinen.

Kirjoituksessaan Lavanko sanoo minulla olleen tai olevan "vain kaksi" ja "vain kolme" vuoroa naispapin kanssa tiettyinä ajanjaksoina. Omalta kannaltani tarkasteltuna tällä ei ole mitään merkitystä. Vaikka kertoja olisi "vain yksi" koko loppuelämälläni, se yksikin olisi liikaa. Siihen suostumalla tunnustaisin uuden järjestyksen pappisviran oikeaksi raamatulliseksi pappisviraksi. Sen jälkeen minun olisi hyväksyttävä naispapit "aina ja kaikkialla" (ellen tekisi lankeemuksestani parannusta). Yhdenkin kerran jälkeen "vastustamiseni" oli vain sosiologista änkyröintiä ja muutosvastarintaa, ilman teologista perustusta. Mutta nyt perustan ja perustamme toimintamme teologiaan, en aioastaan omaani, vaan myös kirkon hyväksymään raamatuntulkintaan, joka tänäkin päivänä on ylivoimaisesti yleisin maailmassa. Raamatun tähden en voi mennä jumalanpalvelukseen naispapin kanssa, sillä jo vain menemällä tunnustaisin.

On nimittäin vastarintaa, joka perustuu vain ajallisiin syihin, persoonallisuuden rakenteeseen, ulkonaisiin tapoihin, muutosahdistukseen, tai vaikkapa vain "pohojalaisuuteen". Sellainen perusta vastustamiselle ei ole oikein. Mutta kun vastarinnalla on perustus Raamatussa ja sen mukaisessa käytännössä, ja se on hyväksytty semper et ad omnibus, aina ja kaikkialla, täytyy tavan tai käytännön muuttamiseen olla sellaiset perustelut, jotka nousevat selkeästä Jumalan sanasta ja ovat nimenomaan vastaansanomattomat raamatullisesti. Juupas-eipäs väittelyitä ei sellaisissa yhteyksissä käydä, ja ulkopuolisten tahojen "poliittinen" painostus on poissuljettava.

Naispappeuskysymyksessä sellaisia todistuksia ei ole esitetty, jotka Raamatun itsensä perustalta ohjaisivat koko kristikunnan uuteen suuntaan. Naispappeus on Raamatussa torjuttu useaan kertaan, sille asiantilalle emme voi mitään vaikka kuinka jupisisimme ja pitämisimme lukuisia seminaareja. Kristikunta on apostoleista asti pitäytynyt yhtenäisesti miesten hoitamaan pappisvirkaan, harhaoppien piirissä sen sijaan naispappeja esiintyi, mutta se onkin harhaoppien piirissä. Oikeat kristityt eivät ole koskaan järjestelmällisesti käyneet niiden kanssa vetämään yhteistä iestä. Naisten pappeus oli varhaiskirkossa tuttu ajatus, mutta oikein tunnustavien kristittyjen keskuudessa käytäntö oli kielletty.

Kirkkoherra Lavanko ei tuo missään esiin tilannetta, jossa minut kutsuttiin Karjasillan seurakuntaan. Kutsuja ei ollut yhtään vähempi kuin Kristuksen kirkko, jota edusti seurakuntaneuvosto. Tämä on täysin tunnustuskirjojemme mukaista. Suomen evl kirkolla täytyy olla vahva taustavoima, että se voi turhentaa yhdeltäkään vanhauskoiselta papilta tämän kutsun. Jos seurakunnan kutsu turhennetaan epäraamatullisilla perusteilla tai virka viedään vääryydellä ja hallinnollisilla peleillä, kutsu jatkuu vain, se ei lakkaa. Vääryys ei voi ottaa sitä, minkä Kristuksen kirkko on antanut.

Karjasillan seurakunta kutsui minut, todistetusti, Karjasillalle nimenomaan kirkon vanhauskoiseen teologiaan sitoutuneena hoitamaan paimenvirkaa keskuudessaan. Ilman juridisia krumeluureja, minusta esimieheni Lavangon toiminta näyttää siltä, että hän on ottanut tehtäväkseen estää minua toimittamasta paimenvirkaani seurakunnassani sellaisena, kuin sen kutsumuksessani seurakuntaneuvostossa esitin. Se usko on kirkkomme tunnustama. Sellaisena, kirkon uskoa ja siten myös virkateologiaa tunnustavana minut asetettiin paimenvirkaan tähän seurakuntaan vuonna 1999, aikaa ennen Lavankoa. Lavangon pyrkimys ei koske ainoastaan minuun, vaan myös seurakuntaneuvostoon, seurakuntaan kutsun antajana, ja jokaiseen rukoilevaan kristittyyn.

Pidän kummallisena, jos raamatullisen ja kirkonkin hyväksymän uskon noudattaminen ja siinä turvallisesti kasvaminen estetään Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnissa, missä tahansa seurakunnassa ja kuinka vähäiseltä seurakuntalaiselta tahansa. Todella kummallisena pidän. Jopa syntinä.

Seuraavan sukupolven kasvattaminen

Meillä lasten vanhemmilla on suuri huoli: miten kasvattaa lapsensa Jeesuksen Kristuksen seuraajana Raamatun mukaisessa uskossa, kun aikamme nuorisokulttuuri ei tue kristillistä kasvatusta? Tarvitsemme tukea. Yksikään vanhempi ei ole niin voimakas, että voisi omilla voimillaan kuljettaa lapsensa iankaikkiseen elämään vievää tietä.


Onneksi on herätysliikkeet. Herätysliikkeiden piirissä tulee joukko tuttavia ja samalla tavoin ajattelevia, joilla on sama päämäärä, saada kulkea Hyvän Paimenen jäljissä. TYöntekojöiden vaihtuvuus ei ole niin suuri ja uudetkin työntekijät ovat yleensä enemmän ja vähemmän tuttuja seuroista yms. tilaisuuksista. Perheet ja suvutkin tunnetaan.

Alkukirkollinen seurakuntatoiminta perustui perhepiireihin. Kolmeensataan vuoteen ei oikeastaan ollut kirkkorakennuksia, oli ainoastaan sen ja sen kristityn koti, jossa seurakunta viettiä ehtoollisjumalanpalvelusta, sitä, jonka Jeesus asetti viimeisenä iltanaan. Ei varmaankaan ihan sattumalta Herramme vienyt ehtollisjumalanpalveluksen viettopaikkaa kotiin yläsaliin. Hän tahtoi osoittaa tällä, että seurakunta on perhe, joka syö yhdessä ja saa voimaa keskinäisestä, kodinomaisesta yhteydestä. Jeesuskin oli opetuslastensa kanssa yhteydessä kolme vuotta joka päivä.

Usein seurakunta oli myös asettanut talon isännän pastoriksi. Pastoreita saattoi olla useampikin, riippuen seurakunnan koosta (Efesoksen vanhimmat eli pastorit). Lisäksi oli evankelistoja, diakoneja jne.

Kodinomaisessa yhteydessä on mahdollista todellisempaan kohtaamiseen kuin nykyisenmallisessa jumalanpalveluksessa, joka valitettavan usein näyttää perustuvan anonymiteettiin - pappi ei tunne seurakuntalaisia eikä päinvastoin. Seurakuntalaisen tulee olla sieluvarustukseltaan ulospäinsuuntautunut, että hän ylipäänsä voi tulla tutuksi pastorinsa kanssa. Valitettavasti näyttää siltä, että evankelisluterilainen kirkko aikoo tämän asiantilan myös säilyttää. Ei ole näköpiirissä, että papinvirkoja lisättäisiin niin, että todellinen seurakuntalaisten tunteminen olisi edes periaatteessa mahdollista. Laskutikkumalli on tällä hetkellä 3000 seurakuntalaista/pappi - siis periaatteessa. Käytännössä tilanne on huonompi.

Mutta, kuten totesin alussa, onneksi on herätysliikkeet. Niiden suojissa on mahdollista elää täyttä kristillistaä elämää. Pappejakin saadaan. Näyttää siltä, että pian on muutamiakin ns. vanhauskoisia pappeja vapaana huolehtimaan kirkollisesta elämästä herätysliikkeiden piirissä. Ja vaikka saisimmekin jatkaa kansankirkon seurakunnissamme, olemme valmiit sen ohella kantamaan kortemme kekoon myös herätysliikeyhteyksissä. Ennen kaikkea sen tähden, että mekin tarvitsemme tukea. Pappikin tarvitsee yhteisön, jossa hänet tunnetaan ja joka tahtoo häneen sitoutua "karvoineen päivineen".

Palaan lasten kristiliseen kasvatukseen. Vanha viisaus sanoo, että lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Eikö olisi ihanaa, jos voisi turvallisesti tuoda lapsensa Herran pöydän ääreen samassa seurakunnassa, samojen perheiden ja yksityisten kristittyjen kanssa samojen tuttujen paimenten hoidossa. Pyhäkoulussa tutut pyhäkoulusedät ja -tädit opettaisi lapsia. Saisi kokoontua myös seuroihin kuulemaan maallikkoveljien julistusta, kun he murtavat leipää niin, että se käy jokaisen tunnolle. Vähän tuntuu siltä, että sellaisessa olisi tavoittanut jotakin tuosta viisaudesta, "lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä". Raamattu sanoo sen näin: "Totuta poikanen tiensä suuntaan, niin hän ei vanhanakaan siitä poikkea" (Sananl. 22:6). Siihenkin tarvitaan koko kylä.

Vastaus Kaijalle

Hei Kaija
Kiitos meilistä. Kirjoitus oli hyvä, ja itse ajattelen paljossa samansuuntaisesti.

Turha kai sanoakin, että juuri se loppuosa jää minulta allekirjoittamatta. Perustelen sitä sillä, että astuessani alttarille naispapin kanssa minä tunnustaisin hänen teologisen oikeutensa pappisvirkaan ja siten myös hänen pappeutensa. Enhän voi mennä alttarille ja ajatella, että "tuo ei ole oikea pappi, mutta minä nyt tässä näyttelen seurakunnan edessä kuin hän olisi". Sen jälkeen ei olisi mitään järkeä rehellisyyden nimissä olla olevinaan naispappeuden vastustaja.

Jumalan on tuomio, se on totta. Naispappi sanoo olevansa Kristuksen palvelija, Kristus on siis hänen työnsä tuomitsija, kuten minunkin. MInä en häntä tuomitse kadotukseen - eihän se edes ole ihmisen virka sellainen. Täällä ajassa joudun kuitenkin toimimaan omantuontoni mukaisesti ja kehoittamaan häntä mukaani apostoliseen uskoon sellaisena kuin sen kirkko uskoi 2000 vuotta.
Vesa Pöyhtäri

Kaijan viestiin lisään vielä ajatuksen, että tarkoitukseni ei suinkaan ole sanoa, että pelastus on vain naispappeuden torjujien yhteydessä, eli että täytyy olla naispappeuden torjuja päästäkseen taivaaseen. Kuitenkin kehotan elämään uskossa ja elämässä sen mukaisesti, jota Herramme apostolien kautta on pyhään Raamattuun kirjannut.



Kaijan yleisönosastokirjoitus Ilkka lehdessä 24.7.2007:

PAPIN VIRKA

Keskustelu naispappeudesta ei ota laantuakseen. Eino Mikael Koivula purki omaa sydäntään evankelisena, naispappeuden hyväksyjänä, SLEY:n ”virallista” linjaa vastaan. (Ilkka 19.7.2007) Koivula kokee tulleensa ulosheitetyksi herätysliikkeestään.
Käsittääkseni SLEY ei ole heittämässä ketään ulos. Liikkeen piirissä sen sijaan naispappeuden puoltajat itse ovat tällä hetkellä rakentamassa irtiottoa liikkeestä, päättäessään kanavoida lähetyskannatuksensa ohi SLEY:n virallisten kanavien. Tämä on mielestäni vallankäyttöä ja naispappeutta vastustavien nurkkaan ajamista ja pakottamista hyväksymään naispappeus euroilla.
Itse olen naispappeuden voimaantulon jälkeen ollut puoltaja. Kun aikaa on kulunut, sydämessäni vain tiedän, että papinvirka ei kuulu naiselle. Papinvirka on kaitsijan virka, paimenen virka, isän virka. Tavallisessa perheessä mies on ensisijainen vastuunkantaja perheestä. Hän on perheen pää. Hänen tehtävä on ensimmäisenä ottaa vastaan ulkopuolelta tulevat viimat ja tuiskut ja huoltaa perhettään. Seurakunta on Jumalan perhe, jonka paimenten tehtävä on hoitaa seurakuntaperheen isän virkaa.
Sisimmässäni kuulen hiljaisen äänen, kun näen esimerkiksi naispapin alttarilla ehtoollista asettamassa: ”Nainen ei kuulu alttarille”. Naisen tehtävä seurakunnassa oikein nähtynä ei olisi sen huonompi kuin papin tehtäväkään, vaan sellainen, jossa nainen hoivaajana pääsee oikeuksiinsa. Vanhassa lehtorinvirassa ei ollut vielä löydetty oikeaa käsitystä, vaan kärkyttiin papillisia oikeuksia.
Naispappeuden vastustajien taktiikka kieltäytyä yhteistoiminnasta naispapin kanssa jumalanpalveluksissa ei mielestäni ole oikea. Miespapin tehtävä on hoitaa uskollisesti oma tonttinsa, oli parina jumalanpalveluksissa nainen tai mies. Miespappi ei voi asettua Jumalan paikalle toisen omantunnon tuomitsijaksi, vaan jättää naispapin tuomio Jumalan käsiin.

Kaija Honkala
Seinäjoki

Ilmoitus tuomiokapitulille

Pappisveljemme, lähetystyöntekijät TT Anssi Simojoki ja TT Martti Vaahtoranta, ovat ilmoittautuneet Turun tuomiokapitulille ja sanoneet pitäytyvänsä kirkon Raamatun mukaisessa virkakäsityksessä sekä saarnaavat kirjeessä parannusta piispoille ja kirkolliselle johdolle. Ilmoituksesta seurasi tuomiokapitulin käynnistämä rikostutkinta. Kristuksessa rakkaat veljemme ovat esirukouksiemme tarpeessa, lisää heidän nimensä esirukouslistaasi.

Pastorit eivät ole tehneet muuta kuin kristillisen velvollisuutensa. Vaikka kieli on välillä suoraa, asia, jonka he esittävät on tosi. Oikeaa rakkautta ei ole se että syntistä silitetään myötäkarvaan, vaan se että häntä kehotetaan parannukseen. He ovat rakastaneet esimiestensä sielua ja antaneet kehoituksen, vaikka tietävät, että sitä voi seurata vaikeuksia.



Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli
Turku

Asia: Ilmoitus tuomiokapitulille


Olemme kasvavalla huolestumisella seuranneet ns. virkakysymyksen kehitystä niin Turun arkkihiippakunnassa kuin koko Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossakin. Kirkon päättävät elimet, Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli mukaanluettuna, ovat ryhtyneet hallinnol-lisiin toimenpiteisiin niitä viranhaltijoita vastaan, jotka ovat sillä kannalla virkakysymyksessä, joka kirkolla on ollut ikimuistoisista ajoista asti. Ensimmäisenä askeleena hallinnollisen syr-jinnän tiellä on ollut vaalikelpoisuuden epääminen vakinaisiin papin virkoihin, erityisesti kirk-koherran virkoihin, niiltä pappismiehiltä, jotka tunnustavat samaa Raamatun opetusta, joka Suomen kirkolla on ollut vuosisadat, joka on ollut uskonpuhdistaja Martti Lutherin opetus ja joka vallitsee edelleen kristikunnan enemmistön piirissä.

Tällaista virkakieltosyrjintää on harjoitettu monta vuotta myös Turun arkkihiippakunnassa. Näkyvästi se tuli ilmi TT Pekka Huhtisen viranhaussa Turkuun, ja nyt kehitys on johtamassa täydelliseen, kattavaan kirkon perinteellisellä kannalla olevien pappien virkakieltoon. Päte-viltä hakijoilta evätään vaalisijat, ja jo virassa olevia pappeja uhkaa kirkon oppiperustan vas-tainen virasta erottaminen ja muu nyrkkivalta. Esille on erityisesti noussut Vammalan seu-rakunnan kappalainen Jari Rankinen ja häntä odottavat kurinpitotoimenpiteet.

Hallinnollisen syrjinnän edellytyksenä on ollut valitettava ja perustavaa laatua oleva juridis-teologinen tietämättömyys tai välinpitämättömyys luterilaisen kirkko-oikeuden luonteesta ja myös Suomen perustulaista. Kirkon johto ja sen mukana myös Turun arkkihiippakunnan tuo-miokapituli toimivat, ikäänkuin Kirkkojärjestyksen tunnustuspykälä ei olisi se kirkon varsi-nainen oikeuslähde, joka se joka suhteessa on. Kirkossa ei sen vuoksi voi olla voimassa mi-tään, mikä on ristiriidassa Pyhän Raamatun ja luterilaisten tunnustuskirjojen opetuksen kans-sa. Ristiriitatilanteessa Raamattu ja luterilainen tunnustus ohittavat kaikki muut oikeuslähteet tunnustuspykälän oman systematiikan mukaisesti. Laajemmat oikeusteologiset perustelut löy-tyvät Anssi Simojoen kirjasta ”Herran Kristuksen seuraaminen – Kuinka eteenpäin Suomen kirkossa?” Luther-Säätiö 2004. Miksi näistä oikeusteologisista asioista ei koskaan keskustella kirkossa niiden vaatimalla vakavuudella ja johtopäätöksiä kunnioittaen?

Kun virkakysymyksessä perinteisellä kannalla olevat viranhaltijat ovat vedonneet Jumalan sa-naan, Pyhään Raamattuun, kuten Martti Luther keisarin edessä Wormsissa vuonna 1521 ja lu-terilaiseen tunnustukseen, kuten luterilaiset 1500-luvun ja myöhempien vuosisatojen tunnus-tustilanteissa, he ovat vedonneet kirkko-oikeuden ensisijaisiin lähteisiin. Muut hallinnolliset ja yhteiskunnan lainsäädännön määräykset ovat päteviä vain siinä määrin (’quatenus’) kuin ne vastaavat luterilaisen kirkon Kirkkojärjestyksen tunnustuspykälässä muotoiltua oikeus-lähdettä.

Mitä taas kirkon väitettyyn valtaan muuttaa oppiaan vastoin Jumalan sanaa tulee, Augsburgin tunnustus v:lta 1530 ja muut luterilaiset tunnustukset torjuvat sen jyrkästi. Kirkossa oikeus on yksinomaan Pyhän Raamatun oikeutta. Martti Luther totesi tutkielmassaan ’Kirkollis-kokouksista ja kirkoista’ vuodelta 1539, että pakanakristittyjen kirkolliskokouksilla ei ole val-taa muuttaa sitä sanaa, jonka Jumala tutkimattomassa viisaudessaan on antanut juutalaisten isien, profeettojen ja apostolien välityksellä. Tästä johtuen kirkon varsinaisen oikeuslähteen ohittava hallinnollinen syrjintä ja rankaiseminen merkitsee luterilaisen kirkon oman oikeuden polkemista ja niiden mielivaltaista sortamista, jotka pitäytyvät Pyhään Raamattuun ja luteri-laisiin tunnustuskirjoihin.

Asenteiden ja toimenpiteiden kiristyminen on ristiriidassa myös sen ponnen kanssa, jonka kir-kolliskokous hyväksyi v. 1986 naispappeuspäätöksen yhteydessä. Olemme kulkeneet pitkän tien v:n 1980 ja 1982 Ilkko I&II seminaareista hyvin muistaen, mitä sillä kirkon foorumilla ai-kanaan puhuttiin ja luvattiin kirkon siihenastisella kannalla oleville papeille, viranhaltijoille ja kristityille. Vastoin laintulkinnan yleisiä periaatteita – lainsäätäjän ponsi säädetyn lain ensimmäisenä selityksenä – kirkon päättävät elimet ja Turun arkkihiippakunnan tuomioka-pituli niiden mukana ovat härkäpäisesti ja ilman Suomen oikeusjärjestyksen voimassaolevia periaatteita kieltäytyneet tunnustamasta mainitun ponnen todistusvoimaa. Suomen Perustus-lain 11. pykälä takaa ehdottoman uskon ja omantunnon vapauden. Kirkon perinteisellä kan-nalla olevat eivät edusta jotakin uusmuotista omantunnonarkuuden lajia vaan sitä kantaa, joka apostolisella kirkolla ja Suomen kirkolla on ollut alusta saakka. Nykyisin valtiovalta, joka lain mukaan edellyttää yleistä asevelvollisuutta, tekee kuitenkin kaikkensa kunnioittaakseen niin sanottujen siviilipalvelusmiesten omaatuntoa ja takaa, ettei heitä yhteiskunnassa tämän vakaumuksen vuoksi syrjitä. Me puolestamme edustamme kirkon ikivanhaa ja edelleen elä-vää päälinjaa ilman, että meidän uskon ja omantunnonvapauttamme enää millään tavoin kun-nioitetaan. Uskon ja omantunnonvapauteen kuuluu myös täysi toimintavapaus, jota meiltä pyritään kirkossa kaikin tavoin epäämään.

Kirkon päättävät elimet ovat virkakysymyksessä myös tulkinneet ja soveltaneet väärin tasa-arvolakia. Lainsäätäjän nimenomainen tahto tasa-arvolakia säädettäessä oli jättää uskonnol-linen elämä ja toiminta lain ulkopuolelle. Vastoin tätä uskonnonvapauden yleistä periaatetta ja tasa-arvolain selkeää syntyhistoriaa kirkon päättävät elimet ovat alkaneet soveltaa tasa-arvolakia virkakysymykseen, joka tuon lain kirjaimen ja hengen mukaan on ehdottomasti sen ulkopuolella.

Edelleen: jos tasa-arvolaki todella koskisi yhtä kirkkoa tai uskonnollista yhdyskuntaa, se kos-kisi ehdottomasti silloin kaikkia kirkkoja ja yhdyskuntia. Jos se puolestaan ei koske kaikkia, kuten esimerkiksi Roomalaiskatolista kirkkoa, Konstantinnopolin tai Moskovan patriarkan alaisia ortodoksikirkkoja tai islamilaisia yhteisöjä, se ei tasa-arvolakina voi koskea myöskään Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa, sen pappeja ja kristittyjä. Muussa tapauksessa hy-lättäisiin kaikki oikeuslogiikka, mihin tiedotusvälineet itse asiassa ovatkin maallisella tasa-arvotautologiallaan syyllistyneet. Kirkon opetusvirka, magisterium, ei ole niitä silti millään tavalla ojentanut.

Arkkipiispa Jukka Paarma antoi ennen Turun arkkipiispan vaalia todistettavasti lupauksen, että kirkon perinteisellä kannalla olevien vihkiminen papeiksi vanhan järjestyksen mukaan tulee järjestymään, vaikka hän ei halunnutkaan käyttää sanaa ’erillisvihkimys’. Tästä lupauk-sesta ei ajallisesti ole pitkä matka nykyiseen tilanteeseen, mutta asiallisesti sitäkin huikeampi. Mitä on ajateltava sellaisesta hengellisestä johtajuudesta, jossa todistettavista lupauksista ei pidetä kiinni? Se asettaa mm. pappisvihkimyksemme 30- ja 20-vuotispäivän johdosta saa-mamme arkkipiispan onnittelukirjeet outoon valoon. Voimmeko todella olla varmat Jumalan kutsusta pyhään saarnavirkaan, jos pitäytyessämme hänen sanaansa, Pyhään Raamattuun ja luterilaiseen tunnustukseen löydämme itsemme rikollisen asemasta?

Emme halua olla epäsolidaarisia Turun arkkihiippakunnan ja koko Suomen evankelis-luteri-laisen kirkon vainottuja pappeja kohtaan nauttien sitä turvaa, jonka lähetyskentän etäisyys isänmaastamme meille muuten antaa. Näemme, että Suomessa vallitsee entistä selkeämmin status confessionis, tunnustustilanne, väärän opin koettaessa päästä tyrannin asemaan suh-teessa Jumalan Pyhään Sanaan ja siihen sanaan sidottuihin omiintuntoihin niin virkakymyksessä kuin vanhurskauttamisopissakin, kun synti vanhurskautetaan katuvan syntisen sijasta, sekä tähän liittyen myös ajakohtaisissa kristillisen moraalin asioissa.

Ilkon toisessa virkaseminaarissa vuonna 1982 silloinen arkkipiispa torjui vihaisesti virka-kysymyksen ja hellenistisen, gnostilaistyyppisen androgyynisen sukupuolisuuden yhdistä-minen toisiinsa. Juuri tähän Vanhan kirkon harhaoppien suuntaan koko Suomen kirkkoa kui-tenkin nyt ajetaan tietä, joka alkoi naispappeuden hyväksymisestä. Aivan kuten Yhdysval-tojen episkopaalikirkossa ja Ruotsin kirkossa, Suomen kirkossakin virkakysymyksessä van-halla kannalla olevan papiston poissulkeminen on neljäs askel niistä seitsemästä, jotka alkavat tunnustuksemme vastaisesta raamattukäsityksestä ja lopulta johtavat avoimesti homosek-suaalien miesten ja naisten nousuun kirkon johtoon.

Tällä Sodoman tiellä omatuntomme vaatii meitä virallisesti ilmoittautumaan tuomioka-pitulillemme: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Turun arkkihiippakunnan pappeina us-komme, opetamme ja tunnustamme sekä toimimme toisin kuin kirkollinen johto ja myös Tu-run arkkihiippakunnan esimiehemme nykyisin edellyttävät ja vaativat. Opetamme julkisesti, suosimme salaisesti ja toimimme kirkossa joka tavalla vastoin sitä, mitä meiltä virkakysy-myksessä Raamatun vastaisesti edellytetään ja vaaditaan sekä kehoitamme muitakin tekemään samoin.

Katsomme, että kirkolliset esimiehemme ovat tässä kysymyksessä joutuneet siihen asemaan, josta luterilainen päätunnustuksemme Augsburgin tunnustus kappaleessa 28 selkeästi sanoo: ”Mutta jos piispat opettavat ja määräävät sellaista, mikä sotii evankeliumia vastaan, niin seu-rakunnalla on tukenaan Jumalan käsky, joka kieltää tottelemasta heitä: ’Kavahtakaa vääriä profeettoja’ (Matt. 7); ’Vaikka enkeli taivaasta julistaisi teille toista evankeliumia, hän olkoon kirottu’ (Gal. 1); ’Sillä emme me voi mitään totuutta vastaan, vaan ainoastaan totuuden puolesta’ (2 Kor. 13).” Mikään arvovalta ei taivaan alla voi kumota maan ja taivaan Herran, Jeesuksen Kristuksen omaa käskyä kaikille pyhien seurakunnille (1 Kor. 14:33-38). Tähän arvovaltaan on oma pappisvirkammekin perustettu ja sidottu.

Lopuksi sillä kristityn vapauden velvoituksella ja valtuutuksella, jonka Jumalan Pyhä Sana luterilaisen opin mukaan antaa, kehoitamme hiippakunnan arkkipiispaa, piispaa ja kaikkia kirkollisia esimiehiä Pyhän Raamatun mukaiseen parannukseen, ennenkuin se on liian myöhäistä.

Diximus et salvavimus animam nostram

31.1.2007

Anssi Simojoki Martti Vaahtoranta
Pastori, TT Pastori, TT
Lähetystyöntekijä Lähetystyöntekijä
Nairobi, Kenia Alzey, Saksa

Miksi vielä jatkan

Miksi vielä jatkan Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Monet ovat ehdottaneet, että olisi jo erottava ja perustettava oma kirkko. En itse ole tätä mieltä. Seuraavassa perustelen muutamilla kohdilla ratkaisuani.

1. Minut on kastettu tässä kirkossa. Vaikka Suomen evl kirkko ei ole omastakaan mielestään ainoa pelastuksen yhteisö maassamme, on se kuitenkin se kirkko, jonka yhteydessä olen saanut nauttia Jumalan teot so. kasteen ja ehtoollisen sakramentit, evankeliumin oikean opetuksen ja yhteisen jumalanpalveluksen.

2. Kastelupaus ei ollut vain minun lupaukseni Kristukselle kilvoitella sanassa ja uskossa, vaan kirkko on ottanut vastuulleen Jumalan edessä huolehtia minusta Raamatun mukaisesti. 40 vuotta sain elää rauhassa kirkon jumalanpalveluselämää.

3. Nykyinen kirkollinen helle ei johdu siitä, että kirkko olisi muuttanut Tunnustuskirjojen opin tai lisännyt jonkin lisädogmin oppiimme. Oppiin ei koskettu kirkolliskokouksessa vuonna 1986 eikä siellä ole siihen koskettu sen jälkeenkään. Oppi ja tunnustus on sama kuin ennenkin. Kirkkolain tunnustuspykälä on edelleenkin järkähtämätön.

4. Helle ja vaino ei johdu kirkosta. Se johtuu näkemykseni mukaan siitä, että kirkon päättäjät ovat ottaneet neuvonantajikseen tahot, jotka uhkailulla saavat heidät horjumaan ja tekemään sellaista, mitä he kaikki eivät tekisi ilman painostusta. Esimerkkinä mainittakoon arkkipiispamme sopuisa kannanotto tammikuussa, sen ampuminen alas Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa kovistelevalla äänensävyllä säestettynä. Viime syksyn surullisen kuuluisasta piispainkokouksesta kirjoitetaan vielä monta tutkimusta ja historiikkiä. Niiden tehtäväksi jää selvittää taustapelit. Joka tapauksessa jo nyt on tiedossa, että kokouksen naispappeuspäätös ei ollut yksimielinen, vaan meni tiukassa muodossaan läpi vasta äänestyksen jälkeen.

5. Saan edelleenkin opettaa jumalanpalveluksissa Raamatun mukaisesti mm. pappeudesta kenekään estämättä ja ilman ennakkokontrollia. Kasvatan siis pappisvirassani seurakuntalaisiani evankeliumin julistuksen ja muun opetuksen ohella kirkon hyväksymään ns. vanhauskoiseen virkateologiaan. Piispalla on myös tiedossaan se, mitä opetan ja teen. Oppi erityisestä virasta ei ole kirkon pääsanoma, mutta se on joka tapauksessa Kristuksen antama säädös noudatettavaksi. Kristus sanoi evankeliumia tulvivassa kaste- ja lähetyskäskyssään "... ja opettakaa heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää..."

Näillä perusteilla siis, muun muassa.

Mutta rehellisyyden nimissä olen kyllä miettinyt, milloin pitää lähteä, tai oikeastaan milloin pitää aloittaa kirkon alueellisten seurakuntien järjestelmästä (parokiaali-) vapaa jumalanpalveluselämä. Nähdäkseni silloin, kun kirkko ei enää anna yksiselitteisesti lupaa huolehtia naispappeuden torjujien jumalanpalveluselämästä ja kasvatuksesta kirkon aikaisemman käytännön mukaisesti. Siitä kuitenkin enemmän tulevissa kirjoituksissa.

Merkittävä kannanotto

Oulun seurakuntayhtymän ykkösmies, siis yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtaja, Pekka Lahdenperä, kirjoitti merkittävän kannanoton Kalevassa viime viikolla. Kieltämättä oli mukavaa luettavaa.

Tuntemukseni Karjasillan seurakunnan jumalanpalveluksissa käyviltä on hyvin samansuuntainen. Monet niistäkin, jotka itse ajatteluvat naispappeudesta toisella tavalla kuin kirkkomme vanhempaa käsitystä kannavat, ovat toivoneet, että tilanteemme järjestettäisiin siten, että meilläkin olisi tilaa kirkossa.

Siihen kirkolla olisi mahdollisuudet Raamatun perusteella. Päätöksen tekisi mahdolliseksi myös kirkkolaki ja perustuslaki.

Olen henkilökohtaisesti edelleenkin hyvin motivoitunut palvelemaan Kristuksen kirkkoa Karjasillan seurakunnan paimenena. Joka kerta kun olen yhdessä seurakunnan kanssa viettänyt ehtoollista, olen ennen alttarilta poistumistani rukoillut hiljaa mielessäni, että saisin vielä jatkaa paimenena tässä yhteydessä.

Ei vastausta piispalta

Ei vastausta - sen jouduin valitettavasti toteamaan. Edellisessä kirjoituksessani olen kertonut taustoja vastauspyynnölleni. Täytyy myöntää, että olen pettynyt piispa Samuelin toimintaan hiippakunnan kaitsijana. En ehkä olisi ollut niinkään pettynyt siihen, jos hän olisi vastannut velvoittamalla minut tekemään kiistanalaisen virkatehtäväni. Se olisi ollut kohtuullisen odotettavaa. Siihen olen nyt pettynyt, ettei hän vastannut ollenkaan. Ikäänkuin minulle ei tarvitsisi vastata. Tuntuu kieltämättä kurjalta. Hän pani lääninrovastin tekemään asiassa alustavan työn, mutta kun asia palautui hänelle, en saanut mitään vastausta, en soittoa, en kirjettä, en sähköpostia.


Lakimiesasessori on kyllä vastannut. Hän sanoo kirjeessään piispan "pyytäneen minua tutustumaan asiaan ja olemaan yhteydessä Teihin." Ymmärtääkseni lakimies voi tehdä asiaan vain lakimiesvalmistelut piispaa varten, ja olla yhteydessä näissä puitteissa, mutta piispa itse allekirjoittamallaan viestillä antaa varsinaisen vastauksen. Piispan oikeudesta delegoida virkatehtäviään on kirkkolaissa selvät määräykset ja rajoitukset.

Mietin mielessäni, miksi hän ei vastannut. Hän kyllä tietää, että virkamieslait ja muut sellaiset velvoittavat virkamiehen antamaan vastauksen säädyllisen ajan kuluessa. Haluan myös uskoa, että piispa tahtoo olla pappiensa tavoitettavissa, miten muuten hän voi olla pappiensa ylin maallinen esimies. Jokin syy täytyy olla hiljaisuuteen. Kuka löytäisi vastauksen?

Itse rippikoululeiri meni hienosti. Pysyimme sopimissamme puitteissa ja lapset saivat keskittyä perussanomaan uskosta ja pelastuksesta. Työntekijöiden kesken meillä oli molempien leirien kesken hauskaa. Minua itseäni varjosti kuitenkin se ikävä mahdollisuus, etten voi konfimoida ja toimittaa omille rippilapsilleni konfirmaatiota ja ensimmäistä ehtoollista. Uskon, että konfrimaatio jännitti myös toisen leirin vetäjiä.

Viimeistä edellisenä päivänä kerroin nuorilleni, etten mahdollisesti voi heitä konfirmoida. Kerroin mahdollisuudesta saada myös naispapiton konfirmaatio. Nuoret ja heidän vanhempansa ovat olleet tietysti tietoisia virkakannastani sekä vakaumuksestani, etten voi olla jumalanpalveluksessa yhdessä naispapin kanssa. Ehkä siksi nuoret eivät mitenkään kommentoineet asiaa. Yksi vain kysyi, " saatko sinä nyt sitten potkut?" Vastasin, että mahdollisesti. Kaikki on kuitenkin Jumalan käsissä.

Riitautettu konfirmaatio

Minulla on rippikoululeiri kesäkuun lopulla. Samassa leirikeskuksessa on pitämässä omaa leiriään myös seurakuntamme naispappi. Olemme yhdessä hänen kanssaan jo syystalvella sopineet ajolinjat leireillämme niin, että tarpeettomia törmäyksiä ei siellä tapahdu. Keskusteltavaa oli jonkin verran.

Näin olisimme saaneet rauhallisen leirin, jossa virkakysymys ei nousisi ykkösteemaksi, vaan voisimme keskittyä Kristuksen sovitustyöhön ja kristinopin opettamiseen omille ryhmillemme. Olosuhteisiin nähden mahdollisimman rauhassa, mikäli se meistä riippuu, olisimme käyneet myös konfirmatiomessuihin ja konfirmoineet ryhmämme omien avustajiemme kanssa. Henkilökuntaa oli molemmilla riittävästi.

Kirkkoherra ei ole ilmeisesti ollut tyytyväinen suunnitteluun. Kun ajatukseni oli, että hyvä törmäysten välttämisen linja jatkuu tietysti myös ryhmien konfirmaatioihin, jouduin pettymään. Minulta kysymättä ja vastoin esitystäni kirkkoherra Lavanko määräsi naispapin leirini konfirmaatiomessuun avustajaksi ja minut naispapin leirin konfirmaation avustajaksi. Näin hän riitauttaa kaksi rippikoululeiriä. Muodollinen selitys hänellä lienee tietysti työekonomia ja syrjintä. Syrjinnän suhteen tilanne muodostuu siten sellaiseksi, että syrjintää on hänen mukaansa se, että haluan väistyä naispappeusmessuista, mutta syrjintää ei ole se, että hän pakottaa kirkon vanhempaan virkakäsitykseen sitoutunut pappi vastoin omaatuntoaa ja vakaumustaan yhteistyöhön naispapin kanssa. Perustuslain mukaan se on syrjintää, vaikkakin eri nimikkeellä.

Vetosin asiassa piispaan hyvissä ajoin. 30.4. kirjoitin hänelle kirjeen ja pyysin häntä puuttumaan tilanteeseen. Piispan tehtävänä on ohjata myönteiseen ratkaisuun mm. juuri tämänkaltaiset kirkon uskon tulkinnoista ja työstä johtuvat pappien väliset taistelut. Samuel Salmi alkoi tehtävään määrämällä lääninrovastin keskustelemaan ja laatimaan raportin tilanteesta. Sen Hannu Ojalehto teki selvityksen 15.5. Hänellä ai ollut valtuuksia ratkaista kysymystä. Asia palasi piispalle. Piispan vastausta odottelen edelleen. Leiri alkaa 30.6. ja konfirmaatio on 8.7. joten aikaa vielä on.


Lakimiesasessori on antanut oman mielipiteensä asiasta 19.6. Osmo Rahjan ratkaisu -"ei järjestelyjä"- tuntui tyrmäävältä. Rahja ei ottanut ollenkaan huomioon rippikoululaisten ja konfirmaation juhlaväen tarpeita, jotka lääninrovasti omassa vastauksesaan ymmärsi koko ongelmatiikan ohella. Mitä palvelee se, että nuoruudenajan kirkollista juhlaa käytetään seurakunnassa naispappeuskysymyksen riitauttamiseen? Onko lakimiesasessorilla asiassa jokin piiloagenda? Olen jo 9 vuoden ajan konfirmoinut aluekappalaisena Kaukovainiolaiset nuoret ja toivoisin voivani jatkaa rauhassa työtäni kaukovainiolaisten hyväksi.

Omalta puoleltani totean, että en osaa muuta olla kuin virkateologiassa perinteinen kristitty. Muu olisi minulta falskia. Sellaisena minut vihittiin papiksi vuonna 1992 ja sellaisena asetettiin paimenvirkaan Karjasillan seurakuntaan vuonna 1999. Hallinnollisissa asioissa teen yhteistyötä naispappien kanssa, mutta en voi voi pitää kirkon ratkaisua pyhän Raamatun mukaisena. Siksi jatkan aikaisemmalla linjalla. Se on kirkon hyväksymä oppi.

Porvoon hiippakunnan kirkollinen lehti on nimeltään Kyrkpressen. Sen päätoimittaja on arvostettu kirkollinen keskustelija Stig Kankkonen. Olen nauttinut lukea Kyrkpresseniä Kotimaan rinnalla ja vertaila sitä kuvaa, jonka ne välittävät kansankirkostamme. Mielestäni Kyrkpressen johtaa 6 - 0.
Viimeisin Kyrkpressen nostaa esiin merkittävän huomion. Jutussaan imagotutkija Erkki Karvosesta lehti viittaa Karvosen väitteeseen, että piispat ovat pitäneet aktiivisesti huolta siitä, että kirkon julkisuuskuva säilyy negatiivisena. Tämä siitä huolimatta, että valtaosa kansasta kokee kirkon toiminnan luotettavana ja hyvänä. Miksi siis piispat tahtovat jatkuvasti nostaa esiin ja dramatisoida naispappeuskysymyksen, joka on kuitenkin vain pieni ongelma kirkossa? Hyvä kysymys.
Pääkirjoituksessaan Kankkonen vetää mielenkiintoisen sovelluksen kirkon toiminnasta. Tähänkin voisi media kiinnittää huomiotaan. Kankkosen mukaan otsikoiden ulkopuolelle on jäänyt kysymys, joka vaikuttaa kirkkoon vääjäämättömästi. Kirkon päätösten (epä)johdonmukaisuus on jatkuvasti muhiva ongelma. Toiminnan johdomukaisuuden ongelma on siinä, että tuomiokapituleille ei näytä olevan mikään ongelma ne henkilöt, jotka avoimesti ottavat etäisyyttä siitä, mitä kirkko virallisesti opettaa. Sen sijaan kirkon ongelmana ovat ne kirkon työntekijät, jotka pitäytyvät siihen, mitä kirkko on jo 2000 vuotta opettanut.
Kankkosen huomio on osuva. Johdonmukaisuuden puute johtaa siihen, että kirkkonsa johdon toiminnan kokevat vieraaksi ne kirkon jäsenet, jotka itse tahtovat pitäytyä kirkon ikiaikaiseen sanomaan. Minulle herää kysymys, onko tämä myös kirkon johdon pyrkimys? Haluaako se eroon uskovaisistaan? En tahtoisi uskoa sitä.

Niin hupaisaa, jos ei olisi niin totta

Tutkija Timo Eskola tarjoilee seuraavassa vaihtoehtoisen tarkastuslistan pastori Kyllä Kuuliaiselle. Alkuperäinenhän oli Tampereen tuomiokapitulin luoma (tosissaan!) lista pastori Markku Koivistolle. Eskola on julkaissut alkuperäisen Kotimaan keskustelupalstalla.

Rajaseudun Tuomiokapitulin vaatimukset pastori Kyllä Kuuliaiselle
Näitä vaatimuksia pastori Kuuliaisen on noudatettava sillä uhalla, että hänet erotetaan puoleksi vuodeksi virasta. Jos hän ei muuta näkemystään, niin hänet tuomitaan menettämään pappisvirkansa. Pastori Kuuliainen voi palata virkaansa vain, jos hän antaa kirjallisen vastauksen tuomiokapitulin esittämiin vaatimuksiin ja osoittaa muutoksen myös käytännössä.
1. Kuuliaisen on toimittava niin, että lapsena kastettuja kasvatetaan seurakunnan piirissä elävään uskoon, ja sanouduttava irti kirjansa väitteistä, että lapsikasteella ei ole oikeutusta.
2. Kuuliaisen on huolehdittava, että opetettaessa ehtoollisesta Kristuksen sovitustyön arvo säilyy. Hänen on sanouduttava irti opetuksestaan, että ehtoollinen olisi vain syyttömänä kuolleen marttyyrin muistelemista.
3. Kuuliaisen on julkisesti torjuttava tulkinta, että historiallis-kriittinen raamatuntutkimus olisi hengellisesti korkeammalla tasolla kuin luterilainen seurakunta.
4. Kuuliaisen on tuotava julkisesti esille se, että Raamattu on Jumalan Sana.
5. Kuuliaisen on korjattava käsitys, että Jumala ei olisi kolmiyhteinen. Hänen on sanouduttava irti kirjansa väitteistä, että Jeesus Kristus ei olisi Jumala ja että Pyhä Henki ei olisi Jumala.
6. Kuuliaisen on toimittava niin, että luovutaan pitämästä ihmistä synnittömänä olentona, joka ei tarvitse sovitusta Jumalan edessä.
7. Kuuliaisen on tehtävä selväksi, että Kristus on ainoa tie pelastukseen. Hänen on sanouduttava irti opetuksestaan, että ihminen voi pelastua muidenkin uskontojen piirissä.
8. Kuuliaisen on luovuttava opetuksestaan, että Jeesus ei syntynyt neitsyestä.
9. Kuuliaisen on luovuttava kirjansa väitteistä, joiden mukaan ylösnousemus ei ollut ruumiillinen.
10. Kuuliaisen on lopetettava sellainen toiminta, joka voidaan kokea lakihenkiseksi vaatimukseksi eettiseen elämään ilman Kristuksen sovitustyön tuomaa anteeksiantamusta.
11. Kuuliaisen on tunnustettava Jumalan kaikkivaltiuden kieltävän retoriikkansa vaarallisuus. Kaikki eivät pääse taivaaseen.
12. Kuuliaisen on näkyvästi ohjattava hänen hengelliseen johtajuuteensa liittyvät auktoriteettitulkinnat sopusointuun luterilaisten oppien kanssa. Yksittäisellä papilla ei ole oikeutta omaan mielipiteeseen kaikissa Raamattuun ja tunnustukseen liittyvissä kysymyksissä.
13. Kuuliaisen on sanouduttava julkisesti irti amerkikkalaisperäisistä teologisista liikkeistä, joiden mukaan teismi tapana määritellä Jumala on kuollut.
14. Kuuliaisen on hyväksyttävä se, että hänen on luterilaisena pappina noudatettava Raamatun ja tunnustuskirjojen ohjausta.

TIMO ESKOLA (Timo Eskola on teologian tohtori, Suomen Teologisen Insituutin tutkija)

Työrauhaa, komiikkaa vai väkivaltaa?

"Olivatpa piispat asiasta mitä mieltä tahansa, näyttää siltä kuten arkkipiispakin on todennut, että lopulta perusoikeudet mitataan ja kannat työjärjestelyihin arvioidaan tuomioistuimissa. Tätä ennen asian kanssa kipuilevissa seurakunnissa olisi hyvä selkeästi tietää, mitä kukin piispa asiasta ajattelee." (Johannes Ijäs, verkko-Kotimaa)

Toimittaja Johennes Ijäksen sanoihin lisäisin, että tuomioistuimen päätöksiä odottaessamme noudattaisimme hyvää työtoveruutta ja antaisimme työrauhan toisillemme. Työrauhaa olen pyytänyt Karjasillan seurakunnassa, mutta vielä ei näytä siltä, että sitä saisin. Tuntuu jo vähän koomiselta, että kirkkoherra tietää, että noudatan uskonvakaumustani, ja kuitenkin hän määrää minut työjärjestelyissä työskentelemään vakaumustani vastaan. Siitä sitten seuraa hankaluuksia, ei suinkaan vain minulle, vaan ennen kaikkea myös työtovereilleni. Uskoisin, että heitäkin kiusaa se, että aina joutuu uudelleen järjestelemään tietyt messut, kun kirkon toista kantaa noudattava ei voi määräyksestä huolimatta tilaisuuteen tulla. Eivätkä seurkuntalaisetkaan siellä niin kylmän viileesti vain istu ja ihmettele.

Juristit ovat sanoneet, että syrjintää voi työyhteisössä varsinaisesti harrastaa työnantaja ja esimies, joka antaa määräykset. Joutuisiko Lavanko linnaan syrjinnästä, jos hän järjestelisi minulle ja muille vanhauskoisille seurakuntalaisille messut siten, että niissä noudatettaisiin vanhempaa käytäntöä? Kyllä. Lavanko syrjisi, jos syy järjestelyyn ei olisi kirkon hyväksymän uskonnäkemyksen noudattaminen. Jos hän taas sallisi minun pitää messut tietyssä paikassa kirkon vanhemman näkemyksen mukaisesti, hän ei rikkoisi tasa-arvolakia. Onhan tiedettyä, että tasa-arvolaki sallii poikkeamisen laista uskonnonharjoittamisessa.

Toisin sanoen: Onko kirkossa rikollista sallia ns. vanhauskoisten viranhaltijoiden pitää vanhauskoisen teologian mukaista kirkollista elämää! Se ei voi olla rikollista! Jokainen soluni huutaa, -Ei voi olla! Tästä on kysymys. JOs se olisi rikollista, kirkko olisi todella tullut vieraaksi. Se olisi alkanut lyömään omia lapsiaan, lapsiaan, joille se on antanut lupaukset Raamatullisen elämän harjoittamisesta keskuudessaan.

Mutta jos ei ole rikollista, miksi on sallittua kiusata työyhteisönsä vanhauskoisia ja kiusata vanhauskoisia seurakuntalaisia pitämällä heitä jatkuvassa ja kuluttavassa henkisessä jännityksessä? Uskonnollinen kiusaaminen omassa yhteisössään on uskonnonvapauslain vastaista. Miksi ns. vanhauskoisia saadaan pitää B-luokan kristittyinä omassa kirkossaan, kirkossa, joka arkkipiispan mukaan "arvostaa ja kunnioittaa" vanhemman virkateologian kannattajia ja tietysti teologiaa?

Herra piispa, olisin todella kiitollinen, jos te puuttuisitte tilanteeseen?

Päätös jätettiin pöydälle

Oulun tuomiokapitulin päätös kirkkoherra Lavangon kantelusta seurakunnan kappalaista vastaan jätettiin pöydälle. -Palautamme asian takaisin tutkinta-asiamiehelle, jotta asiassa ei voida vedota siihen, ettei sitä ole selvitetty kaikilta osin, lakimiesasessori Osmo Rahja Oulun hiippakunnan tuomiokapitulista sanoo.

Minua kieltämättä askarruttaa, miksi päätös jätettiin pöydälle?

Piispa Heikan aloite

Kirkkohallituksen asettama tutkija Valdemar Kallunki on puhunut mielenkiintoisia piispa Mikko Heikan blogissa vastatessaan piispa Heikan aloitteeseen ns. henkilöseurakuntien muodostamiseen kirkon sisälle. Erityisesti kiinnostavaa on se, että korkealla taholla on myönnetty, että keskeinen syy tähän on kirkon negatiivinen julkisuus, jonka saa aikaan liberaalien ja konservatiivisen keskinäinen törmäily joustamattomassa kirkollisessa rakenteessa. Mielenkiintoista...

Valdemar Kallunki
Tervehdys, arvoisa piispa!
Olen todella iloinen, että piispan taholta voi saada julkista tukea konkreettiselle seurakuntahallinnon uudistamisesitykselle.
Seurakuntahallinnon uudistamisen komitea teki aikanaan pohjatyön henkilöseurakuntien esiin nostamiseksi. Toivottavasti aika on nyt kypsyttänyt näkemään, että seurakuntarakennetta koskevat muutokset ovat välttämättömiä. Alueellinen seurakuntarakenne on joka tapauksessa haasteiden edessä. Yhdellä seurakuntamuodolla ei voida kattavasti vastata ihmisten tapaan elää ja järjestäytyä sosiaalisesti.
Jatkaminen entisellä mallilla on kyllä mahdollista.Uhkana on kuitenkin jäsenyyden heikkeneminen edelleen. Kielteistä kehitystä voitaisiin ainakin hidastaa, jos seurakuntajärjestelmä saataisiin heijastamaan kirkon sisällä vaikuttavia liberaaleja ja konservatiivisia ajatuksia. Luonnollisesti opin rajoissa. Samalla myös tilaa tulisi myönteiselle oman ajattelutavan edistämiselle. Nythän merkittävin osa kirkon saamasta julkisuudesta keskittyy sisäisiin ristiriitoihin.

Päteekö tasa-arvolain kirkkopykälä enää?

TASA-ARVOLAKIA EI SOVELLETA EVANKELIS-LUTERILAISEN KIRKON USKONNONHARJOITTAMISEEN

Kirkkoneuvos Matti Halttunen esitti kirjoituksessaan (HS 21.4.) mm., että tasa-arvolain uskonnonharjoittamista koskeva rajoitussäännös "menetti papin sukupuolen osalta merkityksensä luterilaisessa kirkossa" siinä yhteydessä, kun evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous hyväksyi naispappeuden ja että tasa-arvolaki "koskee täydellä voimallaan evankelis-luterilaista kirkkoa sen kaikilla tasoilla". Halttusen tulkinta antaa aihetta valtiosääntöoikeudelliseen kommentointiin.

Korkein oikeus on todennut eräässä kappalaisen valintaan liittyvässä ratkaisussaan (KKO:2001:9) tasa-arvolain valmisteluaineistosta ilmenevän "...tarkoitus sovittaa yhteen kaksi perusoikeutta, sukupuolten tasa-arvo ja uskonnonvapaus, sekä kirkon oikeus päättää sen omiksi katsottavista asioista." Lainsäädännöllisesti tämä yhteensovittaminen tapahtui rajaamalla evankelis-luterilaisen kirkon, ortodoksisen kirkkokunnan sekä myös muiden uskonnollisten yhdyskuntien uskonnonharjoittamiseen liittyvä toiminta tasa-arvolain soveltamisen ulkopuolelle. Mainittuihin seikkoihin puuttuminen olisikin ollut valtiosääntöoikeudellisesti ongelmallista ja vaatinut mm. perustuslain säätämisjärjestyksen.

Evankelis-luterilaisen kirkon kohdalla tasa-arvolain 2 §:n rajaus johtuu siis paitsi yleisestä uskonnonvapauden perusoikeuden suojaamisesta, niin myös kirkon valtiosääntöoikeudellisesta erityisasemasta. Perustuslain 76 §:stä johdetun kirkkolain 2 §:n 1 momentin mukaan vain kirkolliskokouksella on oikeus tehdä aloitteita sellaisten lakien säätämisestä, jotka koskevat "kirkon omia asioita", jota kirkon uskonnonharjoittamiseen liittyvä toiminta voidaan todeta olevan.

Pappisviran naisille avaavan kirkkolainmuutoksen yhteydessä tasa-arvolakiin ei tehty muutoksia. Evankelis-luterilaista kirkkoa koskeva tasa-arvolain rajoitussäännös on edelleen voimassa ja sitä sovellettiin myös korkeimman oikeuden edellä mainitussa ratkaisussa. Tuossa ratkaisussa vedettiinkin rajaa uskonnonharjoittamisen ja kirkon muun toiminnan välillä. Korkein oikeus katsoi, että kappalaisen vaalia ei ole pidettävä
uskonnonharjoittamiseen liittyvänä toimintana, jolloin tasa-arvolakia tulee siihen soveltaa. Tasa-arvolain rajaussäännös ei siten ole oikeuskäytännössäkään menettänyt merkitystä papin sukupuolen osalta. Todettakoon, että myös korkein hallinto-oikeus on tehnyt rajanvetoa uskonnonharjoittamiseen liittyvän toiminnan osalta ja soveltanut tasa-arvolain rajoituslauseketta evankelis-luterilaiseen kirkkoon (KHO:2001:13).

Lain tulkinnallakin on rajansa, eikä tulkinnalla tässä tapauksessa voida syrjäyttää voimassa olevaa lainsäädäntöä ja ohittaa koko kirkkolakijärjestelmää tai puuttua uskonnonvapauden perusoikeuden ulottuvuuteen. Tasa-arvolakia sovelletaan Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa, mutta ei edelleenkään sen uskonnonharjoitukseen liittyvään toimintaan.


Jyrki Anttinen
varatuomari, Pello

Paarman puheen johdosta

Perinteisen virkakäsityksen pitäisi mahtua seurakuntatyöhön

Arkkipiispan kirkolliskokouksen maanantaisessa kannaotossa oli hienoa, että hän sanoi kirkon kunnioittavan ja arvostavan ns. perinteistä virkakäsitystä. Tästä on hyvä käydä yhteiseen keskusteluun siitä, miten tämä arvostus voisi tulla lihaksi esimerkiksi seurakuntatyössä. Kirkkomme jäsenistössä on useita tuhansia, jotka ovat edelleen tässä kirkon arvostamassa näkemyksessä. Mielestäni kirkkomme on antanut heille lupauksen silloin, kun se kastoi heidät, turvata heidän oikeutensa elää kirkon hyväksymän opetuksen mukaisesti. Vanha virkakäsityshän ei ole mikään uutuus, vaan edelleenkin suurin osa kristikuntaa noudattaa sitä.

Uskon, että Oulussa päästään ratkaisuun, jossa kirkko antaa molempien virkakäsitysten kannattajien kokoontua messuihinsa, silloinhan ihmiset saisivat rauhassa tulla kirkkoon ilman pelkoa, mitä heille saarnataan.

Uskonnonvapauslaki velvoittaa kirkkoa huolehtimaan myös henkisestä turvallisuudesta tilaisuuksissaan. Ne jotka ovat pro naispappeus saisivat valita omansa ja ne, jotka ovat vanhemmalla kannalla, voisivat valita omansa. Kirkkolaki ja Suomen perustuslaki on valmis sellaisen järjestelyn siunaamaan. Kirkko, joka pakottaa omiatuntoja, tekee jotakin väärin.